Kouvolalaisnuorten paikkakokemukset ja niiden virtuaalisuus
Jenna Hyrkäs 250808 Itä-Suomen yliopisto Historian ja maantieteiden laitos Yhteiskuntamaantiede Pro gradu -tutkielma Ohjaaja: Ilkka Pyy 08.09.2017
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO TUTKIMUSTIEDOTE
Tämä tutkimus keskittyy kouvolalaisnuorten merkityksellisiin paikkoihin ja niiden virtuaalisuuteen. Kiinnostuksen kohteena tässä tutkimuksessa on nuorten mieluisat ja epämieluisat paikat ja niiden sisältämä tilallisuus. Perinteisten fyysisen, sosiaalisen ja psyykkisen tilakäsitysten lisäksi nuorten tiloja arvioidaan virtuaalisen tilallisuuden kautta.
Joukko kouvolalaisnuoria ovat tuottaneet itse tämän tutkimuksen aineiston valokuvaamalla heille mieluisia ja epämieluisia paikkoja sekä kirjoittaen koululaisesseen näistä paikoista ja eritoten niiden mahdollisesti sisältämästä virtuaalisesta tilallisuudesta. Tutkimuksessa analyysissä paneudutaan etsimään perinteisen tilajaon (fyysinen, sosiaalinen ja psyykkinen tila) lisäksi virtuaalisen tilallisuuden esiintymistä nuorten paikoissa. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys nojaa perinteisen tilajaon lisäksi nuorten tiloihin, virtuaalisuuteen, paikkaan ja maisemaan. Tutkimuksen analyysimenetelmänä toimii aineistolähtöinen sisällönanalyysi, joten tutkimus etenee aineiston johdattelemana. Tutkimuksen tulokset kertovat nuorten paikkojen sisältävän paljon erilaista ja moniulotteista tilallisuutta, mutta suurimpina nuorten paikkojen muodostajina nousivat fyysis-psyykkiset, fyysis-sosiaaliset ja fyysiset tilat. Luonto olis suuressa roolissa nuorten mieluisissa paikoissa. Nuorten epämieluisat paikat taas sisälsivät usein paljon rakennettua ympäristöä. Virtuaalisuuden merkitys nuorten paikoissa on suuri.
Tulosten mukaan virtuaaliselta tilalta ei juuri voi välttyä nuorten paikoissa. Nuorten mukaan virtuaalisen tilan nähtiin kuitenkin osaltaan tuovan perinteiseen tilaan lisäulottuvuutta, jota voi hyödyntää monin eri tavoin. Nuoret kuitenkin keroivat ottavansa virtuaalisuudesta välillä irtiottoja menemällä luontoon rauhoittumaan ilman älylaitteita. Virtuaalisuus nähtiin siis sekä hyötynä että haittana, mutta pääosin nuoret osasivat ottaa virtuaalisuudesta hyödyn irti ja välttää sen aiheuttamia haittoja.
Tekijä: Jenna Hyrkäs Opiskelijanumero: 250808
Tutkielman nimi: Kouvolalaisnuorten paikkakokemukset ja niiden virtuaaliset ulottuvuudet Tiedekunta / Pääaine: Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta / yhteiskuntamaantiede Sivumäärä: 68
Aika: 24.05.2017
Työn laatu: Pro gradu-tutkielma
Avainsanat: tila, paikka, identiteetti, kokemuksellisuus, maisema, ubiikki, virtuaalisuus, kokemusmaailma
Sisällysluettelo
1 Johdanto ... 7
1.1 Tutkielman rakenne ja tavoitteet ... 7
2 Teoreettinen viitekehys ... 8
2.1 Nuoret tutkimuskohteena ... 8
2.2 Nuorten tilat: perinteinen vastaan virtuaalinen ... 10
2.3 Nuoret ja vapaa-aika ... 12
2.4 Tila: sosiaalisesti tuotettu, havaittu ja ajassa muuttuva ... 13
2.5 Aika ja tila ... 15
2.6 Virtuaalinen tila: kohti ubiikkiyhteiskuntaa ... 16
2.7 Paikka: fyysisestä sijaintipisteestä mielenmaisemaan ... 19
2.7.1 Maisema ja mielenmaisema ... 24
2.8 Humanistinen maantiede ... 26
3 Aineistot ja menetelmät ... 26
3.1 Valokuvat tutkimusmateriaalina ... 27
3.2 Kuvaamistehtävä ... 27
3.3 Oppilaskirjoitelmat ... 29
3.3.1 Prosessin kuvausta ... 30
3.4 Aineistolähtöisyys ... 31
3.4.1 Aineistolähtöinen sisällönanalyysi ... 31
3.4.2 Kuva-analyysi ... 32
3.5 Analyysin eteneminen vaihe vaiheelta ... 32
4 Tulokset ... 34
4.1 Paikkojen luonnonympäristö ja rakennettu ympäristö ... 34
4.1.1 Luonnonympäristö nuorten paikoissa ... 36
4.1.2 Rakennettu ympäristö nuorten paikoissa ... 38
4.1.3 Luonnonympäristö ja rakennettu ympäristö nuorten paikoissa ... 40
4.2 Tekstien luokittelu: fyysinen, sosiaalinen, psyykkinen ... 42
4.2.1 Fyysinen ... 43
4.2.2 Sosiaalinen... 44
4.2.3 Psyykkinen ... 44
4.2.4 Fyysis-psyykkiset tilat ... 46
4.2.5 Fyysis-sosiaaliset tilat ... 47
4.2.6 Sosiaalis-psyykkiset tilat ... 48
4.2.7 Fyysis-sosiaalis-psyykkiset tilat ... 49
4.3 Virtuaalisuus nuorten sanoittamana ... 49
4.4 Muuttaako virtuaalisuus paikkoja? ... 53
5 Johtopäätökset ... 54
6 Pohdinta ... 56
7 Lähteet ... 57
8 Liitteet ... 60
Esipuhe
Ennen kuin menemme itse tutkielman rakenteeseen ja tavoitteisiin, olisi minun pro gradu- tutkielman tekijänä hyvä ensin esittäytyä. Olen 24-vuotias yhteiskuntamaantieteen opiskelija.
Maantiede usein kiinnittää kysyjän huomion ja hän tekee päätelmät koulutuksestani tämän perusteella. Koen kuitenkin olevani enemmän yleisesti yhteiskuntatieteilijä kuin maantieteilijä.
Olen lukenut sivuaineinani geoinformatiikan lisäksi sosiologiaa, sosiaalipolitiikkaa ja nuorisotutkimusta. Nämä kolme jälkimmäistä ovatkin suunnanneet tutkintoani sekä tutkielmaani enemmän yhteiskuntatieteelliseen suuntaan. Kiinnostukseni onkin vahvasti yhteiskunnassa yleensä sekä sosiaalitieteissä. Näistä intoutuneena päätin hakea vielä opiskelemaan sosionomiksi Karelia-ammattikorkeakouluun. Suoritan siis sosionomiopintoja samalla kun kirjoitan tätä gradua. Työn jäljen nähtyäni tiedostan, että kahden koulun yhtäaikainen käyminen ja lopputyön kunnialla loppuun asti saattaminen on työlästä.
Tutkielmani idea on muuttanut muotoaan useampaan kertaan erinäisten syiden, kuten aikataulutuksen takia. Ensin tarkoituksenani oli tutkia nuorten kaupunkikuvaa kävelyteemahaastattelujen kautta. Tämä ei kuitenkaan ollut minua tarpeeksi mieluinen aihe, minkä lisäksi tutkimusmenetelmät tuntuivat turhan työläiltä ja aikaa vieviltä rajallisen aikataulun puitteissa. Päädyin tutkimaan kouvolalaisnuorten paikkojen olemuksia ja niiden mahdollisesti sisältämää virtuaalisuutta. Toteutin aineistonkeruun yhteistyössä Kouvolan yhteislyseon kanssa. Aineistona on yhteislyseon 2. luokan oppilaiden ottamat valokuvat ja koululaisesseet. Tarkoituksenani tässä tutkimuksessa on siis perehtyä kouvolalaisnuorten kaupunkikuvaan mieluisten ja epämieluisten paikkojen kautta. Tämän lisäksi tarkastelen nuorten kuvaamien paikkojen virtuaalista ulottuvuutta: löytyykö sitä ja jos löytyy, niin millaisista paikoista. Tutkimusaihe on mielenkiintoinen ja vaatii mielestäni tutkimista ja tarkempaa perehtyneisyyttä aiheeseen. On mielenkiintoista selvittää, minkälaiset paikat sisältävät virtuaalisuutta ja minkälaiset paikat taas eivät. Tein tutkimukseni Kouvolasta, sillä juureni ovat siellä. Koen velvollisuudekseni ja kunniakseni tutkia kotikaupunkiani. Nuorten kaupunkikuvan tutkiminen valikoitui kohteeksi kiinnostuksestani nuorisotutkimukseen. Tämän työn teko on ollut mielenkiintoinen ja monivaiheinen sekä värikäs projekti. Tuntemukset työn valmiiksi saattamiseen ovat vaihdelleet onnistumisentunteesta epätoivoon ja kaikkeen siltä väliltä. Työn tekeminen valmiiksi tiukassa aikataulussa lokakuusta toukokuuhun ja lisäksi sosionomiopintojen suorittaminen samanaikaisesti on varmasti vaikuttanut tämän työn lopputulokseen. Halusin kuitenkin tehdä tämän työn valmiiksi ja siirtyä työelämään.
Työelämässä olenkin ollut jo toukokuusta lähtien, mikä myös on osaltaan vaikuttanut työn
valmistumiseen. Lopputuloksesta voi olla montaa mieltä, mutta halusin mieluummin palauttaa työn itse ajattelemassani määräajassa enkä venyttää tutkinnon valmistumista graduni takia.
Haluan lopuksi vielä kiittää erityisesti avopuolisoani tuesta ja uskosta siihen, että tämä työ valmistuu. Haluan kiittää myös gradun ohjaajaani Ilkka Pyytä neuvoista työn toteuttamisen aikana. Suuri kiitos kuuluu myös Kouvolan yhteislyseon 2. vuosikurssin opiskelijoille, jotka mahdollistivat tämän työn aineiston. Kiitos myös heidän opettajalleen, Minna Kujalalle sujuvasta yhteistyöstä työn tiimoilta.
1 Johdanto
Tämän Pro gradu -tutkimuksen tarkoituksena on selvittää kouvolalaisnuorille mieluisten ja epämieluisten paikkojen luonnetta. Erityisesti huomiota kiinnitetään perinteisen tilajaon mukaisiin tiloihin. Tarkemmin tarkastelun kohteena on sekä Masseyn, LeFebvren että suomalaistutkijoiden määrittelemät tila ja paikka. Tila määrittyy sekä fyysisyyden, sosiaalisuuden että kokemusmaailman pohjalta. Perinteisen tilajaon lisäksi nuorten paikkoja tarkastellaan virtuaalisen tilallisuuden kautta. Tutkimuksen keskeisiin käsitteisiin kuulu paikka, ubiikki, virtuaalisuus maisema, mielenmaisema ja kokemuksellisuus. Tämän tutkimuksen teoriaosuudessa paneudutaan tarkemmin näiden käsitteiden määrittelyihin.
Aihe on rajattu nimenomaan kouvolalaisnuorten paikkoihin, jotta saataisiin tietoa juuri tietyn alueen nuorison paikkamieltymyksistä. Kiinnostus juuri Kouvolan nuoria kohtaan johtuu omista juurista Kouvolassa. Kouvola on noin 86 000 ihmisen kaupunki (Kouvolan kaupunki 2016), jonka perinteet nojaavat vahvasti tehdaskulttuuriin. Kouvola sijaitsee Etelä-Suomen läänissä, Kaakkois-Suomessa, Pohjois-Kymenlaaksossa. Kouvolasta tuli kaupunki vuonna 1960 ja nykyisen muotonsa se sai vuonna 2009, kun siihen kuntaliitoksessa liitettiin ympärillä olevat Anjalankoski, Kuusankoski, Elimäki, Jaala, sekä Valkeala. Suurimmat asukaskeskittymät ovat Kouvolan keskustassa ja sen läheisyydessä, sekä Kuusankosken ja Korian taajamassa. Paikkakunnan nuorille Kouvola merkitsee hyvää ja turvallista paikkaa elää ja useimpien kouvolalaisnuorten tulevaisuudensuunnitelmat pitävät sisällään kotikaupungissa asumisen. Kouvolalaisnuorten haaveisiin kuuluu työpaikka, omakotitalo ja perhe tutuksi ja hyväksi havaitussa ympäristössä. (Kouvolan Sanomat 2017.)
1.1 Tutkielman rakenne ja tavoitteet
Tutkielmani teoreettinen viitekehys pohjautuu humanistisen maantieteen tutkimusperinteeseen, paikka- ja tilakäsityksen määritelmiin sekä paikan merkityksiin ihmiselle. Tilakäsitykseen tuon perinteisten fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen käsityksen rinnalle virtuaalisen tilakäsityksen.
Tutkielmani sisältää vahvasti nuorisotutkimusta, minkä myötä käsittelen myös nuoruuden käsitettä sekä nuorten tapaa käyttää tilaa. Käsittelen myös ubiikkiyhteiskunnan määritelmää osana tämän päivän yhteiskuntaamme. Tutkimukseni on vahvasti yhteiskuntatieteellinen
sisältäen pääaineeni eli yhteiskuntamaantieteen tutkimusperinnettä, mutta tutkimuksen aiheen pohjalta tuon tutkielmaan mukaan ulottuvuuksia myös nuorisotutkimuksesta.
Tutkimukseni keskittyy kahteen toisiaan täydentävään aineistoon: lukiolaisten kuvaamiin valokuviin ja lukiolaisten kirjoittamiin koululaisesseisiin. Tutkin aineistoja aineistolähtöisen sisällönanalyysin kautta. Tutkimukseni tavoite on selvittää nuorten paikkojen olemusta ja virtuaalisuuden läsnäoloa niissä. Tarkoituksenani on löytää nuorten paikkojen ydin ja pohtia, mistä asioista koostuu mielikuva mieluisasta tai epämieluisasta paikasta. Tämän selvitettyäni tarkastelen mieluisten ja epämieluisten paikkojen sisältämää virtuaalisuutta, niin kuin sitä on koululaisesseissä esitelty.
Tutkimuskysymykset
• Millaiset paikat nuoret kokevat mieluisiksi? Millaiset taas epämieluisiksi?
• Sisältääkö nuorten kuvaamat paikat virtuaalisuutta?
o Virtuaalisuus mieluisissa ja epämieluisissa paikoissa?
• Miten nuoret kokevat virtuaalisuuden?
o Positiivinen/negatiivinen?
• Kuinka kahtiajakoisuus perinteisen tilan ja virtuaalisen tilan kesken näkyy?
o Onko tilat sulautuneet yhteen?
• Tehdäänkö virtuaalisuudella paikkoja mieluisimmiksi?
2 Teoreettinen viitekehys
2.1 Nuoret tutkimuskohteena
Nuoret ovat hyvin tietoinen ryhmä, jolla on tuore, kriittinen sekä muutoshakuinen suhtautuminen yhteiskuntaan (Puuronen 1997, 7). Nuoriso nähdään siis puhtaana tutkimuskohteena – heidän tutkiminen tuottaa hedelmällisiä tuloksia, sillä yhteiskunta koetaan hyvin suoraan ja sen ongelmat nähdään alhaalta käsin, nuoren ihmisen näkökulmasta.
Yhteiskunnan asioiden laajempi tietämisen puute on siis tämän ryhmän valttikortteja tutkimusta ajatellen. Nuorisotutkimuksen alkulähteillä nuoria ei pidetty arvossaan vaan heidät helposti leimattiin etenkin lisääntyneen hengailun myötä jengiläisiksi:
”(…) amerikkalainen sosiologi Fredric M. Trasher (1927) julkaisi tutkimuksensa Chicagon nuorisojengeistä. Trasherin mukaan nuorisojengit ovat yhteiskunnan keskeisten instituutioiden hajoamisen ja sisäisen rappeutumisen tuotteita ja ilmentäjiä. Nuoret (miehet), joille yhteiskunta ei tarjoa mahdollisuuksia kehittää kykyjään ja löytää omaa paikkaansa, muodostavat jengejä, joiden toiminta on vahingollista yhteisön kannalta. (…) nuoriso ei herätä toivoa, vaan se on pikemminkin sosiaalinen ongelma, jota tulisi pystyä kontrolloimaan ja korjaamaan.”
(Puuronen 1997, 7).
Onneksi nykytutkimuksessa nuoriso nähdään paremmassa valossa, eikä heistä lähtökohtaisesti ajatella olevan ongelmia. Kaikkihan me olemme olleet joskus nuoria – keistä tulee sitten niitä
”kunnon kansalaisia”, jos ei nuorista? Puurosen (1997, 7) mukaan nuoriso onkin tutkimuksissa koettu joko yhteiskunnan rakentajana ja valoisana tulevaisuudenkuvana tai ongelmana ja konfliktien aiheuttajana. Tutkimuksessa on korostunut siis hyvin polarisoitunut jako ”hyvään”
ja ”pahaan” nuorisoon. Empiiristä nuorisotutkimusta on harjoitettu 1800-luvun lopulta lähtien eri tieteenaloilla, kuten psykologian ja sosiologian aloilla. Nuorisotutkimuksen keskeinen ja koko tutkimushistorian ajan samanlaisena säilynyt teoreettinen kysymys kuuluu: ”Miten nuorison toimintaa ja käyttäytymistä voidaan selittää tai ymmärtää?”. (Puuronen 1997, 8.) Länsimaisessa kulttuurissa nuoruus ymmärretään tietynlaiseksi siirtymäkaudeksi lapsuudesta aikuisuuteen, ajaksi itsenäistymiseen ja yhteiskuntataitojen opettelemiseen (Määttä & Tolonen 2011, 5).
Aikaisimmat nuoruuteen liittyvät kirjoitukset löytyvät Antiikin Kreikasta. Aristoteles jaotteli elämän kolmeen elämänvaiheeseen teoksessaan Retoriikka. Nämä vaiheet olivat nuoruus, miehuus ja vanhuus. Aristoteles perusti jaottelunsa empiiriseen havainnointiin. Hän luonnehti nuoruutta epävakaaksi tunteiden kuohun ja vahvojen halujen ajaksi. (Puuronen 1997, 26.) On väitetty, että ranskalainen valistuskirjailija Rosseau käytti nuoruus-käsitettä ensimmäisenä 1770-luvulla. Nuoriso-käsitteen olemassaolo katsotaan olevan todiste itse nuorison olemassaololle. (Puuronen 1997, 16.) Tieto ei ole faktaa, mutta olettakaamme, että Rosseau tosiaan käytti termiä ensimmäisenä. Nuoruus- ja nuoriso-käsitteiden käyttäminen ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että nuoruus olisi nähty erillisenä muista ikäkausista (Puuronen 1997, 20). On siis olemassa ristiriitaisia tutkimustuloksia siitä, määrittivätkö käsitteet nuoruutta ja nuorisoa, vai syntyikö muista ikäryhmistä eriytynyt ryhmä ennen käsitteiden keksimistä. Monien nuorisotutkijoiden mukaan nuoruus ja nuoriso ”syntyi” kuitenkin vasta modernin teollisen yhteiskunnan aikana. Nuorille oli tuolloin keksittävä paikka yhteiskunnassa ja sen mukainen käyttäytymismalli. Nuorison syntyyn liittyi 1800-luvulla talouselämän muutoksen lisäksi myös
sosiaalilainsäädännön kehittyminen. (Puuronen 1997, 14.) Suomalaisessa nuorisotutkimuksessa nuoruuden ja nuorison nousun on nähty alkavan vasta 1950-luvulla, jolloin musiikkiteollisuuden kehittäminen loi tietynlaisen nuorisokulttuurin ja nuorison selkeästi havaittavana eriytyneenä yhteiskunnallisena ryhmänä. Nuorison historian ja joidenkin antropologisten tutkimusten perusteella voidaan kuitenkin todeta, että lähes kaikissa yhteiskunnissa kaikilla aikakausilla on ollut havaittavissa nuoruutta ja nuorisoa. (Puuronen 1997, 14-15.)
Esiteollisissa yhteisöissä nuoruus loppui yleensä avioitumiseen, joka tapahtui tytöillä 14–16 vuoden iässä ja pojilla 16–20 vuoden iässä (Puuronen 1997, 21). Kasvatusfilosofi Rosseaun jakaa klassisessa pääteoksessaan Emile eli kasvatuksesta (1762, suomeksi 1905) ihmisen psyykkisen kehityksen ja kasvun viiteen eri vaiheeseen:
a) syntymästä ensimmäiseen ikävuoteen b) toisesta 12. elinvuoteen
c) 12:sta 15 vuoteen d) 15:sta 20 vuoteen
e) 20:stä vuodesta eteenpäin.
Rosseaun mukaan varsinainen nuoruusaika ajoittuu ikävuosien 15 ja 20 välille. Tuolla välillä hänen mukaan tapahtuu muun muassa tunteiden kypsyminen, aikuistuminen ja sukukypsyyden saavuttaminen. (Puuronen 1997, 45.) Saksalaisen kehityspsykologi Eduard Sprangerin mukaan nuoruus on yksilön sisältä, sielun kasvusta johtuva ja toisaalta kulttuuriin sidoksissa oleva ilmiö (Puuronen 1997, 53). Nykyisen kehityspsykologian teorioiden mukaan sosiaalinen ympäristö vaikuttaa nuoren kehitykseen enemmän kuin perimä, fysiologinen kypsyminen tai vietit.
2.2 Nuorten tilat: perinteinen vastaan virtuaalinen
Nykyajan nuorten sosiaaliset suhteet ovat entistä moninaisempia. Määtän & Tolosen (2011, 29) mukaan sekä fyysiset että virtuaaliset tilat ovat nuorten sosiaalisten suhteiden pelikenttiä.
Tämän lisäksi paikallisuus on nuorille tärkeää. Nuorten ihmissuhteet materialisoivat ja paikantavat nuorten tiloja eri tavoin. (Määttä & Tolonen 2011, 29.) Maantieteessä 1990-luvun kulttuurinen käänne representaatioiden tutkimisesta sosiaalisen tilan tutkimiseen on luonut materialistiselle maailmalle ja arkielämän tilallisuudelle sekä tunteille oman vahvan suuntauksensa maantieteen tutkimuksissa (Kuusisto-Arponen & Tani 2009, 51). Kulttuurisen
käänteen lisäksi nuorten tutkiminen maantieteessä on tullut yhä suositummaksi. Nuorten tutkimisessa toimintaympäristöt ovat keskeinen käsite. Toimintaympäristöt hahmottuvat usein koulun, perheen ja vapaa-ajan ympäristöihin. (Kuusisto-Arponen & Tani 2009, 51.)
Määttä & Tolonen (2011, 60-62) jaottelevat nuorten tilat väljiksi ja tiukoiksi tiloiksi. Tiukoissa tiloissa käyttäytymistä ohjaavat normit, väljissä tiloissa taas monenlaiset käyttäytymisen mallit ovat sallittuja. Tiukoissa tiloissa halutaan pitää kiinni tilojen alkuperäisestä käyttötarkoituksesta: esimerkiksi jalkakäytävät ovat jalankululle ja leikkipuistot leikkimiseen.
Määttä & Tolonen (2011, 60-62) lisäksi käsitteellistävät tilan kokemuksen, sosiaalisuuden ja fyysisyyden kautta. Näitä käsitteitä avaan tarkemmin myöhemmin tämän tutkielman teoriaosuudessa. Nuoret haastavat hengailullaan tiukkoja tiloja käyttämällä niitä vastoin suunniteltua alkuperäistä tarkoitusta. Tiukka tila muuttuu väljäksi tilaksi, jos vaihtoehtoisia tilankäyttötapoja hyväksytään. Väljät tilat mahdollistavat nuorten toimimisen julkisissa tiloissa aktiivisina jäseninä yhteiskunnassa, vaikkakaan he eivät suorita tiukoissa tiloissa vaadittavia suoritteita, vaan oleskelevat kavereidensa kanssa. (Kuusisto-Arponen & Tani 2009, 53.) Kuusisto-Arponen & Tani (2009, 51) keskittyvät artikkelissaan Hengailun maantiede: arjen kaupunki nuorten olemisen tilana nuorten tekemisen ja olemisen tiloihin vapaa-ajan ympäristöissä. Tekemisen tiloilla Kuusisto-Arponen & Tani tarkoittavat ”(…) tiettyyn tarkoitukseen suunniteltuja ympäristöjä, joissa toimitaan usein auktoriteetin tai instituution valvonnan alla.” Tekemisen tiloja ovat esimerkiksi koulut ja erilaiset harrastuspaikat. Näissä paikoissa nuorten tekeminen on usein aikataulutettua ja tarkoin määriteltyä toimintaa.
(Kuusisto-Arponen & Tani 2009, 52.) Nuoret tarvitsevat tekemisen tilojen lisäksi myös tiloja, joissa ei ole aikataulua eikä varsinaista tekemisen pakkoa. Näitä tiloja kutsutaan olemisen tiloiksi. Olemisen tilalla tarkoitetaan ”ympäristöjä, joita jäsentää sosiaalinen ajanvietto muiden kanssa.” (Kuusisto-Arponen & Tani 2009, 52). Olemisen tiloja ovat esimerkiksi kauppakeskukset, lähiöiden ostoskeskukset, kadut ja erilaisten asemien edustat. Olemisen tiloissa tärkeää nuorille on joutilaisuus ja omaehtoinen tilan haltuunotto. Aikuisille näissä tiloissa ei välttämättä ole mitään mielenkiintoista, mutta nuorille niissä voi avautua uusi maailma kavereiden kanssa yhdessäololle. Ydinkeskustojen julkiset ja puolijulkiset tilat ovat useimmiten keskustassa asuvien nuorten ajanviettopaikkoja. Kaupunkien ydinkeskustojen kehitys on viimevuosina mennyt suuntaan, jossa kaupungin julkinen tila vähenee ja puolijulkinen tila kasvaa. Puolijulkisissa tiloissa kontrollia on enemmän kuin julkisissa tiloissa, jolloin nuoret joutuvat useammin tiukentuneen tilapolitiikan myötä ongelmiin esimerkiksi
vartijoiden kanssa. Ydinkeskustat koostuvat nykyisin pitkältä yksityisistä liiketiloista, sisäpihoista, toreista ja kauppakeskuksista. Nuoria tarkkaillaankin yhä enenevissä määrin vartioitiliikkeiden, kauppiaiden ja tavallisten kaupunkilaisten näkökulmasta. (Kuusista- Arponen & Tani 2009, 53.)
2.3 Nuoret ja vapaa-aika
Nuorten mieltävät vapaa-aikansa usein myönteisessä valossa. Nuorille vapaa-aika merkitsee nuoren omaa aikaa ja itse määriteltyä tekemistä sekä vapaata koulutyöstä. (Määttä & Tolonen 2011, 5.) Tämän päivän nuorelle vapaa-aika hahmottuu koulun ulkopuolelle jääväksi ajaksi ja tilaksi. Nuorten vapaa-ajan käsite on muuttunut suhteellisen lyhyessä ajassa radikaalisti: 1900- luvun alun nuorille koulunkäynti saattoi merkitä vapaata tehdas- tai peltotöistä. Toisaalta koulunkäynti nähdään esimerkiksi kehittyvissä maissa hyvinkin vapauttavana ja mahdollistavana asiana edelleenkin. Voidaankin todeta, että koulutuksen ja vapaa-ajan suhde ja näiden merkitykset ovat sidoksissa paikkaan, tilaan ja aikaan. (Määttä & Tolonen 2011, 5.) Vapaa-ajan merkitys on yleensä tärkeämpää nuorille kuin aikuisille. Tähän on useitakin syitä:
oman perheen tärkeyttä vähättelemättä nuorelle on tärkeää luoda itsenäistymisvaiheessa uusia, perheen ulkopuolisia ihmissuhteita. Lisäksi on tärkeää, että nuori pääsee kokeilemaan eri identiteettejä ja toimintatapoja, sekä oppimaan itsenäisessä elämässä tarvittavia taitoja. Nämä taidot kehittyvät miltei kokonaan nuoren vapaa-aikana. (Määttä & Tolonen 2011, 6.)
Hengailu nähdään nuorison keskuudessa keskeisenä osana vapaa-ajan viettoa. Yleensä hengailuun viitataan silloin, kun vastataan kysymykseen siitä, mitä nuori vapaa-ajallaan haluaa tehdä. Hengailun määrittely on nuorille yleensä vaikeaa, mutta yleisesti sen nähdään olevan ” (…) julkisissa, puolijulkisissa tai yksityisissä tiloissa oleskelua, istuskelua, juttelua ja kuljeskelua.” (Määttä & Tolonen 2011, 44). Hengailu edustaa nuorille siis vapaa-ajan tekemistä, mutta toisaalta vapaa-aika hahmottuu, päinvastoin, tekemättömyyden kautta (Määttä
& Tolonen 2011, 44). Hengailu edustaa nuorelle usein yhdessäoloa, hetkessä elämistä ja päämäärättömyyttä. Hengailu on olemukseltaan ennen kaikkea sosiaalista ja tekemisen sijasta se tähtää pyyteettömään yhteisöllisyyteen ja yhdessäoloon (Määttä & Tolonen 2011, 45).
Joskus nuorten hengaaminen voi olla myös sosiaalisella tasolla suunnittelematonta:
”Hengaamisen tilallinen ja toiminnallinen suunnittelemattomuus saattaa ulottua myös sosiaalisuuteen. (…) Jotkut nuoret oleilevat suurenkin osan vapaa-ajastaan
kavereiden kanssa ostoskeskuksessa. Tällöin sosiaalisuus on osittain sattumanvaraista: nuoret viettävät aikaa niiden nuorten kanssa, jotka tulevat paikalle.”. (Määttä & Tolonen 2011, 46–47).
Paikalliset viranomaiset, kuten poliisit, vartijat ja nuorisotyöntekijät saattavat kuitenkin suhtautua nuoriin potentiaalisina sosiaalisten ongelmien aiheuttajina. Ongelmista eniten pelätään häiriökäyttäytymistä ja päihteiden käyttämistä ja niihin myös puututaan aktiivisesti.
(Määttä & Tolonen 2011, 47). Nuorten häätämiseen puolijulkisista tiloista, kuten puistot ja ostoskeskukset, on Suomessa käytetty muun muassa musiikillista ulossulkemista esimerkiksi klassisen musiikin tai kirkkomusiikin avulla. Muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa on nuorten häätämiseksi otettu käyttöön Mosquito-ultraäänikarkoitin, joka lähettää hyttysen ininältä kuulostavaa ääntä taajuudella, jota yli 25-vuotiaat eivät tutkimuksien mukaan enää kuule.
(Kuusisto-Arponen & Tani 2009, 53.) Hengailu nähdään siis niin huonona asiana, että sitä pyritään maailmalla estämään radikaaleinkin tavoin. Nuorten hengailu nähdään aikuisten maailmasta käsin siis yleensä turhana norkoiluna, joka pahimmillaan aiheuttaa esimerkiksi ilkivaltaa tai alkoholin väärinkäyttöä. Vanhemmille on usein tärkeää, että nuori harrastaa jotakin. Nuorten tekemätön vapaa-aika ja kaduilla oleskelu nähdään yleensä ns. pahana vapaa- ajan viettotapana, josta koituu helposti ongelmia. (Määttä & Tolonen 2011, 50.)
Kuusisto-Arposen & Tanin (2009, 52) mukaan hengailun maantiede liittyy läheisesti jo aiemmin mainittuun olemisen tiloihin. Hengailuun liittyy suunnittelemattoman tekemisen lisäksi tilan haltuun ottaminen olemalla. Hengailun maantieteessä hengailun paikat ovat saavutettavuudeltaan vaihtelevia: nuoret saattavat oleilla hyvinkin näkyvillä paikoilla, kuten torilla, tai sitten he voivat olla hyvinkin syrjäisillä paikoilla, kuten puistojen laitamilla tai porttikongeissa. Paikan valinnalla korostetaan sosiaalisen vuorovaikutuksen pyrkimyksiä:
näkyvillä paikoilla pyritään olla hyvin vuorovaikutteisia, kun taas syrjäytyneillä paikoilla halutaan yleensä olla rauhassa. Tästä käytetään joskus leikkisästi käsitepareja on-stage ja backstage. (Kuusisto-Arponen & Tani 2009, 52.)
2.4 Tila: sosiaalisesti tuotettu, havaittu ja ajassa muuttuva
Yhteiskuntatieteellisessä selittämisessä aika ja sosiaaliset suhteet ovat olleet vahvasti tarkastelun kohteena jo pitkään, mutta tilaa on näiden rinnalla alettu tarkastella tarkemmin ja laajemmin vasta 1990-luvulla (Haarni 1997, 87). Tuolloin alkoi tarkempi tilan teoreettinen ja empiirinen tutkimus. Tilan tuottaminen kiinnittyy vahvasti sosiaalisiin suhteisiin, sillä tilan
tuottaminen on sosiaalinen prosessi. Tila on tietyllä tavalla otettava haltuun, ennen kuin se voi edes olla tila. Tilan haltuun ottamiseen linkittyy läheisesti valta ja politiikka sekä fyysisyys, että symbolisuus. (Haarni 1997, 87.) Haarni (1997, 94) kirjoittaakin osuvasti tilan muodostumisesta:
”Voidaankin sanoa, että sosiaaliset suhteet ja ihmisten toiminta vasta luovat tilan ja tilalliset suhteet, mutta tämä toiminta ei kuitenkaan ole riippumaton jo aiemmin luoduista tilallisen järjestyksen muodoista. Marksia mukaillen voidaan sanoa, että ihmiset tuottavat tilaa ja tilallista järjestystä, mutteivat tee sitä itse valitsemissaan olosuhteissan.” (Haarni 1997, 94.)
Henri Lefebvre on kirjoittanut teoksessaan Production of Space (1991) tilan kolmesta eri ulottuvuudesta: fyysisestä, sosiaalisesta ja psyykkisestä. Koska Lefebvren teos on maallikolle hyvin vaikealukuinen, katsoin parhaakseni selittää Lefebvren teorioita ansioituneen maantieteen tutkijan Jussi Semin teoksen Sisäiset sijainnit (2010) kautta. Lefebvrestä ovat kirjoittaneet monet muutkin tutkijat, joiden tulkintoja Semi teoksessaan myös avaa. Semin (2010, 58) mukaan tilaa ei tulisi ajatella pelkästään tilan fyysisenä muotona, vaan myös sosiaalisena kokonaisuutena. Tämän toteaa myös Doreen Massey (2008). Masseyn (2008, 15) mukaan muodostamme tilan sekä olemassaolollamme että keskinäisillä suhteillamme. Tila on siis jatkuvasti tuottamisen kohteena, sillä tilaa tuotetaan sekä käytännöissä että vuorovaikutussuhteissa (Massey 2008, 15). Tilaa tuleekin lefebvreläisittäin ymmärtää sosiaalisena toimintana, etäisyyksinä, kuvitelmina ja erilaisuuksina. Tila ei ole pelkästään käytännön tila, vaan täynnä erilaisia representaatioita ja diskursseja. Tilalla voidaan myös joko rajoittaa tai edistää asioiden tapahtumista. Tilassa ei ole kyse vain rakennetusta ympäristöstä, vaan tila on jatkuvassa muutoksessa ja sosiaalisten toimijoiden tuottamaa järjestystä. (Semi 2010, 58.) Tila muodostuu osaksi myös havainnoinnin kautta. Tila tarvitsee kokijan muuttuakseen todeksi. Ihminen tekee tilasta itsellensä merkityksellisen tai merkityksettömän havainnoimalla tilaa. Tilan havaitseminen lefebvreläisittäin on arkista tilan havainnoimista.
Tilaa havainnoidaan arkisten rutiinien lisäksi myös laadullisten merkitysten, mielikuvien ja myyttien avulla. (Semi 2010, 63.) Tilalliset käytännöt ovat luonnollisesti kytkettynä tilan fyysiseen olemukseen. Havainnointi ei näin ollen tarkoita vain visuaalista, vaan myös kehollista havainnointia ja tilan tunnustelua. (Semi 2010, 63.)
2.5 Aika ja tila
Myös ajalla on tärkeä sija tilan määrittämisessä. Tila ja aika ovat välttämättömiä toistensa olemassaolon kannalta ja niitä tuotetaan yhdessä. Tilan ajatellaan usein olevan pysyvää, staattista ja fyysistä. Ajan taas ajatellaan olevan vain muuttuvaa. Meidän tulisikin kyseenalaistaa tämä normitettu ajatus ajasta ja tilasta. Vastakkainasettelun sijaan tilaa ja aikaa voisi ajatella vastavuoroisuuden tai täydentävyyden kautta: ajan ollessa muutoksen ulottuvuus, tila voisi olla moninaisuuden ulottuvuus. (Massey 2008, 14.) 1970-luvun määritelmä tilasta sosiaalisena konstruktiona merkitsee erityisesti sitä, että ”tila rakentuu sosiaalisista suhteista ja materiaalisista yhteiskunnallisista käytänteistä.” (Massey 2008, 40).
Maantieteen tutkimuksessa 1980-luvulla yhteiskunnan ymmärrettiin konstruoituvan tilallisesti ja täten tilallinen järjesteleminen vaikuttaa yhteiskunnan toimivuuteen ja kehitykseen (Massey 2008, 40). Tämä toteamus kumoaa tilallisuuden pysähtyneisyyden ja muuttumattomuuden (ks.
esim. Lefebvre 1991). Massey (2008, 41) toteaa sosiaalisen ja tilallisen olevan erottamaton kaksikko, ja käsitys sosiaalisuuden ja tilallisuuden yhteydestä on nykymaantieteen tutkimuksessa yleisesti hyväksytty käsitys. Massey summaakin tilan ja ajan yhteyden seuraavasti:
”Tila ei ole staattista, eikä aika ole tilatonta. Tietenkin tilallisuus ja ajallisuus ovat erilaisia, mutta kumpaakaan ei voi käsitteellistää toisen puuttumiseksi.”
(Massey 2008, 57.)
Oli sitten kyse ilmiöistä, suhteista tai toiminnoista, fyysisellä ja sosiaalisella on aina jokin tilallinen muoto ja suhteellinen sijainti. Näiden suhteiden tilallinen olemassaolo vaihtelee pienestä intiimistä suhteesta aina globaaleihin ylikansallisiin suhteisiin. (Massey 2008, 57.) Sosiaaliset suhteet sisältävät aina tilallisuutta ja sosiaalisuus ottaa aina tilallisen muodon (Massey 2008, 144). Tarkemmin ajateltuna kaikki sosiaalinen toimintamme tapahtuu aina jossakin tilassa. Sosiaalinen vuorovaikutus tarvitsee toimiakseen tilan, oli se sitten virtuaalinen tai todellinen. Ja kuten totesimme aiemmin, tilallisuus tarvitsee sosiaalista vuorovaikutusta olemassa olemiseen. Massey (2008, 144) toteaa sosiaalisen ja tilan suhteesta seuraavaa:
”Sosiaaliset suhteet ovat välttämättömyyden pakosta olemassa sekä tilassa (toisin sanoen paikannetuissa suhteissa toisiin sosiaalisiin ilmiöihin) että tilaa halkovina.” (Massey 2008, 144).
2.6 Virtuaalinen tila: kohti ubiikkiyhteiskuntaa
Tilan ulottuvuuksista puhuttaessa olemme kokonaan unohtaneet virtuaalisen tilan. Etsin tutkimuksia virtuaalitiloista, enkä juuri löytänyt maantieteeseen liittyviä tutkimuksia virtuaalista tilasta, vaan pikemminkin paljon tutkimuksia esimerkiksi bittiavaruuksista ja sen sellaisista. Haarni et al (1997, 28) mainitsee kuitenkin lyhyesti virtuaalisen tilan tulleen uudeksi tilakäsitykseksi perinteisen jaottelun rinnalle, muttei sen koommin tarkastele virtuaalitilojen merkitystä maantieteessä. Jo neljän vuosikymmenen ajan maiseman, tilan ja paikan tutkimuksen käsitteet ja menetelmät ovat pysyneet pitkälti samoina. Tutkimuksen fragmentoituessa ja rikastuessa on kuitenkin syntynyt paljon uusia tutkimuksen suuntauksia.
Erityisesti teknologian kehityksellä on monia vaikutuksia nykymaantieteen tutkimukseen.
Teknologia on luonut perinteisten tilakäsitteiden fyysien, psyykkisen ja sosiaalisen tilan rinnalle uuden käsitteen virtuaalinen tila. (Haarni et al. 1997, 28.) Ympärillä oleva maailmamme on jatkuvassa muutoksessa ja tämä muutos on nopeaa juurikin teknologian puolella. Virtuaalisuuden tunnustaminen yhdeksi tilan ulottuvuudeksi olisikin nykymaailmassa äärimmäisen oleellista.
Virtuaalisen ulottuvuuden hyväksyminen perinteisten tilaulottuvuuksien joukkoon voi viedä vielä aikaa. Vaikka tiedostamme ympäröivän maailmamme muuttuvan, emme osaa suhtautua vakavasti muutosta seuraavaan yhteiskunnalliseen muutokseen. Mika Mannermaa pohtii teoksessaan Jokuveli virtuaalisuuden merkitystä nyky-yhteiskunnassa. Virtuaalisuus mielletään usein osaksi teknologiaa, mikä on luonnollista, sillä meillä ei olisi olemassa virtuaalista ulottuvuutta ilman sitä mahdollistavaa teknologiaa. Usein teknologian muutoksen vaikutuksia yhteiskuntaan kuitenkin vähätellään. (Mannermaa 2008, 12.) Teknologian kehitys on ollut kiihtyvää viime vuosikymmenet ja teknologian avulla saavutetut edut ovat tullee jäädäkseen (Mannermaa 2008, 16). Mannermaa luetteleekin teknologian kehityksen aaltoja seuraavasti:
Teknologian vallankumoukset (Mannermaa 2008, 17-):
1. Höyryvoima 1780
a. rautatiet
b. teollinen tavarantuotanto c. maatalouden koneistaminen 2. Sähkövoima 1890
a. polttomoottorit b. maantieliikenne
c. teollisuusautomaatio
3. Tieto- ja viestintäteknologia 1975
a. mikroprosessori ja PC b. tietoliikenne
c. internet
d. tietotyön automaatio
4. Bio-, materiaali- ja nanoteknologia? 2025
a. DNA-sirut, rutiiniseulonnat b. geenipassit
c. geeniterapiat
d. geneettinen parantelu, GMO 5. Fuusioteknologiat?
a. geneeriset teknologiat
b. mekaniikka, ICT-voima, orgaaniset elementit samassa teknologiassa
Suurimmat harppaukset teknologiassa ovat selvästi tapahtuneet 1970-luvulta tähän päivään.
Teknologia kehittyy sen verran kovaa vauhtia, etteivät tutkijat pysy perässä. Mannermaan (2008, 18-19) mukaan ihmisen jatkuva halu kehittää teknologiaa perustuu pohjimmiltaan uteliaisuuteen, tiedonhaluun ja taidon kehittämisen nälkään. Teknologian kehittyminen on mahdollistanut myös ihmisen entistä enemmän liikkuvan elämäntyylin, sillä virtuaalisuuden johdosta emme ole enää yhteen paikkaan sidottuja. Paikan merkitys hakeekin uusia linjoja virtuaalisen tilan mukaantulon myötä. Ihmisten tarve kiintyä paikkoihin on muuttunut.
Yhteiskunnallisen kehityksen myötä olosuhteet paikkoihin kiintymisen tarpeelle ovat muuttuneet (Mannermaa 2008, 22):
”Nykyajan moderni ihminen ei ole enää oikein mistään kotoisin. Ensin vanhempien elämänmuutokset, sittemmin omat opiskelut, työt ja muutkin asiat ovat heitelleet monia meistä eri puolille maata ja maailmaa.” (Mannermaa 2008, 22.)
Mannermaan mukaan paikat siis menettävät pikkuhiljaa merkitystään ihmisen yhä enemmän liikkuvassa ja paikattomassa elämäntyylissä. Missä on ihmisen koti, jos hän on ehtinyt elämänsä aikana asumaan kuudessa eri kaupungissa ja vaikkapa kahdella eri mantereella.
Minne sitä loppujen lopuksi tuntee kuuluvansa, jos missään paikassa ei ole viettänyt kovin pitkää aikaa? Tämä on kysymys, johon varmasti moni pohtii vastausta. Mannermaan (2008, 22)
mukaan on kuitenkin olemassa koko elämänsä samalla paikkakunnalla asuneita, joille paikkaan kuuluvuus on vahvasti läsnä.
Olen Mannermaan kanssa hieman eri linjoilla tästä paikattomuudesta: jonnekin sitä tuntee aina kuuluvansa enemmän tai vähemmän. Paikka on niin iso osa identiteettiä, ettei ihminen voi toimia ilman kiinnittymistä johonkin. Toisaalta itse mietin myös paikkoihin kiintymistä virtuaalisten tilojen kautta: voiko virtuaaliseen paikkaan olla kiintynyt? Ajatellaan esimerkiksi Second Lifen kaltaista virtuaalimaailmaa, missä pelaaja voi kehittää täysin omanlaisensa elämän. Tällaiseen virtuaaliseen paikkaan voi mielestäni olla myös kiintynyt, mutta voiko sitä kutsua kodiksi – sitä en osaa sanoa.
Tämänhetkinen teknologinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys on nopeampaa kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa. Tämä on johtanut eri sukupolvien välisen kuilun suurentumiseen: nuoremman ja vanhemman sukupolven elämänmallit ovat hyvin kaukana toisistaan. (Mannermaa 2008, 26-27.) Mannermaa (2008, 29) puhuu kaikkialla läsnä olevan älyn yhteiskunnasta. Hän käyttää tästä termiä ubiikkiyhteiskunta. Sana ubiikki tulee latinasta ja se tarkoittaa suoraan käännettynä ”kaikkialla” tai ”monessa paikassa” (Mannermaa 2008, 29).
Ubiikkiyhteiskunta tarkoittaa yhteiskuntaa, jossa ”langaton tiedonsiirto ja verkottuminen on mahdollista kenelle tahansa, milloin tahansa, missä tahansa ja minkä välityksellä tahansa”
(Mannermaa 2008, 30). Tästä myös ylipäätään virtuaalisuudessa on kyse: teknologian kautta linkittyminen toisiin ihmisiin ja erilaisiin uusiin ulottuvuuksiin. On selvää, että yhteiskuntamme kehittyy. Ensin teollisuusyhteiskunnasta tietoyhteiskunnaksi ja siitä kaikkialla vallitsevan tietoteknologian olemassaolon yhteiskunnaksi. Mannermaa kommentoi itse käyttämäänsä termiä kaikkialla vallitsevan älyn yhteiskunnasta tönköksi käännökseksi (Mannermaa 2008, 29- 30). Olen Mannermaan kanssa samoilla linjoilla siitä, että sanana ubiikkiyhteiskunta ei oikein sovi suomenkieleen. Ubiikki ei ole suomenkielessä tuttu sana, eikä aiheuta minkäänlaisia mielleyhtymiä kaikkialla vallitsevaan teknologiaan. Toisaalta sana ubiikkiyhteiskunta tarkoittaakin, kuten edellä todettiin, vain ”kaikkialla olevaa yhteiskuntaa”, eikä näin ollen sananakaan sisällä teknologista merkitystä. Ubiikkiyhteiskunta on siis aina määriteltävä erikseen tarkoittamaan nimenomaan kaikkialla vallitsevan älyn yhteiskuntaa. Olkoonkin nyt niin, että käytän tässä tutkimuksessa ubiikkiyhteiskunnan ja ubiikin käsitettä siinä merkityksessä kuin Mannermaa (2008, 29-30) on sen määritellyt. En tiedä, olisiko sitten äly- yhteiskunta sen parempi sana. Ehdotuksia paremmasta termistä otetaan vastaan.
Mannermaa (2008, 31) pitää myös ajatusta fuusioyhteiskunnasta tärkeänä.
Fuusioyhteiskunnassa olennaisinta on tai tulee olemaan tieto- ja viestintäteknologian konvergoitumistrendin yleistyminen. Konvergoituminen tieto- ja viestintäteknologiassa merkitsee erilaisten laitteiden, kuten kameran ja puhelimen, yhdistymistä yhdeksi laitteeksi.
(Mannermaa 2008, 31.) Mannermaa oli selkeästi aikaansa edellä pohtiessaan laitteiden konvergoitumista jo kahdeksan vuotta sitten. Konvergoitumista on tapahtunut kännykän muuttuessa älypuhelimeksi 2010-luvulla. Nykyisin puhelin toimii alkuperäisen käyttötarkoituksen lisäksi esimerkiksi kamerana, musiikkisoittimena, navigaattorina ja uutispalvelimena. Mannermaa (2008, 31) uskoo tulevaisuuden puhelimen toimivan digitaalisena henkilökohtaisena assistenttina. Hän oli täysin oikeassa – mitä tekisimmekään ilman älypuhelimia? Perustelemme itsellemme tarvitsevamme sitä koko ajan: kotona, koulussa, työpaikalla, harrastuksissa ja vapaa-ajalla. Fuusioyhteiskunnassa ubiikkiin maailmaan sulautuu kaikki ihmisen luoma teknologia (Mannermaa 2008, 31). Ubiikkiyhteiskunta on kuitenkin enemmän nykyisyyttä kuin fuusioyhteiskunta, muttei senkään hetki kovinkaan kaukana tulevaisuudessa luultavasti ole (Mannermaa 2008, 32).
2.7 Paikka: fyysisestä sijaintipisteestä mielenmaisemaan
Maantieteen tutkimuksessa paikka on aina ollut mielenkiintoinen tutkimuskohde ja maantieteen keskeinen tehtävä onkin tutkia paikkaa ja siihen liittyviä ilmiöitä. Haarnin et al. (1997, 16) mukaan yksi tärkeimmistä humanistisen maantieteen käsitteistä onkin nimenomaan paikka.
Paikalla tarkoitetaan ihmisen elämismaailman tilaa, johon hän itse liittää ja on liittänyt merkityksiä. Sen sijaan, että paikka ymmärrettäisiin objektiivisena faktana, ymmärretään se ilmiönä, jolle ihmisten kokemusten ja inhimillisten tulkintojen perusteella annetaan merkityssisältöjä. Abstraktista, neutraalista tilasta tulee subjektiivinen paikka juuri tutun ja rutiininomaisen elämismaailman kautta (Haarni et al. 1997, 17). Myös Haarni et al. (1997, 16) toteaa humanistisen maantieteen tutkimusteemoina olevan ”(…) ne yksilöiden paikkoihin liittämät merkitykset, jotka avautuvat tutkijalle subjektiivisten kokemusten, arvojen, tunteiden, muistojen ja toiveiden kautta.”
Paikka kuuluukin meidän jokaisen elämään tavalla tai toisella. Paikan olemus on kuitenkin arkikielessä hyvin tavallinen: jokin maantieteellinen sijaintipiste. Karjalainen (1997, 227) puhuu määritellystä ja mitatusta sijainnista, faktisesta paikasta. Mitattuna leveys- ja
pituuspiirein, paikka on kaikille sijaintipaikkana samanlainen. Paikan määritelmä ei kuitenkaan ole vain yksiselitteinen sijaintimääritelmä. Karjalaisen (1997, 227) mukaan paikka on faktisen sijainnin lisäksi ”ympäristöön projisoimiemme suhteiden merkityksellinen kokonaisuus”.
Paikan syvin olemus on merkityssuhteissa: ”Emme niinkään elä jossakin paikassa, vaan elämme jotakin paikkaa – kotia, korttelia, kaupunkia, maata (Karjalainen & Paasi 1994)”.
(Karjalainen 1997, 231). Karjalainen (Tani 1998, 102-103) jakaa eletyn paikan vielä neljään eri kategoriaan: implisiittiseen, eksplisiittiseen, reflektiiviseen ja formatiiviseen. Implisiittisellä suhteella paikkaan Karjalainen tarkoittaa arkielämän paikkoja, jossa paikkaa ei kyseenalaisteta ja se on ikään kuin huomaamattoman arkista ympäristöä. Eksplisiittisellä suhteella tarkoitetaan sitä suhdetta mikä syntyy ihmiselle, kun hän vaihtaa esim. asuinpaikkaansa. Entinen arkinen ympäristö muuttuukin yhtäkkiä merkitykselliseksi ja ihminen huomaa omat sidoksensa entiseen kotipaikkaansa. Eksplisiittisyyteen liittyy myös yleensä sekä ajallinen että fyysinen etäisyys paikasta: paikka hahmotetaan paremmin kauempaa katsottaessa. Reflektiivisillä paikoilla tarkoitetaan muistojen kautta muokattuja paikkoja – menneisyyden paikkoja kannetaan muistoissa mukana, vaikka fyysisessä paikassa ei päästäisi enää käymään.
Formatiivinen paikan ulottuvuus tulee esiin silloin, kun uutta paikkaa aletaan pikkuhiljaa kutsua kotipaikaksi – uudet ympäristöt arkistuvat ja muuttuvat implisiittisen ulottuvuuden mukaisiksi, kyseenalaistamattomiksi ja näkymättömiksi paikoiksi. (Tani 1998, 102-103.)
Myös Sirpa Tani (1997, 211) toteaa paikan fyysinen olemuksen jäävän humanistisessa maantieteessä toissijaiseksi ja tärkeämmäksi asiaksi paikan määrittämisessä nousee sen kokijan oma suhde ympäristöönsä. Kokemusmaailmaan painottuva paikka ei Tanin (1997, 212) mukaan pysy muistoissa aina samanlaisena, vaan paikan merkitys muuttuu ajan kuluessa. Paikat rakentuvat muistoissa ja muistojen kautta paikkoja peilataan niiden nykyiseen olemukseen.
Muistoihin vaikuttaa myös sekä tilallinen että ajallinen etäisyys paikasta. (Tani 1997, 212.) Aika kultaa muistot-sanonta sopiikin hyvin tähän kohtaan: ihminen muovaa muistoissaan kokemaansa paikkaa haluamansa laiseksi. Paikalle asetetut toiveet muovautuvat muistoissa todellisuudeksi. Koska aika kultaa muistot, on Tanin (1997, 212) mukaan muistojen paikkaan palaaminen usein pettymys: emme koskaan pysty palaamaan takaisin muistojen paikkaan sellaisena kuin sen olemme mielessämme kuvitelleet. Menneisyyden tilaa voi kuitenkin kuvitella uudestaan ja muodostaa näin näkemyksen uudesta, muuttuneesta ympäristöstä.
Muutoksen kokeminen voidaan ajatella Tanin (1997, 212) mukaan olevan sekä uuden saavuttamista että vanhan menettämistä. ”Tämän huomaaminen on tärkeää, jotta ymmärtäisimme urbaanissa tilassa elämiseen liittyviä kokemuksia (Wilson 1997: 139).” (Tani
1997, 212). Myös Semin (2010, 105) mukaan käsityksemme paikoista ei muotoudu pelkästään tässä ja nyt, nykyisyydessä, vaan myös menneisyydessä ja muistoissa. Semin mukaan Muistot ja menneisyys vaikuttavat oleellisesti kokemuksiimme paikoista. ”Menneisyydestä ponnistavat tunnemuistot ovat osa nykyisyyttä, minkä vuoksi ne myös ohjaavat toimintaamme ja suhdettamme paikkoihin. Paikkatunne on jatkuvasti muuttuva, jolloin sitä ei tule ymmärtää pysyvänä ja syntymässä perittynä ominaisuutena.” (Semi 2010, 105.)
Henkilökohtaisen kokemisen lisäksi paikka rakentuu myös kokijan mielikuvituksen avulla (Tani 1997, 212). Kokemusmaailman perusteella paikka ei ikinä ole samanlainen ensimmäisen kokemisen jälkeen. Muistot muovaavat siis paikkoja. Tämän lisäksi paikka on kuviteltu: sen tunteminen voi olla hyvin voimakasta, vaikkei paikka olekaan fyysisesti oikeasti olemassa (Tani 1997, 212). Esimerkiksi elokuvakulisseissa ollessaan näyttelijät pystyvät samaistumaan rakennettuun kulissiympäristöönsä, kuten vaikka New Yorkin keskustaan, vaikkeivat olisi koskaan käyneetkään itse New Yourkissa. Tämän perusteella voidaan todeta, että paikka ei välttämättä palaudu sen fyysiseen ympäristöön ja sijaintiin, vaikka sen kokeminen olisikin voimakasta. Tani (1997, 213) toteaakin osuvasti, että ”Paikan olemassaolo fyysisessä todellisuudessa tuntuu tästä näkökulmasta triviaalilta”.
Kuten jo edellä todettiin, ilmiön tarkastelu humanistisessa maantieteessä tapahtuu yksilön kokemusten kautta. Kärjistettynä voisi siis sanoa, että paikka on olemassa vasta silloin, kun sillä on kokijansa. Haarni et al. (1997, 17) toteavat ihmisen paikkakokemuksesta myös seuraavaa: ”Henkilökohtaiset kokemukset ja toiminta liittävät ihmisen tilaan, jossa hän elää.”
(ks. Relph 1976; Tuan 1977; Karjalainen 1986). Ihminen esimerkiksi muokkaa menneisyyden paikoista muistoja ja luo näiden kautta rakenteet nykyisille paikoille. Paikat eivät siis pysy staattisina muistoina, vaan muovautuvat kokijansa elämisen mukana. (Haarni et al 1997, 17.) Näin ollen ihminen voi tuntea kuuluvansa paikkaan, jossa hän elää. Vaikkakin esimerkiksi Mannermaa (2008, 22) puhuu nykymaailman paikattomuudesta, on paikat kuitenkin kiinteä osa ihmisen elämää, halusi hän sitä tai ei. Kun ihminen tuntee tiettyyn paikkaan kuulumista, tulee tästä paikasta osa hänen identiteettiään. Tällöin puhutaan ihmisen paikkaidentiteetistä. Paikan identiteettiä koitetaan arkielämässä niin kovin usein kuitenkin määrittää vain pelkän fyysisen sijaintitiedon kautta, eikä sen kokijaan tai siinä oleviin sosiaalisiin suhteisiin kiinnitetä juuri huomiota. Paikan identiteetti ei tosiaan muodostu vain pelkästä sijaintitiedosta, vaan se sisältää paljon muuta. Paikkaidentiteetti muodostuu ennen kaikkea sosiaalisesti. Kuten aiemmin totesimme, tila muodostuu sosiaalisista vuorovaikutussuhteista. Kun tarkastelemme jotakin
paikkaa, menemme ikään kuin syvemmälle johonkin tilaan. Tämän seurauksena paikan voidaan ymmärtää olevan sosiaalisten vuorovaikutussuhteiden muodostelma aina tietyssä tilassa (Massey 2008, 144). Tästä johtuen paikan ainutlaatuisuus riippuu sekä paikassa tapahtuvien sosiaalisten vuorovaikutussuhteiden erityisyydestä että myös risteävien sosiaalisten suhteiden tuottamista uusista sosiaalisen ilmiöistä (Massey 2008, 144). Paikan identiteetti muodostuu siis
”(...) tiettyjen sosiaalisten vuorovaikutusten samanaikaisesta rinnakkain asettumisesta sekä tämän kaiken tuottamista vaikutuksista.” (Massey 2008, 144). Paikan identiteetti ei kuitenkaan missään nimessä ole aina samanlainen. Kun sosiaaliset suhteet ovat itsessään dynaamisia ja muuntautuvia, ei niistä muodostuva paikkakaan voi olla staattinen. Tämän lisäksi samanaikaiset sosiaaliset suhteet tuottavat kaiken aikaa uusia sosiaalisia vaikutuksia ympärilleen. (Massey 2008, 145.) Sen lisäksi, että ihmisellä on oma paikkaidentiteetti, on paikalla itsellään myös oma identiteetti – paikka on ainutlaatuinen suhteessa muihin paikkoihin (Haarni et al. 1997, 18). Ei siis ole olemassa kahta täysin homogeenista paikkaa. Paikan identiteetti muodostuu suhteessa muihin paikkoihin ja niiden identiteetteihin (Massey 2008, 145). Paikan identiteetti muotoutuu siis peilaten muita paikkoja ja suhteessa paikan kokijaan. Tämä on tärkeä ymmärtää esimerkiksi kotipaikkaan kuulumisen yhteydessä: miksi jotakin paikkaa pidetään kotipaikkana ja johonkin toiseen paikkaan koetaan olevan niin kovin vieraita. Paikan rajaaminen itsen ja toisen välille voi kuitenkin olla vaarallista – Masseyn mukaan se pahimmassa tapauksessa johtaa kuvitteellisien (tai todellisten) muurien rakentamiseen oman paikan ja muun paikan välille ja se voi kärjistyä jopa sotiin (Massey 2008, 145-146). Paikka mielletään yleensä positiiviseksi ja turvalliseksi, mutta paikka voi olla myös negatiivisesti latautunut ja pelottava.
Tällaisia paikkoja kuvataan käsittein topofilia ja topofobia. Topofilialla tarkoitetaan voimakasta paikkaan kuulumisen tunnetta ja paikan omaksi kokemista. Topofobia taas tarkoittaa paikkoja niihin liitettyine negatiivisine tunteineen. (Haarni et al 1997, 17.)
Kun paikkaa käsitteellistetään sosiaalisten vuorovaikutusten pohjalta, ei paikka voi olla liikkumaton. Paikat ovat siis ikään kuin prosesseja. Paikka ei myöskään tarvitse ulossulkevia rajoja, vaan pikemminkin paikkaa voi tarkastella suhteessa ”ulkopuolen” yhteyksien erityisyyteen. (Massey 2008, 30.) Paikka siis määrittyy suhteessa ympäristöönsä, mutta kuitenkin maantieteellisessä tutkimuksessa on paikan rajaaminen usein välttämätöntä. Paikka ei myöskään omaa pysyvää identiteettiä, vaan paikka on usein täynnä ajan muovaamia konflikteja (Massey 2008, 30). Nämä kolme näkökulmaa eivät kuitenkaan kumoa paikan ainutlaatuisuutta ja erityisyyttä, vaan oikeastaan vahvistavat sitä (Massey 2008, 31).
Paikalla on myös suuri merkitys ihmisyyden ja inhimillisen kannalta. Karjalainen (1997, 235) toteaa ihmisen inhimillisyyden koostuvan ajasta, paikasta ja minuudesta:
”Minä, aika ja paikka muodostavat kudelman, eikä kolmikon mitään osaa voi irrottaa ilman, että koko valvetodellisuus menettää morfogeneettisen rakenteensa, ilman että se hajoaa, amorfoituu (Krohn 1993: 84-85). Koska kellään muulla kuin minulla (minuuden, itseyden mielessä) ei voi olla täysin samanlainen muistoja, on meillä jokaisella ainutlaatuiset ajan ja paikan tekstuurimme.” (Karjalainen 1997, 235.)
Jotta ihminen voi siis olla olemassa, toimii hänen minuutensa aina yhteydessä aikaan ja paikkaan. Kuten jo aiemmin todettiin, ihminen siis hahmottaa ympärillään olevaa maailmaa sekä kokemuksien että mielikuvituksen kautta. Ihminen ottaa kuitenkin huomaamatta omakseen muiden kokemuksia ja mielikuvia, jolloin oma kokemus ja mielikuvat aiheuttavat ristiriidan maailman kokemisessa. Maailman henkilökohtainen kokeminen tapahtuu vasta nimenomaan oman kokemusmaailman ja mielikuvituksen kautta. Sen lisäksi, että ihminen luo paikkoja kokemuksien ja mielikuvien avulla, toimii hän suhteessa aikaan. (Karjalainen 1997, 235.) Karjalainen (1997, 240) kiteyttääkin osuvasti paikkojen merkityksen ihmiselämässä:
”Eläminen on maailmassa olemista. Tähän piiriin, maan ja taivaan väliin, asettuvat meidän paikkamme. Kaikkia paikkoja emme muista, osan niistä unohdamme. Mutta kaikkia emme voi unohtaa, sillä silloin unohtaisimme myös itsemme. Emme tietäisi, keitä olemme, koska emme tietäisi, mistä saavumme ja mihin lähdemme. Maailman paikat, paikan maailmat.”
Paikat ovat ihmisille siis monestakin näkökulmasta tärkeitä. Ilman paikkoja suuri osa ihmisyydestämme katoaisi.
Tuan (2006, 15) puhuu paikan tajusta. Paikan tajun muodostuminen mieliimme vaatii paikan muuttumisen lakkaamista – jotta voimme ymmärtää paikkaa, kiintyä siihen, on paikan näyttäydyttävä meille jokseenkin muuttumattomana (Tuan 2006, 15 suom. Liisa Kaski). Paikan muuttumattomuus voi näyttäytyä myös hitaasti muuttuvina paikkoina. Hitaasti muuttuviksi paikoiksi voidaan luetella luonnonmuodostumat, kuten vuoret, järvet, joet ja kalliot. Nämä paikat näyttäytyvät meille muuttumattomina, sillä emme näe omana elinaikanamme niiden
usein muuttuvan. (Tuan 2009, 15.) Muuttumattomien paikkojen löytäminen voi nykypäivänä olla hankalaa, sillä nopeat muutokset ja niiden kokonaisvaltainen läpitunkevuus on nykyajan trendi. Hyvänä esimerkkinä voidaan mainita esimerkiksi Dubai, joka vielä vuonna 1992 oli pelkkää autiomaata ja joka nykyisellään on upeiden rakennusten täyttämä metropoli, josta löytyy tekemistä surffauksesta lumilautailuun ja kaikkeen siltä väliltä. Vaikka Dubai onkin esimerkkinä hyvin kärjistetty, muuttuvat meidän kaupungit täällä Suomessakin nopeaa tahtia muunmuassa uudisrakentamisen myötä.
Paikat saattavat siis olla näennäisesti pysyviä, mutta ihmisen kokemus paikoista vaihtelee eri- ikäisenä valtavasti. Paikan tajumme vakiintuu vasta kypsässä aikuisiässä. Aikuisiässä paikan taju vakiintuu ja se pysyy suhteellisen muuttumattomana loppu elämän. Konkreettisten ja itselle emotionaalisesti tärkeiden paikkojen luotetaan myös pysyvän vakaina. (Tuan 2006, 15-16.) Paikan tajussa on Tuanin (2006, 16) mukaan kolme ideaa: edellä mainittu ajan pysähtyneisyys, paikkaan kohdistuva tunne sekä paikan ja minuuden välinen suhde (Tuan 2006, 16). Kodin tuntu on yksi esimerkki tunteesta paikkaan. Koti on paikka, johon kiinnytään hyvin voimakkaasti. Kotona on turvallinen ja välittävä ilmapiiri. Kodin tuntu voi olla muuallakin kuin lapsuudenkodissa ja kodin tuntu voi kattaa monia eri tasoja omasta huoneesta koko maailmaan.
(Tuan 2006, 16-17.) Täytyy muistaa, ettei kodista puhuta tässä kohtaa vain perinteisessä lapsuudenkoti-merkityksessä, vaan se käsittää myös kaikki muut ihmisen kodikseen tunnustamat paikat. Ihmisen käsitys itsestään, minuus, kulkee käsi kädessä kodin pysyvyyden kanssa. Kodista lähdettyä ja kotiin palattua oletamme kodin olevan samassa tilassa kuin lähtiessämme. Kun kodissa tai kodin ympäristössä tapahtuu muutos, negatiiviseen tai positiiviseen suuntaan, ei paikka tunnu enää samalta. (Tuan 2006, 18.)
2.7.1 Maisema ja mielenmaisema
Paikasta puhuttaessa ei voi olla pysähtymättä miettimään maiseman merkitystä. Maisema syntyy ihmisen henkilökohtaisen kokemuksen ja elämyksen kautta. Voidaan sanoa, että maisema ei ole olemassa ilman sen havainnoijaa, vaan ihmisen tietoisuus luo maiseman. (Tani vuosi, 107.) Sepänmaa (2006, 31) puhuu sydämen maisemasta. Tällä hän tarkoittaa paikkaa ja erityisesti maisemaa, johon kiinnymme ja jossa kasvamme. Tämä sydämen paikka toimii ikään kuin kiintopisteenä kaikelle ja johon haluamme palata aina kerta toisensa jälkeen. (Sepänmaa 2006, 31.) Maisemiin voi myös tuntea syvää kiintymystä ja niihin voi muodostua välitön side (Tuan 2006, 19-20). Näihin kodin ulkopuolisiin maisemiin törmää Tuanin (2006, 20) mukaan
yleensä sattumalta. Paikkaan sattumalta kiintyminen ei välttämättä olekaan sattumaa, vaan kulttuurin ohjaamaa tietynlaisten maisemien ihannointia (Tuan 2006, 20).
Mielenmaisemalla tarkoitetaan mielessä syntyvää paikkaa ja siihen liitettyjä mielikuvia. Nämä mielikuvat ovat sekä ihmisen omia, subjektiivisia, mielikuvia että intersubjektiivisia, kollektiivisia mielikuvia. (Tani 1997, 111.) Kun ympäröivä kulttuuri ja arkisen elämysmaailman kokemukset kohtaavat, syntyy tilallisia representaatioita. Nämä representaatiot synnyttävät ihmismielessä ainutlaatuisia mielenmaisemia, ihmisen henkilökohtaisia paikallisia representaatioita. Näissä representaatioissa yhdistyvät ihmisen oma, subjektiivinen elämysmaailma sekä ihmisen ympäristöstään muovaamat mielikuvat.
Mielenmaisemissa yhdistyy usein aistittu maisema sekä metaforinen maisema. Metaforiset maisemat ovat ympäröivän kulttuurin luomia jaettuja merkityksiä maisemista, kun taas ihmisen oma, aistein havaittava mielenmaisema on subjektiivinen. Mielenmaisemat eivät aina kuitenkaan liity vain havaittuun ympäristöön, sillä usein esimerkiksi media luo kuviteltuja mielenmaisemia vaikkapa mainosten kautta. (Tani 1997, 215.) Maailman käsittäminen perustuu usein omien mielikuvien sijasta toisten luomiin mielikuviin. Ihminen voi siis käsittää maailmaa toisten mielikuvien perusteella, mutta ympäristöön ihminen liittyy vasta sitten, kun hän on itse kokenut sen ja hahmottanut ristiriidan hänelle kerrottujen ja omien mielikuvien välillä. (Tani 1997, 215.) Tutussa arkiympäristössä paikan kokemus pohjautuu usein pitkälti rutiineihin. Kun ympäristö on itselle niin tuttu, ei sitä keskity juuri havainnoimaan, eikä siihen reagoida, ennen kuin ympäristössä tapahtuu muutos. (Tani 1997, 215.) Tällainen muutos voi olla esimerkiksi puun kaataminen lähipuistossa tai uuden rakennustyömaan ilmestyminen koulutien varrelle.
Humanistisessa maantieteessä lähestytään yksittäisen ihmisen arkea ja hänen kokemusmaailmaansa. Tarkastelun tasoilla siirrytään ”yleisestä ja ulkopuolisesta kohti yksityistä, ainutlaatuista ja subjektiivista” (Tani 1997, 216). Tanin (1997, 223) mukaan muistot rakentuvat kuvien sekä mielikuvien perusteella. Kuvat vaikuttavat ihmiseen sekä identiteetin että heidän käsitykseensä ympäristöstään. Maailmassa, jossa elämme, mediat luovat jatkuvasti uusia todellisuuksia. Ihminen ottaa yhä enemmän niin sanottuja omia kokemuksia mainoksista, elokuvista, musiikista ja niin edelleen. Omat elämispaikat ja muistot sekoittuvat näihin median tarjoamiin mielikuviin ja muiden ihmisten mielikuviin maailmasta. (Tani 1997, 225.) Virtuaalisuudessa kyse on taas identiteetin jakautumisesta esimerkiksi someminäksi ja todelliseksi minäksi.
2.8 Humanistinen maantiede
Tutkimukseni pohjautuu vahvasti humanistiseen maantieteen tutkimusperinteeseen.
Humanistinen maantiede painottaa tutkimuksessa ihmisten henkilökohtaisia tila- ja paikkakokemuksia (Edu.fi 2010). Humanistisessa tutkimussuuntauksessa korostuu myös pyrkimys tutkimuskohteen syvempään ymmärrykseen merkitystulkintojen kautta (Haarni et al.
1997, 16). Humanistinen maantiede muotoutui alun perin kritiikiksi positivistiselle maantieteelle yhtä aikaa kriittisen yhteiskuntamaantieteen kanssa 1960-1970-luvuilla.
Maantiedettä ei enää haluttu tarkastella vain eksaktina tieteenä ja abstraktiuden kautta, niin kuin oltiin tehty positivistisen suuntauksen aikakautena. Maantieteen tutkimuksen pääajatukseksi haluttiin nostaa käsitys elämismaailmasta ja siitä, että ihminen asemoituu tutkimuksessa toimivaksi ja kokevaksi subjektiksi. Juuri subjektivististen tulkintojen merkitys onkin humanistisessa maantieteessä suuri – täysin objektivistiset tutkimustulokset ovat poissuljettuja.
(Haarni et al. 1997, 16.) Tämä johtuu siitä, että jokainen ihminen kokee todellisuuden ja ilmiöt omalla, subjektivistisella tavallansa. Myös Tanin (1997, 213) mukaan todellisuuden kuvaamisessa pääosassa on aina tulkinta, eikä todellisuutta pystytä tallentamaan vain tietynlaisena. Todellisuuden kokemukseen vaikuttaa aina kokijan joko tiedostetut tai tiedostamattomat henkilökohtaiset ja kulttuuriset sidokset (Tani 1997, 213). Kun puhutaan subjektiivisesta kokemisesta ja tutkimisesta, puhutaan relativismista. Relativismi on suuntauksena vastakkainen realismin kanssa (Jyväskylän yliopisto 2015). Tutkimuksen tuloksiin ja tulkintaan vaikuttaa siis sekä tutkittavan että tutkijan kokemusmaailma.
3 Aineistot ja menetelmät
Aineistona tässä tutkimuksessa on Kouvolan yhteislyseon lukion erään toisen vuosiluokan ottamat valokuvat ja niihin pohjautuneet oppilaskirjoitelmat. Otin yhteyttä entiseen lukion äidinkielen opettajaani Minna Kujalaan jo keväällä 2016. Minnan aikataulut olivat opettamisen kannalta kiireiset, eikä valokuvausta ja kirjoitelmien tekoa pystynyt vielä tuolloin toteuttamaan.
Sovittiin, että otan yhteyttä uudestaan syksyllä 2016. Niinpä syyskuussa 2016 sovimme oppilaiden osallistumisesta Pro gradu -tutkielmaan. Oppilaat tulisivat suorittamaan valokuvaamisen ja oppilaskirjoitelmat osana lukion äidinkielen neljättä kurssia. Opettaja oli tehtävänannosta mielissään ja pyysi saada ottaa tehtävän osaksi kurssin arvostelua – suostuin,
totta kai. Annoin sähköpostin välityksellä tehtävänannon kuvaustehtävään. Oppilaskirjoitelmaa varten sovimme tapaamisen opettajan kanssa lokakuussa 2016.
3.1 Valokuvat tutkimusmateriaalina
Valokuvia on käytetty tutkimusmateriaalina erityisesti antropologiassa ja kulttuurintutkimuksessa. Valokuvien käyttö muidenkin alojen tutkimuksessa on kuitenkin yleistynyt. Kuvat sisältävätkin usein enemmän informaatiota kuin kirjoitettu teksti. Kuva voi tutkimuksessa olla joko osa analysoitavaa tutkimusaineistoa tai sitten vain havainnollistamisen tai raportoinnin apuna. Kuvan merkitys analysoitavana tutkimusaineistona jää tutkimuksissa kuitenkin yleensä pieneksi. Havainnollistaessa tutkimusympäristöä kuvan merkitys voi olla tutkimuksen kannalta erittäin oleellinen. (Karvinen 2012.) Kun tutkitaan jotakin ympäristöä, on sitä hankalaa kuvailla vain sanoilla – näin ollen kuva kertoo tutkittavasta ympäristöstä enemmän kuin teksti. Kun yhdistetään kuva ja teksti informaation lähteenä, saadaan kattava kuvaus tutkittavasta aiheesta. Useimmiten tutkija hankkii kuvamateriaalia itse kuvaamalla, jotta tekijänoikeuskysymyksiltä vältyttäisiin. Tämän tutkimuksen kuva-aineiston on tuottaneet kuitenkin tutkimukseen osallistuneet nuoret. Kuten jo aiemmin totesin, nuorille on tehtävänantotilaisuudessa kerrottu, että heidän ottamia kuviaan tullaan mahdollisesti käyttämään tutkimuksessa sen tuloksia havainnollistavina kuvina.
3.2 Kuvaamistehtävä
Valokuvausosiossa tehtävänantona oli ottaa kuva kolmesta itselleen mieluisasta ja kolmesta itselleen epämieluisasta paikasta. Kuvien tuli olla jollain tavalla nuorelle merkityksellisiä:
ajanviettopaikka, puhutteleva maisema, muistoja tuova paikka tms. Paikan määritelmän jätin tarkoituksella arkikielen tasolle, jotta opiskelijat muodostaisivat itse käsityksen paikasta.
Opiskelijat halusivat kuitenkin tietää määritelmän paikalle, joten avasin sen heille tilakäsityksen kautta sähköpostin välityksellä.
Kuvaamistehtävässä asetin kaksi rajoitetta: kuvien täytyy olla kuvattu ulkotilassa ja niiden täytyy sijaita Kouvolassa tai lähikunnissa. En halunnut rajata kuvaamista vain Kouvolan alueelle, sillä tämä olisi voinut rajata monen nuoren lempipaikan kuvaamisalueen ulkopuolelle.
Monelle kun esimerkiksi kuva kesämökiltä saattaa olla erittäin tärkeä kuvaamaan nuoren mielipaikkaa. Kuvattavan kohteen tarkan sijainnin asemesta tärkeämpää oli päästä lähelle
nuoren mielenmaisemaa hänelle merkityksellisistä paikoista. Tässä tutkimuksessa keskitytään kouvolalaisnuorten paikan merkityksiin. Nuoret kysyivät opettajan välityksellä minulta myös sitä, saiko tehtävässä käytetty kuva olla jo aiemmin kuvattu. Annoin tähänkin luvan, jos kuva täytti tehtäväannon mukaiset vaatimukset sekä kuvan merkityksestä että rajauksesta ulkotilaan Kouvolassa tai lähikunnissa. Oppilaita askarrutti lisäksi se, saiko sama kuva edustaa sekä mieluista että epämieluista paikkaa. Tämä oli mielestäni oivaltava kysymys ja totesin, että kyseinen asetelma tuo tutkielmaan varmasti mielenkiintoisia näkökulmia, joten se sallittakoon.
Kuvien oton yhteydessä nuorten tuli valmiiksi miettiä, minkä takia he ovat ottaneet kuvat juuri kyseisistä paikoista. Annoin heille myös ohjeen ladata kuvat valmiiksi kannettavalle tietokoneelle, jotta niiden liittäminen myöhemmin tehtävään kirjoitustehtävään onnistuisi sukkelasti. Mainitsin oppilaille tehtävänannossa myös sen, että minulla tulee olemaan kuvien käyttöoikeus Pro gradu-tutkielmassani. Lukion puolesta oppilaiden huoltajat ovat kirjoittaneet medialuvan, mikä koskee nuoren kuvan julkaisuoikeuksia esimerkiksi koulun nettisivuilla (Mediakasvatusseura 2014). Yleisesti ottaen kuvan ottajalla on tekijänoikeudet kuvaan ja kuvaaja päättää, saako kuvaa julkaista tai muokata ilman lupaa (Mediakasvatusseura 2014).
Oppilaat ovat siis lähtiessään mukaan tutkielmaani antaneet luvan kuvien käyttöön työssäni.
Pyysin oppilaita kuitenkin välttämään ihmisten kuvaamista, jos se ei ollut kuvan sisällön kannalta olennaista. Muistutin myös oppilaita kysymään luvan kuvaamiseen kuvassa mahdollisesti olevilta ihmisiltä, siltä varalta, että kuvat päätyisivät Pro gradu -tutkielmaani havainnollistamaan tuloksia.
Tutkielmaan osallistuneita nuoria oli yhteensä 16. Lopulliseen aineistoon sain kaiken kaikkiaan 87 kuvaa. Jokainen nuori ei kuvannut kuutta paikkaa, joten kuva-aineisto ei ole laskennallisesti se, mitä sen oletin olevan (96 kuvaa). Otoksen koko on kuitenkin tämän tutkielman kannalta mielestäni riittävä, sillä kuvat toimivat lähinnä tulosten havainnollistajina ja tekstin tukipilareina. Laadullisessa tutkimuksessa tutkimukseen osallistuvien määrän eli aineiston koko tuottaa usein aloittelevalle tutkijalle päänvaivaa. Kuinka paljon on sopiva otos esimerkiksi haastatteluja? Kolme vai kolmekymmentä? Kuinka pitkiä haastattelujen tulisi olla? Viisi vai viisikymmentä minuuttia? Tässä tapauksessa mietityttää, riittääkö kuudentoista opiskelijan tuottamat kuvat ja esseet gradun aineistoksi. Tuomi ja Sarajärvi (2009, 85) toteavat, että ihmistieteiden alalla väitöskirjoja alemmat opinnäytetyöt ovat harvoin tieteellisesti merkittäviä.
Arvioiden mukaan näistä opinnäytetöistä vain alle yksi prosentti olisi tieteellisesti merkittäviä.
Opinnäytetyön, kuten Pro Gradu-tutkielman, tuleekin olla luonteeltaan harjoitustyö ja näyte opiskelijan oppineisuudesta. (Tuomi & Sarajärvi 2009, 85.) Aineiston kokoa tärkeämpi asia
