Aineistossa oli 47 viranomaistukeen liittyvää mainintaa. Viranomaistuki kategoriaan sisältyvät seuraavat alakategoriat: tuen tarjoaminen 13 mainintaa, viralliset auttamistahot 10 mainintaa, sensitiivinen kohtelu 5 mainintaa, epäsensitiivinen kohtelu 15 mainintaa, toive tuesta 4 mainintaa.
Viranomaistuella tarkoitan yhteiskunnan auttamistahoja, joita lapsensa menettäneet ovat kohdanneet lapsen kuollessa tai kuoleman jälkeen. Näihin tahoihin kuuluu sairaalahenkilöstö, neuvolapalvelut sekä terapeuttiset palvelut.
Viranomaistuen kategoriaan liittyvät maininnat on tiivistetty taulukkoon 5.
Taulukko 5: Viranomaistukeen liittyvät maininnat
Kategoria Määrä Kuvaus
Tuen tarjoaminen 13 keskustelutuki, tiedon antaminen, terapeuttinen tuki
Viralliset auttamistahot 10 sairaalahenkilöstö,
neuvolapalvelut,terapeuttiset palvelut Sensitiivinen kohtelu 5 ammattitaitoinen kohtaaminen,
empatia, vakavasti ottaminen, oikein ajoitettu tuki, kunnioittava
kohtaaminen
Epäsensitiivinen kohtelu 15 mm.huomion kiinnittyminen toisarvoisiin asioihin,
kohtaamattomuus, tilanteen huomioonottamattomuus, huono ajoitus, ymmärtämätön kohtelu
Toive tuesta 4 yhteydenottaminen, jälkiseuranta,
henkinen tuki, tukea omalta paikkakunnalta
Yhteensä 47
Kuten edellä käy ilmi aineistossa on selkeästi enemmän negatiivisen tuen kuin positiivisen tuen kokemuksia. Aineistosta nousi yksi haastattelu, jossa oli pelkästään positiivinen kokemus viranomaistahon toiminnasta. Muissa haastatteluissa ilmaistiin myös negatiivisen tuen kokemuksia. Esittelen tämän kategorian tulokset kahden toisistaan eroavan kokemuksen kautta.
Ensimmäinen kuvaa positiivista tukea (H1), toinen on kuvaus negatiivisesta tuesta (H3AB).
5.3.1 Positiivinen tuki lapsen kuollessa
Positiivisen tuen kokemus tulee ilmi haastattelussa, jossa kolmilapsisen perheen nuorimmainen on kuollut sairauteen 7 viikon iässä. Lapsi oli ollut ennen kuolemaa säännöllisesti sairaalassa, vaikka olikin kotihoidossa. Äiti kertoo sairaalahenkilöstön empaattisesta kohtaamisesta:
”Että sekin mitä itse kokee sen, ei kaikki lapsensa menettäneet koe samalla tavalla niitä, et jotenkin niin kun, miten osaisin sanoa, että me saimme sairaalalta tosi hyvää, et kaikki suhtautui tosi lämpöisesti, tuli halailee ja ne niin kun lääkäritkin itki siellä. Että tuli sellainen, että tämä ei ole niillekään ihan, että yksi taas kuoli ja arki jatkuu. Että se oli selkeästi kova pala niille, ja itellekin niin kun helpotti vähän sitä, että tajuaa, että kyllä nekin otti sen.
Ja tajusi, että se oli rankka paikka, kun lapsi kuolee ja saatiin käydä juttelemassa sairaalalla. Että sen jälkeen, ja silloinkin, suhtautuvat kaikki tosi asiallisesti eikä millään lailla vähätellen, että miksi teidän pitää tulla. Että sanottiin, että jos tulee mitään, niin sen kun soitatte ja aina voi soittaa ylilääkärille jos haluatte tulla juttelemaan. Tai jos mietityttää jotain lapsesta, että miksi se kuoli tai mitä siinä tapahtui, tai mitä tahansa, niin sitten tavallaan oli mahdollisuus, että jos haluaa niin sairaalaankin päin voi soittaa koska tahansa.”
Äiti aloittaa kertomalla, kuinka joillakin lapsensa menettäneillä ei ole samanlaista kokemusta kuin hänellä. Perheen lapsi oli ollut sairaalassa aiemmin hoidettavana ja hoito oli ollut hyvää jo silloin. Lapsen kuolema ei ollut helppo asia henkilökunnalle, vaan lapsen kuolema oli kova pala kuten äiti kuvaa. Äiti koki henkilökunnan avoimen surun hyvänä asiana. Hänen menetyksensä otettiin todesta eikä lapsen kuoleman aiheuttamaa surua
vähätelty. Suhtautuminen oli lämpöistä sekä lapsen kuollessa, että kuoleman jälkeen. Perheelle tarjottiin tilaisuutta ottaa yhteyttä ylilääkäriin, jos lapsen kuolemassa jäi askarruttamaan jokin asia. Perheelle tarjottiin tukea myös neuvolan taholta:
”Niin kuin neuvolan puolellakin sitten kävi kotikäynnillä tässä sitten niin kuin äitiysneuvolan ja lastenneuvolan terveydenhoitajat ja perhetyöntekijät. Meillä piti silloin perhetyöntekijän alkaa käymään silleen, että päästiin lasta viemään lääkäriin, niin on sen aikaa poikien kanssa tässä, kun ei viitsi aina sitten isovanhempiakaan olla kyselemässä. Niin sitten he kävi tässä kotikäynnillä sen jälkeen. Silleen ollut just tosi tärkeää, että suhtauduttiin lämpöisesti ja osanottavasti eikä jätetty vaan oman onnen nojaa. Ainakin se, että sieltä suunnalta tulisi se tarjous et jos tarvitsette tukea niin ottakaa yhteyttä, eikä niin kun, ette itse tarvitse alkaa soittelee.”
Äiti kokee neuvolatyöntekijöiden suhtautumisen lapsen kuolemaan empaattisena ja osanottavana. Hänestä on tärkeää, että tukea tarjotaan, eikä jätetä perhettä etsimään itse tukea lapsen kuollessa. Sairaalahenkilökunnan ja neuvolatyöntekijöiden välittävä ja osaaottava kohtaaminen kunnioittaa ja vahvistaa äidin vanhemmuutta lapsen kuollessa. Lapsen kuolemaa ja sen mukanaan tuomaa surua ei vähätelty eikä mitätöity vaan lapsen kuolema kosketti myös hoitohenkilöstöä.
Aineistossa positiivisen tuen ilmauksia oli selkeästi vähemmän kuin negatiivisen tuen kokemuksia. Positiivien tuen osalta mainittiin yksitäisiä henkilöjä, kuten lääkäri tai kätilö, joka ”osasi asiansa” tai ”suhtautui lämpimästi” sureviin vanhempiin. Sen sijaan koko henkilöstön osalta vastaavia kokemuksia kuin edellä kuvatussa tilanteessa ei ilmennyt muissa haastatteluissa.
5.3.2 Negatiivinen tuki lapsen kuollessa
Kuvaan negatiivisen kokemuksen kokemuksia vanhempien kautta, joiden esikoislapsi kuoli kohtuun pari viikkoa ennen laskettua aikaa. Lapsen kuolema havaittiin äitiyspoliklinikalla rutiinitarkastuksessa. Vanhemmat lähtivät saman tien lähikuntaan sairaalaan, jossa käynnistettiin synnytys. Vanhemmat olivat
shokissa saatuaan tiedon lapsen kuolemasta, mutta tästä huolimatta isä lähti ajamaan vanhempia sairaalaan:
Isä: ”Sitten kun se asia lähti tässä kotikunnassa, että diagnoosi tuli, että vauva on kuollut, että teidän pitää lähteä naapurikuntaan synnyttämään, että ei edes kysytty lanssia tai taksia, että itse vaan lähin autolla ajamaan”.
Vanhemmat kokivat sairaalahenkilöstön suhtautumisen epäsensitiivisenä. Äitiä muistutettiin liikelaskennasta ja hänelle huomautettiin suklaapatukan syönnin vaaroista raskausdiabeteksen vuoksi, vaikka lapsi oli todettu kuolleeksi.
Haastattelussa mainitaan kohtaaminen sairaalan sosiaalityöntekijän kanssa, kun synnytys oli käynnistetty:
Äiti: ”Se olisi voinut olla… jos olisi ollut vähä toinenlainen ihminen. Se oli joku tuuraaja, se ei edes tiennyt kaikista. Se puhu vaan mitä kela paketille tehdään, äitiyspakkaukselle, mitä sille tehdään ja tämmösiä epäolennaisia asioita, että ei se niin kuin henkistä tukee ollut.”
Vanhemmat kokivat kohtaamisen vaivaannuttavana. He ymmärsivät, että sosiaalityöntekijän oli hoidettava tehtävänsä, mutta kohtaamien tapahtui liian aikaisin ja sosiaalityöntekijä vaikutti kokemattomalta. Kohtaamisesta jäi negatiivinen mielikuva.
Isä: ”Niin jotenkin se meni niin, että siinä jopa äitiyspoliklinikalla meni monelta ihmiseltä pasmat sekaisin silloin. Että just niin kuin paukahdetaan sinne paikalle itkuisena, että nyt on lapsi kuollut kohtuun, niin siinä oli. En tiedä onko siinä joku protokolla, että siinä pitää sen sosiaalityöntekijän jutella meidän kanssa ennen kuin kotiudutaan, niin tuli nyt sitten tässä, olikohan kolme tuntia meidän diagnoosista, niin hän tulee puhumaan just jonnin joutavista asioista, siinä tilanteessa ne olivat jonnin joutavia. Niin siitä jäi jotenkin semmoinen vähän huono maku, mutta en mä sitä tiedä, et eihän, se ihminen teki vaan mitä hänen on käsketty tekemään. Se, että ei kai ne tuommoiset asiat ole niin tärkeitä, että jos ne pitää hoitaa just siinä vaiheessa, ennen kuin kotiudutaan. Niin mun mielestä tämmöisissä tapauksissa kuin on kohtukuolema tai jotain vastaavaa niin voitaisiin hoitaa…”
Äiti:” mutta olikohan se sitten sama sitä mikä sitä kerto myös niistä mihin voi haudata ja niin edelleen niin oliko se sama ihminen sitten?”
Isä:” joo, taisi kyllä olla. Siinä oli just niitä hautausvaihtoehtoja mutta just vaan se ajankohta siinäkin.”
Äiti: ”niin, just oot saanut tietää, että lapsi on kuollut ja pitäisi käydä päättämään mihin haudataan.”
Lapsen kuolemasta on muutama tunti, kun sosiaalityöntekijä tulee esittelemään perheelle eri hautausvaihtoehtoja. Hän kertoi mm. mahdollisuudesta haudata kuollut lapsi yhteishautaan, jonka vanhemmat kokivat huonona ajatuksena.
Hautausvaihtoehtojen esittelyyn ajankohta oli huono, vanhemmat olivat vielä shokissa, eivätkä pystyneet käsittelemään tapahtunutta. Ajatus lapsen hautaamisesta yhteishautaan tuntuu pahalta. Vanhemmat kokevat, että he eivät saaneet henkistä tukea sosiaalityöntekijältä eivätkä hoitohenkilöstöltä. Äiti kertoo, ettei muista, kuinka monta kertaa heiltä olisi kysytty, miten he jaksavat tilanteessa, jossa lapsi on kuollut ja lapsen synnytys edessä. Vanhemmat kokevat henkilökunnan keskittyneen epäolennaisuuksiin, kun vanhemmat olisivat kaivanneet henkistä tukea. Vanhemmille tarjottiin sairaalasta lähdön yhteydessä tukea kunnasta, jossa sairaala sijaitsee. Kun vanhemmat kieltäytyivät tuesta, heitä kehotettiin olemassa yhteydessä oman kuntansa kriisiapuun, muuta tukea heille ei tarjottu. Vanhemmat toivoivat, että sairaalan henkilökunta olisi ollut yhteydessä kotikuntaan ja järjestänyt tuen sinne. Nyt tuen saaminen oli heidän itsensä varassa. He toivoivatkin, että joku soittaisi perään ja kysyisi miten vanhemmat ovat voineet ja jaksaneet.
Negatiivisen tuen yhteydessä muussa aineistossa mainittiin lääkäreiden ja muun hoitohenkilökunnan epäsensitiivinen kohtaaminen sekä terapeutin ymmärtämättömyys surutyön keston suhteen. Sosiaalityöntekijän epäsensitiivinen kohtaaminen tuli esille myös toisessa haastattelussa, jossa sosiaalityöntekijä oli esitellyt synnytyssairaalassa esikoislapsensa menettäneille vanhemmille adoptiovaihtoehtoa, jos he eivät enää saisi biologista lasta.
Lapsen kuoleman jälkeen tukea tarjottiin pääsääntöisesti kaikille, yhtä lukuun ottamatta. Edellä mainitussa tilanteessa tukea tarjottiin naapurikunnasta, muttei asuinkunnasta. Toisessa haastattelussa tukea tarjottiin sairaalasta, mutta
käytännössä sitä ei saatu. Yhdessä haastattelussa tukea ei tarjottu lainkaan, mutta tässä tapauksessa lapsi kuoli 1960 – luvulla, jolloin lapsen kuolemaan suhtauduttiin toisin kuin nykyisin, jolloin tuen tarjoamista pidetään itsestään selvänä. Psykososiaalisen tuen piiriin ohjattiin sairaalasta, neuvolasta sekä työpaikalta. Vanhemmat ohjattiin käyttämään surun käsittelyssä terapiapalveluja. Vanhemmat saivat tukea mm. perheneuvolasta, trauma- ja kriisiterapeutilta, psykiatriselta sairaanhoitajalta ja psykologilta. Vaikka vanhemmille tarjottiin yhteiskunnallista tukea lapsen kuoleman aiheuttaman surun käsittelyssä, neljässä haastattelussa mainittiin silti toive tuen tarjoamisesta tai ”perään katsomisesta”. Ilmeisesti tarjottava tuki ei ole riittävää, tai tuen piiriin ei ohjata tarpeeksi sinnikkäästi ja konkreettisesti niin, että vanhemmilla olisi jo sairaalasta lähdettyä valmiina paikka, jossa käsitellä lapsen kuolemaa.