käytännössä sitä ei saatu. Yhdessä haastattelussa tukea ei tarjottu lainkaan, mutta tässä tapauksessa lapsi kuoli 1960 – luvulla, jolloin lapsen kuolemaan suhtauduttiin toisin kuin nykyisin, jolloin tuen tarjoamista pidetään itsestään selvänä. Psykososiaalisen tuen piiriin ohjattiin sairaalasta, neuvolasta sekä työpaikalta. Vanhemmat ohjattiin käyttämään surun käsittelyssä terapiapalveluja. Vanhemmat saivat tukea mm. perheneuvolasta, trauma- ja kriisiterapeutilta, psykiatriselta sairaanhoitajalta ja psykologilta. Vaikka vanhemmille tarjottiin yhteiskunnallista tukea lapsen kuoleman aiheuttaman surun käsittelyssä, neljässä haastattelussa mainittiin silti toive tuen tarjoamisesta tai ”perään katsomisesta”. Ilmeisesti tarjottava tuki ei ole riittävää, tai tuen piiriin ei ohjata tarpeeksi sinnikkäästi ja konkreettisesti niin, että vanhemmilla olisi jo sairaalasta lähdettyä valmiina paikka, jossa käsitellä lapsen kuolemaa.
kategoriaa kuvaava nimi. Kaikki haastatellut kokivat, että heidän vanhemmuutensa jatkuu, vaikka lapsi onkin kuollut. He olivat edelleen äiti ja isä. Jotta vanhemmuus voisi jatkua, myös lapsen elämän on jatkuttava.
Seuraavassa alaluvussa kuvailin vanhempien kokemusta kuolleen lapsen vanhemmuudesta lapsen elämän jatkumisen kautta. Hahmotin aineistosta kolme kategoriaa, jotka kuvaavat lapsen elämän jatkumista kuoleman jälkeen:
lapsen elämän jatkuminen vanhemman sisäisessä todellisuudessa, lapsen elämän jatkuminen perheen jäsenenä ja lapsen elämän jatkuminen sosiaalisen vuorovaikutuksen osana.
Ensinnäkin lapsen elämä jatkui vanhemman sisäisessä todellisuudessa. Lapsen elämän jatkuminen sisäisenä todellisuutena kategoria sisältää lapsen sijainnin ja lapsen olemassaolon vanhemman sisäisessä todellisuudessa. Lapsen sijainti kuoleman jälkeen ilmeni kolmessa ulottuvuudessa: suruprosessin alussa lapsi oli konkreettisesti haudassa tai uurnalehdossa, mutta ajan kuluessa lapsesta tuli enemmän osa vanhemman sisäistä todellisuutta, osa vanhempaa. Lapsen sijainti laajeni haudasta vanhemman sisällä olevaksi sijainniksi. Tämä vanhemman sisällä oleva lapsen läsnäolo muuttui ajan kanssa hallitsevammaksi kuin hautausmaalla oleva konkreettinen sijainti.
Sen lisäksi, että lapsi sijoitettiin ensin hautaan ja sen jälkeen sisälle itseen, lapsen elämän ajateltiin jatkuvan myös toisessa todellisuudessa tai ulottuvuudessa, toisella tasolla. Jokainen haastattelemani vanhempi ajatteli lapsen elämän jatkuvan kuoleman jälkeen jossakin toisessa todellisuudessa.
Vanhempien haastattelujen perusteella kuoleman jälkeistä paikkaa tai elämää ei niinkään pohdittu, vaan elämän jatkuminen sinällään oli pääasia. Lapsen elämän jatkumiseen liittyi toive jälleennäkemisestä. Lapsi on olemassa vanhemmilleen kolmella tasolla: ensin konkreettisesti ruumiina haudassa ja myöhemmin vanhemman sisällä, mutta samanaikaisesti näiden kanssa myös jossakin toisessa todellisuudessa. Lapsi on ajallisesti ja paikallisesti läsnä sekä haudassa että vanhemman sisällä ja toisessa todellisuudessa. Kuitenkin toinen todellisuus ja lapsi muuttuvat vanhemmalle näkyviksi, kun vanhempi itse kuolee ja tapaa lapsen toisessa todellisuudessa. Yhteys, joka katkesi konkreettisesti lapsen kuolemaan, korjaantuu tuonpuoleisessa. Siihen asti
vanhempi kantaa lasta sisällään ja muodostaa tähän suhteen, joka toimii mielikuvien tasolla.
Lapsen olemassaolo vanhemman sisäisessä todellisuudessa ilmeni mielikuvana lapsesta, lapsen ajattelemisena, unina, lapsinäkyinä ja lapselle puhumisena.
Vanhemmat muodostivat mielessään mielikuvan lapsesta, joka liittyi joko kuoleman jälkeiseen tapaamiseen tai siihen, millainen lapsi olisi, jos hän vielä eläisi. Aineistossa vanhemmat kertovat, etteivät mieti kovin aktiivisesti millaista lapsen elämä olisi, jos tämä eläisi, mutta tästä huolimatta lapsi oli paljon vanhempiensa ajatuksissa. Lasta ajateltiin päivittäin tai usein ja häntä ikävöitiin. Lasta ei unohdettu, vaikka hän ei ollutkaan konkreettisesti läsnä.
Muutamat haastateltavat toivat esille lapsinäyt. Tällöin lapsen olemassaolon saattoi esimerkiksi aistia. Jotkut vanhemmat kertoivat kohdanneensa kuolleen lapsen kuoleman jälkeen esimerkiksi linnun muodossa tai tunteena läsnäolosta.
Yleisimmin lapsi kohdattiin unessa. Aineistossa unet liittyvät heti lapsen kuoleman jälkeiseen aikaan, kun vanhemmat yrittävät käsittää mitä on tapahtunut. Aineistosta ei ilmene loppuivatko unet, kun lapsen kuolema oli käsitetty tosiasiaksi ja tapahtuma jollain tasolla hyväksytty.
Toiseksi kuollut lapsi nähtiin osana perhettä, perheenjäsenenä. Lapsen läsnäolo perheessä näkyi mm. puheessa ja kuvissa. Hänen haudallaan käytiin ja merkkipäiviä vietettiin. Lapsi näkyi perheiden arjessa eri tavoin. Tämä näkyi mm. siinä, miten lapsesta puhuttiin lapsen sisaruksille. Jos lapsi oli ehtinyt elää sisarustensa kanssa, lapsi oli eri tavalla läsnä puheessa kuin jos sisarukset eivät ole ehtineet tutustua tähän. Lapsen läsnäolo perheessä ilmeni myös eri tavoin.
Toisissa perheissä lapsesta puhuttiin usein perheen kesken. Toisissa perheissä lapsi oli vanhemman yksityisasia tai enemmän vanhempien välinen kuin koko perheen asia. Kuollut lapsi näkyi perheissä myös lapsesta otettujen kuvien ja heitä symboloivien esineiden kautta.
Vanhemmuuteen liittyviä merkkipäiviä, kuten äitien- tai isänpäivää vietettiin useimmissa perheissä. Näiden päivien viettäminen saattoi olla vanhemman identiteettiä vahvistava tai ne toivat esille siihen liittyvän ristiriidan. Tällöin saattoi olla vaikea sijoittaa itseään niin vanhemman kuin lapsettoman kategoriaan, koska oma kokemus oli, ettei kuulunut oikein kumpaakaan..
Kolmanneksi lapsi säilyi elossa sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta. Lapsen kuoleman jälkeen vanhemmilla oli suuri tarve puhua lapsen kuolemasta.
Lapsen kuolema oli vanhempien elämässä koko elämän mullistava tapahtuma, josta haluttiin puhua ja joka haluttiin jakaa sosiaalisen ympäristön kanssa.
Kuitenkin vanhempien kesken yleinen kokemus oli, että lapsen kuolema vaiettiin tai se ohitettiin. Näin toimiessaan ihmiset sivuuttivat lapsen olemassa olon sekä vanhemman kokemuksen oman lapsen kuolemasta. Samalla ohitettiin myös vanhemmuus. Lapsesta puhuminen ei näytä liittyvän vain suruprosessiin, vaan sen voi nähdä olevan yksi tapa tuoda vanhemmuutta esille.
Lapsesta puhumisella onkin kahdenlainen toisiinsa kietoutuva merkitys:
puhumalla lapsesta tulee todellinen osa vanhemman elämää ja lapsi säilyy sosiaalisesti elossa. Samalla vanhemmuus jatkuu myös sosiaalisesti.
Sosiaalisen ympäristön kyky kohdata lapsensa menettänyt vaikuttaa lapsesta puhumiseen. Aineisto jakaantui lapsesta puhumisen suhteen, varsinkin sen suhteen, kerrotaanko kuolleesta lapsesta uudelle tuttavuudelle, ts.
sisällytetäänkö kuollut lapsi lapsilukuun vai ei. Osa vanhemmista päätyi tietoisesti puhumaan lapsesta muille, osa taas siihen, että suhde lapseen oli vanhempien ja lapsen yksityisasia. Vaikuttaa siltä, että lapsilukuun sisällyttäminen selitysvelvollisuuksineen on asia, jonka vanhemmat tavalla tai toisella joutuvat ratkaisemaan.
Aineiston perusteella kohtaamattomuuden kokemus oli varsin yleistä.
Kohtaamattomuus ilmeni sosiaalisten suhteiden katkeamisena, ihmisten vaikeutena käsitellä asiaa, välttelemisenä, lapsen kuoleman ohittamisena sekä lapsen tai vanhemmuuden unohtamisena. Sosiaalinen ympäristö saattoi mennä osittain tai kokonaan uusiksi. Vaikka kohtaamattomuuden kokemuksia tuotiin esille enemmän kuin tuen kokemuksia, vanhemmat saivat myös tukea.
Monessa haastattelussa ilmeni, että ne, joiden olisi odottanut tukevan, eivät kuitenkaan pystyneet siihen. Sen sijaan tukea saatiin yllättävistä paikoista, kuten naapureilta, tuttavilta tai työkavereilta, joiden kanssa ei oltu aiemmin läheisiä. Yleisesti todettiin, että toiset saman kokeneet sekä kärsimystä jollain lailla kokeneet uskalsivat lähestyä ja puhua lapsen kuolemasta. Suurin osa
haastateltavista olikin käynyt puhumassa lapsesta vertaisryhmässä ja saanut sieltä tukea.
Haastattelujen perusteella hahmotin kaksi erilaista suhdetta lapseen. Toisilla vanhemmilla lapsi muuttuu ajan kanssa omaksi asiaksi, ”omaksi jutuksi”.
Alussa lapsesta puhumisen tarve on suuri. Lapsen ja vanhemman välinen suhde halutaan jakaa siinä sosiaalisessa ympäristössä, jossa eletään. Suhde halutaan osaksi sosiaalista maailmaa. Ajan kuluessa suhde muuttuu kuitenkin enemmän lapsen ja vanhemman väliseksi, siitä ei välttämättä haluta puhua muille. Tuota suhdetta kuvataan ”intiimiksi”, ”kätketyksi” tai ”yksityisasiaksi”. Lapsesta ei välttämättä haluta puhua muille, vaan suhde lapseen koetaan omaksi asiaksi.
Sen sijaan toisilla vanhemmilla lapsi on vahvasti osa sosiaalista maailmaa.
Lapsesta puhuminen nähdään tärkeäksi ja lapsen katsotaan kuuluvan perheeseen samalla tavalla kuin elävienkin lasten. Aineiston perusteella on vaikea tehdä johtopäätöksiä siitä, mitkä seikat vaikuttavat asiaan tai siitä, muuttuuko nyt sosiaalisesti jaettu suhde myöhemmin lapsen ja vanhemman väliseksi, yksityiseksi, suhteeksi. Aineiston perustella voi todeta vain, että haastateltujen kesken näkyy tämänkaltainen karkea jako suhteessa sosiaaliseen ympäristöön.
Käsittelin viranomaisten suhtautumista lapsen kuolemaan kahden toisistaan poikkeavan kokemuksen kautta. Viranomaistuella tarkoitan yhteiskunnan auttamistahoja, joita lapsensa menettäneet ovat kohdanneet lapsen kuollessa tai kuoleman jälkeen. Näihin tahoihin kuuluu sairaalahenkilöstö, neuvolapalvelut sekä terapeuttiset palvelut. Aineistossa on selkeästi enemmän negatiivisen tuen kuin positiivisen tuen kokemuksia. Aineistosta nousi esiin yksi haastattelu, jossa oli pelkästään positiivinen kokemus viranomaistahon toiminnasta. Muissa haastatteluissa ilmaistiin myös negatiivisen tuen kokemuksia. Positiivisena tukena koettiin sairaalahenkilöstön empaattinen suhtautuminen, tuen tarjoaminen sekä lapsen kuoleman aiheuttaman menetyksen todeksi ottaminen.
Positiivisen tuen osalta mainittiin lisäksi yksittäisiä henkilöjä, kuten lääkäri tai kätilö, joka ”osasi asiansa” tai ”suhtautui lämpimästi” sureviin vanhempiin.
Negatiivisena tukena koettiin epäsensitiivinen suhtautuminen, huomion kiinnittäminen epäolennaisuuksiin, ammattitaidoton kohtaaminen sekä tuen tarjoamisen väärä ajoitus. Negatiivisen tuen yhteydessä mainittiin lääkäreiden
ja muun hoitohenkilökunnan epäsensitiivinen kohtaaminen sekä terapeutin ymmärtämättömyys surutyön keston suhteen. Sosiaalityöntekijän epäsensitiivinen kohtaaminen tuli esille kahdessa haastattelussa. Lapsen kuoleman jälkeen tukea tarjottiin pääsääntöisesti kaikille vanhemmille, yhtä tapausta lukuun ottamatta. Vaikka vanhemmille tarjottiin yhteiskunnallista tukea lapsen kuoleman aiheuttaman surun käsittelyssä, neljässä haastattelussa mainittiin silti toive tuen tarjoamisesta tai ”perään katsomisesta”. Ilmeisesti tarjottava tuki ei ole riittävää, tai tuen piiriin ei ohjata tarpeeksi sinnikkäästi ja konkreettisesti niin, että vanhemmilla olisi jo sairaalasta lähdettyä valmiina paikka, jossa käsitellä lapsen kuolemaa. Toisaalta tukea voidaan tarjota myös liian aikaisin, jolloin vanhempi ei ole vielä valmis vastaanottamaan sitä.
Psykososiaalisen tuen piiriin ohjattiin sairaalasta, neuvolasta sekä työpaikalta.
Vanhemmat ohjattiin käyttämään surun käsittelyssä terapiapalveluja.
Vanhemmat saivat tukea mm. perheneuvolasta, trauma- ja kriisiterapeutilta, psykiatriselta sairaanhoitajalta ja psykologilta.