Aineistoa kerätessä en ollut vielä selvillä siitä, millaista analyysitapaa käyttäisin. Mietin analyysitapaa vielä silloinkin, kun aineisto oli litteroitu ja valmis analysoitavaksi. Tutustuin aineistoon lukemalla sen läpi useampaan
kertaan. Varsin pian huomasin, että aineisto oli varsin laaja ja sitä oli vaikea hahmottaa pelkällä luennalla. Päädyin teemoittelemaan aineiston, jolloin näkisin millaisia teemoja aineistossa on. Teemoittelin haastattelun yksi kerrallaan ja keräsin yhteen eri teemoja. Aineistosta nousevia teemoja olivat mm. haudan merkitys, lapsen sijainti, suru, uusi lapsi lapsen kuoleman jälkeen, äidin identiteetti, erilaisuus ja suhde kuolleeseen lapseen. Teemoittelu auttoi aineiston hahmottamisessa, mutta ns. ”punainen lanka” oli vielä kateissa.
Aineisto tuntui vieläkin hahmottomalta enkä kyennyt näkemään mikä oli oleellista ja mikä ei. Teemoittelun jälkeen olin vaiheessa, jossa oli löydettävä sopiva analyysitapa. Mietin aineistolähtöistä analyysia sekä narratiivista analyysia. Narratiivinen analyysi ei kuitenkaan tullut kysymykseen, koska en ollut käyttänyt sitä haastatteluja tehdessäni. Ohjaajani kanssa keskusteltuani päädyin analysoimaan aineiston laadullisena sisällönanalyysina konstruktionistisella otteella. Hyödynsin analyysissä kategoria – analyysia, joka on yksi laadullisen sisällönanalyysin muoto. Kävin sen avulla läpi aineiston läpi ja muodostin kuolleen lapsen vanhemmuuteen liittyviä kategorioita. Esittelen seuraavasti lyhyesti tutkielmani kannalta keskeisiä kategoria-analyysiin liittyviä käsitteitä.
Kategoriat ovat tärkeä osa ihmisten välistä vuorovaikusta. Ihmisten oletetaan olevan jonkun sosiaalisen kategorian jäseniä. Tämän kategoriajäsenyyden kautta ihmisiä on mahdollista arvioida ja ymmärtää heidän käytöstään.
Sosiaaliset kategoriat ovat heterogeenisia, mikä tarkoittaa sitä, että niiden jäsenillä on myös eroavaisuuksia. Kategorioihin kuuluvat tietyt kategoriasidonnaiset toiminnot. Esimerkiksi lääkärin kategoriasidonnaisiin toimintoihin kuluu reseptin kirjoittaminen. Jos joku toimii odotusten vastaisesti, häneltä odotetaan selontekoa olosuhteista, jotka ovat johtaneet kategoriaodotuksista poikkeavaan käytökseen. Syntyy siis selontekovelvollisuus. (Potter & Wetherell 1987, 116, 121, 129, 132.) Selontekovelvollisuus liittyy moraaliseen järjestykseen. Kategoriajäsenyydet ovat tuttuja, ennakoitavia ja yhteensopivia, jolloin jokapäiväiset rutiinit voi ennakoida: esimerkiksi ihmiset tietävät, miten eri tilanteissa tulee käyttäytyä.
Kun moraalinen järjestys rikkoutuu, rikkoutuu samalla rutiini ja rikkomus on selitettävä. Selontekovelvollisuus syntyy, kun kategorioihin liittyviin oikeuksiin suhtaudutaan piittaamattomasti tai velvollisuuksia laiminlyödään,
mutta myös odottamattomat tapahtumat vaativat asiaan johtavien tapahtuminen selittämistä, kausaalisia selontekoja. (Juhila a 2012, 132–134, 148.) Tässä tutkielmassa lapsensa menettäneet vanhemmat kuuluvat lapsensa menettäneen jäsenkategoriaan. Kun ihmisiä kategorisoidaan, heidät liitetään samalla ryhmän jäseniksi. Näitä ryhmiä voidaan kutsua kategoriaryhmiksi. Ryhmän jäsenillä ajatellaan olevan yhteisiä ominaisuuksia ja tapoja. Jäsenyydellä on myös seurauksensa, sillä ryhmän jäsenen ajatellaan edustavan koko ryhmää, olevan selontekovelvollinen jäsen. Kategoriaryhmään sijoittaminen on stereotypisoivaa, sillä ihmisiä arvioidaan vain yhden kategoriajäsenyyden kautta. Samalla ne tuottavat ulkopuolisuutta jakamalla ihmiset meihin ja heihin, jolloin toisten kategorisaatiot saattavat muodostua leimaaviksi ja poikkeaviksi. (Juhila b 2012, 176–177, 179–180, 184, 191.)
Kategoriat tuottavat identiteettejä, jolloin voidaan puhua identiteettikategoriasta, joka nimeää suoraan sen, millainen ihminen on (Suoninen 2012, 90). Kategorioihin liitetään mm. luonteenpiirteitä ja toimintoja, joiden ajatellaan kuvaavan tiettyyn kategoriaan kuuluvia ihmisiä.
Ne sisältävät odotuksia siitä, miten kategoriaan kuuluvan on käyttäydyttävä tai millainen hän on. Kategorioiden tuottamia sosiaalisia identiteettejä tuotetaan vuorovaikutustilanteissa. Kategoriat ovat kulttuurisesti jaettuja, jolloin yhteisesti ymmärretty kategoria helpottaa kohtaamista. Jos kategorian tarjoamaan identiteettiin ei pysty tai halua samaistua, syntyy pulmatilanteita, jotka tekevät muutoin piilossa olevat kategoriat näkyviksi. (Juhila 2004, 20–21, 23–24.) Kategorioihin voidaan liittää myös kielteisiä ominaisuuksia jolloin niistä voi muodostua ”identiteettivankiloita”. Kategoriat voivat tuottaa
”leimattuja identiteettejä”. Identiteeteistä voi neuvotella ja niitä voi kyseenalaistaa vastapuheen avulla. Vastapuhetta voi esittää tavallisuusretoriikan tai eron politiikan avulla. Tavallisuusretoriikassa vedotaan yksilön tavallisuuteen, vaikka muut näkevätkin hänet toisin. Eron politiikan avulla nostetaan esille oma eroavaisuus muista jäsenkategorian edustajista.
(Juhila 2004, 24, 29–30.) Identiteettikategorioita voi vastustaa myös tasapainoilemalla rinnakkaisten kategorioiden välillä. Tällöin tasapainoillaan esim. Kahden hyveen välillä ilman, että valitaan vain jompikumpi hyve.
Kategoria voidaan myös peittää, esimerkiksi huomioimalla se, millaisena näyttäytyy toisten silmissä. (Suoninen 2012, 114–115, 117.)
Palaan jälleen tutkielmani analyysiin. Hylkäsin teemat ja aloitin analyysin palaamalla tutkimuskysymyksiin: Miten vanhemmuutta rakennetaan näkyväksi, kun lapsi on kuollut ja mikä merkitys on sosiaalisella ympäristöllä vanhemmuuden jatkumisen kannalta? Kävin aineiston läpi tutkimuskysymys kerrallaan. Aloitin kategorisoinnin tutkimalla, miten vanhemmat kategorisoivat itsensä kuolleen lapsen vanhempina. Halusin tietää, liittävätkö vanhemmat itsensä kuolleen lapsen vanhemman jäsenkategoriaan. Nostin esille erilaisen vanhemman kategorian. Jatkoin tutkimalla sitä, millaisia erityispiirteitä vanhemmat liittävät kuolleen lapsen vanhemmuuteen? Keräsin yhteen kaikki lapsen kuoleman aiheuttamaa muutosta koskevat maininnat ja jaoin ne kahteen kategoriaan. Määrällisesti eniten mainittiin erilaisuuden kokemus ja pelko.
Jaoin erilaisuuden kokemuksen vielä neljään alakategoriaan: erilaisuuden kokemus elämän muutoksena, muuttuneena vanhemmuutena suhteessa vanhempiin joiden lapsi ei ole kuollut, itsen muuttumisena lapsen kuoleman jälkeen sekä osallisuutena saman kokeneiden kanssa.
Aineistoa läpikäydessäni huomasin, että vanhemmat toivat esille tilanteita, joissa lapsensa menettäneet poikkeavat toisistaan. He mainitsivat kategoriaeroja, jotka keräsin yhteen. Jaoin kategoriaerot kolmeen kategoriaan:
tilanteet, joissa lapsen kuolemalle ei löydetä syytä, tilanteet, joissa lapsesta ei ole kertynyt muistoja ja tilanteet, joissa kuolee ainoa lapsi. Esittelen lapsensa menettäneen vanhemman jäsenkategorian luvussa 5.1.
Seuraavaksi kiinnitin huomion tapoihin, joilla vanhemmuutta rakennetaan, kun lapsi on kuollut. Nämä vanhemmuuden rakentumisen pääkategoriat muodostavat tutkimukseni varsinaisen empiirisen aineiston. Keräsin yhteen kaikki vanhemmuuteen liittyvät maininnat ja sitaatit. Tiivistin sitaatit pienemmiksi yksiköiksi ja keräsin yhteen samankaltaiset yksiköt. Muodostin erilaisia kategorioita, mutta huomasin pian, että kategorioita oli liikaa, joten tiivistin niitä lisää. Ryhmittelin sitaatit ja maininnat seuraaviin kategorioihin:
lapsen elämän jatkuminen, lapsen sijainti, lapsi vanhemman sisäisessä todellisuudessa, lapsi perheenjäsenenä ja lapsi sosiaalisen vuorovaikutuksen osana. Kolmanneksi keskitin huomioni vanhempien sosiaalisiin suhteisiin ja niiden merkitykseen vanhemmuuden rakentumisesta. Keräsin kaikki sosiaalisia suhteita koskevat maininnat yhteen ja tiivistin ne muutamaan sanaan.
Muodostin kaksi sosiaalisten suhteiden pääkategoriaa: viranomaisten tuki ja
läheisten tuki suhteessa lapsen kuolemaan ja vanhemmuuden rakentumiseen.
Vertaistuen merkitys nousi aineistossa selkeästi esille ja muodostin siitä kolmannen kategorian vertaistuen merkitys.
Ohjauskeskustelujen jälkeen päädyin tarkastelemaan aineistoa sen kannalta, miten lapsi jatkaa elämäänsä vanhempien elämässä. Muodostin lapsen elämän jatkumisesta pääkategorian, jonka jaoin kolmeen alakategoriaan: lapsen elämän jatkuminen vanhemman sisäisessä todellisuudessa, lapsen elämän jatkuminen perheenjäsenenä sekä lapsen elämän jatkuminen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Järjestin aineiston eli kategorioihin liittyvät maininnat vielä kerran näiden kategorioiden mukaan sekä laskin niiden esiintymistiheyden. Huomasin tämän kaltaisen kategorioinnin kuvaavan selkeimmin vanhemmuutta lapsen kuoleman jälkeen. Kuvailen näitä kategorioita luvussa 5.2. Päädyin käsittelemään viranomaistuen merkityksen omana alakategorianaan kahden toisistaan eroavan kokemuksen kautta, joka kuvaa sitä, miten eri tavalla terveydenhoitojärjestelmä voi vastata lapsen kuoleman kokeneiden vanhempien tarpeisiin. Tätä kuvaan luvussa 5.3.
Esittelen aineistosta muodostamiani kategorioita sitaattien kautta. Sitaatin koodi muodostuu H kirjaimesta, joka merkitsee haastattelua, sekä numerosta joka kuvaa haastattelujärjestystä, esim. H1 kuvaa ensimmäistä haastattelua.
Pariskuntien sitaatit on erotettu a- ja b-kirjaimin.