Vaarallinen sukupuoli

Kaavio 15: Vaarallinen sukupuoli –diskurssin jakautuminen osastoittain

”Transsukupuolisuus on helvetillinen kirous”, totesi Marja-Sisko Aalto Ilta-Sanomien henkilöjutussa muutama päivä julkisuuteen tulonsa jälkeen [IS086a]. Diskurssissa 9 sukupuolivähemmistöt esitetään sukupuolensa vuoksi sisäisen tai ulkoisen kärsimyksen kohteeksi joutuneita. Diskurssiin kuuluu yhteensä 50 tekstiä. Suurin osa aineistosta jakautuu kulttuurin, radio- ja televisio-, sekä kotimaan osastoille (kaavio 15).

KULTTUURI: 32 %16

RTV:12 24 % KOTIMAA:

18 %9 LIITTEET:

8 %4 ULKOMAAT: 3 (6

%)

URHEILU: 2 (4 %)

EKM: 2 (4 %) TÄNÄÄN: 1 (2 %) VIIHDE: 1 (2 %)

Puhuessaan ”todellisesta sukupuolesta” Talia Mae Bettcher näkee tämän puhetavan siirtävän syyn sukupuolen epäautenttisuudesta hänen fyysiseen sukupuoleensa. Transihmisen vartalo nähdään tällöin petturina, joka ei istu ihmisen käsitykseen itsestään. (2007, 286). Luca Tainio huomauttaa tämän narratiivin olevan hyvin yleinen ja vahvasti kytköksissä medikalisaatioon.

Hän puhuu normatiivisesta transnarratiivista, joka sisältää käsityksen syntymisestä väärään sukupuoleen ja kasvamisesta sukupuoliristiriidan kanssa (2014, 23).

Kokemukset sukupuoliristiriidasta ovat hyvin yksilöllisiä. Jotkut transihmiset todella kärsivät fyysisestä sukupuolestaan suuresti, toiset eivät koe ristiriitaa lainkaan niin vahvasti

(Transtukipiste 2015c). Tässä diskurssissa ristiriita on kuitenkin ääripäässään. Epäpätevät vartalot johtavat diskurssin mukaan kahteen mahdolliseen ratkaisuun. Vaihtoehtoina on joko todellinen tai kuvaannoillinen kuolema, tai vartalon ylitse nouseminen – eräänlainen

sankaritarina.

Hyvin tyypillinen diskurssiin kuuluva tarina tiivistyy Ilta-Sanomien dokumentin arviossa [IS009].

Kun Monica Voliås Myklebust syntyi, luulivat vanhemmat saaneensa pojan ja ristivät hänet Morteniksi. Turhautuminen väärään kehoon oli viedä Monicalta hengen. Monican äiti sanoo, että vaihtoehtoina olivat joko leikkaus tai kuolema.

Leikkauksessa Monica sai kehonsa korjatuksi vastaamaan todellista sukupuoltaan ja nyt hän sanoo olevansa 100-prosenttisesti ihminen.

Arvostelu tiivistää diskurssin tärkeimmät pisteet. Henkilö, yleensä transsukupuolinen, syntyy väärään biologiseen ruumiiseen, kärsii siitä liki kuolemankaltaisesti ja vapautuu lopulta henkisesti ja fyysisesti (kirurgisin keinoin) todelliseksi ihmiseksi.

Erikoisempi kärsimyksen malli näkyy Keskisuomalaisen henkilöjutussa, jossa haastateltava kertoo transsukupuolisuudestaan. Erikoiseksi – siis aineisto kannalta – asetelman tekee se, ettei transihminen päättänyt korjata sukupuoltaan. Hän siis elää edelleen miehen roolissa, vaikka kokee olevansa nainen.

Nainen elää Rannan sisällä, sisänäössä. Hän on antanut naiselle nimen, pohtinut hänen pukeutumistyyliään ja olemustaan.

”Olen stailannut mielessäni sen persoonan, joka olisin naisena. Tiedän, miten kävelisin nyt täältä”, Ranta huikkaa keittiösyvennyksestä.

Hän on kuolettamassa tätä naista. Rannan ääni sortuu hetkeksi.

”Olen nainen, joka on ristiinnaulittu miehen kroppaan. Elämäni maallinen ilo olisi ollut naisena olemisessa.” - -

Hän toivoo, etteivät etenkään nuoret joudu samaan kiirastuleen kuin hän.

”En voi olla raukka. En kestäisi elämää, jossa olisin tyytyväinen tilaan, jossa sisäinen naiseni on kuollut. Teen julkitulon tämän naisenkin takia.”

Kärsimys on siis kuin jonkinlainen tulikoe. Se voi päättyä joko traagisesti kuolemaan tai puhdistumisen kautta uuteen, kauniiseen elämään. Lähes poikkeuksetta nämä jälkimmäiset sankaritarinat kertovat heteronormatiiviseen malliin täydellisesti istuvista tai istutetuista henkilöistä – juuri heistä, joita olen puinut tarkemmin diskurssissa 4. Monet tavallisuuden diskurssin tarinoista kulkevat samaa matkaa kärsivän uhriuttamisen kanssa.

Ruotsin sterilisaatiopakon poistamisen yhteydessä Svenska Dagbladetissa haastateltu transihminen kertoo Helsingin Sanomissa [HS388] kärsimyksestään perusteluna korjausprosessille. Kuoleman uhka on taas kerran vahvasti läsnä.

”Vaihtoehtona oli kuolla, niin vahvasti tunsin. En edes tiedä, miten monta testamenttia kirjoitin lapsena”, sanoi Colliander, joka kertoi jo kolmevuotiaana ymmärtäneensä, että jokin hänessä oli ’väärin’.

Lapsuudesta asti kärsitty ristiriita kuuluu tarinaan olennaisena osana. Se näkyy myös Marja-Sisko Aallon tarinassa, jossa hän kertoo kolmevuotiaana miettineensä, miksei hänellä ole mekkoa kun muillakin tytöillä on [HS136a]. Hänen oma narratiivinsa kuvailee

sukupuolenkorjausta ”kipeänä, pakollisena ratkaisuna” [IS243]. Väärän sukupuolen kanssa eläminen esitetään silkkana kärsimyksenä [HS278]:

Olin vuosikymmenet biologisesti mies, mutta mieleltäni jotakin ihan muuta.

Ulkoisten paineiden takia en voinut elää kuten halusin, vaan matkustin kotoani Imatralta satoja kilometrejä muille paikkakunnille viettääkseni aikaa naisena.

Palatessani otin taas miehen roolin, jotta en tuottaisi kenellekään häpeää. Se oli minulle kuin pieni kuolema. Miehen vaatteet olivat rooliasu. Kravatin solmiminen tuntui pakkopaidalta.

Ilta-Sanomat vieraili sukupuolenkorjausprosessin etenemistä odottaneen Aallon luona tammikuussa 2009. Henkilöjuttu ei enää puutu kärsimykseen. Sen esiintuominen on

tarpeetonta: se kuuluu niin oleellisena osana narratiiviin ja toisekseen, on jo valmiiksi lukijan tiedossa. Marja-Siskohan oli tässä vaiheessa jo koko Suomen tuntema hahmo. Jäljelle jää symbolisen kuoleman jälkeinen uudelleensyntymä [IS093].

Voisiko sanoa, että olette aloittaneet uuden elämän?

”Siinä mielessä kyllä, ettei enää tarvitse peitellä mitään, pukeutua väärän sukupuolen asusteisiin - -”, kertoo Aalto levollisella äänellä.

Todennäköisesti Aallon tarinan siivittämänä Ilta-Sanomat etsi uutistapahtuman aikoihin toisen transsukupuolisen naisen haastateltavaksi. Hänen elämäntarinansa on syrjinnän ja kriisien sävyttämää. Ristiriitaisen lapsuuden läpi kasvanut nainen aloitti 1990-luvun loppupuolella sukupuolenkorjausprosessin [IS111a].

Stacy kuvailee aikaansa Suomessa amok-juoksuksi. Hän kertoo tulleensa pahoinpidellyksi. Häntä on heitety esineillä ja uhattu tappaa. Hänen elämänsä meni niin hankalaksi, että hän alkoi hautoa itsetuhoisia ajatuksia.

”Olisin voinut tehdä itsemurhan. Se olisi ollut pienen vaivan tie. Mutta ei elämän tarvitsekaan olla helppoa.”

Stacy oli kerännyt rahaa Virossa tehtävää leikkausta varten kaikkiaan 40 000 markaa - prostituutiolla. Jottei mikään olisi sujunut suunnitelmien mukaan, rahat varastettiin.

”Sain hermoromahduksen ja lopetin prostituution. Pitkäaikainen ystäväni kannusti minua jatkamaan leikkauksen valmistelemista.”

Tarina päättyy tyypilliseen onneen ja vapautumiseen. Loppulause vetää yhteen rivien välistä koko jutussa ilmi käyneen syyn kaikelle tuskalle: transsukupuolisuus.

Kaikesta huolimatta Stacy katsoo tulevaan positiivisin mielin. Hän sanoo olevansa pääsemässä voiton puolelle. Transsukupuolisuuden aiheuttama ahdistus on poistumassa.

Kuolema, murhat ja väkivallanteot kuuluvat osana transihmisten kuvastoa myös muuten kuin vertauskuvana. Ne ovat todellisia tapahtumia – kuten poliisien kuoliaaksi ampuma

transvestiittiprostituoitu [HS011], tai fiktiivisiä, kuten transsukupuolisen murhan selvittäminen rikossarjassa [HS007]. Nämä esimerkit yhdistää aiempaan transihmisen sukupuolen

vaarallisuus hänelle itselleen. Transsukupuolisuus voi siis kirjaimellisesti johtaa kuolemaan, jos diskurssia on uskominen.