i Au t o n o m ia n a ika n a Su o m essa oli käytössä Ve-
| näjän raha (1 rupla = 100 kopeekkaa). Suomi sai f, omat kopeekka- ja rupla-arvoiset setelinsä, kun f Suomen Pankki perustettiin vuonna 1811. Vuonna
I
1860 Suomi sai oman rahan, sataan penniin jakau- I tuvan markan, joka vastasi hopearuplan neljäsosaa.| Samana vuonna laskettiin liikkeelle ensimmäiset
| markka-arvoiset setelit, ja vuonna 1864 lyötiin en-
| simmäiset markat ja pennit. 19
laalaiset lähettivät hevosia ja miehiä mahdollisia kyytejä suorittamaan.20
Vuoden 1883 kestikievariasetuksen myötä myös Noormarkussa kestikievarin paikka siirtyi aina siihen taloon, joka oli huutokaupassa voitta
nut edullisimmalla tarjouksella kievarinpidon it
selleen. Vuonna 1887 paikkakunnalla jälleen poh
dittiin kestikievarin sijoituspaikkaa. Luvian Han- ninkylän kestikievarissa pidetyssä kokouksessa kestikievari ehdotettiin sijoitettavaksi Finpyyn tai Noormarkun kylään. Samalla ehdotettiin vuo
rokaudessa tehtävien kyytien lukumääräksi neljä ja puoli ja kievarissa pidettävien hevosten mää
räksi ehdotettiin kolmea. Ulvilan kihlakunnan kruununvoudin kanslian päätöksessä 27.11.1888 Noormarkun kestikievarin sijoituspaikaksi kir
jattiin Finpyy, kyytitaksa kyyti hevoselta oli 2,24 markkaa ja reservihevoselta 4,48 markkaa. Varsi
naisia kyytihevosia määrättiin pidettäväksi kolme ja reservihevosia kolme. Kun matkustajamäärät 1800-luvun lopussa kasvoivat, kuvernöörin pää
töksiin lisättiin määräys siitä, kuinka moni
kie 8 0 kie
-Hollikyytejä ja kestitystä
Va r h a is k e s k ia ja l t a l ä h t i e n t a l o n p o j a t olivat huolehtineet korva
uksetta kuninkaan tai hänen käskyläisensä kestityksestä, majoituksesta ja kyydityksestä. Kyyditysjärjestelmän väärinkäytösten vuoksi säädet
tiin vuonna 1280, ettei vapaakyydityksiä ja kestitystä saanut vaatia ilman kuninkaan lupakirjaa. Lisäksi matkustajien oli itse maksettava ruokansa ja kyytinsä. Jokaisessa pitäjässä tuli olla kyytirättäri eli kyytinimismies, jonka velvollisuutena oli korvausta vastaan hankkia kyyditys ja majoitus
pitäjäläisiltä. 1
Kaikille matkustajille tarkoitettu majatalolaitos alkoi erämaataipaleille perustetuista väliasemista, joissa matkustajat saattoivat yöpyä. Matkus
tamisen yleistyessä matkustajien ja hevosten levähdyspaikkoja kaivattiin lisää. 1400-luvulla perustettiin yksityisten teiden varsille taverneja eli ma
jataloja. Taverninpitäjän velvollisuutena oli maksua vastaan tarjota mat
kustajille ruokaa ja olutta sekä luovuttaa tallista tilaa hevosille. Ruoasta ja rehusta sai ottaa maksun määrätyn taksan mukaan. Majoituksesta ja tal- litilasta ei sen sijaan saanut periä maksua. Taverninpitäjällä ei kuitenkaan ollut velvollisuutta tarjota kyyditystä. Tavernien lähitalot joutuivat myös tarvittaessa ottamaan osaa matkustajien majoitukseen.2
1500-luvulla tavernien velvollisuuksiin lisättiin kruunuasiamiesten kyyditysvelvollisuus. Myöhemmin tavernit olivat velvollisia kyyditse
mään myös muita matkustajia. Vuoden 1649 kestikievariasetuksen mu
kaan matkustaja sai kestikievareista majapaikan, kestityksen ja kyydityk
sen seuraavaan lähimpään kestikievariin. Samalla poistettiin virkamie
hiltä vapaakyytioikeus, ja kyyditsijät saivat siitä lähtien maksun kaikilta matkustajilta. Kyytimaksu oli neljä äyriä hopearahaa peninkulmalta, joka vastasi noin 11 kilometrin matkaa. Taverneista tuli kestikievareja.3
Kestikievariasetuksen mukaan kestikievareiden tuli sijaita enintään kahden peninkulman päässä toisistaan. Jokainen, jolla oli varaa, oli oi
keutettu perustamaan ja ylläpitämään kestikievaria. Mikäli kestikievarilla ei ollut tarkoituksen mukaisia huoneita tai tarpeellisia tallirakennuksia,
olivat talolliset velvollisia manttaalin4 mukaisesti antamaan rakennusapua vaadittavien rakennusten kuntoon saattamiseksi. Kestikievarinpitäjä oli tämän jälkeen itse velvollinen huolehtimaan rakennusten kunnossapi
dosta ja parannuksista.5
1600-luvulla tehtyjen uudistusten tavoitteena oli, että kestikievari- laitos pystyisi pitämään huolta kaikesta liikenteestä ja että talonpojat va
pautettaisiin kyydityksistä ja kestityksistä. Käytännössä kestikievareiden lähitalot olivat kuitenkin edelleen velvollisia hoitamaan tarvittaessa reser- uikyydityksiä. Kestikievareista kauempana asuvilla oli lisäksi 1500-luvulta lähtien ollut velvollisuus suorittaa hoUikyydityksiä, mikä tarkoitti kyytihe- vosten lähettämistä tietyiksi päiviksi vuodessa kievariin tai sen läheisyy
teen kyydityksiä varten.6
Kyyditsemisvelvollisuuksia selkeytettiin vuonna 1727. Kestikievarin oli ensisijaisesti itse hoidettava vähäliikenteisen tieosuuden kyyditykset. Vil
kasliikenteisten tieosuuksien varrella reservitalot olivat velvollisia avusta
maan kievaria. Suurten valtateiden varsilla myös hollikyytivelvolliset talot avustivat kyydityksissä. 7 Vuonna 1734 kestikievareita koskevat säädökset lähinnä täsmensivät aikaisempia määräyksiä. Uusi määräys oli kuitenkin se, että kestikievari sai periä matkustajalta korvauksen yösijasta. Vuodesta 1766 lähtien kestikievarien tuli pitää kuukausittaista päiväkirjaa, johon matkus
tajan tuli merkitä nimensä, arvonsa tai ammattinsa, matkan lähtöpaikka- kunta ja määränpää sekä mahdolliset muistutukset ja valitukset.8
Matkustajamäärät kasvoivat 1800-luvulla, minkä vuoksi kestikievari- ja kyytilaitosta koskevaa lainsäädäntöä uudistettiin vuonna 1883. Uuden
asetuksen mukaan kievarinpito ja postinkanto siirtyivät suoritettavaksi urakalla. Kestikievarien pito, kyyditykset ja reservipaikat myytiin huu
tokaupassa kolmeksi tai viideksi vuodeksi kerrallaan. Rautatieverkon laa
jeneminen, autoistuminen ja etenkin linja-autoliikenteen kehittyminen vaikuttivat 1900-luvulla ratkaisevasti kestikievarien toimintaan. Kestikie
vareita lopetettiin ja moni entinen kievari muuttui kahvilaksi, ravintolak
si tai majataloksi. Suomessa laki kievareista, kyytiasemista ja -pysäkeistä lakkautettiin tarpeettomana vuonna 1955.9
Hollikyytejäjakestitystä 8 2
-Kestikievarinpitoa Noormarkussa
värin lähellä sijaitsevista taloista oli velvollinen suorittamaan tarvittaessa yksi ylimääräinen kyyti vuorokaudessa. Vuodesta 1891 lähtien Finpyyn kylän kuuden talon tai Noormarkun kylän seitse
män talon oli ajettava tarvittavia ylimääräisiä kyy
tejä kestikievarissa aina sen mukaan, kummassa kylässä kestikievari sijaitsi. 21 Noormarkussa ehti toimia toiseen maailmansotaan mennessä useita kestikievarin pitäjiä, ja kievari sijaitsi vilkkaasti liikennöidyn tien läheisyydessä joko Finpyyn tai Noormarkun kylässä.
Varsinaisten maantieosuuksien lisäksi myös talviteiden läheisyyteen perustettiin kestikie
vareja. Esimerkiksi Lassilan Vähä-Savossa oli kestikievaritalo, jossa vielä 1860-luvulla oli kak
si hevosta talvisin kyytejä varten ja venemiehiä kesäisiä matkoja varten. 22 Toinen kestikievarin tapainen paikka oli Lassilan Korkeakosken
talos-Selma ja Vihtori Lahden kestikievari oli viimeinen Noormarkussa toiminut kievari. Kuva on otettu vuonna 1916 ja niihin aikoihin kievarin pitäjällä tuli olla aina kolme hevosta valmiina lähtöön Pomark
kuun, Markkulalle, Ahlaisten Granqvistille tai Poriin.
SatM. Tiedot antoi Nikolai Setälä 16.5.1970.
No o r m a r k u n k est i ki evari n p i t ä j i ä
1 8 0 0 -j a 1 9 0 0 -l u v u i l l a. '
Tilallisen vaimo Amalia Gestren 1856-1862 Tilallinen Johan Wrang 1863-1869 Talonpoika Malakias Kuuri 1870-1880 Talonpojan vaimo Maija Kahari 1881-1883
Maanviljelijä Frans Mellin 1884-1887 (tai 1890) Kievari Finpyyn kylässä 1891-1895
Kievari Finpyyn kylässä 1896-1900 Talokas Nikolai Kahari 1901-1905 Kestikievari Finpyyn kylässä 1906-1910
Lampuoti Juho Wrangi 1911-1915
Lautamies Vihtori Lahti 1916-1922
Lampuoti Juho Wrangi 1923-1925
Maanviljelijä Vihtori Lahti 1926-1938
Kestikievarinpitoa Noormarkussa
sa, josta Jussi Puumala on aikanaan kirjoittanut seuraavasti:
”Siellä oli matkamiehiä varten rakennettu parin
kymmenen hevosen talli ja valtava pirtti. Pirtissä pidettiin monta iloa iltaisin, kun liikenne kevät- talvisin oli parhaimmillaan. Kerrotaan, että siellä oli kerran 1870-luvun alussa kolme karhuakin yhtä aikaa pirtin lattialla taitojansa näyttämässä.
Kesytettyjä karhuja kuljetettiin siihen aikaan pit
kin maakuntaa ja kaupungista kaupunkiin.” 24
Kyytejäjakyydittäviä
Noormarkussa, kuten muuallakin Suomessa, kyyditsemisvelvollisuus oli yksi niistä tavoista, joilla alamaiset palvelivat kruunua. Talonpojat joutuivat jo 1500-luvulla suorittamaan mant
taaliin perustuvia kyytivuoroja. Kyytivuorojen ajamisesta ei pidetty ja velvoite jäi toisinaan hoi
tamatta. Esimerkiksi vuoden 1567 syyskäräjillä käsiteltiin kyytivuorojen laiminlyöntejä. Fin- pyyläinen Mikko Laurinpoika oli jättänyt kyy- tivuoronsa hoitamatta 21.11.1567. Samoin olivat
Postitalonpojat
As io it a a n t o i m i t t a v i e n k y l ä l ä i s t e n, kauppiaiden, matkustavaisten ja kirkkokansan lisäksi teitä tarvitsivat sotaväki ja posti. Vuodesta 1646 posti kuljetettiin ratsain. Tehtävää hoitivat postitalonpojat. Postitalonpojilla oli vapautus kestityksistä, kyydityksistä, päivätöistä sekä sotaväenotosta itsensä ja renkien osalta, ja jos heillä rälssitalonpoikina oli jo vapautuk
sia, maksoi kruunu korvauksen rahassa. Vapautusten täytyi olla tuntuvia, jotta talonpoika olisi ollut aina valmis lähtemään postinvientiin. 1600-luvun puolivälissä rantatietä pitkin kuljetettiin vain vähän lääninhallituksen lähettämää postia. Vuodesta 1676 siirtyi pääpos- tilinja Kyrönkankaantieltä Ulvilan tielle, jolloin pohjoiseen menevä posti saapui Eurajoen kirkolta Masiaan ja sieltä Poriin, josta vähäraumalainen postitalonpoika toi sen Söörmark- kuun. Postin nopeudeksi huonolla tiellä oli säädetty yksi peninkulma noin kahdessa tunnis
sa. Postitalonpojan tuli siis olla paitsi hyväkuntoinen, myös luku-ja kirjoitustaitoinen, sillä joka postitalossa kirjattiin postilaukussa kuljetettavaan postiseteliin saapumis- ja lähtöajat.
1600-luvun lopulla Söörmarkussa oli postitalonpoikana Tuomas Antinpoika Kuuri, joka oli palkattu vakinaisena ja ylimääräisenä. Tuomas kuului siis myös kihlakunnanpostin nimellä tunnettuun postiin, joka kuljetti tarvittaessa kruununmiesten virkakirjeitä. Myös Ahlaisissa oli ylimääräinen postitalonpoika, joka yhdessä Kuurin kanssa kuljetti kirjeitä lähinnä Ah
laisissa asuvalle kamariviskaali Enholmille. ”Tavallisen” postin ja kihlakunnanpostin lisäksi oli kirkolla oma postinkantojärjestelmänsä, lukkarinposti. Sitä kuljettivat lukkarit pappilasta toiseen. Postia kuljetettiin myös veneellä.25
8 4
-Kestikievarinpitoa Noormarkussa
tehneet Heikki Olavinpoika 21.11.1567 ja Antti Olavinpoika 21.7.1567. 26 Tästä laiminlyönnistä oli seurauksena kolmen markan suuruinen sak
korangaistus. Talonpojat laativat useita valituksia hollikyytien aiheuttamasta vaivasta. Tuomiokir- jakortistosta löytyy kirjelmä, jossa 10 merikar- vialaista talonpoikaa vetosi hollikyytien poistami
seksi siitä syystä, että he pelkäsivät suurten teiden varsilla olevien talojen jopa autioituvan jatkuvien kyyditysten vuoksi.27
Vuonna 1634 siirtyivät Pomarkku, Noor
markku, Lassila, Söörmarkku, Toukari ja Yyte- rinkylän Matti Viikari suorittamaan hollikyy- tinsä Ahlaisten holliin. Tämä tarkoitti sitä, että kyytivuorollaan täytyi talosta jonkun lähteä Ah
laisten holliin kyytivuoron ajaksi eli noin viikoksi ja ajaa kohdalle sattuneet kyydit. Jos talo sijaitsi kaukana hollipaikasta, oli talolla oikeus palkata sijainen kyyditsemään. Kyydityksiä suoritettiin myös veneellä.20
Kestikievarikyydin sai vain sellainen henkilö, jolla oli oikeus näyttää matkapassi. Matkapassia ei myönnetty kisälleille, oppipojille, laivamiehille, mustalaisille, kaupustelijoille, kierteleville ulko
maalaisille, kerjäläisille tai irtolaisille. Talonpojat eivät yleensä kulkeneet kestikievarikyydillä. 1800- luvulla kestikievarikyydillä liikkui virkamiehiä, aatelisia, upseereita, kauppiaita ja oppineistoa.
1800-luvun lopussa merkittävä kyytilaitoksen käyttäjäryhmä oli metsäherrat. Monet säätyläiset tosin turvautuivat matkoillaan yksityisten talojen ja pappiloiden vieraanvaraisuuteen, olivathan olot
niissä paremmat kuin monessa kievarissa.29 Noormarkun kestikievari sijaitsi vilkkaan Pohjanmaan rantatien varrella, ja 1800-luvun lopun kestikievaripäiväkirjöistä saa hyvän kuvan
siitä, minne ihmiset Noormarkun kautta matka
sivat. Paikkakuntia ja kaupunkeja vilisee päivä
kirjojen sivuilla. Matkoja on tehty niin Vaasaan, Poriin, Turkuun, Tampereelle kuin Helsinkiin.
Myös muualle Suomeen on matkattu Noormar
kun kautta ja pysähdytty kievariin ruokailemaan, yöpymään tai hevosia vaihtamaan. Vaikka kes- tikievaripäiväkirjoista ei ilmene kievarinpitäjän nimeä, niistä löytyy muita tietoja, kuten kirjaus maaliskuun 18. päivältä 1863, jolloin eräs Tope
lius matkusti Ilmajoelta Turkuun. 30 Valitettavas
ti hän ei ole kirjoittanut kestikievaripäiväkirj aan etunimeään eikä titteliään, joten emme voi olla aivan varmoja siitä, onko kyseessä ollut itse Zacharias Topelius, joka kiersi paljon Suomea ja kirjoitti muun muassa Matkustus Suomessa -nimi
sen kirjan, jonka sivuilla hän kertoi matkanteosta 1800-luvun Suomessa31:
”Maanteitä löytyy kaikkia mahdollisia lajeja, alka
en kelpo rapakivi-teistä hamaan porrassiltoihin upottavien soiden poikki, jotka koettavat sielua ruumiista ulos hytkyttää. Mutta nämät tiet, vaik
ka useimmiten kovat niin kuin lattia, ovat ainoasti rantamailla jotenkin tasaiset ja suorat. [...] Kesti
kievarein taksassa kyllä on myös määrätty maksu vaunusta ja ratsuhevosesta satuloineen; mutta to
den todella ei niitä juuri kukaan kysykkään. Ratt- sain kulkua nyt enää viljellään ainoasti jollakulla salokulmalla, kirkolle mentäessä, ja tämä vanhan- aikuinen, ritarillinen ajoneuvo jääpi yhä enem
män pois tavasta. Vaunu on ylellisyyskalu, joka kaupunkienkin kestikievareissa on harvinainen, maalla aivan tuntematon. Nelipyöräisiä kärryjä, venäjän tavan mukaan, nähdään ainoasti siellä, täällä itärajoilla. Muutamin seuduin kyllä varak
KeST IK IEV A R JN PIT O A N0O R .M A R .K U SSA
kaat talon-isännät kirkkoretkillänsä koreilevat kaksipyöräisillä kieseillä taikka resoori-kärryillä, mutta tämä kalu, joka niin suuren arvon antaa, ei joudakaan kenen hyvänsä kulutettavaksi...”
Matkustaminen oli vielä 1800-luvulla vaivallois
ta. Tiestö oli huonossa kunnossa, mikä koetteli niin kulkuneuvoja, hevosia kuin matkustajiakin.
Yleensä pitkät matkat pyrittiinkin ajoittamaan talveen, sillä reellä matkustaminen oli huomat
tavasti mukavampaa kuin kärrykyyti. Talvella oli mahdollista käyttää myös talviteitä, jotka usein lyhensivät välimatkoja. 32 Jäisellä talvitiellä reki kulki sujuvammin kuin kärry savisella ja peh
meäpohjaisella maantiellä. Topelius kirjoittaa matkustamisen hankaluuksista seuraavasti:
”...Matkustaja parka, jos ei sulia ole oma vipu- vaunusi mukanas, etkä myös ole jostakin kau
pungista saanut kallishyyryisiä kiesejä, niin olet melkein auttamattomasti annettu alttiiksi kuu
luisalle, hirmuiselle kiduttimelle, nimeltä ”kyy- tikärryt”.
Mitä ovat kyytikärryt? Kalu, jossa huhmaren, tamppumyllyn ja hullunhevosen (velocipedin) avut ovat yhdistyneet. Kaksi tavallista pyörää, ak
seli välissään; akselin päällä lautakyhäys, jonka jat
kona aisat ovat. Laitoja myöten välistä käy häkki, useimmin mataloita lautoja. Niiden päältä kohoaa selkälaudallinen istuin, joskus varustettu kankeil
la puuresoreila, useimmin ilman mitään välitintä kiinnitetty akseliin. Jokainen ajokalun hytkähdys tuntuu kohta sinun jaloissas ja selässäs, aivan kuin istuisit kiireesti kulkevan ruuvilaivan koneen päällä. Jokainen pikku kivi maantiellä kostaa siitä kun häntä häiritset, jokainen kuoppa antaa tyrk- käyksen tyrkkäystä vastaan, jokainen siltakapula sinulle tuntuvasti osoittaa vihastustansa. Ajappas tällä tavoin tuntikausi kivistä tietä, niin olet kurit
tanut lihasi tavalla, joka on paljon vaikeampi ja siis ansiollisempi, kuin jos olisit toimittanut toivioret- ken Roomaan, herneitä kengissäsi”
Selma ja Vihtori Lahti sekä Poku- hevonen 1920-ja 1930-lukujen vaihteessa. Juhani Ekqvistin ko
koelma.
8 6
-Kestikievarinpitoa Noormarkussa
Kievaritaksoja JA TARKASTUKSIA
Kunnat joutuivat osallistumaan vuosittain kes
tikievarien kyydityksiin. Läänissä järjestettävien kyytien tarve laskettiin kolmen edellisen vuoden kyytien keskimäärästä lisättynä 25 prosentilla.
Tämä yhteen laskettu kyytien lukumäärä jaettiin kuntien hollikyytivelvollisten manttaalien mu
kaan kuntien vuodessa suoritettaviksi kyydeik
si. Tämän perusteella päätettiin kestikievareissa tarvittavien omien hevosten ja reservihevosten määrä. Esimerkiksi vuosina 1896-1900 oli Fin
pyyn kestikievarissa oltava kaksi hevosta, joilla tehtiin kaksi kyytiä vuorokaudessa. Noormar
kun kunta oli velvollinen tekemään 343 kyytiä vuodessa, joista 227 kyytiä tuli suorittaa Finpyyn kestikievarissa ja 116 Merikarvian kestikievarissa.
Eurajoen kunta oli velvollinen suorittamaan 165 kyytiä, Euran kunta 281 kyytiä ja Lapin kunta 57 kyytiä Finpyyn kestikievarissa, jolloin kyytejä tuli olla vähintään 730 vuodessa.33
Kunnat tekivät kuvernöörille ehdotuksen kestikievareissa veloitettavista maksuista. Esimer
kiksi 13. marraskuuta 1915 pidetyssä kokouksessa päätettiin Noormarkun kestikievarin taksoista vuodelle 1916 seuraavasti:34
3§ Otettiin käsiteltäväksi kestikievarti taksan laa
timinen Noormarkun kestikievarille Noormar
kun pitäjässä Ulvilan kihlakuntaa ja päätettiin, että mainitun kestikievarin tulee matkustavaisten varalle saatavilla pitää tavallisia tavaroita v. 1916 seuraavista hinnoista:
Ruoka-ateria yhdelle hengelle 1:50
1 kg voita 3:50
1 kg ruisleipää -:55
1 kpl kananmuna -:20
1 litra perunoita -:10
1 kuppi kahvia -:15
1 litra kaljaa -:10
1 litra maitoa -:20
1 litra piimää -:10
1 kpl steariinikynttilä -:25 Yösija yhdelle hengelle sänkyvaatteineen
1:-1 litra kauroja -:25
10 kg kylvöheiniä 1:50
1 lyhde olkia -:40
Waunujen rasva -:20
Kärryjen rasva -:10
4§ Laillinen valitusosoitus ilmoitettiin
5§ Tämä pöytäkirja luettiin ja hyväksyttiin pai
kalla.
kokouksen puolesta F.N . Kartano
Kyydityskautena 1.1.1916-1.1.1921 kyytirahaa vakinaiselta kyydiltä sai periä kaupungeissa 18 penniä kilometriltä ja maaseudulla 14 penniä ki
lometriltä. Ylimääräisistä kyydityksistä sai periä saman maksun. Noormarkun kestikievarista oli oikeus kyyditä matkustajia Poriin, Pomarkkuun, Ahlaisiin, Pirttijärvelle ja Flarjunpäähän.35
Kihlakunnat tekivät maaherralle esityksen yhtenäisistä kestikievaritaksoista vuosille 1928- 1930. Myöhemmin maaherra vahvisti nämä taksat koskemaan koko Turun ja Porin lääniä vuosiksi 1929-1931, ja samalla hän päätti kyytimaksun suuruudesta. Kyytimaksua sai periä arkipäivisin hevoskyydistä kaksi markkaa kilometriltä ja ”au- tomobiilillä” tehdystä kyydistä kolme markkaa kilometriltä sekä yö- ja pyhäkyydistä hevosella tehtynä kolme markkaa ja ”automobiilillä”
teh-Kestikievarinpitoa Noormarkussa
tynä neljä markkaa kilometriltä. Odotusmaksua sai periä kultakin täydeltä puolelta tunnilta neljä markkaa.36
Kestikievari ja kyytijärjestelmä olivat jatku
van tarkkailun alaisena. Kestikievareiden tarkas
tukset olivat aiheellisia, sillä usein kievareiden ja matkustajien puutteellinen siisteys aiheutti ikäviä syöpäläisongelmia. Varsinkin luteet olivat yleinen ongelma, ja ne kulkivat myös kyydin mukana.37
Kruunun nimismiehet tekivät tarkastuksia kestikievareissa aina matkoillaan ollessaan sekä lain velvoittamina vähintään kerran kuukaudessa jokaisessa alueensa kestikievarissa. Noormarkun kestikievaripäiväkirjoihin on 1860-luvulla kruu
nun nimismies Birkman kirjannut tehneensä tarkastuksen kievarissa kahdesta neljään kertaa kuukaudessa. Merkintöjä huomautettavista tai korjattavista asioista hän ei ole tehnyt.38
1930-luvun alusta lähtien hevoskyydin rinnalle tuli autokyyti. Kuvassa vasemmalla Eeva Lahti, kestikie
varin emäntä Selma Lahti, isäntä Vihtori Lahti sekä Lahden majatalon ensimmäinen, Pontiac-merkkinen taksi. Juhani Ekqvistin kokoelma.
Myöhemmin 1900-luvulla nimismiehen te
kemistä tarkastuksista tehtiin virallinen asiakir
ja ja tarkastukset suoritettiin kahdesti vuodessa.
Tarkastuksissa kiinnitettiin huomiota kestikieva
reiden huoneisiin, sisustukseen, varusteluun, he
vosiin ja ajoneuvoihin sekä varasto-ja tallitiloihin.
Noormarkun kestikievarin tarkastuksessa vuon
na 1931 pöytäkirjoihin merkittiin seuraavasti39:
Pöytäkirja, laadittu Noormarkun pitäjän Noor
markun kylässä sijaitsevan Noormarkun kesti- kievaritalon tarkastuksessa kesäkuun 12 päivänä 1931.
Voimassa olevan lokakuun 11 päivänä 1918annetun kyytikin 31 §:n säännöksen mu
kaisesti ja noudattaen Läänin Herra maaherran kiertokirjeessä N :o 5155 helmikuun 25 päiväl
tä 1930 annettua käskyä toimitti allekirjoittanut Noormarkun piirin virkaatoimittava nimismies tarkastuksen yllämainitussa kyytilaitoksessa.
Toimituksessa olivat saapuvilla urakoitsija Vihto
ri Lahti ja toimitustodistajana poliisikonstaapeli Kosti Ylinen.
Tarkastuksessa katsastettiin kyytilaitoksen huoneet, huonekalut, sänkyvaatteet, tarjoiluas- tiat, hevoset ja ajoneuvot sekä merkittiin pöytä
kirjaan:
I. Kyytilaitoksen huoneet: Huoneita on kol
me ja olivat ne kaikki asianmukaisessa ja siistissä kunnossa; ikkunat olivat avattavia.
II. Huonekalut: Kussakin huoneessa oli yksi rautasänky, joka samoin kuin muutkin huoneka
lut olivat puhtaat ja tarkoituksenmukaiset.
III. Sänkyvaatteet: Kaikki sänkyvaatteet oli
vat puhtaat ja kunnossa sekä lakanat tarpeeksi pit
kät. Merkkejä syöpäläisistä ei ollut havaittavissa.
8 8
-KeSTIKIEVAIUNPITOA N 00R.M A R.K U SSA
Pohjapiirros Vihtori Lahden majatalosta vuodelta 1934. Majatalossa oli matkustajia varten kaksi huonet
ta, seurusteluhuone ja puhelinhuone. Vieraita varten oli oma sisäänkäynti ja ulkokäymälä. Juhani Ekqvistin kokoelma.
IV. Tarjoiluastiat: Tarjoiluastiat olivat siistit ja kunnolliset ja oli niitä riittävästi.
V. Hevoset: hevosia oli kyytilaitoksessa kaksi ja olivat ne hyvässä kunnossa. Lisäksi on kyytilai
toksessa umpinainen henkilö-auto matkustajien kyyditsemistä varten.
VI. Ajoneuvot: Ajoneuvot olivat kunnossa Paikka ja aika kuin yllä.
Vakuudeksi: Eino Kalkas
Vihtorija Selma Lahdenkestityksessä
Vihtori ja Selma Lahti aloittivat kestikievarin pitä
misen Pohjanmaalle johtavan tien varressa vuon
na 1916. Muutamaa vuotta lukuun ottamatta kestikievaritoiminta jatkui vuoteen 1931 saakka, minkä jälkeen kievari muuttui matkustajakodiksi.
Vihtori ja Selma Lahden ylläpitämään majataloon hankittiin yksi Noormarkun ensimmäisistä au
toista, joilla matkustajia kyydittiin. Hevosista ei kuitenkaan kokonaan luovuttu. Varsinkin talvi
sin auraamattomilla tai huonosti auratuilla teillä hevoskyyti oli luotettavampi kuljetusmuoto kuin autokyyti. Majatalon tallissa oli paikka myös
mat-Kestikievarinpitoa Noormarkussa
1930-luvulla otetussa kuvassa on vasemmalla Lahden kuorma-auto.
Oikealla näkyy Noor
markun ja Porin väliä kulkenut linja-auto, jota kuljetti Eino Lahti.
Linja-auton edessä sei
sovat Selma ja Vihtori Lahti. Juhani Ekqvistin kokoelma.
kustajan omaa hevosta ja kärryä varten. Matka
lainen sai näin levätä yönsä rauhassa ennen mat
kansa jatkamista. Matkustajia kyydittiin pitkien
kin matkojen päähän, toisinaan jopa Tampereelle, Turkuun ja Helsinkiin saakka. Nämä kyydit saat
toivat kestää jopa viikon.40
Majatalon alakerrassa oli matkustajien käyt
töön varatut huoneet sekä keittiö. Talon toisessa kerroksessa oli tilat palkollisia ja perheen omia lapsia varten, jotka myös auttoivat majatalon pi
dossa. Isossa keittiössä valmistettiin ateriat niin matkustajille kuin talon omalle väelle. Majatalon puolella oli käytössä posliiniastiat ja hopeiset ruokailuvälineet, joita välillä katosi matkustajien mukana. Talon oma väki aterioi saviastioista. Ma
jatalossa ei tarjottu alkoholia. Joskus matkustajilla saattoi olla ’oma pullo’ matkassa, mutta yleensä se ei aiheuttanut järjestyshäiriöitä.41
Majatalo ei ollut ainoastaan matkustajia var
ten, vaan siellä järjestettiin usein erilaisia illallisia ja juhlia. Selma Lahden muistiinpanojen joukos
sa on säilynyt keittokirja, johon on kirjattu ti
laisuuksia varten illallisvaihtoehtoja, reseptejä ja hintoja Majatalon puhelin oli myös muiden kuin matkustajien käytettävissä. Majatalon lähimmistä taloista käytiinkin välillä soittamassa puheluita.
Puhelinnumero oli 19. Autoistumisen myötä ma
jatalon pito muuttui kannattamattomaksi, ja siksi majoitustoiminta loppui vuonna 1938. Samana vuonna Vihtori Lahti sai luvan harjoittaa ammat
timaista henkilöautoliikennettä Noormarkun, Ahlaisten ja Pomarkun kunnissa. Kuljetusmak
su oli neljä markkaa kilometriltä, henkilöluvusta riippumatta. 42 Taksilla ja linja-autolla matkusta
misen aika oli alkanut.
- 90