Sanna Salonen
Kuka omistimaan?
1500-luvun Suomessa tilojen asukkaista suurin osa oli talonpoikia. Heidän hallussaan oli 1520- luvulla sätereitä1 lukuun ottamatta 96,4 prosent
tia maasta. Vielä vuosisadan lopussa talonpoi- kaisomistus oli sääntöjä muu omistus poikkeus.
Myös Noormarkun alueen asukkaat olivat talon
poikaista väkeä. Pappissäätyä ei Noormarkussa luultavasti asunut, sillä siellä ei ollut kirkkoa, kap
pelia tai saarnatupaa ennen 1700-lukua.
Käsitys siitä, mitä maanomistus tarkoitti, alkoi vähitellen muuttua, kun feodaalisia oppeja saapui Suomeen 1500-luvun aikana. Feodaalinen oppi kielsi talonpojilta omistusoikeuden viljelemäänsä maahan. Aikalaisten käsityksen mukaan kruunu oli alun perin ollut kaiken maan omistaja. Käsitys oli virheellinen, sillä talonpojilla oli Ruotsi-Suo
messa ollut ylimuistoisista ajoista asti täydellinen omistusoikeus maahansa. Aikaisemmin kruunu
oli esittänyt vaatimuksiaan vain viljelemättömiin takamaihin, erämaihin tai yhteismaihin. 2 Vii
meistään 1600-luvulla kruunu ulotti vaatimuk
sensa koskemaan myös muita maita.
Uuden feodaalisen ajattelutavan mukaan ta
lonpojalla oli maahan rajoitettu perinnöllinen käyttöoikeus eli dominum utile, jota kutsuttiin myös sukuoikeudeksi tai perintöoikeudeksi. Tällainen talonpoika oli perintötalonpoika. Kruunulla oli taas varsinainen omistusoikeus, dominum directum.
Kruunulla oli myös oikeus perintötalonpojan maan tuottoon. Tämän oikeuden nojalla kruunu peri maaveroa, ja siksi perintötiloista käytetään toisinaan myös nimitystä verotila (skattehem
man). Jos talonpoika hoiti taloaan huonosti eikä maksanut verojaan määräaikaan mennessä, hän menetti maansa käyttöoikeudenkin kruunulle.
Perintötilasta tuli silloin kruununtila. Sukuoikeut
ta tuli kuitenkin ensin tarjota kolmilla käräjillä veronmaksukyvyttömän talollisen sukulaisille.
- 109
-Kyläläiset, kylätjakartanosuurvallansyrjämailla
Noormarkussakin kuulutettiin vuonna 1650 su
kuoikeus Heikki Matinpojan taloon sukulaisten lunastettavaksi, koska isäntä oli pitänyt taloaan heikosti ja syyllistynyt varkauteen.3
Suomen alueella oli 1600-luvun alussa vielä varsin vähän kruununtiloja. Tiloista suurin osa oli perintötalonpoikien hallussa. Kun kruunu alkoi myöhemmin 1600-luvulla jakaa lahjoitusmaita ja läänityksiä, entisiä talonpoikaismaita alkoi siirtyä aatelisten omistukseen. Jos lahjoitettava tila oli kruununtila, aatelinen sai siihen täyden omistus
oikeuden. Lahjoitettu kruununtila ei maksanut veroa kruunulle. Jos aatelinen ei itse asunut tilalla, sitä viljeli usein vuokralainen, lampuoti. Lam
puodilla ei ollut perintötalonpojan perinnöllistä hallintaoikeutta viljelemäänsä maahan. Perintö- talonpojan tilasta kruunu ei voinut luovuttaa lää- nityksensaajalle kuin sen osan omistusoikeutta, mikä sillä siihen oli eli dominum directumin. 4 Se, että perintötilasta tuli perintörälssitila, ei vai
kuttanut tilan sisäiseen elämään niin kauan, kuin talonpoika maksoi veronsa.
Tilallisiajatilattomia
Jo 1500-luvulla toiset perintötalonpojat olivat varakkaita, toiset taas äärimmäisen köyhiä. Pe
rintöoikeus teki suvun vaurastumisen mahdolli
seksi. 1500-luvulla satakuntalaisten talonpoikien joukossa erottui ryhmä vauraita ja aktiivisesti erilaisissa pitäjän luottamustoimissa toimineita talonpoikaissukuja, joiden edustajia kutsuttiin knaapeiksi. Enimmäkseen nämä knaapit olivat kotoisin pitäjänkeskuksista ja Satakunnan van
hoilta asutusalueilta. Noormarkun ”Ylikylästä eli
Finnebystä” tunnetaan 1500-luvun jälkipuoliskol
ta kaksi vaurasta lautamiestä, Juho Niilonpoika ja Olavi Heikinpoika eli Oluff Getingh. Molemmat olivat toimineet tässä merkittävässä tehtävässä 13 kertaa. Käräjälautakunnan jäsenyys oli talonpoi
kien tavallisin luottamustoimi, mutta usein tässä tehtävässä ollut sai myös muita luottamustoimia.5 Yhteiskunnasta tuli 1600- ja 1700-luvuilla aiempaa hierarkkisempi. Jokaisen tuli tietää paik
kansa. Mahtitalonpojalla oli tällaisessa yhteiskun
nassa aivan erilainen asema kuin köyhänä kituut
tavalla pientilallisella. Eroja on aina ollut myös yksilöiden välillä.
Vaikka talonpojisto oli suhteellisen heikosti edustettuna esimerkiksi valtiopäivillä, talonpojis
to oli kuitenkin yksi säädyistä6. Tämä tarkoitti sitä, että talonpoikaisto osallistui valtiolliseen päätök
sentekoon ja saattoi valvoa valtakunnassa yhteisiä etujaan. Talonpoika oli siis tässä mielessä säädylli
nen ihminen. Säätyläisiksi tosin oli tapana kutsua ainoastaan kolmen ylemmän säädyn jäseniä.
1500-luvun lopulta lähtien talonpoikien suh
teellinen osuus maaseudun väestöstä alkoi pie
nentyä. 1600-luvun puolivälissä jo yli puolet väestöstä oli tilattomia. Tilattomien lukumäärä kasvoi aina suuriin kuolonvuosiin 1696-1697
Tilan
Talonpoika ei feodaalisten oppien mukaan voinut olla varsinaisen omistusoikeuden haltija.8
Kyläläiset, kylätjakartanosuurvallansyrjämailla
saakka 9. Kuolonvuosien jälkeen tilattomien suh
teellinen osuus väestöstä väheni, kun tilaton vä
estö asutti autioituneita tiloja. Koska lähteisiin ei ole jäänyt kattavia tietoja tilattomista, ei Noor
markun osaltakaan voida saada täydellistä kuvaa tilattomien määrästä tai luonteesta.
Tilaton väestö oli sekä taloudellisesti että so
siaalisesti selvästi talonpoikien eli talollisten ala
puolella. Suurin osa tilattomista oli palvelusväkeä.
Palkolliset olivat iältään yleensä 15-30 -vuotiaita ja naimattomia. Vauraat talonpoikaistalot tai pap
pilat saattoivat tarvita tiettyihin töihin harjaan
tuneita palvelijoita, kuten teurastajia tai keittäjiä.
Kartanoissa tarvittiin henkilökohtaisia palvelijoi
ta, esimerkiksi sisäköitä tai kamarineitejä. Rengin tai piian pitäminen oli toisaalta kallista, joten ta
loissa yritettiin monesti tulla toimeen oman väen turvin. Satakunnassa oli renki tai piika vain joka toisessa talossa. Aatelisilla, joita tuli Noormarkun kyliin 1600-luvulla, oli tietenkin enemmän pal
kollisia. 10 Erityistöitä tehneet palvelijat ja niin sa
notut paremmat palvelijat olivat palvelusväen ar
voasteikon yläpäässä, mutta piikoihin ja renkeihin verrattuna heitä oli vähän. Palkolliset pestattiin taloon vuodeksi kerrallaan. Palkasta puolet mak
settiin rahana ja toinen puoli esimerkiksi vaattei
na, jalkineina ja kankaina. Piian palkka oli puolet rengin palkasta. 1600-luvun puolivälistä lähtien renkejä pestattiin myös sijaissotamiehiksi. Ennen palveluksen alkua palkollinen sai niin sanotun pestirahan. 11
Pestiraha oli palkkasopimuksen käsiraha, ja sen vastaanottaminen tarkoitti, että sopimus oli solmittu. Summa saattoi olla melko suuri, ja palkollinen otti toisinaan vastaan useampia pes- tirahoja ja valitsi sitten mieluisimman työpai
kan. Tällaiseen houkutukseen sortui esimerkiksi Söörmarkun kartanon palvelija. Hän oli ottanut vastaan ennakkoon maksettavat pestirahat toisel
ta, mutta jäänytkin sitten kartanoon. 12 Tapauk
sesta käräjöitiin, ja niinpä siitä jäi meille tieto.
Palkolliset olivat maatalousyhteisön liikkuvin väestöryhmä. He kiersivät talosta, kylästä ja jopa pitäjästä toiseen. Rengeille ja piioille kertyi laa
jaa ja monipuolista työ- ja elämänkokemusta ta
vanomaisten kymmenen palvelusvuoden aikana.
Palkollisaika päättyi avioitumiseen ja oman ruo
kakunnan perustamiseen. Avioitumisikä oli 1600- luvulla noin 25 vuotta. Vähäisempi väki saattoi päästä talolliseksi avioitumalla leskeksi jääneen emännän tai isännän kanssa. 13
Vuonna 1664 säädettiin ensimmäinen palkol- lisasetus, joka kokosi yhteen aiemmat hajanaiset säädökset. Säädöksellä saatettiin voimaan länsieu
rooppalaisen mallin mukainen työpakko. Se maa
seudun asukas, joka ei ollut tilallinen tai kuulunut työvoimaan, oli lain silmissä irtolainen. Irtolais
ten oletettiin viettävän toimetonta, kuljeksivaa ja siveetöntä elämää. Pidätetyt irtolaiset voitiin pa
kottaa sotapalveluun tai yleisiin töihin. Kruunun tavoitteena oli näin turvata myös kartanoiden ja aatelin suurtilojen riittävä ja edullinen työvoima.
Isännän velvollisuuksiin kuului maksaa palk
ka ja hoitaa palkollisten ylläpito, maksaa heidän puolestaan henkiraha sekä ojentaa ja pitää kuria, jotta palvelusväki ei hairahtuisi sopimattomaan
käytökseen.14
Palkolliset olivat turvatussa asemassa, sillä heidän palvelussuhteensa perustuivat lakiin. Itsel
listen ja loisten asema taloissa oli paljon epämää
räisempi. Itselliseksi tai loisväeksi päätyi erilaisten vastoinkäymisten, sairauksien ja vanhuudenheik
- 111
-Kyläläiset, kylätjakartanosuurvallansyrjämailla
kouden köyhdyttämää talonpoikaisväestöä. Loisia ja itsellisiä pidettiin kuitenkin työvoimana, eikä heitä siis kohdeltu irtolaisina. Lassilassakin eleli vuonna 1634 yhden talollisen lisäksi joukko it
sellisiä. Heidän joukostaan mainitaan Marketta, joka oli ”ikivanha” ja Pauli, joka oli ”iäkäs ja köy
hä”. Varaton talonpoika saattoi päätyä itselliseksi tai loiseksi menettäessään tilansa. Esimerkiksi vuonna 1682 Söörmarkussa irtisanottiin talostaan sukuoikeudellinen talonpoika Juho Martinpoika.
Syynä oli köyhyys ja varattomuus, ”fattidson och medellöshet”. Lassilassa oli 1600-luvun alussa autioitunut kaksi taloa, joista häädetyt asukkaat vajosivat sosiaalisessa asteikossa talollisista tilatto
miksi. 15
Itselliset olivat usein työkykyisempiä kuin loisväki, ja he saattoivat toimia esimerkiksi käsi
työläisinä. Monet itselliset olivat harjaantuneet erilaisiin maatalouden sivuelinkeinoihin, kuten kalastukseen, metsästykseen, tervanpolttoon tai kansanomaiseen raudanvalmistukseen.
Tilattomien surkein joukko koostui erilaisista irtolaisista ja kerjäläisistä. Heistä tiedetään hyvin vähän. Esimerkiksi vuonna 1565 asui Söörmar
kussa Niilo Erkinpoika, joka ilmeisesti oli irtolai
nen, koska hän ei kuulunut mihinkään taloon. 16 Irtolaiset elivät usein elämänsä jättämättä itsestään mitään jälkiä asiakirjoihin. He saattoivat myös olla enemmän tai vähemmän rikollisia.
Käsityöammatteja olisivat lain mukaan 1600- luvulla saaneet harjoittaa ainoastaan kaupunki
laiset, ammattikuntiin kuuluvat mestarit. Peri
aatteessa käsityön harjoittaminen maaseudulla oli siis merkantilististen17 ihanteiden mukaan kiel
lettyä tai ainakin lähimmän kaupungin ammatti
kunnan valvonnassa. Vuodesta 1680 lähtien olisi
pitäjässä oikeastaan saanut toimia vain yksi pitä
jänsuutari ja yksi pitäjänräätäli. Säätelyn piirissä olivat myös sepän, muurarin, lasimestarin, nik
karin ja sorvarin ammatit. Käytännössä kylissä ja kartanoissa toimi räätäleitä, seppiä ja muita am
matinharjoittajia kielloista huolimatta. Maaseu
dulla työskentelevät käsityöläiset kuten kyläsepät ja kartanoiden käsityöläiset saivat oppinsa työssä.
Ammattitaito kulki myös suvussa. 18 Esimerkiksi Söörmarkussa oli vuonna 1674 Reko Pentinpoi
ka suutarina ja räätälinä. Hänen oppipoikanaan työskenteli kahden vuoden ajan mouhijärveläi- nen Lauri Pentinpoika.19
Muuttuvateknologia muuttumattomilla
VAINIOILLA
Kaksivuoroviljely levisi jo 1200-luvulla Ruot
sista Suomen lounaisiin ja eteläisiin maakuntiin.
Kaksivuoroviljelyssä puolet peltoalasta oli vuosit
tain viljelyksessä ja puolet kesantona. Kylätonttia ympäröivät rintapellot aidattiin kahteen vaini
oon, joista toinen oli pääosin kesantona ja toinen viljeltynä. Tähän liittyi myös peltojen sarkajako, josta varhaisin maininta Ala-Satakunnassa on Noormarkusta vuodelta 1402. Keskiajan kulues
sa sarkajako tuli vähitellen vallitsevaksi kylän- peltojen jakojärjestelmäksi Varsinais-Suomessa, Ala-Satakunnassa ja Länsi-Uudellamaalla. N äi
denkään alueiden kaikki kylät eivät omaksuneet uutta jakotapaa, vaan pitäytyivät vanhassa mui- naisjaossa.20
Sarkajaon mukaan jokaisella talolla oli yksi sarka kussakin peltolohkossa. Sarkajakoon liit
tyi vainiopakko, mikä tarkoitti sitä, että peltotyöt
Kyläläiset, kylätjakartanosuurvallansyrjämailla
oli suoritettava samanaikaisesti. Kaikki tietyn lohkon viljelijät viljelivät sarallaan samaa kasvia.
Sarkajakoinen viljelytapa pysyi varsin muuttu
mattomana aina 1700-luvulle. 21 Työvälineet, esi
merkiksi aurat, kehittyivät kuitenkin ajan kulues
sa tehokkaammiksi. Sarkajakoon liittynyt vainio- pakko loppui vasta isojakoon.
Keskiajalla ohra oli ollut tärkein viljalaji. Vaik
ka rukiin viljely yleistyi 1500-luvun puolivälissä, Ylä-Satakunnan eteläisissä pitäjissä viljeltiin vielä 1610-luvulla ohraa. Uusi viljalaji omaksuttiin hi
taasti. Luultavasti myös Noormarkussa viljeltiin pitkään ohraa, koko Satakunnassa merkittävässä määrin myös papuja ja herneitä. Muita viljelykas
veja olivat hamppu, pellava, nauris ja kaali. Vuon
na 1698 Finpyystäkin löytyi neljä kaalimaata,
"kåhl landh” 22
Ala-Satakunnan pitäjissä käytettiin 1500-lu- vulla vetojuhtana useammin härkää kuin hevos
ta. 23 Noormarkun alueella vain Noormarkun Matti Olavinpojalla mainitaan olleen yksi härkä vuonna 1540. Söörmarkkuun tuolloin vielä kuu
luneella Toukarilla oli kaksi härkää. Vuonna 1571 Lassilan Heikki Pentinpoika omisti alueen kaksi ainoata härkää.24
Maataloudessa säilyi paljon vanhakantaisia piirteitä. Vakiintuneen peltoviljelyn rinnalla saa
tettiin vielä 1800-luvullakin viljellä kaskea. Kas
kiin kylvettiin ruista ja ohraa, mutta myös kauraa ja naurista. 25 Kaskenomistus oli vanhastaan alka
nut maan merkitsemisestä, ja omistusoikeus oli voimassa niin kauan kuin maata viljeltiin. Kaski- viljelyksen kukoistusaikana kaskettiin laajempia aloja kuin yksi perhe pystyi kerralla kaatamaan, polttamaan ja viljelemään. Sen vuoksi muodos
tettiin mielellään monia perhekuntia käsittäviä
kaskiseuroja eli kaskiyhtiöitä. Tällainen kaskiyh- tiö oli esimerkiksi 1600-luvulla Kairilan, Lavian ja Suoniemen miesten Noormarkun Painon-
maalle raivaama yhtiöhuhta. Toisena vuotena oli yksi osakkaista, Lavian Huidan isäntä, polttanut kasken uudelleen ja kylvänyt siihen ruista muille siitä kertomatta. Painonmaa oli mitä ilmeisimmin 1600-luvulla suosittua kaskialuetta.26
Maanviljelysyhteiskunnassa viljan jauhatus oli vähintään yhtä tärkeää kuin viljely. Myllyjen tekninen kehitys oli keskiajalle tultaessa edennyt alkeellisista käsikivistä melko monimutkaisiin laitteisiin. Jokien ja purojen vesivoimaa osattiin jo käyttää pyörittämään vesi- eli jalkamyllyjä. 1580- luvun puolivälissä Ulvilassa oli yhteensä 35 ja Ala- Satakunnassa 212 myllyä. Noormarkun ja Fin
pyyn välissä virtaavassa Noormarkunjoessa on juuri kylien kohdalla koski. Koski kuului Noor
markun ja Finpyyn muodostamalle jakokunnalle, joten isolla joukolla talopoikia oli osuuksia siihen.
Vuonna 1552 koskessa oli viisi myllyä, joista kak
si oli useamman kuin yhden talonpojan yhteisiä.
Noormarkussa oli siis niin sanottu myllykylä.
Muita myllykyliä Satakunnassa oli esimerkiksi Huittisten Nanhiassa ja Euran Kauttuassa.27
Maanlain mukaan tontin, pellon ja niityn omistus määräsi talojen koskioikeudet. Myllyn rakentamis- ja kunnossapitovelvollisuus puoles
taan määräytyi veroluvun mukaan. Niinpä Olavi Heikinpoika Finpyystä oli vuonna 1552 käräjil
lä edustamassa toista puolta kylää kun myllyjä jaettiin verolukujen mukaan kylänosien kesken.
Muutamaa vuotta myöhemmin Olavi Wrangia estettiin pienentämästä yhteistä myllypatoa ra
kennustöillään. Myllylahkoissa perittiin ja myy
tiin myllyosuuksia eikä talojen myllyosuuksien
- 113
-Kyläläiset, kylätjakartanosuurvallansyrjämailla
saaminen suhteelliseksi verolukujen kanssa ollut helppoa. Ehkä tästä syystä 1551 Juho Olavinpoi
ka Finpyystä oli yksi niistä kuudesta, joiden piti tasoittaa Noormarkun talojen keskinäiset mylly- osuudet. 28
1620-luvulta lähtien Noormarkun koskessa oli myös sahamylly. 29 Kruunu oli sahamyllyn suur- tilaaja ja näin varmaankin tietoinen paikan mah
dollisista eduista. Kenties siksi jo ennen vuotta 1632 Ulvilan kruununmylly siirrettiin Nakkilasta Noormarkun koskelle. Tässä myllyssä oli kolme kiviparia, jotka ilmeisesti jauhoivat hyvin. Myllä
rinä kruununmyllyssä toimi Heikki Matinpoika.
Kruununmyllyjen eli tullimyllyjen tarkoitus oli hankkia kruunulle tuloja jauhamalla talonpoi
kien viljoja vuokraa eli tullia vastaan.30
1600-luvun lopussa Noormarkun koskessa oli Noormarkun kylän puolella neljä myllyä ja Fin
pyyn puolella kolme, joista yksi oli autio. Kysei
Noormarkun Myllykoskessa oli myllyjä vielä 1920-lu- vulla. Vasemmalla Sjögrenin mylly, keskellä Mäkelän myllyjä oikealla Emil Koskisen mylly. SatM.
nen autio mylly oli käynyt syksyisin ja keväisin
”En Qwarn som kunde gå höst och wåre men nu Ödhe.” Kylässä oli myös myllypaikka, joka ei ollut käytössä ”Qwarne ställe men intet bebygdt eller i bruuk”. 31
Noormarkun kosken myllyt olivat vesi- eli jal
kamyllyjä. Suurin osa vesimyllyistä kävi vain osan vuotta, keväällä ja syksyllä tulvien aikaan. Myl- lyosuuksia mitattiin vuorokausilaskulla. Talolla oli siis myllyosuutensa mukaan tietty määrä öitä tai vuorokausia aikaa jauhaa vuotuiset viljansa.
Mahdollisesti alueen ensimmäisen vesivoimalla toimivan ratasmyllyn rakennutti noormarkku- lainen aatelinen Reinhold Böning vuonna 1654 Söörmarkunjokeen.32
Kyläläiset, kylätjakartanosuurvallansyrjämailla
Myös Lassilan kylässä oli mylly jo vuonna 1586. Myllyssä oli yksi kivipari, ja se kävi aluksi läpi vuoden, mutta myöhemmin vain keväisin ja syksyisin. Lassilassa kävivät jauhamassa viljansa myös lähitalojen asukkaat, kuten Yrjö Tuomon- poika Lavian Huidanmajasta. Todistettavasti ky
lässä oli mylly myös vuonna 1689.33
Söörmarkussa toimi 1600-luvun lopussa myös tuulimyllyjä. Muita tuulimyllyjä tunne
taan esimerkiksi Yyterin kartanosta ja Preiviikistä.
Tuulimyllyt olivat alkaneet yleistyä Lounais- ja rannikkoalueille jo 1500-luvulla, mutta ne olivat harvinaisia vielä 1600-luvulla. Asiakirjojen mu
kaan yksi Söörmarkun myllyistä sijaitsi mäellä ”på backander qwarnen är”. Kyseinen mäki on ilmei
sesti Kartanon maalla oleva muuntajamäki.34
Rahavaratjavarallisuus, uudenlaista taloutta
1500-luvun lopussa raha yleistyi vaihdannan vä
lineenä. Samoin verojen periminen rahassa alkoi yleistyä. Merkittävä muutos oli myös ihmisten ve
rottaminen, sillä siihen asti verotus oli kohdistu
nut maaomaisuuteen. Ensimmäinen uudenlainen vero oli vuonna 1571 kerätty hopeavero, joka kan
nettiin Elvsborgin linnan takaisinlunastamiseksi Tanskalta. Henkiveroa alettiin periä 1600-luvun alussa. Kruunulle ja kirkolle menevien verojen lisäksi talonpojat maksoivat tuomarinveroa ja laamanninveroa, käräjäkestitysrahaa, teininrahaa kouluille ja näiden oppilaille. He suorittivat myös erilaisia maksuja pappien, lukkarien, pitäjänkirju- rien, silta- ja jahtivoutien sekä nimismiehen yllä
pitoon ja tarpeisiin. Kruunu rahoitti perimillään veroilla myös laajenevaa keskushallintokoneistoa
ja sotia. 35 Uusi aika ja sille ominainen, aiempaa tarkempi taloudellinen ajattelutapa näkyvät myös asiakirjalähteissä. Verottaja alkoi tarkasti kirjata luetteloihinsa sellaisia tietoja, jotka kertoivat talon veronmaksukyvystä.
Talonpoikaistalon omaisuus oli suurelta osin kiinni kotieläimissä. Jos talolla oli paljon karjaa, se oli kohtalaisen vauras. Pelkkä nautakarja ei tehnyt rikkaaksi, sillä jos talolla ei ollut hevosia tai yhtään sikaa tai lammasta, saattoi sen omaisuuden arvo jäädä vähäiseksi. Vuoden 1571 hopeaveroluette-
lossa Noormarkun alueen kolmen vauraimman talon joukossa ei ole yhtään taloa Noormarkku- Finpyystä, kun mukaan otetaan vertailun vuoksi myös Pomarkku. Tosin kymmenestä vauraim- masta talosta puolet on Noormarkusta. Hopeave- roluettelon mukaan Lassilan Heikki Pentinpojan, Pomarkun Tuomas Matinpojan ja Söörmarkun Antti Juhonpojan kotieläinten määrä oli lähes sama. Varakkaimmalla Heikki Pentinpojalla on kaksi härkää ja kuusi luotia hopeaa, 50 markkaa rahaa sekä kaksi naulaa tinaa. Muilla Noormar
kussa, Söörmarkussa ja Pomarkussa asuvilla ta
lonpojilla ei veroluettelon mukaan ollut muuta omaisuutta kuin kotieläimensä ja vähäinen määrä kuparia.36
Talonpoikaistilat olivat pitkään monessa suh
teessa omavaraisia, vaikka rahan merkitys kasvoi 1500-luvulta alkaen. Taloissa oli lehmiä, lampaita, sikoja ja vuohia sekä siipikarjaa. Näistä saatiin mai
toa, munia, nahkoja, villaa ja lihaa sekä lannoitetta pelloille. Vuonna 1540 Lassilassa sijainnut Laurin eli myöhemmän Savon talo oli karjamäärältään Satakunnan 17. suurin. Pomarkkulainen Juhana Nissi oli samana vuonna Satakunnan neljänneksi suurin karjanomistaja. Myös Ahlaisissa ja
Meri-- 1 1 5
-Kyläläiset, kylätjakartanosuurvallansyrjämailla
Noormarkun alueen talot vuonna 1571 omaisuuden arvon mukaan järjestettynä. Mukana myös Pomarkun talot. 7
Talo Kylä Omaisuuden arvo
1. Heikki Pentinpoika Lassila 281 mk 2 äyriä
2. Tuomas Matinpoika Pomarkku 193 mk 5 äyriä
3. Antti Juhonpoika Söörmarkku 168 mk 6 äyriä
4. Simo Tordinpoika Pomarkku 145 ½ mk
5. Antti Ollinpoika Noormarkku 129 mk 6 äyriä
6. Olavi Laurinpoika Noormarkku 121 mk 3 äyriä
7. Jaakko Antinpoika Noormarkku 109 mk
8. Erkki Heikinpoika Söörmarkku 96 mk
9. Juho Niilonpoika Noormarkku 93 mk
10. Antti Olavinpoika Noormarkku 92 mk 1 äyri
11. Matti Tuomaanpoika Söörmarkku 91 mk 2 ½ äyriä
12. Lauri Erkinpoika Söörmarkku 91 mk 1 äyri
13. Marketta widua (leski) Söörmarkku 89 mk 5 äyriä
14. Markus Tyrilssinpoika Söörmarkku 89 mk
15. Antti Tuomaanpoika Pomarkku 85 mk
1 6 .1 leikki Tordinpoika Pomarkku 85 mk
17. Antti Heikinpoika Söörmarkku 64 mk 6 äyriä
18. Matti Sipinpoika Noormarkku 62 mk 5 äyriä
19. Pentti Simonpoika Söörmarkku 60 mk 4 ½ äyriä
20. Olavi Juhonpoika Noormarkku 57 mk 1 äyri
21. Heikki Sipinpoika Noormarkku 54 mk 5 ½ äyriä
22. Erkki Pentinpoika Noormarkku 31 mk 3 äyriä
23. Pentti Juhonpoika Söörmarkku 29 mk ½ äyriä
24. Erkki I leikinpoika Lassila 25 mk 3 äyriä
25. Mikko Laurinpoika Noormarkku 24 ½ mk
26. Jaakko Tuomaanpoika Noormarkku 24 mk 3 äyriä
27. Heikki Ollinpoika Noormarkku 24 mk 1 äyri
28. Matti Martinpoika Noormarkku 23 mk 5 äyriä
29. Matti Heikinpoika Lassila 22 mk 2 äyriä
30. Pentti Erkinpoika Noormarkku 18 mk 5 äyriä
karvialla oli suuria karjamääriä omistavia taloja.
Karjan hoitamisen ja paimentamiseen tarvittiin paimentajaa. Söörmarkusta on säilynyt tieto pai
menkoirankin käyttämisestä vuodelta 1657.38 Keskiaikainen maanlaki velvoitti talonpoikia pitämään neljänkymmenen rangan humalistoa, ja niinpä Noormarkun alueen taloissakin viljel
tiin humalaa. Vuonna 1564 tosin lassilalainen Heikki Pentinpoika sai moitteet siitä, ettei hänel
lä ollut lainkaan humalistoa. Saman Heikin ta
lossa mainittiin olevan myös huonot aidat, sillat, tiet ja ojat.39
Kunnon taloon siis kuului humalisto. Finpyys- sä oli vuonna 1698 neljä humalatarhaa ”humble
Kyläläiset, kylätjakartanosuurvallansyrjämailla
gårdh”, yksi jokaisessa veronsa maksavassa talos
sa. Kylässä oli tuolloin kuusi taloa, joista kaksi oli autiona. 40 1700-luvun alkupuolella oli Noormar
kun Simulan tilalla jopa sata humalasalkoa. Myös Kleemolan ja Wrangin tiloilla oli molemmilla 40 salkoa.41
Metsästämällä ja kalastamalla talonpoika hankki lisää sekä ruokapöytäänsä että rahapus
siinsa. Söörmarkkulaiset ja noormarkkulaiset kävivät pyytämässä silakkaa Porin saaristossa ja maksoivat siitä myös veroa 1660-luvulla. Vuonna 1687 tarkastettiin, ketkä Ulvilassa olivat edellise
nä kesänä kalastaneet silliä, ja silloin venekuntien joukossa mainittiin myös Söörmarkku. Erikoi
sempana tulojen hankintakeinona voi pitää hel
mien kalastusta ja myyntiä hoville. 1690-luvulla olivat helmiä myyneet muun muassa monet ta
lonpojat Merikarvialta ja Noormarkusta.42
Asututmuttaverottajalle autiottilat
Kustaa Vaasan kuoltua vuonna 1560 alkoi valta
kunnan historiassa hänen jälkeläistensä kamp
pailu vallasta. Maa ajautui sotiin, joista jouduttiin kärsimään myös valtakunnan syrjäisissä paikallis
yhteisöissä. Pitkäksi vihaksi kutsuttu sota Venäjän kanssa 1570-1595 ja sodan kulujen kattamiseksi kerätyt verot aiheuttivat 1580-luvulta alkaen ti
lojen autioitumista myös suomalaisella
maaseu-Ta lo npo ja n RUOKATALOUS
Ta l o n p o i k a i n e n r u o k a v a l io p e r u s t u i paljolti siihen, mitä tila tuotti. Maaseudulla ih -;
inisten arkiruokana oli kypsytettyjä nauriita tai lanttuja, leipää ja suolakalaa sekä ruokajuo- <
mana vettä. Voita, juustoa ja paistilihaa nautittiin vain suurina juhla-aikoina.4^ Vuonna 1587 sai Olavi Wrang Noormarkusta sakkoja, koska hänen väkensä oli mennyt Juhana Valkosen naurismaahan ja ottanut sieltä nauriita isännän tietämättä. 44 Naurisvarasta ei siis sentään hirtetty, vaikka 1500-luvun oikeuskäsityksen mukaan esimerkiksi aviorikoksesta olisi seu
rannut kuolemantuomio.
1700-luvun puolivälissä kansan tavallisena ruokana oli ruis- tai ohraleipä, suolakala, herneet, kaali-ja jauhovellit sekä tukeva puuro. Totutun tavan mukaan syötiin neljästi päi
vässä, aamiainen oli neljän viiden aikaan aamulla ja illalla syötiin kymmenen aikaan. Teu
vässä, aamiainen oli neljän viiden aikaan aamulla ja illalla syötiin kymmenen aikaan. Teu