Tutkimuksen eettisyys ja luotettavuus

Tutkimuksen etiikkaa olen pohtinut tutkimusprosessin aikana, suunnittelusta ja aineistonkeruusta raportointiin asti (ks. esim. Väyrynen 2007, 54; Kuula 2006, 21). Ennen tutkimuksen aloitusta mietin, millaisia tuntemuksia tutkimukseni herättää asunnottomissa naisissa. Herätänkö monesti haavoittuneissa naisissa kipeitä, henkilökohtaisia ja arkaluontoisia muistoja? Mietin kysymystä erityisesti siksi, että monilla naisilla oli takanaan rankka menneisyys. Naistyöhön tullessaan he

olivat jo siinä tilanteessa, että he olivat kykeneviä tulemaan johonkin paikkaan, sisätilaan muiden kanssa. Pelkonani oli, että tutkimukseni saattaisi herättää naisissa jotakin sellaista, joka tahtomattani satuttaa heitä ja laukaisee heidän aiemmat traumaattiset kokemuksensa.

Toinen, itseäni askarruttanut kysymys oli se, että tutkimukseni lähtökohtana oli tehdä näkyväksi jotakin sellaista, joka oli sanomatonta. Halusin tutkimukseni avulla tuoda esiin asunnottomien naisten äänet, kokemukset, näkemykset ja merkitykset (ks. esim. Törrönen 2005, 15–16).

Tutkimusta aloittaessani ymmärsin sen, että naistyössä, samassa tilassa jaettu todellisuus, ei välttämättä ole sama minulle kuin naisille. Sanna Väyrynen (2007, 52) on ratkaissut asian tulkitsemalla tutkimansa naiset ”tietäjinä”, joilla on kokemuksellista tietoa, josta he kertovat tutkijalle. Merja Laitinen (2004, 56) kutsuu puolestaan tutkimukseensa osallistuneita

”kanssatutkijoiksi”. Tutkimukseni tavoitteena ei ole olla asunnottomien naisten ”kaikuna”, tuoda heidän kokemuksensa esiin mahdollisimman autenttisesti. Sen sijaan tavoitteenani on laajentaa ja syventää ymmärrystä ilmiöstä – tuoda esiin jotakin sellaista, mitä naiset ja työntekijät eivät arjestaan käsin pysty tavoittamaan. (Granfelt 1998, 16.) Ymmärrän, että minulla tutkijana on ollut valta määrittää sitä, mitkä asiat aineistosta nostan esiin. Olen jättänyt oman kädenjälkeni jokaiseen tutkimuksen vaiheeseen ja tehnyt tietoisia ja tiedostamattomia valintoja.

Olen tutkijana pyrkinyt vastaamaan refleksiivisyyden vaatimukseen tutkimuksen eri vaiheissa (ks. esim. Rastas 2007, 68). Refleksiivisyys ei tarkoita sitä, että luettelen aineistonkeruuseen ja analysointiin liittyvä eettisiä periaatteita. Sen sijaan tulkitsen sen olevan tutkijan ja aineiston välistä vuoropuhelua. Koko tutkimusprosessin ajan olen tuntenut eläväni naistyössä keräämäni aineiston kanssa niin, etteivät kirjoittamani sanat ole pystyneet kertomaan tai kuvaamaan sitä kaikkea, mitä olen nähnyt tai kokenut. Vuonna 2007 menin kenttäjaksoille sillä ajatuksella, että näen, kuulen ja opin, minkä jälkeen palaan kirjoittamaan tutkimusraporttia. Suunnitelmat eivät kuitenkaan edenneet näin, sillä kokemukseni kenttäjaksoilla mullistivat ajatteluani suuresti. En osannut asettua kenttäjaksojen jälkeen tutkijaksi, vaan koin, että minun pitää saada lisää työ- ja elämänkokemusta ennen kuin voin ymmärtää naistyöhön liittyviä asiakkuuksien merkityksiä. Tein uudenlaisia valintoja, siirryin sosiaalityöntekijäksi asiakastyöhön, keskeytin hetkeksi väitöskirjan teon ja perustin perheen. Nämä tekemäni valinnat etäännyttivät minut aineistosta ja samalla epävarmuuteni siitä, tunnistanko naistyön merkityksiä, hälveni.

Kentällä ollessani ja aineistoa kerätessäni monet seikat alkoivat näyttäytyä tutkimuseettisinä kysymyksinä. Sukeltaessani naisten maailmaan, sain samalla kuulla, nähdä ja huomata paljon eettisiä kysymyksiä. Varsinkin havainnoimiani työntekijöiden ja naisten välisiä vuorovaikutus-tilanteita kirjatessani pohdin sitä, onko oikein kirjata ylös arjen kohtaamisia, joissa olin kuin

huomaamatta osallisena. Kuitenkin kaikki osapuolet olivat tietoisia tutkimuksestani ja siitä, että kuljin koko ajan ruutuvihon ja kynän kanssa. Jussi Perälä (2011, 43) on kuvannut havainnoinnin vaikeuteen liittyviä hetkiä, olla samanaikaisesti hetkessä ja kirjata muistiinpanoja. Toinen tutkimuseettinen kysymys oli se, että usein naiset vain ilmestyivät eteeni. He kertoivat tarinoitaan ilman että haastattelin tai kirjasin niitä ylös. Myös työntekijöiden keskinäiset kohtaamiset tai heidän keskinäiset keskustelunsa asiakastilanteiden jälkeen olivat sellaisia, että niitä olisi ollut mahdotonta kirjata muistiin.

Haastatteluja tehdessä mietin monia eettisiä kysymyksiä. Osallistuivatko naiset tutkimukseeni siksi, että he mahdollisesti tapasivat minua päivittäin ja kokivat osallistumisen velvolli-suudekseen? Ymmärsivätkö kaikki haastattelemani naiset tutkimuksen eettiset periaatteet?

Vaikka yritin kertoa kaikille tutkimukseen osallistuneille naisille tarvittavan informaation tutkimuksestani, he tuntuivat harvoin kuuntelevan tai osoittavan siihen kiinnostusta (ks.esim.

Torbenfeldt Bengtson 2012, 64). Miten minä tutkijana pystyn arvioimaan naisten kunnon?

Varsinkin tukipisteellä monet naisista olivat päihtyneitä (vrt. Nousiainen 2013). Tea Torbenfeld Bengtson (2012, 64) puhuu sensitiiviseen tutkimukseen liittyvästä ”eettisestä strategiasta” ja sellaista minäkin toteutin. En sanoita sitä strategiaksi, lähinnä eettisiin kysymyksiin pohjautuviksi arjen valinnoiksi. Eettiset valinnat tarkoittivat minulle tilannetajua.

Minun oli tehtävä arjen valintoja hetkessä. Jos esimerkiksi naisen puhe muuttui sekavaksi, hän näytti väsyneeltä tai keskittymiskyvyttömältä niin ehdotin, että jatketaan haastattelua jonakin toisena päivänä. Usein myös naiset itse arvioivat omaa tilaansa ja sanoivat jo ennen haastattelun alkua, että nyt on tullut kaljoiteltua tai tänään väsyttää tavanomaista enemmän. Oli myös naisia, jotka haastattelun aikana kertoivat haluavansa nimensä tai valokuvansa itsestään näkyviin. Antti Weckroth (2006, 44) määrittelee tällaisiin ehdotuksiin sisältyvän kaupankäynnin elementin;

tutkittavat kertoivat tutkijalle jotakin henkilökohtaisesta elämästään, ja odottivat vastapalveluksia tutkijalta. Itse ratkaisin asian ilmoittamalla kaikille, että kenenkään henkilötiedot eivät tule näkyviin. Vastapalveluksena tarjosin kenttäjaksojen lopuksi kaikille naisille kahvit, mutta muuten yritin olla tekemättä vastapalveluksia.

Naistyö oli ainutlaatuinen palvelukokonaisuus Suomessa: helposti tunnistettava, asiakaskunta rajattu ja varsinkin työntekijöitä oli vain nimellinen määrä. (ks. liite 3. suostumus tutkimukseen osallistumisesta) Artikkeleissa olen yrittänyt huomioida eettiset kysymykset niin, etten ole maininnut kyseisen organisaation nimeä. Ennen tutkimuksen aloittamista sain diakonia-organisaation eettiseltä toimikunnalta tutkimusluvan tutkimukseni tekoon ja erilaisten aineistojen keräämiseen. Erityisen tärkeänä näkökulmana tutkimusluvan saamisessa oli henkilötietosuojan

säilyttäminen. Kohdatessani naisia naistyön toimintamuodoissa kerroin aina kuka olen ja mihin tutkimuksellani pyrin. Jokainen haastattelemani nainen täytti ja allekirjoitti tutkimuslupapaperin, jossa lupasin käsitellä naisia anonyymisti (ks. liite 3. suostumus tutkimukseen osallistumisesta).

Olen säilyttänyt tutkimusaineistoa ja asiakkaiden allekirjoittamia lupia niin, että ne eivät ole olleet kenenkään muun saatavilla. Tutkimuksen valmistuttua hävitän kaikki tutkimukseen liittyvät aineistot.

Yksi etnografiseen aineistonkeruuseen liittyvä näkökulma, ”uppoutuminen”, toi esiin myös eettisiä näkökulmia. Tilanteet vaihtelivat nopeasti ja monta asiaa saattoi tapahtua samaan aikaan.

Viettäessäni aikaa toimintamuodoissa sain nähdä kaikenlaista. Seurasin vierestä naisten välisiä väkivaltatilanteita, tavaroiden rikkomista, uhkailua, kiristämistä ja huutoa. Saatoin odottaa vartijoita, poliisia tai ambulanssia. Nämä olivat asioita, jotka koskettivat minua myös ihmisenä (ks. esim. Adler 1987, 37–67). Itselleni pysähdyttävin kokemus oli se, kun ensimmäisen kenttäjakson aikana asumisyksikön pitkäaikainen asukas kuoli. Osallistuin yhdessä muiden naisten kanssa naistyössä pidettyyn muistotilaisuuteen. Naiset olivat pukeutuneet mustiin vaatteisiin, tilaisuus oli harras ja naiset jakoivat yhteisiä muistoja toisilleen. Silloin asumisyksikkö ja naistyön toimintamuodot avautuivat minulle tutkijana uudenlaisena toisistaan kiinnipitävien naisten yhteisönä.