Harrastamassa valmennuskeskuksessa

Valmennuskeskuksessa osallistuvan havainnoijan rooliani leimasi toiminnallisuus: askartelin, ompelin, kävelin ryhmässä ja vierailin museoissa. Olin ja tein yhdessä valmennuskeskuksessa asioivien naisten kanssa. Toiminnan lomassa keskustelin ja haastattelin naisia. Olin jo ennen valmennuskeskukseen menoa kuullut tukipisteellä asioivilta naisilta, että osa heistä osallistuu myös valmennuskeskuksen toimintaan. Yksi tukipisteellä haastattelemistani naisista kertoi tavoitteekseen osallistua valmennuskeskuksen toimintaan, kunhan hän pystyisi pitämään päihteettömän päivän ja jaksaisi toimia ryhmässä. Se oli useammankin tukipisteellä asioineen naisen tavoite, mutta monelle se tuntui ainakin tässä hetkessä saavuttamattomalta.

Ennen valmennuskeskukseen menoa olin sopinut työntekijöiden kanssa osallistumisestani ryhmätoimintoihin, kuten kädentaitoon, kulttuurikävelyyn ja liikuntaryhmään. Nämä olivat kaikille naisille avoimia ryhmiä, joihin voi osallistua kuka tahansa pääkaupunkiseudulla asuva nainen. Naisen piti vain sitoutua useammaksi tunniksi päihteettömään ryhmätoimintaan.

Valmennuskeskuksessa toimi myös suljettu ryhmä, jossa naisten omaa kuvaa rakennettiin ja tallennettiin valokuvin ja maalauksin. Työntekijät arvioivat, että siinä tutkijan läsnäolo olisi häiritsevää.

Valmennuskeskuksen toiminta oli tavoitteellista. Projektin mallin mukaisesti asiakkaina olleet naiset osallistuivat ensin yksilöohjaukseen, jonka jälkeen tavoitteena oli löytää jokaiselle naiselle sopiva ryhmätoiminta. Ryhmätoiminnan ohella naisten oli mahdollista jatkaa yksilöohjauksessa.

Yksilöohjauksessa työntekijä ja asiakas kartoittivat yhdessä naisen tarpeita ja työelämävalmiuksia muun muassa etsimällä avoimia työpaikkoja, tekemällä työhakemuksia, kartoittamalla erilaisia harrastemahdollisuuksia tai harjoittelemalla esimerkiksi tietokoneen käyttöä.

Valmennuskeskus sijaitsi naisten tukipisteen vieressä. Ovesta avautui yksi suuri tila, joka oli sisustettu kotoisasti. Keskellä tilaa oli iso pöytä ja sen ympärillä tuoleja. Sivuilla oli

ompelukone, tietokone ja piano. Ikkunalaudalla oli viherkasveja ja tila oli koristeltu erilaisin askarteluin. Ison tilan takana avautui ovi pieneen tilaan, joka oli varattu työntekijöille. Siellä oli kaksi tietokonetta ja kahvinkeitin.

Kädentaidoissa oli paikalla askasteluohjaaja sekä valmennuskeskuksen työntekijä. Työntekijät tervehtivät naisia etunimiltä ja naiset menivät omille paikoilleen ison pöydän ääreen. Kaksi naista jatkoi työskentelyä vanhojen töiden parissa. Muut naiset kuuntelivat päivän teemana olevaa decoupage -tekniikalla koristeltuja kukkaruukkuja. Naisten aloitettua työskentely, kerroin tutkimuksestani ja mahdollisuudesta haastatteluun. Useampi nainen nyökkäsi. Yksi naisista kertoi tulevansa yksilöajalle tekemään työhakemuksia. Toinen nainen kertoi lapsenlapsestaan, jolle hän aikoi tehdä ruukun lahjaksi. Yksi nainen kertoi olevansa poliittisesti aktiivinen ja kertoi jakavansa kadulla esitteitä. Naiset olivat selvästi innoissaan kädentaidoista ja jaksoivat

työskennellä koko ajan. Kaksi naista keskittyi hiljaa työhönsä, mutta vastasivat aina tarpeen tullen työntekijöiden kysymyksiin. Askarteluohjaaja keskittyi töiden ohjaamiseen, työntekijä jutteli naisten kuulumisia sekä samalla sopi aikoja yksilöohjauksiin. Työntekijä kertoi toiminnan ohessa muista ryhmistä, jotka olivat käynnissä tai olivat alkamassa. Työntekijä mainosti

perjantain ryhmää, jossa tehtäisiin retki museoon ja sanoi, että sinne on vasta muutama ilmoittanut. Lopussa osa naisista siirtyi toiselle puolelle tukipisteelle ja muut lähtivät pois.

Kenttäpäiväkirjaotteesta selviää, kuinka valmennuskeskuksen ryhmien toiminnallisuus vaikutti sekä työntekijöiden että naisten kohtaamisiin, mutta myös omaan olemiseeni. Martyn Hammersley ja Paul Atkinson (1995, 55–57) toteavat, että tutkijan tunteet sisältävät usein tärkeää informaatiota ilmiöstä. Minun oli helppoa toimia naisten kanssa ryhmissä, sillä askartelu ja museoissa käyminen, ovat myös itselleni luontaisia asioita. Toiminnan ohella oli helppo keskustella näyttelyistä tai askartelutekniikoista. Naisten taustalla oli usein ollut asunnottomuutta tai vaikeita elämänvaiheita, mutta he olivat niistä selviytyneet ja moni tuli valmennuskeskukseen harrastamaan jotakin, pois kodin yksinäisyydestä.

Valmennuskeskuksessa naiset eivät tulleet niin lähelle minua kuin tukipisteellä. Naisilla ei ollut sellaisia arkipäivän avun tarpeita kuin tukipisteellä asioineilla naisilla. Naisten ei ollut mahdollista vain poiketa valmennuskeskuksessa. Sen sijaan valmennuskeskuksessa noudatettiin suunniteltua

viikko-ohjelmaa, joka rytmittyi erilaisiin maksuttomiin toiminnallisiin ryhmiin tai naisten yksilö-ohjauksiin. Naiset toivat haastatteluissa esiin, kuinka he kävivät harrastamassa valmennuskeskuksen toiminnallisissa ryhmissä. Työntekijöille toiminta näyttäytyi kuitenkin ammattimaisena. Ajatuksena oli, että yksilötapaamisilla kartoitetaan naisten elämäntilanne ja sen jälkeen naiset osallistuvat ryhmämuotoiseen toimintaan.

Valmennuskeskuksen yleinen tunnelma oli rauhallinen. Ryhmissä oli usein keski-ikäisiä tai sen ylittäneitä naisia, joista moni oli lopettanut päihteiden käytön. Heillä oli joko asunto asumis-yksikössä tai oma asunto ja heillä oli asiat jollain tavalla järjestyksessä. Voi ajatella, että ryhmätoiminnoissa naiset halusivat jotain sisältöä ja tekemistä päiviinsä. Yksilöohjauksessa kuitenkin kehitettiin naisten työelämävalmiuksia, vaikka monella naisella työelämä tuntui kaukaiselta ajatukselta. Naiset keskustelivat toiminnan ohella elämästään ja toiminnan tarkoituksena olikin tarjota vertaistukea naisille. Naiset tulivat valmennuskeskukseen vapaa-ehtoisesti ilman etukäteisilmoittautumista tai sitoutumista.

Allaine Cerwonka (2007, 154) on määritellyt etnografisen aineistonkeruun mahdollisuudeksi ymmärtää maailmaa. Myös minulle tutkijana valmennuskeskus oli aivan eri maailma kuin tukipiste, vaikka tilat sijaitsivat fyysisesti vierekkäin. Asiakkuuksien merkitykset rakentuivat aivan eri tavoin. Olin tietoinen siitä, että kaikki toimintani, ei vain kukkaruukkujen ja koru-rasioiden askartelu tai ulkona kävely naisten kanssa, vaan myös kaikenlainen sanaton viestintä vaikuttivat vuorovaikutukseeni naisten kanssa ja aineistonkeruuseeni (ks. esim. Ranta-Tyrkkö 2010, 59). Ensimmäisillä kerroilla ryhmissä olleet naiset kertoivat minulle innokkaina ryhmien arjen käytäntöjä ja opettivat minulle toimintatapoja. Naiset olivat hyvin tietoisia valmennuskeskuksen sosiaalisesta järjestyksestä ja kertoivat minulle asioita niin kuin ryhmän ulkopuolisille jäsenille arjen käytännöistä kerrotaan.

Valmennuskeskuksessa havainnoin niin toiminnallisia ryhmiä kuin yksilöohjausta. Kiinnostuk-seni oli lyhyissä työntekijöiden ja naisten välisissä vuorovaikutustilanteissa, joita oli helppo havainnoida rauhallisessa ympäristössä. Tilanteista riippuen pystyin kirjoittamaan muistivihkooni lyhyitä episodeja tai lauseita, jotka liittyivät tapahtumiin. Haastattelujen tekeminen oli helppoa, koska olin tavannut monet naiset jo tukipisteellä ja ryhmiin osallistui vain pieni määrä naisia (2–

10 henkilöä), joten naiset tulivat nopeasti tutuiksi. Jo ensimmäisillä tapaamiskerroilla haastattelin kaikki ne naiset, jotka olivat kiinnostuneita osallistumaan tutkimukseeni. Kuitenkin naisten oli mahdollista jatkaa haastattelua myöhemmin ja keskustella asiakkuuksien merkityksistä kenttä-jaksojen loppuun asti. Sovin haastattelut joko ennen ryhmätoimintojen alkua tai niiden loputtua.

(ks. liitteet 1. ja 2; haastattelukysymykset 1. ja 2. kenttäjaksolla.)

Minun ei tarvinnut tehdä samanlaista valikointia haastateltavien suhteen kuin tukipisteellä.

Haastattelut kestivät keskimäärin 30 minuuttia. Naiset jaksoivat keskittyä haastatteluihin, mutta olivat hieman malttamattomia keskustelemaan esimerkiksi ennen ryhmätoiminnan alkua. Kysyin valmennuskeskuksen naisilta samat kysymykset kuin tukipisteen naisilta, mutta muuten naiset saivat puhua vapaasti. Kaikilla haastattelemillani naisilla oli kokemuksia asunnottomuudesta, mutta asunnottomuudesta oli saattanut olla jo aikaa. Osa naisista arvioi toimintamuotoja sekä tukipisteen että valmennuskeskuksen osalta, yksi nainen oli osallistunut myös valmentavaan ja kuntouttavaan koulutukseen. Ne naiset, jotka olivat olleet myös tukipisteen asiakkuudessa, halusivat pääsääntöisesti tehdä eron tukipisteellä käyviin päihtyneisiin naisiin.

Valmennuskeskuksen kahta työntekijää haastattelin molempien kenttäjaksojen lopussa. (ks. liitteet 1 ja 2; haastattelukysymykset 1. ja 2. kenttäjaksolla.)

Tutkijana koin, että osallistuvana havainnoijana en kokenut niin ristiriitaisia tuntemuksia kuin ollessani tukipisteellä. Olin innokas toimintoihin osallistuja ja pohdin omaa objektiivisuuttani valmennuskeskuksessa, aivan kuten Tea Torbenfeldt Bengtson (2012, 56–57) omassa etnografisessa aineistonkeruussaan. Minun tehtävänäni oli ymmärtää asiakkuuksien merkityksiä, ja oma toiminnallisuuteni oli väline näiden merkitysten löytämiseksi ja ymmärtämiseksi.

Toiminnallisuuteni sai aikaan sen, että ymmärsin myös itse olevani luomassa asiakkuuksien merkityksiä (ks. esim. Schwandt 2000, 195). Esimerkiksi havainnoidessani tilanteita saatoin osallistua naisten välisiin keskusteluihin, kävellessäni naisten kanssa olimme samanaikaisesti liikkeessä ja puhuimme monenlaisista asioista.

Sain myös käyttööni työntekijöiden valmennuskeskuksen toiminnan ajalta kirjoittaman päiväkirjan. Päiväkirja on tutkimuksessani merkityksellinen, koska työntekijöiden arjen kokemukset määrittävät sitä, miten he merkityksellistivät suhteitaan naisiin. Päiväkirja lisää ymmärrystäni asiakkuuksien merkityksistä projektimaisessa ympäristössä. Thomas A. Schwandtin (2000, 196) mukaan ymmärrys on elettyä. Itselleni oli merkityksellistä, että nimenomaan työntekijät ehdottivat päiväkirjan käyttöä tutkimuksessani. Työntekijät olivat pitäneet päiväkirjaa oma-aloitteisesti ammatillisesta lähtökohdasta, mutta sitä ei käytetty virallisena dokumenttina tai systemaattisena organisaation päiväraporttina. Tutkimukseni osana työntekijät saivat päiväkirjalle merkityksen. Luvan päiväkirjojen käyttöön sain organisaation eettiseltä toimikunnalta.

Työntekijät toimittivat minulle päiväkirjan sähköisessä muodossa projektin päätyttyä. Päiväkirjan dokumentit toimivat yhden artikkelini empiirisenä aineistona.