Tutkimuksen aineistot

Tutkimukseni aineistolle on tyypillistä moniaineksisuus, mikä on rikastuttanut analyysi-mahdollisuuksiani. Aineiston moninaisuus syntyy ensiksi siitä, että olen kerännyt aineistoa naistyön kaikista toimintamuodoissa (tukipiste, valmennuskeskus, valmentava ja kuntouttava koulutus sekä asumisyksikkö). Niissä jokaisessa oli omat arjen käytäntönsä, jotka olen edellä sekä myös artikkeleissani tuonut ilmi. Toisena aineiston moninaisuutta kasvattavana tekijänä on ollut etnografinen aineistonkeruumenetelmäni, osallistuvana havainnoijana oleminen, jota olen täydentänyt haastatteluilla, työntekijöiden päiväkirjalla sekä kenttäpäiväkirjalla. Valtaosan havainnoinnista olen kirjannut käsin. Havainnointini on ollut tukemassa laaja-alaista ymmärrystä tutkimastani ilmiöstä ja tallentunut muistiini erilaisina pieninä tarinoina kohtaamistani vuorovaikutustilanteista. Moniaineksisuus on tuonut esiin erilaisia näkökulmia asiakkuuksien merkityksistä naistyössä. Yhtäläisyyksien lisäksi se on tuonut näkyviin arjen käytännöissä ilmeneviä asiakkuuksien merkitysten eroja ja ristiriitaisuuksia.

Haastattelujen toteutusta ohjasivat laadullisen haastattelututkimuksen yleiset periaatteet ja eettiset ohjeet. (ks. liite 3. suostumus tutkimukseen osallistumisesta.) Haastattelin 16 naista kahteen kertaan, joista neljällä naisella oli kokemuksia kaikista naistyön toimintamuodoista. (ks.

liitteet 1 ja 2; haastattelukysymykset 1. ja 2. kenttäjaksolla.) Haastatteluja tehdessä olen soveltanut sensitiivisen haastattelututkimuksen lähtökohtia siten, että haastattelut ovat tapahtuneet naisten ehdoilla: he valitsivat tiedon tuottamisen ajan, paikan, muodon ja laajuuden sekä heillä oli mahdollisuus keskeyttää haastattelu missä vaiheessa tahansa (Laitinen & Uusitalo 2007, 316, 318).

Tutkittaessa sensitiivisiä aiheita, on kuitenkin mahdotonta ennakoida, mitä tutkimukseen osallistuneille tapahtuu, kun he muistelevat kokemuksiaan (ks. esim. Laitinen & Uusitalo 2007;

Rosenblatt 2014). Tukeudun sensitiiviseen haastattelututkimukseen myös siinä mielessä, että olen tunnistanut naisten vaikeat elämäntilanteet ja niihin kytkeytyvien sensitiivisten ja arkojen aiheiden käsittelyn (ks. esim. Väyrynen 2007, 54).

Minulle tutkimani asunnottomat naiset ovat enemmän kuin asiakkaita, haastateltavia tai tutkittavia ja kutsunkin heitä pääasiassa naisiksi. Monet tutkijat (Doucet & Mauthner 2008, 333;

Granfelt 1998, 24; 2000, 106; Satka ym. 2005, 12) ovat korostaneet empatian, yhteisymmärryksen

ja vastavuoroisuuden merkitystä haastattelutilanteessa. Riitta Granfeltin mukaan kosketetuksi tuleminen on ydin tavoiteltaessa toisen ihmisen tapaa tulkita elämäänsä ja antaa sille merkityksiä.

Tätä kosketetuksi tulemista tavoittelin itsekin lähestyen naisia empaattisesti (Granfelt 1998, 28).

Haastatellessaan seksuaalisesti hyväksikäytettyjä naisia ja miehiä Merja Laitinen tulkitsi empaattisuuden tarkoittavan kauhistelun sijaan aitoa kuuntelemista ja kerrotun jakamista – inhimillistä kohtaamista (Laitinen 2004, 64). Hän kirjoittaa haastattelun syvyyden olevan riippuvaista tutkijan virittyneisyydestä. Myös itse tunnistin sen, että olen keskeinen tekijä rakentamaan luottamuksellista suhdetta haastateltavan kanssa. Vain luottamuksellisen suhteen kautta naisille avautui tilaa kertoa elämästään ja naistyön asiakkuuksistaan haluamillaan tavoilla.

(ks. liitteet 1 ja 2; haastattelukysymykset 1. ja 2. kenttäjaksolla.)

Ymmärrän, että haastattelutilanteissa sekä haastateltava että minä haastattelijana rakensimme yhdessä haastattelua. Aluksi nostin esiin teeman, josta keskustelumme lähti liikkeelle ja naiset saivat vapaasti kertoa niitä merkityksellisiä asioita, joita he liittivät naistyön asiakkuuksiin.

Naisten antaman merkitykset johtivat siihen, että esitin jatkokysymyksiä ja syvensin teemaa.

Toteutin haastattelut kuten Ulla Jokela (2011, 61) kuvaa diakoniatyön asiakkaille tekemiään haastatteluja; haastattelu alkoi tietystä teemasta, mutta siinä oli tilaa muullekin reflektiolle.

Tulkintani mukaan haastatteluissa oli myös etnografisen ja kokemuksia keräävän kerronnallisen haastattelun piirteitä (Ruusuvuori & Tiittula 2005, 12). Naiset merkityksellistivät asiakkuuksiaan suhteessa aiempiin kokemuksiinsa ja elämänvaiheisiinsa. Naiset halusivat haastatteluiden avulla kertoa minulle tarinan itsestään. Naiset saattoivat kertoa haluamansa elämäntarinan, lapsuuden traumansa, nuoruuden villeytensä, aikuisuuden vaikeat elämäntilanteensa sekä käännekohtansa eri elämänvaiheilla, hyvinkin syvällisesti. Haastateltavat naiset kertoivat avoimesti päihteiden käytöstään, ihmissuhdeongelmistaan ja kokemastaan tai tekemästään väkivallasta. (ks. liitteet 1 ja 2; haastattelukysymykset 1. ja 2. kenttäjaksoilla.)

Monet haastateltavat naiset olivat pohtineet ja jäsentäneet elämänsä eri vaiheita. Useasti olin vain kuulija. Monesti naiset määrittivät elämänsä sisältäneen parempia ja huonompia jaksoja tai kausia. Huonoon jaksoon saattoi sisältyä monenlaisia ongelmia. Esimerkiksi yksi nainen kertoi, kuinka hän päihtyneenä lähti usein asumisyksiköstä kadulle, viihtyi kadulla olevien asunnottomien kanssa, muuttui väkivaltaiseksi ja tarvittaessa noudatti rikollista elämäntapaa. Sitten hän muutaman päivän, viikonkin jälkeen, palasi takaisin asumisyksikköön ja vaihtoi elämäntapaansa.

Jokela (2011, 64) mainitsee, kuinka osalle diakoniatyön asiakkaista haastattelutilanteet olivat terapeuttisia. Ihmiset saivat kertoa kipeistäkin kokemuksistaan ja tutkija tarjosi heille ymmärrystä.

Oma taustani sosiaalityöntekijänä varmasti vaikutti suhtautumiseeni naisten kertomuksiin, oli luontevaa antaa naisille tilaa kertoa itsestään.

Naistyön työntekijöiden haastattelut olivat tärkeitä mahdollisimman kattavan ja monipuolisen kuvan saamiseksi asiakkuuksien merkityksistä. Koska tarkastelin asiakkuuksien merkitysten rakentumista vuorovaikutuksessa, oli tärkeää kuulla kumpaakin vuorovaikutuksen osapuolta.

Työntekijöiden kanssa tekemäni haastattelut olivat enemmän teemahaastattelun tyyppisiä (ks.

esim. Eskola & Suoranta 1998, 88 90), esitin heille kysymyksiä, joihin he vastasivat. Työntekijät kertoivat omasta taustastaan ja ammatti-identiteetistään sekä naistyön keskeisistä periaatteista ja arjen kohtaamisista. Työntekijöiden haastatteluissa minun oli mahdollista kysyä havainnoimistani tilanteista ja yksityiskohdista. Usein työntekijöiden ideologiset puheet siitä, mitä diakoniatyö on tai sen pitäisi olla, muuttuivat keskustelussa puheeksi arkisista käytännöistä. Tukipisteen ja valmennuskeskuksen työntekijät (5 henkilöä) olivat lähihoitajia tai sosionomeja. Valmennus-keskuksen työntekijät (2 henkilöä) olivat diakoni ja sosionomi. Valmentavan ja kuntouttavan koulutuksen työntekijä oli taustaltaan opettaja. Suurin osa työntekijöistä oli valmistunut diakoniaopistosta tai diakonia-ammattikorkeakoulusta ja he olivat työskennelleet organisaatiossa pidempään, osa vaihtanut organisaation sisällä työpaikkaa. Kaikkia työntekijöitä haastattelin kahteen kertaan kenttäjaksojen lopussa.

Aineistonkeruuni pohjautui ajatukselle siitä, että havainnoin kaikkea mitä ympärilläni tapahtuu.

Olen kerännyt havainnoituja vuorovaikutustilanteita kaikista naistyön toimintamuodoista.

Havainnot kirjasin käsin. Aineiston tarkkuus edellytti kompromisseja, kirjasin työntekijöiden ja asiakkaiden vuorovaikutustilanteita käsin niin nopeasti ja tarkasti kuin siinä tilanteessa pystyin.

Havaintoja tehdessäni tein valintoja siitä, mikä minusta näytti sillä hetkellä tärkeältä ja merkitykselliseltä (Holliday 2007, 64). Merkitsin niin tarkasti tapahtumien kuvauksen kuin pystyin, käyttäen avainsanoja, kysymyksiä tai tärkeiltä tuntuvia lauseita. Jälkikäteen täydensin muistiinpanojani esimerkiksi kuvaamalla sitä, mitä tapahtui ennen ja jälkeen vuorovaikutus-tilanteen.

Ymmärrän, että myös havainnot ovat syntyneet ja niistä on neuvoteltu vuorovaikutuksessa minun sekä työntekijöiden ja naisten kanssa (ks. esim. Jokela 2011, 59). Havainnotkaan eivät ole neutraaleja, objektiivisia totuuksia, vaan yhteistyössä syntyneitä (D´Cruz & Jones 2004, 119).

Havainnoinnin avulla minun on ollut mahdollista nähdä, miten tunteita herättävää ja moniulotteista työntekijöiden ja naisten vuorovaikutus oli. Naiset purkivat vuorovaikutuksessa työntekijöiden kanssa omaa pahaa oloaan, tuskaansa, huoliaan, ilon aiheita ja tulevaisuuden suunnitelmiaan.

Havaintojen avulla sain kiinni yhdestä oleellisesta ilmiön ulottuvuudesta: tunnetason

kokemuksesta (Laitinen 2004, 80). Työntekijän ja naisten vuorovaikutusten tunnetasoa en olisi voinut tavoittaa haastattelujen avulla. Monet havainnot puolestaan syventyivät haastatteluissa, koska olin ollut mukana arjen tilanteissa ja osasin esittää kysymyksiä tilanteista ja hetkistä, joita olin nähnyt.

Aineistona olen käyttänyt myös työntekijöiden kirjoittamaa päiväkirjaa valmennuskeskuksen ajalta. Päiväkirja aineistona mahdollisti asiakkuuksien pidempiaikaisten merkitysten tarkastelun työntekijöiden näkökulmasta. Päiväkirja on merkittävä dokumentti siitä, miten työntekijöiden ja naisten välinen vuorovaikutus on institutionalisoitunut naistyössä ja taustalla näkyy esimerkiksi projektimaisen työskentelyn haasteet (ks. esim. Holliday 2007, 71). Vaikka olen kiinnostunut asiakkuuksien rakentumisesta vuorovaikutuksessa, on päiväkirjan avulla mahdollista osoittaa, kuinka hallinnolliset käytännöt ja tulostavoitteet ovat työntekijän näkökulmasta esillä myös vuorovaikutustilanteissa. Päiväkirja tuo esiin myös marginaalissa elävien naisten elämään liittyvää hiljaista tietoa, naisten asiakkuuksiin liittyviä onnistumisia ja epäonnistumisia ja naisten pitkäaikaisia ongelmia.

Itselleni kenttäpäiväkirjalla on suuri merkitys, vaikka se on näkyvästi esillä vasta tässä yhteenvedossa. Aineistonkeruun aikana se on toiminut reflektoinnin välineenä ja olen voinut kirjoittaa siihen kaikenlaisia tuntemuksiani. Itselleni oli tärkeää saada jäsennettyä suhdettani naisiin sekä kirjoittaa auki tilanteita, joita olin havainnut. Monesti ne olivat asioita, joista en voinut keskustella kenenkään kanssa, ainakaan tutkijan näkökulmasta. Kenttäpäiväkirja on kulkenut työni mukana kaikki nämä vuodet. Kenttäpäiväkirja on ollut artikkeleideni taustalla, näkynyt kirjoittamissani analyyseissa ja pohdinnoissa. Se on toiminut myös välineenä, jonka avulla olen pystynyt lisäämään omaa ymmärrystäni tutkimastani ilmiöstä. Kenttäpäiväkirjan ohella on mainittava vielä organisaation eri työntekijöiden ja naisten kanssa käymäni epäviralliset keskustelut. Näillä keskusteluilla on ollut suuri merkitys naistyön kokonaisuuden ymmärtämiseksi. Taulukkoon kaksi olen tiivistänyt kaikki edellä kuvaamani tutkimuksen aineistotyypit määrineen sekä sen, missä toimintamuodoissa ne ovat syntyneet ja mitä aineistoja olen kussakin artikkelissa ja yhteenvedossa käyttänyt.

Taulukko 2. Tutkimuksessa keräämäni empiirinen aineisto ja aineistojen käyttö eri artikkeleissa

Aineisto Toimintamuodot Määrä Tutkimuksessa käytetyt aineistot

Asiakkaiden ja työntekijöiden haastattelut

Kaikissa naistyön

toimintamuodoissa 7 työntekijän ja 39 naisen

17 naisen haastattelua kaikista naistyön toimintamuodoista.

Asiakkuus palveluketjussa -artikkeli:

22 naisen ja 7 työntekijän haastattelua kaikista naistyön

toimintamuodoissa 231 kpl

työntekijöiden ja

Valmennuskeskus 2,5 vuoden ajalta 100 sivua

konekirjoitettua tekstiä

Projektin elinkaarimainen asiakkuus -artikkeli:

ajankohtina 21.3. 21.9.2005 ja 18.3. 18.9.2007

yhteensä 20 sivua Kenttäpäiväkirja Kaikissa naistyön

toimintamuodoissa Kahden kuukauden kenttäjakson ajalta yhteensä 85 käsin kirjoitettua sivua

Kaikissa artikkeleissa

kontekstoivana tausta-aineistona ja yhteenvedon luvussa otteita kenttäpäiväkirjasta

Havainnointi Kaikissa naistyön

toimintamuodoissa Kahden kuukauden

kenttäjakson ajalta Kaikissa artikkeleissa

kontekstoivana tausta-aineistona