Motivaatiotekijät
Molempina vuosina (2015 ja 2019) sekä 65–74-vuotiaiden että 75 vuotta täyttäneiden tärkein motivaatiotekijä liikuntaryhmään osallistumiselle oli kunnon ja terveyden ylläpitäminen.
Samankaltainen tulos on saatu myös aiemmassa tutkimuksessa, jossa terveys ja terveyden ylläpitäminen oli liikuntaan motivoiva tekijä, vaikka tutkimus kohdistui yleisesti fyysisen aktiivisuuden motivaatiotekijöihin ryhmäliikunnan sijaan (Miller ja Brown 2017). Myös Sebion ja Serra-Pratin (2020) määrällisessä tutkimuksessa liikunnan terveydelliset hyödyt tunnistettiin iäkkäiden tärkeimmäksi motivaatiotekijäksi sitoutua säännölliseen liikuntaan, mikä tukee tämän tutkimuksen tuloksia. Myös Oliveiran ja työtovereiden (2019) tutkimus tukee tämän tutkimuksen tuloksia, sillä iäkkäät kokivat henkilökohtaiset harjoittelun hyödyt tärkeimmäksi ja sosiaalisen vaikutuksen toiseksi tärkeimmäksi motivaatiotekijäksi osallistua säännölliseen liikuntaan.
Mukava seura motivoi toiseksi eniten osallistumaan liikuntaryhmään molempina vuosina (2015 ja 2019), mikä osoittaa, että sosiaalisilla tekijöillä on merkittävä vaikutus iäkkäiden
liikunta-aktiivisuuteen. Tulos puoltaa aiempia tuloksia iäkkäiden liikunnan motivaatiotekijöistä, sillä Maulan ja työtovereiden (2019) sekä Steltenpohlin ja kumppaneiden (2019) tutkimuksissa sosiaalinen vuorovaikutus nousi tärkeäksi liikuntaan motivoivaksi tekijäksi. Lisäksi Sebion ja Serra-Pratin (2019) tutkimuksessa seurustelu muiden ihmisten kanssa liikunnan aikana tunnistettiin iäkkäiden säännölliseen liikuntaan sitoutumista lisääväksi motivaatiotekijäksi. Aiemmat tutkimukset siis tukevat tämän tutkimuksen tulosta, jonka mukaan iäkkäille tärkeä motivaatiotekijä liikuntaan osallistumiselle on mukava seura.
Van Uffelen ja työtovereiden (2017) tutkimuksessa selvitettiin sukupuolten välisiä eroja liikunnan motivaatiotekijöissä. Naisille toisten ihmisten kanssa vietetty aika liikunnan yhteydessä oli selvästi tärkeämpi motiivi liikunnan harrastamiselle kuin miehille. Aiempi tutkimus on linjassa tässä tutkimuksessa saadun tuloksen kanssa, jonka mukaan mukava seura oli selvästi tärkeämpi motivaatiotekijä liikuntaryhmään osallistumisessa naisille kuin miehille. Tässä tutkimuksessa suurin osa osallistujista oli naisia, mikä kertoo naisten hakeutuvan liikuntaryhmiin miehiä aktiivisemmin. Miesten ja naisten välistä eroa tässä motiivissa voi myös selittää se, että naisia osallistui liikuntaryhmiin selvästi miehiä enemmän, ja sen myötä samaa sukupuolta olevaa seuraa ei ollut miehille tarjolla liikuntaryhmissä niin paljon, ja sen vuoksi seura ei ollut motivaatiotekijänä miehille niin tärkeä kuin naisille.
Molempien vuosien (2015 ja 2019) aineistoissa ikäryhmät erosivat toisistaan motivoitumisella kunnon ja terveyden parantamisesta. Tämä motivaatiotekijä oli selvästi yleisempi 65–74-vuotiaiden keskuudessa kuin sitä vanhempien. Terveyden ja toimintakyvyn eri osa-alueiden parantaminen on noussut myös aiemmin useissa tutkimuksissa liikunnan motivaatiotekijäksi (De Groot & Fagerström 2011, Stødle ym. 2019), mutta samankaltaista eroa ikäryhmien välillä ei ole löytynyt aiemmissa tutkimuksissa. Burtonin ja työtovereiden (2017) tutkimuksessa selvitettiin kotihoidon asiakkaiden sekä seniorijärjestöihin kuuluvien iäkkäiden, jotka eivät olleet kotihoidon asiakkaita, motivaatiotekijöitä osallistua voimaharjoitteluun. Terveyttä edistävät tekijät, kuten fyysisen ja psyykkisen tunteen parantaminen, painon pudotus sekä painon ylläpito, korostuivat motivaatiotekijöinä
iäkkäillä, jotka eivät olleet kotihoidon asiakkaita. Kotihoidon asiakkaat ovat yleensä iäkkäämpiä ja toimintakyvyltään heikompikuntoisia, minkä vuoksi tutkimustuloksen voidaan ajatella olevan samansuuntainen tämän tutkimuksen tuloksen kanssa. Vanhemmat iäkkäät voivat myös tavoitella liikunnalla useammin kunnon ja terveyden ylläpitoa kuin kunnon parantamista, mikä voi osaltaan selittää ikäryhmien välistä eroa tässä motivaatiotekijässä.
Ikäryhmät erosivat molempina vuosina (2015 ja 2019) toisistaan myös motivoitumisella liikunnasta mielekkäänä tekemisenä. Liikunnasta pitäminen sekä liikunnan mukavuus ja siitä nauttiminen on tunnistettu useissa tutkimuksissa motivaatiotekijäksi liikunnan harrastamiselle (Spiteri ym. 2019). Vastaavanlaista ikäryhmien välistä eroa motivoitumisessa liikunnasta mielekkäänä tekemisenä ei kuitenkaan ole tutkittu aiemmissa tutkimuksissa.
Ikäryhmien välinen ero liikunnan kokemisena mielekkäänä tekemisenä voi olla seurausta nuorempien iäkkäiden omasta halusta liikkua ja osallistua liikuntaryhmään, kun taas vanhemmat iäkkäät ovat voineet liittyä liikuntaryhmään useammin terveysalan ammattilaisen tai läheisen kehotuksesta. Tätä selitystä puoltaa myös vuoden 2015 aineistosta löytynyt ero ikäryhmien välillä, jonka mukaan 65–74-vuotiaat motivoituvat vanhempia useammin liikunnasta nauttimisesta.
Terveysalan ammattilaisten rohkaisu ja kannustus liikuntaan osallistumiseen on koettu sitovana ja tärkeänä motivaatiotekijänä liikuntainterventioon osallistumiselle (Biedenweg ym. 2014, Janson ym. 2018). Tässä tutkimuksessa osallistumismahdollisuutta oli tarjottu useammin 75 vuotta täyttäneille kuin sitä nuoremmille. Tulos saatiin vuoden 2019 aineistosta mutta samankaltaista eroa ikäryhmien välillä ei löytynyt vuoden 2015 aineistosta. On mahdollista, että vanhemmat iäkkäät ohjautuvat liikunnan pariin nuorempia useammin terveysalan ammattilaisen ohjauksen ja kehotuksen myötä. Tulos myös kertoo, että iäkkäiden ohjaaminen liikuntaryhmiin ammattilaisen toimesta on voinut lisääntyä viime vuosina.
Liikunnan tiedetään olevan tärkeä keino toimintakyvyn ylläpitämisessä ja toiminnan vajauksien ehkäisyssä (Satariano ym. 2012). Sen vuoksi terveysalan ammattilainen tai muu ulkopuolinen taho saattaa ohjata vanhemman iäkkään liikuntaryhmään matalammalla kynnyksellä kuin nuoremman iäkkään.
Liikunnasta nauttiminen on tunnistettu fyysisen aktiivisuuden motivaatiotekijäksi myös aiemmissa tutkimuksissa (Kosteli ym. 2016, Miller & Brown 2017, Maula ym. 2019) Tässä työssä liikunnasta nauttimisen raportoi motivaatiotekijäksi selvästi useampi 65–74-vuotiaista kuin sitä vanhemmista vuoden 2015 aineiston perusteella, mutta samankaltaista tulosta ikäryhmien välillä ei saatu vuoden 2019 aineistosta. Burtonin ja työtovereiden (2017) tutkimuksessa liikunnasta nauttiminen oli selvästi pienempi motivaatiotekijä voimaharjoitteluun osallistumiselle kotihoidon asiakkailla kuin iäkkäillä, jotka eivät kuuluneet kotihoidon piiriin. Koska kotihoidon asiakkaat ovat usein toimintakyvyltään heikompikuntoisia ja iäkkäämpiä ihmisiä, voidaan ajatella, että tutkimuksen tulos on samansuuntainen tämän tutkimuksen kanssa. Molempien vuosien (2015 ja 2019) aineistojen perusteella 65–74-vuotiaat naiset kokivat liikunnasta nauttimisen miehiä useammin liikuntaryhmään osallistumisen motivaatiotekijäksi. Aiemmat tutkimustulokset eivät ole osoittaneet sukupuolten välillä eroa tässä motivaatiotekijässä. Päinvastoin Sjörsin ja työtovereiden (2014) tutkimuksessa selvitettiin ruotsalaisten miesten liikunnan motivaatiotekijöitä. Liikunnasta nauttiminen oli terveydellisten tekijöiden jälkeen toiseksi tärkein syy osallistua liikuntaan. Eroa miesten ja naisten välillä tässä tutkimuksessa saattaa selittää naisten hakeutuminen liikuntaryhmiin sosiaalisuuden ja nautinnon kautta, kun taas miesten liikunnan taustalla vaikuttavat enemmän terveyshyödyt ja kuntoon liittyvät tekijät.
Vuonna 2015 vanhempi ikäryhmä koki liikunnan olevan heille elämäntapa nuorempia useammin. Aiempi liikunnallinen menneisyys ja aiemmat liikuntakokemukset on tunnistettu tutkimuksissa iäkkäiden motivaatiotekijäksi liikunnalle (Spiteri ym. 2019), mutta ikäryhmien välistä eroa kokea liikunnan mielekkyys motiiviksi liikunnalle, ei ole selvitetty aiemmissa tutkimuksissa. On mahdollista, että tässä tutkimuksessa vuoden 2015 liikuntaryhmiin on osallistunut enemmän 75 vuotta täyttäneitä iäkkäitä, joilla liikuntaharrastus on ollut tärkeä osa elämää jo pitkään. Nykyisin liikuntaryhmiin saattaa hakeutua enemmän myös iäkkäitä, jotka eivät ole aiemmin harrastaneet aktiivisesti liikuntaa.
Esteet
Liikunnan kiinnostamattomuus oli molempina vuosina (2015 ja 2019) 65–74-vuotiaden yksi tärkeimmistä esteistä aiemmalle osallistumattomuudelle liikuntaryhmään. Myös 75 vuotta täyttäneillä liikunnan kiinnostamattomuus oli kahden eniten raportoidun esteen joukossa vuonna 2019. Burton ja työtoverit (2017) saivat samankaltaisen tuloksen, jossa seniorijärjestöön kuuluvat iäkkäät kokivat liikkumisesta pitämättömyyden ja kiinnostuksen puutteen toiseksi yleisimmäksi esteeksi osallistua ohjattuun voimaharjoitteluun. Myös Sebion & Serra-Pratin (2020) tutkimustulos tukee tätä tulosta, jonka mukaan liikkumattomuuden yleisin este oli motivaation ja kiinnostuksen puuttuminen. Tässä tutkimuksessa liikunnan kiinnostamattomuus oli yleisempää liikuntaryhmään osallistumisen esteenä vuoden 2019 kuin 2015 tutkimusaineistossa, joten tulevaisuuden haasteena onkin löytää keinoja, joilla vähän liikkuvat iäkkäät saataisiin kiinnostumaan liikunnasta ja ohjatun liikunnan pariin.
Tässä tutkimuksessa tiedon puute liikuntatarjonnasta oli vuonna 2019 molempien ikäryhmien yksi eniten raportoiduista esteistä. Bethancourtin ja työtovereiden (2014) tutkimuksessa saatiin samankaltaisia tuloksia, jossa riittämätön tieto saatavilla olevista liikunta mahdollisuuksista ja liikuntaohjelmista koettiin fyysisen aktiivisuuden esteeksi.
Tiedon puute oli myös liikuntaryhmään osallistumisen esteenä yleisempi vuoden 2019 kuin 2015 tutkimusaineistoon osallistuneilla. Tiedon puute on saattanut lisääntyä esteenä, ja on mahdollista, että internetissä toteutettava viestintä ei tavoita nykyisin iäkkäitä, ja sen vuoksi tietoisuus saatavilla olevasta tarjonnasta on heikentynyt viimeisten vuosien myötä.
Liikuntatarjonta ja sen puute on tunnistettu myös aiemmissa tutkimuksissa iäkkäiden liikunnan esteeksi. Welmerin ja työtovereiden (2012) tutkimuksessa iäkkäät kokivat, että sopivan liikuntamuodon puuttuminen oli estänyt heitä liikkumasta. Bethancourtin ja kumppaneiden (2014) tutkimuksessa puolestaan iäkkäät kokivat fyysisen aktiivisuuden esteeksi riittämättömän tiedon liikuntamahdollisuuksista ja -ohjelmista. Tässä tutkimuksessa molempina vuosina 75 vuotta täyttäneet kokivat tärkeäksi esteeksi sen, että ohjattua liikuntaa ei ollut heidän kunnassaan tarjolla, mikä puoltaa aiempien tutkimusten tuloksia. Iäkkäiden
tietämättömyys liikuntatarjonnasta ja iäkkäille suunnattujen liikuntaryhmien puuttuminen kunnista voi selittää tätä estettä. Ohjatun liikuntatarjonnan puuttuminen ei ollut vuoden 2019 tutkimusaineistolla yhtä yleinen este kuin vuonna 2015, joten liikuntatarjonnan puuttuminen esteenä on voinut vähentyä vuosien myötä. Tätä voi selittää vanhemmille iäkkäille suunnattujen liikuntaohjelmien lisääntyminen viime vuosina. Vuonna 2015 ohjatun liikuntatarjonnan puuttumisen koki esteeksi vanhemmat iäkkäät selvästi nuorempaa ikäryhmää useammin. Tulosta selittää osaltaan kuntien liikuntatarjonta, jota saattaa olla enemmän tarjolla nuoremmille iäkkäillä. Myös kyseisen esteen väheneminen vuoteen 2019 kertoo nimenomaan vanhemmille iäkkäille kohdistetun liikuntatarjonnan lisääntymisestä, ja täten vuonna 2015 vanhemmille iäkkäille suunnattuja liikuntaryhmiä on voinut olla vähemmän tarjolla. Tärkeää olisikin, että tieto liikuntatarjonnasta tavoittaisi kunnissa kattavasti iäkkäiden kohderyhmän, ja iäkkäille olisi tarjolla liikuntaryhmiä, joissa huomioidaan toimintakyvyltään hyvin heterogeeninen iäkkäiden ryhmä.
Liikunnan maksullisuus on koettu aiemmassa kirjallisuudessa iäkkäiden liikunnan esteeksi (Kosteli ym. 2016), mikä puoltaa myös osittain tämän tutkimuksen tuloksia. Liikunnan maksullisuus oli molemmissa ikäryhmissä yksi eniten raportoiduista esteistä vuonna 2015.
Huomion arvoista on, että vuoden 2019 tutkimustuloksissa liikunnan maksullisuus ei korostunut liikuntaryhmään osallistumisen esteenä. Tätä voi osaltaan selittää vuoden 2015 aineiston suurempi naisten määrä kuin vuonna 2019, sillä maksujen on koettu olevan liikunnan este erityisesti naisten keskuudessa (Raj ym. 2020). Lisäksi vuoden 2015 aineistoon on voinut valikoitua tulotasoltaan heikompia iäkkäitä, tai aikaisemmin liikunta on ollut iäkkäille maksullisempaa kuin viime vuosina. On myös mahdollista, että liikuntatarjonta tavoittaa helpommin hyvätuloiset iäkkäät, jos he esimerkiksi omistavat älylaitteita heikompituloisia useammin. Toisaalta olisiko liikuntaryhmään osallistumisessa voinut tapahtua jonkin asteista elitisoitumista, jonka myötä nykyisin liikuntaryhmiin osallistuu paremmin toimeentulevia iäkkäitä? On myös mahdollista, että nopeasti kasvava iäkkäiden kohderyhmä on osattu huomioida liikuntatarjonnassa vasta viime vuosina, ja sen myötä kunnat ja järjestöt ovat lisänneet maksutonta liikuntatarjontaa iäkkäille.
Liian haastavat liikuntaohjelmat ja tarpeita vastaamaton tarjonta on koettu liikunnan esteeksi aiemmissa tutkimuksissa (Bjornsdottir ym. 2012, Bethancourt ym. 2014). Ohjatun liikuntatarjonnan kokeminen liian vaativaksi ei kuitenkaan korostunut liikunnan esteenä kummankaan vuoden tutkimustuloksissa. Silti ohjatun liikuntatarjonnan koki liian vaativaksi selvästi suurempi osuus 65–74-vuotiaita kuin sitä vanhempia vuonna 2015. Vuoden 2015 aineistoon on voinut valikoitua selvästi kunnoltaan heikompia nuoria iäkkäitä kuin vuonna 2019, mikä voi osaltaan selittää vuosien välistä eroa. Myös nuorempien iäkkäiden liikuntaryhmän vaativampi taso voisi selittää tätä tulosta, sillä osa tämän ikäryhmän iäkkäistä on voinut siirtyä vasta pois työelämästä, ja sen myötä toimintakyky ja kunto ovat paremmalla tasolla, ja liikuntaryhmä on tasoltaan vaativampi. Lisäksi 75 vuotta täyttäneet ovat puolestaan iältään jo selvästi eläkeiässä, ja täten liikuntaryhmä, johon on osallistunut, on voinut olla nimenomaan vanhemmille iäkkäille suunnattu ryhmä.
Vuonna 2019 vanhempi ikäryhmä koki nuorempia useammin, että liikuntaan liittyvää toimintaa oli järjestetty liian kaukana. Myös Spiterin ja työtovereiden (2019) katsauksessa harjoitusolosuhteiden puuttuminen koettiin usein fyysisen aktiivisuuden esteeksi.
Vanhempien iäkkäiden kulkumahdollisuudet liikuntaryhmään ovat tavallisesti nuorempia rajallisemmat, mikä osaltaan selittää ikäryhmien välistä eroa kyseisessä esteessä. Vanhetessa iäkkäiden toimintakyky heikkenee (Satariano ym. 2012), minkä myötä itsenäinen liikkuminen saattaa hankaloitua, ja sen seurauksena esimerkiksi liikuntaryhmään kulkeminen kauempaa vaatii kuljetuksen. Voimaa vanhuuteen -ohjelmaan osallistuneet kunnat erosivat toisistaan vuonna 2015 ja 2019, mikä voi osaltaan vaikuttaa kyseisen esteen yleisyyteen.
Kunnissa iäkkäiden etäisyydet liikuntapaikkoihin vaihtelevat, ja etenkin pienemmissä kunnissa liikuntapaikkaan siirtyminen saattaa vaatia kulkemisen omalla autolla, kun julkisia kulkuvälineitä ei ole tarjolla. Kun kaikilla iäkkäillä ei ole enää ajokorttia ja mahdollisuutta kulkea itse liikuntaryhmään, voi ryhmään osallistumisen esteeksi koitua liian kaukana järjestettävä liikuntaryhmä.
Tämä tutkimus tuotti uutta tietoa siitä, miten sukupuoli, kaatuminen, yksin asuminen, kokemus tulojen riittävyydestä ja itseraportoitu päivittäinen liikunta-aktiivisuuden määrä vaikuttivat iäkkäillä esteiden kokemiseen. Kaatumisen vaikutus esteiden kokemiseen oli
kaikista suurin näistä tekijöistä. Aiemman tutkimuksen mukaan suomalaisista iäkkäistä, joilla oli toimintakyvyssä havaittavissa selviä vaikeuksia, vähintään puolet kaatui kerran vuodessa (Sievänen ym. 2014). Kaatuminen vaikuttaa toimintakykyyn ainakin hetkellisesti sitä heikentäen, ja se myötä myös päivittäisistä toiminnoista selviytymiseen (Lounamaa &
Doupi 2018). Iäkkäiden kaatumisen yleisyyden sekä kaatumisen seurausten vuoksi se voi vaikuttaa myös vahvasti esteiden kokemiseen osallistua liikuntaryhmään, sillä terveydelliset haitat on tunnistettu monissa aiemmissa tutkimuksissa liikunnan esteeksi (Mäkilä ym. 2010, Bethancourt ym. 2014, Burton ym. 2017, Rai ym. 2020) Kaatuminen lisäsi 65–74-vuotiailla esteiden kokemista, mutta ei 75 vuotta täyttäneillä. Toisaalta vuonna 2015 kaatumisen vaikutus esteiden kokemiseen oli 75 vuotta täyttäneillä lähes tilastollisesti merkitsevä, joten tulos oli samansuuntainen molempina vuosina. Eroa ikäryhmien välillä voisi selittää vanhemmille iäkkäille järjestettävät liikuntaryhmät kaatumisen ehkäisemiseksi. Vaikka vanhemmat iäkkäät kaatuvat nuorempia useammin, on heille myös mahdollisesti tarjolla liikuntaryhmiä, joihin on mahdollista osallistua kaatumisen jälkeen kuntoutuksen myötä, mikä vähentää esteiden kokemista liikuntaryhmään osallistumisessa.
Yksin asuminen lisäsi esteiden kokemista iäkkäillä, vaikka samanaikaisesti yksin asuminen myös lisäsi motivoitumista kunnon ja terveyden ylläpidosta 75 vuotta täyttäneillä. On mahdollista, että yksin asumisen tuomat haasteet, kuten kuljetuksen tai seuralaisen puute ja isovanhemman velvoitteet, voivat estää liikuntaryhmään osallistumisen. Aiemmissa tutkimuksissa seuralaisen puute nousi yhdeksi tärkeimmäksi fyysisen aktiivisuuden esteeksi (De Groot & Fagerström 2011, Moschny ym. 2011, Justine ym. 2013), mikä tukee tätä selitystä. Myös kuljetuksen puute on noussut useissa tutkimuksissa liikunnan esteeksi ja etenkin naisten keskuudessa (Moschny ym. 2011, Van Roie ym. 2015), mikä myös puoltaa yksin asumista ja sen tuomia haasteita liikuntaryhmään osallistumisen esteitä lisäävänä tekijänä.
Päivittäisellä liikunta-aktiivisuuden määrällä oli vaikutusta iäkkäiden esteiden kokemiseen molemmissa ikäryhmissä. Suurempi päivittäinen liikunta-aktiivisuus vähensi esteiden kokemista iäkkäillä. Päivittäin aktiivisemmat iäkkäät ovat usein toimintakyvyltään parempikuntoisia kuin vähemmän liikkuvat, sillä fyysisellä aktiivisuudella on suotuisia
vaikutuksia iäkkäiden toimintakyvyn eri osa-alueisiin (Satariano ym. 2012, Sundstrup ym.
2016, Marcos-Pardo ym. 2019). Tämän myötä esimerkiksi terveyteen liittyviä esteitä liikunnan harrastamiselle on vähemmän, mikä osaltaan selittää tätä tulosta. Päivittäisen liikunta-aktiivisuuden määrää ei voitu selvittää vuoden 2015 aineistosta, joten sen vaikutusta esteiden kokemiseen vuoden 2015 osallistujilla ei tiedetä.
Parempi koettu tulotaso vähensi esteiden kokemista 75 vuotta täyttäneillä vuonna 2019.
Muissa ikäryhmissä ja vuonna 2015 koetulla tulotasolla ei ollut vaikutusta esteiden kokemiseen. Taloudelliset tekijät on tunnistettu aiemmissa tutkimuksissa iäkkäiden liikunnan esteeksi (Van Roie ym. 2015, Rai ym. 2020), ja etenkin eläkkeelle siirtymisen myötä vähentyneiden tulojen koettiin estävän osallistumisen liikuntaan (Kosteli ym. 2016), mikä osaltaan puoltaa koetun tulotason vaikutusta kokea esteitä. Vanhemmilla iäkkäillä taloudellinen tilanne on usein haastava, jolloin paremmin toimeentulevat iäkkäät pystyvät osallistumaan maksullisiin liikuntaryhmiin heikompituloisempi paremmin, ja tämä voi osaltaan selittää tätä tutkimustulosta. Toisaalta koettu tulotaso ei vaikuttanut esteiden kokemiseen muissa ikäryhmissä, ja myöskään vuonna 2019 vanhemmalla ikäryhmällä koetun tulotason vaikutus esteiden kokemiseen ei ollut erityisen vahva (OR 0,74).
Sukupuoli vaikutti esteiden kokemiseen 65–74-vuotiailla. Heillä naissukupuoli vähensi esteiden kokemista nuoremmilla iäkkäillä vuonna 2015. Tähän tutkimukseen osallistuneista suurin osa oli naisia, mikä voi osaltaan vaikuttaa tutkimustulokseen. Sjörsin ja työtovereiden (2014) tutkimuksessa selvisi, että 45 % miehistä ajatteli liikkuvansa jo tarpeeksi.
Tutkimuksissa on todettu, äkkäät arvioivat usein oman liikkumisen määränsä todellisuutta korkeammaksi (Rai ym. 2020). Siksi onkin mahdollista, että iäkkäät miehet kokevat enemmän esteitä liikuntaryhmään osallistumiselle, sillä voivat arvioida oman liikkumisen määränsä jo riittäväksi, ja sen myötä olla osallistumatta liikuntaryhmään. On myös mahdollista, että naiset hakeutuvat nimenomaan liikuntaryhmiin harrastamaan liikuntaa, kun taas miehet saattavat harrastaa liikuntaa useammin itsekseen. Tässä tutkimuksessa naisten osuus oli 74–79 %, mikä tukee naisten hakeutumista liikuntaryhmiin miehiä useammin. Siten naissukupuoli on voinut selittää vähäisempää esteiden kokemista liikuntaryhmään osallistumisessa.