Aineistosta nousee esille neljä keskeistä teemaa tutkimuskysymyksien ympärille. Päihdeperheiden kanssa työskentelyssä nousee esille, miten haasteellinen päihdeongelma on perheelle itselleen ja sen esiin tuominen ulkopuolisille ei ole helppoa. Toiseksi lastensuojelun työskentelyprosessia ei koeta selkeäksi tai asiakaslähtöiseksi. Perheet kokevat usein jäävän prosessin ulkopuolelle. Kolmanneksi perheet hyötyvät eniten arkeen liittyvistä työtavoista ja käytännöistä. Neljänneksi päihdeongelma il-miönä näyttäytyi aineistossa haasteena, johon toivottiin niin perheiden kuin ammattilaisten toimesta lisää tietoutta.
5.1 Vahvana ja heikkona oleminen
Päihdeperheiden ei ole helppoa nostaa esille perheen sisäisiä ongelmiaan. Itäpuisto (2005, 91) nostaa esille näkökulman, että sosiaalitoimistoon tulee vain murto-osa perheistä, joissa on päihdeongelma.
Pitkäsen ym. (2014) mukaan päihdeongelmista kärsivien lasten vanhemmilla huolet liittyvät usein omaan vanhemmuuteen. Oma jaksamattomuus, taitojen puute, häpeä ja alkoholiongelma varjostavat lapsiperheen arkea. (Pitkänen ym. 2014, 279–280.)
Päihdeperheet tuovatkin esille haasteen vahvana ja heikkona olemisessa työskentelyssä. Vanhempien tulee näyttää lastensuojelulle vahvoina, mutta samalla pyytää apua. (Perälä ym. 2014, 81.) Huumeäi-dit kuvaavat sosiaalityöntekijät kasvottomiksi toimijoiksi, jotka arvioivat tilannetta ja tietävät kaiken.
Sosiaaliviranomaisia kuvataan enemmän kontrolloijina päihteettömyyteen kuin tuen antajina. (Sinko ym. 2009, 114–115.) Päihdeperheet kokevat, että he kulkevat talutusnuorassa, tästä esimerkiksi nos-tetaan huumeseuloissa käyminen. (Perälä ym. 2014, 81.) Aineistossa näkyy selkeästi lastensuojelun kaksinainen rooli, toimia kontrolloijana ja tukijana.
Päihdeperheessä päihdeongelmaisen tulee saada apua ja ymmärtää että hänen ongelmansa aiheuttavat ongelmia myös muille lähipiirissä oleville ja perheen jäsenille. Kun päihdeongelmainen saa apua, myös muuta perhettä pystytään auttamaan. (Eidukevičiūtė 2013, 144.) Pitkänen (2014, 279–280) ko-rostaa, että päihdeongelmasta huolimatta perhe toivoo ongelmiin puuttumista aikaisemmin.
Lastensuojeluun liittyvät pelot ovat usein esteenä hakeutumisessa hoitoon (Perälä ym. 2014, 81). Itä-puisto (2005) tuo esille, että juuri sosiaaliviranomaisten puuttumista päihdeperheiden ongelmiin kui-tenkin kaivataan. Perheet kokevat, että juuri viranomaisilla on ainoa mahdollisuus puuttua perheen sisäisiin ongelmiin. Usein alkoholiongelmaisilla vanhempien läheisverkostossa on samanlaisia gelmia. Läheiset usein kuitenkin ummistavat silmiään ongelmilta, eivätkä näin uskalla puuttua on-gelmiin. (Itäpuisto 2005, 91–93.)
Ongelmista halutaan vaieta, ei pelkästään viranomaisille, mutta myös lähipiirille. Päihdeongelman esille tuominen tuo leiman ja pelätään juorujen leviämistä. Päihdeongelma perheessä voi vaikuttaa kaverisuhteisiin lapsilla, jonka vuoksi asioita mieluummin peitellään ja salaillaan. (Simonen ym.
2016, 75–76.)
Kestilä (2016) tuo esille, että kotihälytystilanteissa lapset salailevat todellisuutta. He jäävät mieluum-min asumaan tuttuun paikkaan, vaikka aikuisen huolenpitoa ei olisikaan kotona. Lapset pelkäävät puhumista myös vanhempien takia, mitä heille tapahtuu, jos asiat tulevat julki. Tuloksissa käy ilmi, että lapset kokevat epäoikeudenmukaiseksi sen, että lapset siirretään muualle asumaan, vaikka aikui-set käyttävät päihteitä. Ensisijaisesti toivotaan, että sijoituksiin päästäisiin sukulaisten luo. Nuorilla on myös kokemuksia, että sijaisperheissä ei aidosti haluttu viedä heidän elämäänsä eteenpäin. (Kestilä 2016, 120–123, 126.)
Suhde omaan sosiaalityöntekijään jää usein etäiseksi nuorten kuvaamana. Vanhemmat vievät tilaa keskustelussa kriisitilanteissa. Lapset kokevat hetkellistä helpotusta sosiaalityöntekijän tapaamisesta, mutta tilanne palaa usein pian samaan. Omista asioista puhuminen saattaa olla usein haasteellista kotona, sillä vanhempien reaktiota pelätään. Toimistolla asioista puhuminen on parempi ratkaisu.
Toimistolla tapaamisesta tulee luoda turvallinen tilanne lapselle. (Kestilä 2016, 124–125.) Lapsen kuulemisessa tulisi huomioida tilan vaikutus osallisuuden toteutumisessa.
Vaikeista olosuhteista huolimatta päihdeperheiden lapset eivät toivo huostaanottoa. Perheen elämä on heille arkea ja suhde omiin vanhempiin on merkityksellinen ongelmista huolimatta. Vaikka sosi-aaliviranomaisten puuttumista ongelmiin toivotaan, niin toisaalta pelätään, mitä siitä voi seurata. (Itä-puisto 2005, 92.) Lastensuojelun puuttumista tilanteeseen ja perheeseen kohdistuvaa valvontaa saa-tetaan paeta muuttamalla syrjempään asumaan (Eidukevičiūtė 2013, 144). Päihdeperheissä elävät lap-set kantavat paljon vastuuta perheestä, mutta myös vastuuta perheestä ulospäin. Nuoret saattavat itse ottaa yhteyttä viranomaisiin, jotta perheen eri jäsenille saataisiin apua ja tukitoimia perheen tilanteen parantamiseksi. (Simonen ym. 2016, 70.)
Päihdepalveluita käyttäneillä vanhemmilla lähes kaikilla on kokemuksia lastensuojelusta. Vanhem-mat kuvaavat, että ovat saaneet tukea lastensuojelulta. Vanhempien oma suhtautuminen lastensuoje-luun on ollut alkuun epäilevää. (Perälä ym. 2014, 81.) Sinko ym. (2009) tuovat esille, että lastensuo-jelu on koettu huumeäitien haastatteluissa auttajana ja kumppanina. Äitien arki lapsien kanssa on haasteellista päihdemaailman takia, joka vetää voimakkaasti puoleensa. Usein se on voimakkaampaa kuin oman lapsen kanssa eläminen. Äidit pyrkivät sinnittelemään arjessa, vaikka aina taitoja tavalli-sen arjen elämiseen ei ole. Äidit kuvaavat ymmärtävän oman tilanteen. He ymmärtävät myös, että omat teot vaikuttavat sijoituksiin. Usein he toivovat sijoitusta lähipiiriin. (Sinko ym. 2009, 110–113.)
5.2 Työskentelyprosessin selkeys
Tavoitteellinen, selkeä ja asiakaslähtöisten työskentely on merkittävää työskentelyn onnistumisen kannalta. Lastensuojeluun liittyvillä sopimuksilla ja suunnitelmilla ei ole merkitystä, jos perhe ei pysty niihin sitoutumaan. Perheen ja lasten kuulemista ei tulisi sivuuttaa. Kestilä (2016) korostaa, että lastensuojeluasiakirjojen, sopimusten ja suunnitelmien ei koeta vievän asioita eteenpäin. Sopimuk-sien sisältö ei auta muuttamaan perheen arkea. LapSopimuk-sien kuuleminen ja lapsen huomioiminen jää myös vähäiseksi, häviten suunnitelmien ja vanhempien ongelmakäyttäytymisen varjoon. Lapset ovat koke-neet, että vanhempia ei tarpeeksi vastuuteta omien lasten hoitoon. Tukitoimina perheen vaikeisiin tilanteisiin vanhemmille järjestetään usein käyntejä A-klinikalle, kun taas lapset ohjataan perheneu-volan palveluihin. (Kestilä 2016, 126–127.)
Pohjolainen (2019) korostaa, että tavoitteet tulee olla sellaisia, että perhe pystyy niihin sitoutumaan.
Yhteiset aloituspalaverit ovat tärkeä pohja työskentelylle ja sosiaalityöntekijän mukana olo perhetyön eri vaiheissa koetaan tärkeäksi. Lastensuojelun perhetyössä tulee korostaa myönteistä ajattelua han-kalissakin tilanteissa. Perälä (2014) puolestaan nostaa esille tasavertaisen kohtelun lastensuojelu-työssä. Lastensuojeluun toivotaan tavoitteellisia palavereita, joissa asioista puhutaan niin, että kaikki osapuolet ymmärtävät toisiaan. Tasavertaisuus nousee haastatteluiden perusteella elementiksi, jonka ei aina koettu toteutuvan. Päihdevanhemmilla on kokemuksia, että heidän näkemyksiänsä on sivuu-tettu lapsen asioissa. Etävanhemmilla on myös samanlaisia kokemuksia. Vanhemmat, joilla on kes-kenään hyvät välit, kokevat kohtelunsa tasavertaiseksi. (Perälä ym. 2014, 80; Pohjolainen 2019, 85–
87, 117–118.)
Pitkänen ym. (2014) tuovat esille, että lastensuojelullisten toimenpiteiden koetaan olevan epäselviä ja ne on tehty ohi vanhempien. Osa hoidoista on koettu olevan ns. ”pakkohoitoja”. Päihdehoidoissa työskentelyssä tärkeitä elementtejä ovat luottamus ja rehellisyys. (Pitkänen ym. 2014, 281–282.) Huostaanottoprosessista ei vanhemmilla tullut tietoa ja se aiheuttaa monenlaisia sekavia tunteita.
Huostaanotto tilanteissa vanhemmat kokevat, että heidät työnnetään syrjään. (Perälä ym. 2014, 81.) Huostaanottotapauksissa vanhemmat ovat huolissaan lapsen tilanteesta sekä hoidon laadusta. Huos-taanotto synnyttää myös häpeän tunteita vanhemmissa. (Pitkänen ym. 2014, 279–280.) HuosHuos-taanotto näyttäytyy aineistossa traumaattisena kokemuksena koko perheelle.
Huostaanotto koetaan tunteita herättäväksi prosessiksi. Huostaanoton jälkeen äidit kuvasivat oman tilanteen romahtamiseksi, jolloin helposti päihdemaailma vie. Äidit kokevat, että jäävät ilman sosi-aaliviranomaisten tukea. (Sinko ym. 2009, 114.) Huumeäitien tarinoissa nousee esille, että syitä rai-tistumiseen ovat raskaus, lapsen saaminen ja huostaanoton kautta lapsen menettäminen. Raitistumi-nen ei kuitenkaan ole helppoa, sillä omat kyvyt ovat heikot, vaikka motivaatiota olisikin. Usein ti-lanne vaatii pohjalla käymistä, ennen kuin oma motivaatio raitistumiseen käynnistyy. (Sinko ym.
2009, 115.)
Sijoitusprosesseista kokemukset eivät kaikki ole huonoja, vaan nuoret kuvaavat myös positiivisia ko-kemuksia. Nuoret ovat kuvanneet sijoituspaikan aikuisten olevan turvalliset aikuiset, joihin voi luot-taa. Niiden ja omien lähisukulaisten kanssa on pystynyt luomaan oman tukiverkoston arkeen. Sijoitus on voinut olla pelastus kaaosmaiselta elämältä. Sopeutuminen sijoituspaikkaan on koettu onnistu-neena. (Simonen ym. 2016, 76–78.)
Päihdeperheiden vanhemmat nostivat esille toiveen, että työntekijän voisi vaihtaa lastensuojelussa, jos yhteistyö ei toimi. Vanhemmat kokevat, että päätökset perheitä kohtaan tehdään usein paperilla, ei niinkään tapauskohtaisesti. (Perälä ym. 2014, 81.) Moniammatillisen verkoston työskentely koe-taan sekavana, eikä sen merkitystä tiedostettu. Usein on myös epäselvää, että vastuu lapsen asioista kuuluu sosiaalityöntekijälle. (Kestilä 2016, 129–130.)
5.3 Arkeen kiinnittyvä työskentely
Päihdeperheet kokevat eniten hyötyä työkäytännöistä, jotka kiinnittyvät arkeen. Perälä ym. (2014) sekä Pitkänen ym. (2014) tuovat esille, että päihdepalvelujen käyttäjät ovat kokeneet hyvinä perhe-palveluista konkreettiset asiat, kuten lastenhoitoapu arjessa sekä kriisitilanteissa. Päihdekuntoutumi-nen vie voimia ja vanhemmat toivovat aikaa siksi myös itselleen. Hyviä kokemuksia on syntynyt päivähoidosta, ohjauksesta talousasioiden selvittelyyn ja erilaisten tukien hakemisesta yhdessä. (Pe-rälä ym. 2014, 79; Pitkänen ym. 2014, 279–280.)
Pohjolainen (2019) nostaa esille, että perhetyöntekijöiltä saa apua arjen askareisiin, lastenhoidollisiin tehtäviin sekä mahdollisti vanhemmille aikaa perheen muiden lasten kanssa. Työntekijä on myös ai-kuiskontakti kodin ulkopuolelle, tarjoten mahdollisuuden keskusteluihin aikuisen kanssa. Lastensuo-jelun perhetyössä tärkeäksi elementiksi nousee perhetyöntekijän persoona, kuinka työntekijä ottaa
palautetta vastaan. (Pohjolainen 2019, 85–87.) Kestilä (2016, 128) nostaa esille, että taloudelliset tuet tukevat perhettä oikein annettuna. Maksusitoumukset ja avustukset harrastuksiin tukevat lapsia suo-raan. Rahallinen tuki usein päätyy vanhempien väärinkäyttöön, päihteisiin. Simonen ym. (2016, 69) tuovat esille, että vanhempien päihteiden käyttö vaikutti lasten harrastuksien kaventumiseen. Rahaa maksullisiin harrastuksiin ei ollut, kaikki rahat menivät päihteisiin.
Hyvinä palveluina päihdeperheiden kanssa koetaan mielenterveysneuvola, työvoimatoimisto, sosiaa-lityöntekijä ja neuvola. Vertaisryhmät, perheleirit ja pariterapia saavat myös kiitosta. Lastensuojelu on tukenut perheitä perhetyöllä sekä erotilanteiden selvittelyssä mukana olemisessa. Nämä on koettu toimiviksi asioiksi. (Perälä ym. 2014, 81–82.) Avioero tapauksissa toivotaan tukea irtiottoon suh-teesta sekä tietoa omista oikeuksista suhteessa omaan lapseen (Pitkänen ym. 2014, 279–280).
Myös Pitkänen ym. (2014) nostavat esille, että perhettä tukevina palveluina koetaan perhehoito, pa-riterapia, erilaiset ryhmät ja perheleirit. Päihdehoidoissa työskentelyssä tärkeitä elementtejä ovat luot-tamus ja rehellisyys. Päihdehoitoihin pääseminen koetaan haasteellisena. (Pitkänen ym. 2014, 281–
282.) Kestilä (2016) tuo ilmi, että koulun rooli lapsen tukemisessa koetaan vähäisenä. Kuraattorin rooli korostuu selkeästi, tästä palvelusta koetaan saavan tukea. (Kestilä 2016, 129–130.)
Tärkeänä apuna päihdeperheissä koetaan vertaistuen saaminen. Keskustelun kautta on mahdollisuus peilata omia kokemuksia. Nuoret nostavat luonnolliseksi tavaksi internetin maailman, josta saa ver-taistukea, mutta myös tietoa päihdeongelmiin liittyen. Vertaistuki tuo lohtua, mutta antaa myös voi-maa. Löytyipä keskustelutuki ammattilaisen, lähiverkoston tai internetsivuston kautta, niin tärkeintä on, että paikka omien ajatusten peilaamiseen löytyy. (Simonen ym. 2016, 76–78.)
5.4 Päihdetietouden lisääminen
Päihdeongelmiin liittyvän tietouden, koulutuksen ja ymmärryksen lisääminen nousee esille niin am-mattilaisten kuin perheidenkin näkökulmasta. Pohjolainen (2019) tuo esille, että päihteistä puhumi-nen saattaa tuottaa häpeää, jonka vuoksi niistä puhumipuhumi-nen voi olla vaikeaa. Niistä puhumipuhumi-nen kuiten-kin kuuluu lastensuojeluun, sillä se nostaa esille lapsen edun toteutumista päihdeperheissä. (Pohjo-lainen 2019, 109, 128.)
Perheiden kanssa työskenteleville tahoille toivotaan enemmän tietoa päihdeongelman hoidosta ja krii-sitilanteista. (Pitkänen ym. 2014, 282.) Myös Perälä (2014) toteaa, että työntekijöille lastensuojelussa toivotaan lisää tietoa päihdehoidoista sekä korvaushoidosta. Myös neuvolan työntekijöille toivotaan enemmän tietämystä päihdeongelmien hoidosta. (Perälä ym. 2014, 81, 82.)
Pohjolaisen (2019, 100) tutkimuksessa nousee esille perhetyöntekijöiden toive lisäkoulutuksista, joista olisi hyötyä perheissä, joissa on päihde- ja mielenterveysongelmia. Kotikäynneille toivotaan mukaan myös työntekijöitä, joilla on psykiatrista osaamista. Koulutuksen ja toisen ammattilaisen avulla he saisivat enemmän tukea omalle työlle. Tietoa kaivataan lisää muun muassa korvaus-hoidosta, kriisitilanteissa toimimisessa sekä psykiatrisista sairauksista.
Hakkaraisen (2010) mukaan päihdeperheiden kanssa työskentelevät ammattilaiset toivovat, että heillä olisi joku taho, johon ottaa yhteyttä, jos jokin asia askarruttaa mieltä perheen kanssa työskennellessä.
Yleisesti tietoa halutaan lastensuojelusta ja lainsäädännöstä. Materiaaleja toivotaan siitä, miten alko-holinkäyttö vaikuttaa lapseen. Sekä materiaalia, miten päihdeongelmaa voi käsitellä vanhempien kanssa. Myös vanhemmille annettavaa materiaalia kaivataan. (Hakkarainen 2010, 19.)