Yllä käsitellyt samankaltaistumisen paineet vaikuttavat eri tavoin eri analyysitasoilla. Tämän seurauksena on mahdollista tai jopa todennäköistä, että organisaatioiden toiminta ja julkikuva eriytyvät toisistaan. Tässä alaluvussa tarkastellaan tätä ilmiötä ensin yleisesti ja sitten ympäristöjohtamisen alueella.
Merkittävinä tutkijoina tässä yhteydessä voidaan mainita Meyer ja Rowan (1977). He osoittivat, miten ja miksi organisaatioiden formaalit politiikat ja informaalit käytännöt eriytyivät toisistaan. Tässä yhteydessä on perusteltua puhua formaaleista politiikoista siksi, että niillä viitataan organisaatioiden toiminnastaan antamiin julkisiin lupauksiin ja havaittaviin rakenteisiin. Informaaleilla käytännöillä taas viitataan siihen, miten organisaatioissa käytännössä – ulkopuolisen valvonnan ulottumattomissa – toimitaan. Kun formaalit politiikat tarjoavat organisaatioille institutionaalista legitiimisyyttä, informaalit käytännöt tarjoavat niille operationaalista tehokkuutta tukien organisaatioiden teknistä ydintä. Käsityksen muodostaminen organisaatioiden informaalien käytäntöjen ja formaalien politiikkojen eriyttämistä (decoupling) säätelevistä mekanismeista on edistynyt hitaasti. Tämä johtuu osittain
siitä, että on ollut puutetta sopivista kohteista tai asetelmista tämän ilmiön empiiriseen tutkimiseen (Westphal ja Zajac 2001).
“Decoupling”-ilmiö tarkoittaa tässä virallisesti (tai muodollisesti) omaksutun politiikan ja epävirallisemman käytännön toiminnan poikkeamista toisistaan9. Siten julkisivun ja käytännön eriytyminen tapahtuu, kun yritykset ilmoittavat toimivansa tietyllä tavalla mutta käytännössä eivät teekään niin. Esimerkiksi ympäristöjohtamisen alueella tämä voi näkyä siten, että yritys saattaa ilmoittaa vähentävänsä päästöjään tietyllä määrällä ilman että vastaavia vähennyksiä toteutuisi todellisissa päästöluvuissa. Tässä tutkimuksessa viitataan decoupling-ilmiöön myös siinä tapauksessa, että yritys esimerkiksi hankkii ja käyttää näkyviä hyvän ympäristöjohtamisen symboleja kuten ympäristöasioiden hallintajärjestelmien sertifikaatteja enemmän kuin muut ilman, että sen päästötaso olisi muiden saman alan yritysten tasolla tai niitä alempi.
Tavallisesti decoupling-termillä tarkoitetaan virallisten politiikkojen ja epävirallisten käytäntöjen eroavaisuutta yksittäisten yritysten tasolla. Viime aikoina on kuitenkin havaittu, että politiikkojen ja käytännön eriytymistä voi tapahtua eriasteisesti yrityksen eri osissa (Kostova ja Roth 2002; Laurila ja Lilja 2002).
Monikansalliset yritykset kohtaavat ristiriitaisia paineita eri toimipaikoissaan.
Samanaikaisesti niiden on kuitenkin luotava yhtenäisiä politiikkoja ja käytäntöjä, joita sovelletaan koko yrityksessä. Vaikka politiikkojen ja käytännön eriytyminen on näin yrityksen organisaation sisäinen ilmiö, tässä tutkimuksessa keskitytään virallisten ympäristöpolitiikkojen ja ympäristöjohtamisen käytännön eriytymiseen koko yrityksen tasolla.
Julkisivun (formaalin) ja todellisuuden (käytännön) eriytymistä on useimmiten pidetty seurauksena yritysten tarpeesta hankkia ja ylläpitää institutionaalista legitiimisyyttä (Meyer ja Rowan 1977). Legitiimisyyttä pidetään yleensä dikotomisena ominaisuutena: yritykset joko ovat tai ne eivät ole legitiimejä. Siten
9 decoupling – termi on esiintynyt ympäristöjohtamisen yhteydessä myös toisenlaisessa merkityksessä.
Kansainvälisessä kestävän kehityksen keskustelussa irtikytkentä (decoupling) viittaa mahdollisuuteen irrottaa talouskasvu ja luonnonvarojen käyttö (teollisuusmaat) tai haitalliset ympäristövaikutukset (kehitysmaat) toisistaan. Tämän ajattelun mukaan talouskasvua voisi olla ilman lisääntyviä ympäristö-haittoja. Siihen liittyviä käsitteitä ovat esimerkiksi ekotehokkuus ja resurssitehokkuus (Ruffing 2003).
vakiintuneiden yritysten formaalin politiikan julkisivun ja käytännön toiminnan eriyttäminen tähtää yritysten legitiimisyyden ylläpitoon silloin, kun yritykselle ominaisten käytäntöjen tekniset paineet ja samankaltaistavat institutionaaliset paineet ovat vastakkain (esimerkiksi Kraatz ja Zajac 1996). Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun uudet ympäristösäädökset vaativat alentamaan päästöjä, mutta yrityksellä on vaikeuksia tehdä vastaavia muutoksia tuotantolaitteisiin ilman huomattavaa taloudellista ja toiminnallista haittaa. Tällaisissa tilanteissa yritys turvautuu – lyhytaikaisesti – seremonialliseen mukautumiseen säätelyn vaatimuksiin sekä lupauksiin tulevista parannuksista (Meyer ja Rowan 1977). Tämän suuntauksen mukaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että käytäntöihin vaikuttavat sekä tekniset että institutionaaliset paineet. Erilaisten ulkoisten resurssien merkitys tekee eri organisaatioista kuitenkin eri tavoin alttiita teknisille ja institutionaalisille paineille.
Esimerkiksi Casile ja Davis-Blake (2002) havaitsivat, että yksityiset korkeakoulut kiinnittivät enemmän huomiota tehokkuuteen ja vähemmän huomiota legitiimisyyteen kuin julkisin varoin toimivat korkeakoulut.
Toinen institutionaalisen teorian tutkimussuuntaus on lähestynyt decoupling-ilmiön syntyä hieman eri näkökulmasta. Sen sijaan, että näissä tutkimuksissa tehtäisiin selkeä ero teknisten ja institutionaalisten paineiden välillä, niissä (esimerkiksi Thornton ja Ocasio 1999) esitetään, että koska tietyllä organisaatiokentällä institutionaalinen logiikka ajoittain muuttuu, tulee myös organisaatioiden käytäntöjen muuttua vastaavalla tavalla. Yritykset sopeuttavat siten jatkuvasti käytäntöjään vastaamaan institutionaalisia vaatimuksia, jotka ne itse ovat myös pitkälti sisäistäneet (vertaa Goodrick ja Salancik 1996). Tämän vuoksi (formaalien) politiikkojen ja (informaalien) käytäntöjen välillä saattaa esiintyä ristiriitaa, mutta nämä ristiriitaisuudet johtuvat enimmäkseen siitä, että on helpompaa omaksua uusia politiikkoja kuin uusia käytäntöjä. Kyse ei siten ole välttämättä tahallisesta harhaanjohtamisesta.
Kun edellä mainittu kirjallisuus pitää legitiimisyyttä ominaisuutena, jota yrityksellä joko on tai ei ole, on myös mahdollista pitää legitiimisyyttä organisaation ominaisuutena, jota voidaan vahvistaa. Tämä merkitsee sitä, että legitiimisyys voi olla perustana sosiaaliselle arvostusjärjestelmälle tietyllä kentällä toimivien yritysten keskuudessa (vertaa Podolny 1993). Kun esimerkiksi useimmilla
paperiteollisuusyhtiöillä on institutionaalisesti legitiimit ympäristöpolitiikat ja johtamiskäytännöt, toiset yritykset ovat tässä mielessä kuitenkin legitiimisempiä kuin toiset. Tämä näkökulma nostaa esiin toiminnan, jossa yritykset kehittävät edelleen jo muutoinkin legitiimejä politiikkojaan ja käytäntöjään suhteessa muihin samalla alalla institutionaalisesta legitiimisyydestä kilpaileviin yrityksiin. Sen sijaan, että yritykset passiivisesti reagoisivat institutionaalisiin vaatimuksiin, ne saattavatkin aktiivisesti tavoitella lisää legitiimisyyttä esimerkiksi ottamalla käyttöön muodissa olevia johtamistekniikoita (Staw ja Epstein 2000). Koska legitiimisyys kytkeytyy suoremmin siihen mitä tapahtuu organisaatioiden pinnalla kuin siihen mitä tapahtuu käytännön tasolla, käytännöt saattavat pysyä ennallaan. Näin on osoitettu tapahtuneen erityisesti TQM-laatujohtamisen (Total Quality Management) tapaisten erityisten käytäntöjen leviämisen loppuvaiheissa (Westphal ym. 1997). Kun yritykset ilmoittavat omaksuneensa tietyn käytännön sen jälkeen kun siitä on tullut jo suosittu, voidaan odottaa, että tämä on tapahtunut seremoniallisesti ilman suurempia muutoksia käytännöissä.
Vaikka aiemmassa kirjallisuudessa on tuotu esiin organisaatioiden rakentaman julkisivun ja toteutuvan käytännön eriytymisen esiintyminen ja lähteet, ei huomiota ole juurikaan kiinnitetty tätä ilmiötä sääteleviin tekijöihin. Vaikka alttius eriyttämiseen vaihtelee yksittäisten yritysten ja eri toimialojen välillä, tämän variaation syistä tiedetään verraten vähän. Vaihtelun selittämiseen on periaatteessa kahdenlaisia lähestymistapoja.
Yhtäältä on tutkimuksia joissa on osoitettu, kuinka toimintaympäristön piirteet tekevät organisaatioista alttiimpia decoupling-ilmiölle. Esimerkiksi Goodrick ja Salancik (1996) osoittivat, että koska organisaatioiden ympäristöt erosivat institutionaalisten vaatimusten epävarmuuden asteen suhteen, tämä saattaa jättää tilaa omintakeisille organisatorisille käytännöille. Näin yhdenmukaisen organisaation julkisivun rakentamiseen ei ole suurtakaan tarvetta. D'Aunno ym. (2000) osoittivat puolestaan, että vaikka institutionaaliset vaatimukset olivat vahvoja, niiden vaikutusta organisaation käytäntöihin saattoi estää niiden heterogeenisyys. Tällaisissa tapauksissa useita organisaatiomuotoja ja käytäntöjä voi olla olemassa yhtäaikaa.
Siten decoupling-ilmiön voimakkuutta ja vaihteluita säätelevät osittain institutionaalisten vaatimusten voima ja yhtenäisyys. Ympäristöissä, joita luonnehtii
epävarmuus ja epäyhtenäiset institutionaaliset vaatimukset, ei näin ollen pitäisi esiintyä kovinkaan paljon julkisivun ja käytännön eritymistä.
Toisaalta yritysten ominaispiirteisiin keskittynyt tutkimus on osoittanut, että organisaatioiden decoupling-ilmiö heijastelee pitkälti yritysten vaihtelevia voimasuhteita. Jos yrityksen johto kohtaa vain rajatusti ulkopuolelta tulevaa valvontaa, legitiimisyyden lisäämiseen tähtäävä julkisivun ja käytännön eriyttäminen on todennäköistä. On osoitettu, että julkisivun ja käytännön eriytyminen helpottuu, mikäli millään ulkopuolisella toimijalla ei ole valtaa ja kykyä tarkastaa organisaation toimintaa (esimerkiksi Scott 1987; Goodstein 1994). Lisääntyvä valvonta ja ulkoisen raportoinnin vaatimukset vähentävät politiikkojen ja käytäntöjen välistä ristiriitaa tietyissä organisaation toiminnoissa (Basu ym. 1999). Osakeyhtiöissä on voitu osoittaa, että yhtiön hallituksen heikosti valvoma johto, jolla on lisäksi aiempaa kokemusta politiikkojen ja käytännön eriyttämisestä, on hyvin altis tekemään niin myös uudelleen (Westphal ja Zajac 2001). Näin ollen decoupling-ilmiötä vähentää se, että organisaation ulkopuolisilla toimijoilla on mahdollisuus saada helposti tietoa yrityksen toiminnoista.
Monet seikat vähentävät kuitenkin ulkopuolisten mahdollisuuksia kontrolloida yrityksen julkisivun ja käytännön eriytymistä. Ensiksikin, ulkoinen tarkastus on vaativampaa ja tulee kalliiksi. Vaaditaan siis jo ennalta vahva epäilys siitä, että decoupling-ilmiö olisi havaittavissa yrityksessä (Westphal ja Zajac 2001). Toiseksi, on vain rajatusti asioita, joissa yritys olisi mahdollista saada kiinni selvästi näkyvästä julkikuvan ja käytännön eriyttämisestä. Esimerkiksi ympäristöjohtamisen alueella julkikuvaa rakentavat politiikat muodostuvat tyypillisesti ulkoisista raportointikäytännöistä ja ympäristöasioiden hallintajärjestelmien sertifioinneista.
Valtaosa politiikkojen ja käytäntöjen eriytymisestä tapahtuu siten politiikkojen henkeä, mutta ei niiden sanoman kirjainta rikkomalla. Kolmanneksi, vaikka jotkut yrityksen ulkopuoliset toimijat havaitsisivatkin decoupling-ilmiön, he eivät välttämättä reagoi siihen niin pitkään kuin muutkin menettelevät samalla tavalla. Jos esimerkiksi useat ympäristöluokitukset arvioivat tiettyä yritystä myönteiseen sävyyn, voi olla hankalaa kyseenalaistaa näitä arvioita pelkästään yksittäisten havaintojen perusteella.
Aiempaa organisaation julkisivun ja käytännön eriytymisen tutkimusta voidaan arvostella yksinkertaistetun decoupling-ilmiön käsitteen omaksumisesta.
Samalla kun on esitetty, että politiikat ja käytännöt ovat joko yhteneväiset (coupled) tai eriytyneet (decoupled), on jätetty pois se mahdollisuus, että politiikat ja käytännöt olisivatkin löyhästi kytköksissä toisiinsa (loosely coupled; Orton ja Weick 1990).
Basu ym. (1999) osoittivatkin, että politiikat ja käytännöt voivat olla kytköksissä toisiinsa monimutkaisin ja jatkuvasti muuttuvin tavoin. Yksi tällainen monimutkainen kytkös liittyy uusien symbolien omaksumisen vaikutukseen. Toisin sanoen, ei ole mahdollista kokonaan suojata käytäntöjä seremoniallisenkaan mukautumisen vaikutuksilta, koska symbolit vaikuttavat toimijoihin (Oakes ym. 1998; Zbaracki 1998). Siten formaalit politiikat vaikuttavat käytäntöihin organisaation toimijoiden kognitiivisen muutoksen kautta.