3. HISTORIOITSIJA AIKANSA TULKKINA
3.2. Tavoitteena oikeudenmukainen maailma
Kysymykset maailman järjestyksestä ja oikeudenmukaisuudesta ovat lähes yhtä vanhoja kuin ihminen itse. Myös Arnold Toynbeelle nämä kysymykset olivat tärkeitä varsinkin hänen 2.
maailmansodan jälkeisellä myöhäiskaudellaan. Näissä asioissa hän asetti erityisesti lännelle suuria odotuksia ja vaatimuksia. Vaikka tuolloin elettiin suvereniteettia korostavan westfale-nilaisen valtiokäsityksen vankkaa aikaa, joutuivat valtiot ottamaan yhä enemmän kantaa myös laajmpiin, koko ihmiskuntaa koskeviin asioihin.
104 Iggers 1997, 145; Vann 2004, 27-30. James Cracraft vaatii historiaa suorastaan löytämään itsensä uudelleen moraalisena tieteenalana (vastauksena postmodernismin kritiikkiin). Ainoastaan siten historia kykenee vastaa-maan aikamme globaaleihin haasteisiin. Cracraft 2004, 42.
105 Lainaus: McDowell 2002, 13 . (alkup. Elton, G.R. 1977: ’The historian’s social function’.-Transactions of the Royal Historical Society, 5th series 27, 210-11.)
Perinteisesti ulkopolitiikka valtion – tässä tapauksessa erityisesti Yhdysvaltojen - toiminnan osana on ymmärretty kaikkein selvimmin sektoriksi, jossa itsekkyys ja kyynisyys ovat avain-sanoja. Ulkopolitiikan alueella moralismi on tulkittu vain naiiviudeksi, koska jokainen valtio pitää kuitenkin ensisijaisesti huolta omasta turvallisuudestaan. Toisen maailmansodan jälkei-sellä kaudella tämä on ollut myös Yhdysvaltojen ulkopolitiikan hallitseva näkemys. Ns. kon-servatiivisen (tai realistisen) ryhmän peruslinja suhteessa muuhun maailmaan nojautui täysi-määräisesti kylmän sodan kahtiajaon mukaiseen turvallisuusasetelmaan, kattaen myös suhteet ns. kolmanteen maailmaan. Muotoseikkoja korostava ’laki ja järjestys’ –linja halusi pitäytyä ulkopolitiikan sisällön minimalistiseen tulkintaan, jonka mukaan ulkopolitiikka voitaisiin sa-mastaa kansainvälisen lain politiikkaan. 106
Liberaali suuntaus ei kieltänyt turvallisuusnäkökulman tärkeyttä, mutta on toisaalta halunnut tukea kolmannen maailman reformipolitiikkaa. Liberaalien mukaan Yhdysvallat liian usein vain puhui demokratiasta, tukien samalla käytännössä mitä tahansa taantumuksellista hallitus-ta, joka julistautui anti-kommunistisiksi. Vietnam oli tästä luonnollisesti selvin esimerkki.
Tässäkin suhteessa totuus lienee stereotyyppistä näkemystä moni-ilmeisempi, sillä voimak-kaankin liittolaisvaltion kyky vaikuttaa matkan päästä ’klienttivaltion’ sisällä aitoja sisäisiä muutoksia on ollut suhteellisen rajoitettu. 107
Vielä jyrkemmissä analyyseissä Yhdysvallat on nähty kapitalismin puolustajana ja siten myös kaiken taantumuksen ensisijaisena lähteenä. Tältä pohjalta Amerikan hyväntahtoisetkin taloudelliset avustusohjelmat, esim. Marshall-apu, selitettiin alistamispyrkimyksen ja poliitti-sen riippuvuuden luomipoliitti-sen näkökulmasta. 108
Reaalipolitiikan ensisijaisuudesta huolimatta voi moderni ulkopolitiikka parhaimmillaan tu-kea myös yleisinhimillisten päämäärien toteutumista. Valtiot ovatkin tavan takaa tulkinneet omien kansallisten tarpeiden edustavan suuria universaaleja periaatteita ja päämääriä. Tällöin niillä on usein myös taipumus pyrkiä soveltamaan itse jaloina pitämiään periaatteita kansain-välisten riitojen selvittämisessä. Kokemus kuitenkin osoittaa, ettei kansainvälinen politiikka
106 Thompson, K. 1960, 136; Macdonald 1992, 16. –Konservatiivisen linjan tunnetuimpia nimiä olivat Hans Morgenthau, George F. Kennan, Henry Kissinger ja Jeane Kirkpatrick.
107 Macdonald 1992, 19-22.
108 Macdonald 1992, 25-28. –Presidenttikohtainen analyysi kertoo Amerikan siirtyneen kolmannen maailman politiikassaan uudistuslinjalle aina jonkin merkittävän menetyksen (esim. Kiina ja Kuuba) jälkeen. Sen sijaan Kennedy, joka alkoi reformihenkisesti siirtyi myöhemmin pelkälle liittolaisten tukemislinjalle. Nixon ei taas välittänyt reformeista ollenkaan. On selvää, että idän ja lännen suuri vastakkainasettelu heijastui tilanteisiin voi-makkaasti.
ole yleensä löytänyt kovinkaan paljon hyötykäyttöä millekään universaaleille tai moraalisille arvoille.109
Viime kädessä on kyse ihmisen mahdollisuuksista selvitä nyt ja tulevaisuudessa elossa tällä planeetalla. Huolen aiheisiin kuuluvat tällöin esim. ilmakehän ja merien saastuttamisen sinän-sä hitaat prosessit, samoin ihmiskunnan väestönkasvu ja ruuan riittävyys. Näin ymmärrettynä ulkopolitiikka laajenee yli oman maan rajojen koko ihmiskunnan kattavaksi. Tältä pohjalta asian ilmeisesti ymmärsi ’ihmisoikeuspresidentti’ Jimmy Carter, joka piti heti virkaanastu-jaispuheensa jälkeen puheen myös ’maailman kansalaisille’, sanoen: ”Olen valinnut virkaan nimittämistilaisuuden…puhuakseni paitsi omille maanmiehilleni – mikä on perinteen mukais-ta – myöskin teille, maailman kansalaiset, jotka ette osallistuneet vaaleihimme, mutmukais-ta jotka kuitenkin joudutte kokemaan päätösteni vaikutukset.”110
Koko ihmiskuntaa koskettavien globalien kehitystrendien edessä osoittautuu kansallisvaltion täyteen suvereniteettiin nojautuva ns. westfalenilainen järjestelmä riittämättömäksi. Tilanne konkretisoituu ns. Commons-kysymyksessä eli yksilöiden vapaassa käytössä olevan yhteis-maan problematiikassa. Tästä Garrett Hardin esitti jo 1960-luvulla klassisen pohdinnan, joka osoitti yksilön edun ja vapauden olevan väistämättömässä ristiriidassa yhteisen edun kanssa.
’Yhteismaan tragedia’ muodostuu siitä, että kaikki yksilöt ajattelevat sinänsä loogisesti vain omaa etuaan. Kollektiivisesti tuloksena on kuitenkin umpikuja. Koska rajallinen maapallo voi ylläpitää vain rajallisen väkimäärän, johtaa pohdinta myös globaalilla tasolla vapauden rajoit-tamiseen. Vapaaehtoiset ratkaisut toimivat vähintään yhtä huonosti globaalissa väestönrajoi-tuksessa ja merien suojelussa kuin yksilötaloudessakin. Ihmiskunnan on tajuttava totuus, että
”vapaus on välttämättömyyden tunnustamista”. 111
1960-luvulla alkoivat tiedemiehet pohtia tosissaan ihmiskunnan tulevaisuutta. Tältä pohjalta syntyi myös ’maailman järjestys’ –ajattelu (World Order), jonka alustavaksi lähtökohdaksi vakiintui Raymond Aronin kysymys: ”Millä ehdoilla ihmiset (joita jakavat niin monet seikat) kykenisivät, ei vain välttämään tuhon, vaan elämään kohtuullisen hyvin yhdessä tällä
109 Thompson, K. 1960, 150-166; vaatiessaan vuonna 1935 valtiollisen anarkian kuriin panemista perusteli Ar-nold Toynbee sitä Brittiläisen Imperiumin turvallisuudella, jonka hän näki yhdistyvän maailman turvallisuuteen.
SIA 1935, osa II, 45-46.
110 Johansen 1980, 9-11.
111 Johansen 1980, 14-19; Hardin 1968, 1243-1248.
talla?” Toimintaa ohjaavaksi ’hallitsevaksi metaforaksi’ vakiintui termi ’ohjattu evoluutio’
(managed evolution). 112
Erilaisia ihmiskuntamalleja ja niihin pääsemisen keinoja hahmotettaessa vaihtelivat asenteet rationaalisesta pragmaattisesta skeptiseen ja jopa passiiviseen asioiden olemassaolevaan tilaan tyytymiseen. Viimeksi mainittu pelkistyi käytännössä lähinnä kansallisvaltiopohjaiseksi kil-pailevien paikallismallien sekasorroksi. Erityisesti ympäristön tilan nopea heikentyminen pakotti nopeaan etenemiseen, jossa hyödynnettiin jo toimivia globaaleja organisaatioita kuten Yhdistyneitä Kansakuntia ja sen alajärjestöjä. Lähtölaukauksena on pidetty v. 1972 Tukhol-massa pidettyä YK:n ympäristökonferenssia (the UN Conference on the Human Environ-ment), jonka pohjalta syntyi YK:n ympäristöohjelma (United Nations Environmental Prog-ram, UNEP) Aluksi keskityttiin lukuisiin mittaustehtäviin, kuten esim. IAEA:n suorittamat ympäristön radioaktiivisuuden mittaukset. Erityisen tärkeän aseman sai Unescon luonnontie-teellisen sektorin alaisuuteen muodostunut Man and the Biosphere (MAB) –ohjelma, joka nojautui maailman tiedeyhteisön aktiiviseen tukeen.113
Vuosien saatossa syntyi lukuisia analyyseja ja raportteja, joten kyse ei ole ollut tieteellisen tiedon puutteesta. Asioiden etenemisen hitaus johtui pikemminkin poliittisen tahdon puuttees-ta. Tästä huolimatta oli erityisesti luonnontieteen edustajien kanta jo 1970-luvulla varsin sel-keä: koska ihminen on pitänyt luonnon hyväksikäyttöä omien elämän päämääriensä saavutta-misen ehtona, on tämä merkinnyt käytännössä politiikan ja tieteen syvää kietoutumista toi-siinsa. Ennen pitkää politiikan on sopeuduttava tieteen ja luonnon vaatimuksiin. Biologit ja muut luonnontietelijät tulevat sanelemaan poliitikoille tulevaisuuden vaihtoehdot. Tässä mie-lessä biologian lait muuttuvat sosiaalisiksi laeiksi.114
Maailmanjärjestysanalyysin uranuurtaja Richard A. Falk korosti oman työnsä tarkoituksena olevan tutkia ”missä määrin mennyt, nykyinen tai tuleva voiman ja auktoriteetin jakomalli voi toteuttaa sellaisia inhimillisiä arvoja, joiden on vahvistettu olevan hyödyllisiä kaikille ihmisil-le ja jotka koskevat koko maailmaa ja ovat kohtuullisen objektiivisia, koska niiden määritte-lyssä on otettu huomioon terveesti kehittyvän ihmispersoonan perustarpeet.” Hän korosti tut-kimuksen ideologista riippumattomuutta, mikä ei kuitenkaan sinänsä estänyt utopioiden ra-kentamista.115
112 Haas & Williams & Babai 1977, 3, 19-27.
113 Haas 1977, 52-55, 179-196,353-5.
114 Haas 1977, 354-355.
115 Falk 1983, 44.
Falkin mukaan maailmanjärjestyksen saavuttamisessa korostuivat erilaiset strategiat suhteessa systeemiin. Systeemin ylläpitäjät olivat yleensä niitä, joilla oli keskeinen asema hallinnossa tai liike-elämässä; he halusivat status quota. Systeemin vähentäjät perustelivat näkökulman-sa ideologisesti; hyvän esimerkin tarjosi presidentti Reaganin hallinto 1980-luvulla. Systee-min uudistajat toimivat manageriaalisella tasolla, kiinnittäen huomiota rakenteiden pieniin yksityiskohtiin; todella suuria muutoksi he välttivät. Systeemin muuttajat näkivät tarpeelli-seksi muuttaa kansainvälisten suhteiden koko rakennetta pienentämällä suvereenien kansal-lisvaltioiden roolia tärkeillä alueilla. He rakensivat hyvin jäsennettyä ja tiettyihin arvoihin nojautuvaa muutosstrategiaa,joka tähtäsi uuden, johdonmukaisen maailman järjestyssystee-min rakentamiseen. 116
Tunnetun esimerkin tästä tarjoaa Institute for World Order –organisaation v. 1968 käynnistä-mä The World Order Models Project (WOMP). Amerikkalaisesta tukirakenteestaan huoli-matta projekti on ollut aidosti ylikansallinen, sillä siihen on kuulunut tiedemiehiä lähes kaikis-ta maanosiskaikis-ta. Paitsi selkeän globaalia sävyä sen lähtökohdissa on nähty myös ihmiskunnan hätätilaa tietoisesti korostavia sävyjä. Projektin puitteissa sovittiin ’maailman järjestyksen arvoista’ seuraavasti: 1. kollektiivisen väkivallan minimointi. 2. taloudellisen hyvinvoinnin maksimointi. 3. sosiaalisen ja poliittisen oikeudenmukaisuuden maksimointi. 4. ekologisen laadun maksimointi. Viidenneksi arvoksi ehdotettiin lisättäväksi ’valtarakenteisiin osallistu-misen demokratisointi niin valtiollisella kuin maailmanlaajalla tasolla’, mutta asia jäi jokaisen omaan harkintaan. WOMP omaksui avoimen populistisen toimintamallin, jonka todellisena tavoitteena oli rauhan ja oikeudenmukaisuuden edistäminen maailmassa eikä vain teoreettiset julistukset. Poliittisesti se kallistui selvästi vasemmalle, mikä näkyi mm. sen myönteisessä suhtautumisessa sosialistiseen malliin. Tämä johtui mm. siitä että sosialismi mahdollisti kapi-talismia paremmin planetaarisen näkökulman huomioonottamisen. Sillä lopullisena tavoittee-na tuli olla planetaarisen kansalaisuus, joka ottaisi maapallon huolet omikseen eikä pyrkisi jättämään niitä pelkästään hallinnollisten tai taloudellisten toimijoiden vastuulle.117
Viisas ja kaukonäköinen ulkopolitiikka toteuttaa samalla kertaa sekä kansallista etua että ih-miskunnan etua. Robert C. Johansen nimitti tältä pohjalta kehittämäänsä arvomallia ’globaalin humanismin vastaukseksi’. Hänen mukaansa ihmiskunnan ongelmat jakautuivat neljään arvo-kategoriaan: V1: rauha ilman sodankäynnin kansallisia varastoja; V2: taloudellinen
116 Falk 1983, 46-52.
117 Falk 1983, 52-55, 66; Olson & Groom 1991, 202.
vointi kaikille maapallon asukkaille; V3: ihmisoikeuksien ja sosiaalisen oikeudenmukaisuu-den universaalius; V4: ekologinen tasapaino.118
Johansenin mukaan oli välttämätöntä edistyä näiden arvojen saavuttamisessa, mikäli haluttiin varmistaa pidemmällä aikavälillä ihmislajin säilyminen ja kaikkien ihmisten elämän laadun parantuminen. Tämän vuoksi oli em. arvot ja ihmiskuntanäkökulma nostettava ensisijaisiksi kaikessa taloudellisessa ja poliittisessa päätöksenteossa. Kansallisen voiman tai firmojen voit-tojen sijaan tuli päätösten seurausten arvioinnin laajentua kattamaan horisontaalisesti koko globaali ihmisyhteisö ja tavallisen ihmisen tarpeet siinä. Voitontavoittelu yms. ei olisi sinänsä poissuljettua, mutta se alistettaisiin uudenlaisen yhteistyön ja solidaarisuuden hengelle. Mutta tämäkään ei riittäisi, sillä myös koko planeetan hyvinvointi oli otettava huomioon, sen ilma-kehää ja meriä oli suojeltava nykyisyyttä ja tulevia polvia varten. Tämä näkökulma ehkä enemmän kuin mikään muu osoitti, kuinka mahdotonta oli ajatella asioita pelkästään kansalli-sen edun näkökulmasta. Oman valtioalueen suojelu menettää mielekkyytensä, jos samaan aikaan koko muu maailma saastuu ja tuhoutuu.119
Johansenin mallia voidaan monestakin pitää utopistisena ja mahdottomana toteuttaa, eikä sen esittämisestä kulunut neljännesvuosisata juuri muuta todista. Aina voidaan tietysti pohtia vaihtoehtoja. Hän suoritti mallinsa pohjalta myös neljä tapaustutkimusta Yhdysvaltain ulko-poliittistesta käyttäyttymisestä 2. maailmansodan jälkeisellä kaudella, päätyen suhteellisen lohduttomaan kuvaan: jokaisessa tutkitussa tapauksessa Yhdysvaltain toiminta poikkesi mer-kittävästi globaalin humanismin edellyttämistä toimintatavoista. Lisäksi vallitsi useimmissa tapauksissa Amerikan itse julistamien ’arvojen’ ja todellisuuden välillä ammottava kuilu. 120 Yhdysvallat oli tehnyt Neuvostoliiton ja muiden osapuolten kanssa useita bi- ja multilaterali-sia sopimukmultilaterali-sia ydinaseiden määrän ja käytön kontrolloimiseksi, mikä sinänsä oli hyödyllistä.
Niiden ansiosta ydinsodan vaara ei kuitenkaan ollut oleellisesti vähentynyt eikä aito rauha näyttänyt olevan juurikaan lähempänä.121 Talouden sektorilla Yhdysvaltojen päämotiivina oli
118 Johansen 1980, 20-21.
119 Johansen 1980, 21-22.
120 Tapaustutkimukset koskivat strategisten aseiden rajoittamista (Vladivostokin neuvottelut), Yhdysvaltain apua Intialle, Chilen kysymystä ja USA:n politiikkaa merien saastuttamisen rajoittamiseksi. Johansen 1980, 105-119, 150-177, 255-267, 347-359, 364.
121 1980-luvulla Yhdysvallat uudisti ns. Trident-järjestelmnänsä, jonka arvioitiin vuonna 1988 käsittävänyhdek-sän Trident-sukellusvenettä, joissa kussakin oli 24 Trident-ohjusta. Kussakin ohjuksessa oli kahdeksan 100 kilo-tonnin ydinräjähdettä, kunkin omatessa Hirosiman pommiin nähden 8-kertaisen tuhovoiman. Yhteensä tässä järjestelmässä oli siten 1728 erikseen ohjattavaa ydinräjähdettä. Aivan turhaan ei Trident-sukellusveneen kap-teenia sanottu ’ kolmanneksi voimakkaimmaksi ihmiseksi maailmassa’.Lisäksi tulivat kaikki muut järjestelmät niin maalla kuin meressä ja ilmassa. Falk 1987, 316 viite 1.
kaikissa tilanteissa ollut ensiksi oman maan hyvinvoinnin turvaaminen ja toiseksi tärkeiksi koettujen liittolaissuhteiden ruokkiminen. Koko ihmiskunnan tarpeet olivat siten täysin se-kundäärisiä strategisiin liittolaissuhteisiin verrattuna. Itse asiassa 1960-luvun lopulta lähtien oli Yhdysvallat väkimäärään suhteutettuna vähentänyt merkittävästi aitoa kehitysapuaan. Mitä ihmisoikeuksiin ja kansojen itsemääräämisoikeuden periaatteeseen tuli, osoitti Chilen tapaus konkreettisesti, kuinka vähän nämä painoivat Yhdysvaltain ulkopolitiikassa silloin, kun stra-tegisten etujen koettiin olevan uhattuina. Toisenlaisesta retoriikasta huolimatta amerikkalais-ten liikeyritysamerikkalais-ten edut ja poliittisen vaikutusvallan säilyminen alueella koettiin huomattavasti tärkeämmiksi. Merien suojeluprosessi puolestaan osoitti, että sotilaalliset, merenkulun vapau-teen ja taloudellisiin etuihin liittyvät näkökulmat olivat kerta toisensa jälkeen painaneet Yh-dysvaltain arvioissa huomattavasti enemmän kuin mitkään ekologiset huolenaiheet. Yhdys-vallat tunnusti kyllä ekologisissa kysymyksissä laajan yhteistyön periaatteellisen merkityksen, mutta todellinen tahto edistää globaalia koordinaatiota oli puuttunut. Toisaalta on kohtuuden nimessä todettava, ettei Yhdysvaltojen toiminta kertonut - niiltä osin kuin vertailuja oli mah-dollista tehdä (esim. merien suojelu) - keskimääräisesti sen huonommasta käytöksestä kuin mitä useimpien muiden valtioiden politiikasta voitiin osoittaa. Kyse oli ennemminkin retorii-kan ja todellisen käytöksen välillä ammottavasta syvästä kuilusta sekä suuren pelaajan eri-tyisvastuusta. Samoin oli kyse historia- ja todellisuustajun puutteesta ja vallassaolijan empati-an puutteesta. Viimeksi mainitun tajusivat omempati-ankin maempati-an valistuneet kempati-ansalaiset, joten kyse oli osittain tietoisesta itsepetoksesta. 122
Muutos tilanteeseen ei tapahtuisi hetkessä, mutta se oli mahdollinen. Se lähtisi liikkeelle glo-baaliin vastuuseen heränneistä kansalaisista, jotka Odysseuksen tavoin sitoisivat itsensä oike-aksi kokemaansa tulevaisuuskäsitykseen ja olisivat valmiit aktiiviseen toimintaan sen pohjal-ta. Keinoina ovat kansalaisiin nähden laaja valistus- ja opetuskampanja, viranomaisiin ja po-liitikkoihin nähden ristiriitojen ja onttojen lupausten paljastaminen sekä tarvittaessa vastuu-seen nostaminen. Matkalla kohti globaalia humanismia saattoi syntyä myös yllättäviä liittolai-suuksia esim. siten, että monikansalliset yhtiöt toimivat kansallisten ambitioiden merkittävinä hillitsijöinä. Joustava näkemys korostikin yhtä paljon prosessia kuin päämäärää. Se tunnusti, että vain kompromissien kautta maailma lopulta muuttuu. Paras ei saa muodostua hyvän vi-holliseksi. Olennaista oli tajuta, että tilanteen pitäminen entisellään ei ollut todellinen vaihto-ehto.
122 Johansen 1980, 364-367, 374-393.
Aidon historiatietoisuuden herättäminen tarjosi yhden tärkeän tienviitan kohti oikeaa tulevai-suutta. Sen ytimenä oli muistuttaa historiallisten esimerkkien valossa mahdollisuudesta, että jonain päivänä Yhdysvallat ei ehkä olisikaan maapallon rikkain ja voimakkain valtio. Viisas valta pyrki turvaamaan selustansa sellaisen mahdollisuuden varalta olemalla hyvissä ajoin rakentavasti mukana tasa-arvoisten globaalien instituutioiden ja verkostojen luomisessa. 123 Supranationalististen näkökulmien rinnalla globaalia tilannetta monimutkaisti jo 1960-70-luvuilla alkanut uskonnollisten ja etnisten ’transnationalististen’ liikkeiden esiinmarssi. Ajan-kohtaiset konfliktit mm. Lähi-Idässä heijastuivat voimakkaasti näihin ilmiöihin. Omassa transnationalismissaan voimistuvan islamin ohella myös juutalaisuus sai niin kansallisella kuin diasporatasollakin piristysruiskeen Israelin itsenäisyytaistelusta ja myöhemmistä konflik-teista. Katolisen kirkon transnationalistista voimaa erityisesti kolmannen maailman massoihin voi tuskin liioitella. Afrikan valtioiden itsenäistymisprosessi heijastui puolestaan selvästi pan-afrikkalaisen liikkeen kehitykseen. 124
Taloustieteilijä John Kenneth Galbraith palveli useita Yhdysvaltojen demokraattisia presi-denttejä ja tuli tunnetuksi ’köyhyyden vastaisen sodan’ arkkitehtinä 1960-luvulla.125 Tunne-tussa menestyskirjassaan ’The Affluent Society’ (1958) hän piirsi kuvan rikkaan amerikkalai-sen elämäntavan kääntöpuolena olevasta reaalitodellisuudesta, jota symbolisoivat maaseutu-teitä pilaavat räikeät mainosjulisteet, joen saasteet sekä picnicretken idyllin pilaavat puiston eritteet ja väkivallan uhka. Sen ohessa hän laajensi perspektiiviä, todeten köyhyyden muodos-tavan globaalillakin tasolla pysyvän syyn laajamittaiseen epäjärjestykseen ja epävarmuuteen.
Vaikka idän ja lännen ideologinen taistelu äkkiä päättyisi, pysyisi köyhyyden luoma turvalli-suusongelma hänen mukaansa ennallaan. Siinä mielessä köyhyys kytkeytyi turvallisuuteen ja yleensä selviämiseen vähintään yhtä voimakkaasti kuin aseistautuminen. Itse hän totesi omaavansa varsin vähän uskoa loputtoman asevarustelukilpailun kautta tulevaan turvallisuu-teen.126 Pitkän uransa loppupäässä Galbraith määritteli ’hyvän yhteiskunnan’ sellaiseksi, jossa
123 Johansen 1980, 393-407; Maailman ongelmien radikalia ratkaisua edusti 1970-luvulla ns World Order Mo-dels Project, joka pyrki keskitettyyn maailmanhallintoon. Hoffman 1978, 181-193.
124 Brown 1988, 201-208.
125125 Galbraith osallistui aktiivisesti myös julkiseen keskusteluun, joka keskittyi Yhdysvaltojen julkisen rahoi-tuksen niukkuutta samaan aikaan kun yksityinen hyvinvointi oli noussut ennen nälemättömälle tasolle. Samaan aikaan oli kuitenkin myös köyhyyttä ja julkiset palvelut kuten koululaitos rappeutuivat. Vastaukseksi tämä ’Har-vardin ryhmä’ tarjosi veron korotuksia, kun Eisenhowerin ’ryhmä’ olisi tyytynyt entiseen. Presidentin vaihdos nosti sitten Harvarsin miehet johtopaikoille. NYT 7.2.1960, 1, 42: ’Great Debate’ in Capital: Is U.S. Misusing Wealth?; NYT 13.3.1960, Section4, 5: Big Debate: Public vs. Private Spending.
126 Galbraith 1958, 253, 275.
jokainen jäsen voi sukupuolesta, rodusta tai etnisestä alkuperästään riippumatta rakentaa an-toisan elämän. Määritelmä piti luonnostaan sisällään yksilöiden eroista ja pyrkimyksistä joh-tuvan vaihtelun. Talous tai muut muutosten alaiset asiat eivät sen sijaan saaneet asettaa koh-tuuttomia esteitä kenenkään pyrkimyksille.127
Ulkopolitiikassa hyvä yhteiskunta tukisi pysyvän rauhan saavuttamista kansojen välille, sillä mikään muu ei synnytä vastaavaa surua, riistoa, kuolemaa ja kaiken kehityksen taantumista kuin sota. Viime vuosisadan tapahtumat todistavat tämän riittävän konkreettisesti. Rauhan rakentamisessa taloudellisen sektorin menestyksellä on keskeinen rooli. Todellinen rauha ra-kentuu vasta, kun globaalia eriarvoisuutta aiheuttavat historialliset ja rakenteelliset tekijät otetaan tosissaan korjauksen alle. Ihmiskunta koki viime vuosisadan jälkipuoliskolla yhden suurimmista kuviteltavissa olevista vapautusprosesseista, kun imperialismin ja kolonialismin perintöä purettiiin. Mutta usein itsenäistyminen oli enemmänkin näennäistä, koska entisten alistussuhteiden tilalle tulivat uudenlaiset talous- ja kauppasiteet. Niiden uusimperialistinen vaikutus oli hienovaraisempi, mutta yhtä todellinen.128
Hyvän yhteiskunnan velvollisuutena on tässä tilanteessa tarjota aitoa talousapua ilman poliit-tista tai muuta oman edun tavoittelua. Kylmän sodan aikaisen vastakkainasettelun poistuttua tähän on entistä paremmat edellytykset. Koulutusavun tarjoamisella on suuri merkitys. Hyvän yhteiskunnan on myös puututtava sellaiseen kehitykseen, joka voi jatkuessaan johtaa mitta-viin inhimillisiin tragedioihin (esim. Somalia, Ruanda, entinen Jugoslavia). YK:lla olisi olta-va päärooli näissä toiminnoissa. Näennäinen rikkaus ei ole tae siitä, etteikö omakin yhteiskun-ta olisi monin yhteiskun-tavoin viallinen ja vääristynyt. Siksi tie kohti ’hyvää yhteiskunyhteiskun-taa’ edellyttää jatkuvaa itsekritiikkiä myös hyvinvoivissa maissa. 129
Mm. Fukuyama, joka ei sinänsä kyseenalaistanut holocaustin historiallista pahuutta, piti sitä kuitenkin Saksan 1920-30-lukujen historian ainutkertaisena tuotteena, minkä vuoksi ei ollut mitään syytä uskoa sen toistumiseen. Koska kuitenkaan mitään varmuutta Hitlerin tai Pol Po-tin kaltaisten hirviöiden toistumisesta ei ollut, oli järkevää pyrkiä ymmärtämään näitäkin il-miöitä osana historian kokonaisprosessia. Ne edustavat historian ’kehityksen’ selittämättömiä
127 Galbraith 1996, 23.
128 Galbraith 1996, 110-129.
129 Galbraith 1996, 130-143.
katkoksia aivan kuin paljon aikaisemmin biologisessa kehityksessä oli dinosaurusten tuhou-tuminen.130
1950-luku oli Yhdysvalloissa ’McCarthyismin’ sävyttämää mustien listojen ja kuulustelujen aikaa. Koska piilevää kommunismia nähtiin kaikkialla oli erilaiselle ajattelulle vähän tilaa.
Vastareaktiona tälle hengelle julkaisi Erich Fromm pohdinnan USA:n ulkopolitiikan vaihto-ehdoista nimellä ’May Man Prevail. An Inquiry Into the Facts and Fictions of Foreign Policy’
(1961). Fromm oli itse kulkenut pitkän tien natsismin pakolaisesta vapauden ja vieraantumi-sen filosofiksi Amerikassa. Tältä pohjalta hänelle oli kehittynyt poikkeuksellinen kyky erottaa ihmiskunnan todelliset vaihtoehdot hetkellisten poliittisten intohimojen seasta.131
Pohdinnassaan Fromm tarkasteli ihmisen vapautumisen pitkää historiaa sopivien esimerkkien valossa. Ne paljastivat terveen, järjellisen asennoitumistavan ja patologisen, väkivaltaiseen ongelmanratkaisuun taipuvan politiikan ikiaikaisen ristiriidan. Jälkimmäisen vallassa ollees-saan ihminen projisoi omat pahanolon tuntemuksensa vastustajaan, joka muuttui siten kaiken pahuuden ruumiillistumaksi. Tämä voi synnyttää yhteiskunnallisen vihan ja fanatismin maa-nisen ilmapiirin. Fromm näki USA:n silloisessa ulkopoliittisessa asennoitumisessa tällaisen paranoidisen projektion piirteitä. Kaiken lisäksi hallitus ja sen taustavoimat pyrkivät ohjaa-maan tätä kehitystä modernin mainonnan ja tiedotusvälineiden manipulaation keinoilla.132 Manipulaation muotona Fromm viittasi tässä George Orwellin ”1984”-teoksen käsitteeseen
”doublethink”, joka kuvasi totalitaarisen ajattelun logiikkaa. Sen mukaisesti Francon, Salaza-rin ja Batistan kaltaiset diktaattorit olivat ”hyviä”, koska he vastustivat kommunismia. Hän arvioi varsin suorasukaisesti amerikkalaista vapautta: ”Amerikkalaisen yleisön saama väärä tieto Koreasta, Formosasta, Laosista, Kongosta ja Saksasta on sitä luokkaa, että se muodostaa räikeän kontrastin puheillemme vapaasta lehdistöstä ja hyvin informoidusta yleisöstä.”133 Erich Frommin analyysi syntyi tietyssä poliittisten intohimojen sävyttämässä tilanteessa, mut-ta sen kriittinen perussanoma on kestävä. Kyseessä oli järjen ja tunteen ikiaikainen mut-taistelu, jonka valossa voidaan analysoida niin yksittäisiä toimijoita kuin liikkeitäkin. Omalta osaltaan Fromm ei pyrkinyt välttelemään vastuutaan, vaan totesi suoraan jo teoksensa esipuheessa:
”Monet lukijat saattavat yllättyä tai jopa järkyttyä joistakin väitteistäni ja johtopäätöksistäni;
130 Fukuyama 1992, 128-129.
131 Päätuotannossaan Fromm heijasteli marxilaisia ja eksistentialistisia teemoja. Hänen mukaansa ihmisen oli taisteltava säilyttääkseen vapautensa epähumaanissa yhteiskunnassa. Cantor 1988, 168-9.
132 Fromm 1962, 17-29.
133 Fromm 1962, 28.
en pyydä lukijaltani muuta kuin avointa mieltä ja sitä että hän pyrkii seuraamaan argumen-tointiani mahdollisimman vähäisellä tunnepitoisuudella. Onhan meillä useimmilla loppujen lopuksi kaksi huolen aihetta: me emme halua tuhoavaa sotaa ja haluamme ihmisarvon ja yksi-löllisyyden kunnioituksen pysyvän elossa tämän maan päällä. Yritän osoittaa, että rauha on vielä mahdollinen ja että humanistisella traditiolla on tulevaisuus.”134 Kysymys siitä, kumpi hallitsee, järki vai irrationaaliset tunnereaktiot ja niistä nouseva fanatismi, on alati ajankohtai-nen. Myös Arnold Toynbeen yhteiskunnallisessa sanomassa tämänkaltaiset pohdinnat saivat keskeisen merkityksen.
4. ARNOLD J. TOYNBEE – ELÄMÄ HISTORIALLE 4.1. Näkemyksen rakentaja
Arnold Joseph Toynbee syntyi Lontoossa 14. huhtikuuta 1889. Toynbeen suvulla oli
Arnold Joseph Toynbee syntyi Lontoossa 14. huhtikuuta 1889. Toynbeen suvulla oli