Kritiikki ja sen kestäminen

Arnold Toynbee joutui Toisen maailmansodan jälkeen ammattihistorioitsijoiden taholta pe-rusteellisen ja ankaran kritiikin kohteeksi. Kritiikin kohteena olivat nimenomaisesti hänen Studyssä ilmaisemansa näkemykset historiasta ja sivilisaatioiden kehityksestä, samoin kuin metodit, joiden pohjalta hän oli em. tuloksiin päätynyt. Kritiikkiin osallistuivat kymmenet ammattihistorioitsijat, joista aktiivisin lienee ollut Pieter Geyl – arvostettu alankomaalainen historioitsija, jonka saksalaiset olivat sodan aikana internoineet keskitysleirille hänen ’epäilyt-tävän yleisen mentaliteettinsa’ takia.²⁶⁹ Sodan jälkeen Geyl palasi Utrechtin yliopiston histo-rian professoriksi, missä roolissa hän suorastaan erikoistui argumentoimaan muiden historioit-sijoiden kanssa historian olemuksesta. Tässä mielessä hän kohtasi myös Arnold Toynbeen, jonka kanssa sukeutui pitkä ja syvälle luotaava väittely, johon osallistui myös amerikkalainen sosiologi Pitirim A Sorokin. Keskustelut ja pohdinnat julkaistiin useissa historian perusteita luotaavissa teoksissa. Näitä voitaneen pitää eräänlaisena Toynbee-kritiikin ytimenä. Sen ym-pärille kasvoi vuosien varrella laaja, monihaarainen kokonaisuus, jonka ’parhaat palat’ koot-tiin tarkkaan dokumentoituina muutamiin Toynbee-tutkimuksiin.²⁷⁰

minsä perustui yleistäviin ’malleihin’, jotka tekivät väitteet työn empiirisyydestä kyseenalaiseksi. Työnsä lopus-sa hän olikin valmis tinkimään empirismi-väitteistään, vaikka kielsikin koskaan tietoisesti pakottaneenlopus-sa faktoja ennalta omaksutun mallin pakkopaitaan. Study 12, 243-250.

268 Study 1, 51; Study 4: 1-3; Study 12, 522-535; McIntire-Perry 1989, 17-18. –Toynbee nimesi aikakautemme modernin jälkeiseksi eli post-moderniksi, jolle oli tyypillistä länsimaisen kulttuurin heikentyminen liiallisen yksilöllisyyden korostamisen takia. Toynbee oli ensimmäisiä, joka käytti tässä mielessä termiä ’postmoderni’.

Study 5, 43; Breisach 2003, 15.

269 Hughes-Warrington 2001, 114-118.

270 Geyl & Toynbee & Sorokin 1949; Geyl 1955; Geyl 1957. –Seikkaperäisiä erittelyjä keskeisestä kritiikistä on mm. seuraavissa teoksissa: Mason 1958, 121-151; Stromberg 1972, 39-76; Costello 1993, 92-95; Perry 1995, 103-133. Toynbee itse kokosi suuren osan siihen mennessä ilmestyneestä kritiikistä lisäkommenteilla

varustettu-Arvioidessaan vuonna 1949 Toynbeen sivilisaatioajattelua Pieter Geyl antoi aluksi tunnustuk-sen Toynbeen osoittamalle suurelle tietämykselle ja oppineisuudelle. Se ei kuitenkaan estänyt häntä pian sen jälkeen luettelemasta kohta kohdalta luettelemasta Studyn puutteita ja virhei-tä.²⁷¹ Vaikka sanan säilää käytettiin kiivaasti, säilyivät tutkijoiden henkilökohtaiset välit hyvi-nä. Tämä kertoi selkeästi Pieter Geylin muistokirjoitus, jonka Arnold Toynbee kirjoitti pian Geylin kuoleman jälkeen v. 1967. Siinä Toynbee kiitti vanhaa joka paikan kiistakumppaniaan rakentavasta ja luovasta kritiikistä, joka ei milloinkaan ollut pahanilkisesti sävyttynyttä tai ylettömän armotonta. Koska Geylin kritiikki ei herättänyt turhia aggressioita, oli se luontees-taan hyödyllistä ja rakentavaa, eräänlaista vasluontees-taanottajan aikuiskoulutusta, totesi Toynbee kriitikkoystäväänsä muistellen.²⁷²

Toynbeen suurin heikkous piili hänen kyvyttömyydessään oppia ja ottaa huomioon hänen premisseihinsä ja metodiinsa kohdistuneesta kritiikistä. Oli kuin hänen mielessään olisi ollut toistojen ja metaforien täyttämä muuri. Niinpä kriitikkojen kommentit saivatkin hyvin usein paikkansa lisäviitteinä, ilman että niiden sanoma olisi vaikuttanut itse tekstiin mitenkään.²⁷³ Mutta yksin kritiikin massiivisuus ja kiivaus korostivat Toynbeen tärkeyttä historiatieteen piirissä. Vähemmän aikaansaava kirjoittaja olisi tuskin nostattanut enempää kuin muutaman käheän kommentin tieteellisissä aikakauskirjoissa.²⁷⁴ Nyt kymmenien kriitikkojen lausumissa toistuivat luonnostaan samat teemat:

Toynbeen toisenlaisista väitteistä huolimatta Study ei perustunut empiirisen metodin mu-kaiseen tutkimukseen. Geylin mukaan tämänkaltaiset väitteet perustuivat enemmän itsepe-tokseen kuin todistettaviin faktoihin. Toynbee vakuutti uskovansa vapaaseen tahtoon, mutta rakensi silti historian deterministisiin lakeihin perustuvaa systeemiä. Toynbee poimi sivilisaa-tioteoriansa eri vaiheissa rakennelmaansa tueksi monia kiehtovia ja eläviä esimerkkejä, mutta

na Studyn 12. osaan (1961). –”Toynbee on puraissut enemmän kuin hän pystyi nielemään missään rajallisessa ajassa. Kyseessä oli aivan kuin Augustinus olisi vastannut kriitikoille teoksensa ’Jumalan valtakunnasta’ sisäl-löstä. ”, oli professori T.V.Smithin arvio Geyl-Toynbee-Sorokin –keskusteluista. NYT 16.10.1949, BR 3.

271 Geyl 1949, 3, 14. - A.J.P. Taylor kertoi kuvaavan tarinan Geylin ja Toynbeen suhteesta: Taylor oli kohdannut Geylin Lontoossa ja kysyi missä merkeissä hän oli liikkeellä. Geyl vastasi: ”Olen tehnyt suuresti syntiä. Tulen juuri Arnold Toynbeen kunniaksi järjestetyiltä illallisilta. Hän on vanhimpia ystäviäni ja tunsin, että minun oli mentävä. Tunteilu on johtanut minut pettämään historiallisen totuuden asian.” Pian tämän jälkeen Geyl kuoli.

Taylor 1980, 42

272 Toynbee 1967f, 3-4.

273 Näin Martin Wight Toynbeen muistokirjoituksessa. Wight 1976, 12.

274 Costello 1993, 92-93.

jätti samalla käsittelemättä lukuisia vähemmän rakentavia tai järjestelmää suorastaan uhkaavia ilmiöitä. Kuvaava esimerkki Toynbeen soveltamasta ’esimerkkimielivallasta’ oli fasismin ja natsismin tulkitseminen pelkiksi ’arkaismeiksi’ ilman sen syvällisempiä perusteluja. Toyn-been mielestä tiede oli vain toinen nimi huolelliselle ja tarkalle ihmisjärjen käytölle. Jos ihmi-set luopuvat järjen käytöstä, niin silloin ollaan hukassa. Tosiasioiden edessä järki pyrkii saa-maan niistä selvää. ²⁷⁵

Myöskään kanadalaisen William Drayn huolellisen arvion mukaan Study ei edustanut aina-kaan missään kovin puhtaassa muodossa empiiristä tutkimusta. Lukuisten esimerkkien avulla Dray osoitti, että Toynbeen historianselitystä haittasi kautta linjan käsitteiden epäselvyys.

Tällöin ei myöskään todistelusta tahtonut tulla mitään. Toynbeen päätyessä puolustamaan lopuksi vapaan tahdon metafysiikkaa, tuli hän samalla toimineeksi tutkimuksensa tieteelli-syyttä ja empiiritieteelli-syyttä korostaneita alkuväittämiä vastaan. Vapaan tahdon metafysiikka ei kuitenkaan estänyt Toynbeetä kautta linjan julistamasta mm. haaste-vastareaktio –oppiaan

’lakina’. Dray päätti arvionsa kuitenkin suurpiirteisen jalomielisesti kiittämällä Toynbeetä

”monumentaalista palvelusta tiedollemme siitä, mitä ihminen on tehnyt ja kärsinyt.”²⁷⁶

Myös myöhemmissä arvioissa on Toynbeen väitettä empiirisyydestä pidetty enemmänkin metafyysisen tutkimusprosessin peittelynä. Mikä alkoi aitona tieteellisenä pyrkimyksenä, päätyi runoukseksi, uskonnoksi ja profetiaksi. Oliko muutoksen takana Toynbeen henkilökoh-tainen kehitys vai pelkästään havainto, että hieno alkumalli sivilisaatioiden kasvusta tarvitsi metafyysistä tukea, jää avoimeksi. ²⁷⁷

Empiirisyyden sijaan Toynbeen teksti ei ollut vakavaa tutkimusta, vaan ”onnekas sukellus, jossa paino on sanassa onnekas…menneillä tapahtumilla voidaan todistaa mitä vain, jos ne pannaan sopivaan järjestykseen.” Toynbee oli onnistunut puristamaan ne muottiin, joka oli ollut hänen päässään alusta pitäen. Niinpä ei ole ihme, että myös tulevaisuuden mietinnät muuttuivat esim. uskonnon osalta sillisalaatiksi, jossa vilahtelevat ”Neitsyt Maria ja Äiti Isis,

275 Geyl & Toynbee & Sorokin 1949, 14-35, 76, 79-90. –Keskustelussa Toynbee vakuutti: ”Uskon vapaaseen tahtoon; ihmisen vapauteen vastata koko sydämensä ja sielunsa voimalla haluamallaan tavalla, kun elämä asettaa hänelle haasteen. Näin minä uskon.” 1949, 76. A.L. Kroeber ja H. Kuhn näkivät Toynbeen metodissa empiris-miä. Mason 1958, 3-8. Mason käy läpi tutkijoiden arvioita Toynbeestä: Mason 1958, 6-21.

Toynbeen toimintamallia valaisi hyvin hänen tapansa esittää ensin alkuhypoteesin, jota hän pian piti todistettuna faktana, jota saattoi käyttää seuraavien väitteiden pohjana. Näin tapahtui esim. sivilisaation hajoamisprosessin kuvauksessa. J.H. Plumb huomautti aikanaan, että Toynbeen viittaukset esim. eskimoihin, inkoihin ja polynesia-laisiin viittasivat sattumanvaraisuuteen, ts. Toynbee turvautui selpolynesia-laisiin teoksiin, joita sattui olemaan hänen kul-loisenkin työpaikan kirjastossa. Plumb 1988, 210.

276 Dray 1960, 32-54. –Drayn mielestä Toynbeen vaikeudet eivät olleet kokonaisuudessaan niin katastrofaalisia kuin mitä hänen kriitikkonsa olivat tavallisesti niistä esittäneet (33).

277 Snooks 1998, 74.

pyhä Mikael ja Mithra, pyhä Pietari ja Muhammed, pyhä Augustinus ja Jalal-ad-Din Mawla-na. Suurin asia on siinä, että kyseessä on uskonto.”²⁷⁸

Kriitikkojen mielestä Toynbee oli deterministi, vaikka toista väittikin. Toynbee uskoi löytä-neensä tien historian kehitystä ohjaavien lakien ja mallien maailmaan tavalla, johon perin harva muu historioitsija saattoi yhtyä. Varsin kuvaava on amerikkalaisdiplomaatti George Kennanin kertomus kylmän sodan alkuvuosiin sijoittuvista kohtaamisista Toynbeen kanssa.²⁷⁹ Näiden aikana Kennanille muodostui kuva Toynbeestä niin ihmisenä kuin historioitsijanakin.

Myöhemmin hän ihmetteli, mistä Toynbee löysi esittelemänsä historian yhdenmukaiset mallit (patterns), kun empiiristen luonnontieteiden edustajillakin oli ajoittain vaikeuksia nähdä sel-laisia. Olihan ”fysikaalis-empiirinen maailmammekin vain ajallinen jatkumo kompleksisille ilmiöille, jotka todennäköisyyslakien ja lämpödynamiikan periaatteiden valossa ovat siinä määrin toistumattomia ja kertakaikkisia, että kaikki kiinnostava merkittävine yksityiskohti-neen tapahtuu vain kerran.”²⁸⁰

Lisäksi Kennan ihmetteli Toynbeen historiakuvausten persoonattomuutta aina harmauteen asti. Tuhansilla ja tuhansilla historian sivuilla liikkui äärimmäisen vähän yksilöitä. Selitys löytyy luonnostaan maailmanhistorian ’panoraamanäköalasta’, mutta Kennan näki siinä hei-jastumaa myös viktoriaanisesta kasvu- ja koulutustaustasta, jonka pohjalta Toynbee kykeni tarkkailemaan viileästi, tunteista irrallaan niin ympäröivää maailmaa kuin tieteellisiä kriitikoi-taankin.²⁸¹

Mm. Drayn mielestä Toynbeen vertailumateriaali oli kerta kaikkiaan liian suppea: tutkittava-na oli vain kolmisenkymmentä sivilisaatiota, joista osa oli vielä alkuunsa tukahtuneita (arres-ted). Materiaali ei riittänyt todistamaan minkään historiallisen lain olemassaoloa, joten Toyn-been tunnetuinkin esimerkki eli haaste-vastaus –laki’ jäi varmentamatta. Niinpä ToynToyn-been toimintamalli muistutti jyrkimpien arvostelijoiden mielestä enemmän Prokrusteen vuodetta

278 Taylor 1956, 115-117.

279 Kun Kennan nimitettiin 1950-luvun alussa USA:n Moskovan suurlähettilääksi esitti Toynbee BBC-yleisölle hänen kuuluvan sulloisessa kylmän sodan maailmantilanteessa niiden puolen tusinan ihmisen joukkoon, joiden viisaudesta, kyvystä ja hyvästä tahdosta koko ihmiskunta oli riippuvainen. Kennan ei juurikaan pitänyt tällaisista suosituksista. Mayers 1988, 195-6.

280 Kennan viittasi professori Stephen Jay Gouldin samansisätöiseen lausumaan. Kennan 1989.

<http://www.nybooks.com/articles/4012.> Luettu 10.10.2005

281 Kennanin lainaus professori Stephen Jay Gouldilta. Kennan ei kuitenkaan väheksynyt Toynbeen ansioita tiedemiehenä ja oppineena: “Hänen oppineisuutensa oli valtava, hänen asialle omistautumisensa ehdoton, hänen työteliäisyytensä legendaarinen ja hänen kykynsä tuottaa historiallisia tekstejä yksinkertaisesti uskomaton.”

Kennan 1989, 1-9. <http://www.nybooks.com/articles/4012.> Luettu 10.10.2005

kuin todellista empiriaa. Toisaalta Toynbee esitti lukuisia poikkeuksia ’laeistaan’ ja jätti muu-tenkin historiallisen ’lain’ määrittelyn kuin ilmaan.²⁸²

Toynbeen tieteellisen arvostuksen kannalta oli Karl Popperin häneen kohdistama kritiikki kohtalokasta. Popper myönsi historian pitävän sisällään toistojen kaltaisia ilmiöitä, joita kui-tenkin sävyttivät ”valtavan erilaiset” olosuhteet. Siten meillä ei ollut mitään pitävää perustetta odottaa minkään historiallisen prosessin noudattavan Toynbeen esittämän pohjamallin mu-kaista kehityskulkua.²⁸³

Lisäksi Toynbeen sivilisaatio-määritelmä oli jo ennakolta rakennettu sellaiseksi, että se sopi hänen sykliseen näkemykseensä. Toynbeen esittämä sivilisaation ja primitiivisten yhteisöjen erottelu perustui ennakkonäkemykseen, jonka mukaan ne muistuttivat fyysisiä tai biologisia organismeja. Kyse oli kuitenkin pelkästä ”holistisesta sekavuudesta”.²⁸⁴

Toisaalta Popper myönsi, että historiassa esiintyi trendejä, joiden pysyvyys riippui kuitenkin hyvin paljon alkuolosuhteista. Historian lait ja trendit olivat hänen mukaansa ”radikaalisti eri asioita”. Trendit olivat alttiita alkuolosuhteissa tapahtuville muutoksille; lait sen sijaan olivat universaalisti voimassaolevia. Kyse lienee pitkälti siitä, millaisen määritelmällisen eron halu-aa anthalu-aa ilmiön kuvaukselle ja toishalu-aalta sen selitykselle. Muodollisen formuloinnin puutteista huolimatta esimerkiksi Toynbeen tunnetussa sivilisaation syntyä ja kehittymistä koskevassa

’haaste-vastaus –laissa’ on nähty myös historiallisen tiedon lisääntymisen kannalta hyödylli-siä piirteitä. Popperin omaksuma induktion hylkäävä linja johti itse asiassa väistämättä siihen, ettei minkään ilmiön tulevaa kehitystä ollut mahdollista määritellä. ²⁸⁵

Isaiah Berlin oli historiakäsityksessään varsin lähellä Karl Popperia. Berlin piti v. 1953 kiite-tyn, joskin myös paljon kiistelyä aiheuttaneen luennon otsikolla ’Historical Inevitability’. Sii-nä hän puolusti ihmisen vapaata tahtoa kaikkia historiallisen determinismin muotoja vastaan:

”Käsityksellä, että historia noudattaa lakeja, olivat ne sitten luonnollisia tai yliluonnollisia, tai että jokainen ihmiselämän tapahtuma on palanen välttämättömässä mallissa, on syvä metafyy-sinen alkunsa.” ”Kaikki nämä teoriat ovat yhdellä tai toisella tavalla determinismin muotoja, olivat ne sitten teleologisia tai mekanistisia, tai esteettisiä tai tietellisiä. Ja näiden katsomusten

282 Dray 1964, 91-91, 96.

283 Popper 1957, 110-111.

284 Popper 1957, 111-112, 114. –Wilkins kuitenkin näki ajatusviheen Popperin suorittamassa kokonaisuuden ja sen osien välisen suhteen erittelyssä. Mennoniittisten yhteisöjen esiintyminen Amerikassa ei estä arvioimasta koko amerikkalaisen yhteiskunnan kehityssuuntaa tietynsuuntaiseksi. Wilkins 1978, 148-9.

285 Popper 1957, 115-116; Wilkins 1978, 152-156.

yhteinen tuntomerkki on viittaus siihen, että yksilön valinnan vapaus…on pohjimmiltaan il-luusio.”²⁸⁶

Berlinin argumentaatio kattoi kaikki historian sidottua lainalaisuutta ja väistämättömyyttä johtotähtenään pitävät katsomustavat, joiden joukossa oli myös marxismin kaltaisia suuria poliittisia liikkeitä. Tämänkaltaisten sanomien yhteisvaikutus heijastui usein ihmisen henkilö-kohtaisen vastuun minimointina ja elämän trivialisointina. Jos kaikki eteni suurempien voimi-en määräämällä tavalla - olivat nämä sittvoimi-en jumalallisia voimia tai taloudvoimi-en liikelakeja - missä oli yksittäisen ihmisen arvo ja vaikutusmahdollisuus? Berlin liitti – tosin hieman epäröiden – kyseenalaisten vaikuttajien joukkoon myös Arnold Toynbeen. joka Herderin, Hegelin, Mar-xin ja Spenglerin tapaan oli esittänyt väitteitä historian rakenteiden ja lainalaisuuksien löytä-misestä. Berlinin vahvana näkemyksenä sen sijaan oli, ”ettei todisteita kaiken kattavasta de-terminismistä ollut saatavilla.” ²⁸⁷ Mutta Berlin itsekään ei esittänyt vahvojen väitteidensä tueksi juuri muuta kuin oman kaunopuheisuutensa. Täten hän jätti itsensä avoimeksi jälkikri-tiikille. ²⁸⁸

Kaiken Toynbee-kritiikin keskellä on syytä muistaa, ettei mistään historian yleistyksestä ole saatavissa lopullista totuutta, johon kukaan ei koskaan voisi esittää sinänsä relevanttia ja ku-moavaa vastaväitettä. Tässä valossa lopullisten todisteiden löytymättä jääminen ei jonkin his-torian yleistyksen kohdalla merkitse väitteen automaattista kelvottomuutta. Sama pätee itse asiassa mihin tahansa väitteeseen. Koska asiaa ei voida ratkaista näkemysten ulkoisten kan-nattajamäärien perusteella, on palattava kohtuullisuuteen. Tämä tarkoittaa, että vaihtoehtona ei ole todistetun tai todistamattoman väitteen esittäminen, vaan todistamattoman väitteen esit-täminen tai sen sijaan täysi vaikeneminen.²⁸⁹

Filosofi von Wright piti ärsyke-reaktio –käsiteparia merkkinä Toynbeen soveltamasta kausaa-lisesta metodista tai ainakin kausaliteetin esikuvan antamasta inspiraatiosta. Tässä mielessä Toynbee oli deterministi, mutta ei kuitenkaan fatalisti, koska hän jätti ihmisen reagoinnille viimeisen sanan. Ero esim. Spengleriin oli kuitenkin ilmeinen, koska Spengler näki historiassa puhtaan kausalismin sijasta kohtalon määrittelemättömien voimien luomaa väistämättömyyt-tä. Kohtalo ilmeni sarjana toisiaan vahvistavia motiiveja, jotka osoittavat tietä

286 Berlin 1959, 13, ´20.

287 Berlin 1959, 9, 15, 32-34, 69.

288 Snooks 1998, 152-154.

289 Aydelotte 1967, 155-159.

selle toiminnalle. Molempien ongelmana oli löytää ’kulttuurien’ yhdenmuotoisuudelle järke-vät kriteerit. Spenglerillä oli oma alkusymboliteoriansa, mutta Toynbeellä koko ongelma jäi täysin auki. von Wrightin mielestä kulttuuri määrittyi lähinnä psykologisen motiiviopin poh-jalta: suuret kulttuurit eli sivilisaatiot olivat eräänlaisia historiassa esiintyviä ”motiivien tihen-tymiä.” Niin Toynbeetä kuin Spengleriäkin oli kaiken kaikkiaan moitittava oppiensa kietomi-sesta liikaa ”filosofisiin utupilviin”. ²⁹⁰

On sanottu, että historian lakien etsintä oli Toynbeelle kuin Graalin maljan metsästys: olemat-toman haravointia. Mitään koko historian kattavia historian lakeja ei ole olemassa; etsinnän tulee koskea elämän perustavimpien pohjatekijöiden suhteita ja niitä määrittäviä lainalaisuuk-sia – aivan kuten fysikaalisen maailman luonnonlait ovat.²⁹¹ Niitä selittävien dynaamisten mallienkin hyödyllisyydestä voidaan olla eri mieltä. Kuitenkin on selvää, ettei edes Toynbeen haaste-vastaus –malli täyttänyt universaalilain tuntomerkistöä. Siksi hän päätyi omatekoiseen rooliinsa jumalallisen hengen profeettana. Laihaksi lohduksi jäi, ettei Toynbee samoillut yksin köyhäksi jääneellä metafyysesellä löytöretkellään. Olivathan monet ihmiskunnan suurimmista ajttelijoista tällä tiellä hänen uskollisina matkatovereinaan. ²⁹²

Toynbeen sivilisaatiomääritelmät paljastuivat kulttuurintutkijoiden arvioissa epäselviksi ja tulkinnallisiksi. Itse asiassa Toynbee ei koskaan suorittanut selkeää ja toimivaa käsiteanalyy-siä. Hänen määritelmänsä sivilisaatiosta ’historiantutkimuksen itseselitteisinä yksikköinä’

(intelligible fields of historical study) ei antanut mitään selvää lähtökohtaa yksiköiden tunnis-tamiseen. Koska sivilisaatiot ovat vuorovaikutuksessa keskenään, voi äärimmäiseksi johto-päätökseksi tulla, että on olemassa vain yksi sivilisaatio.²⁹³

Annalistisen koulukunnan tunnettu edustaja Fernand Braudel kritisoi Toynbeen sivilisaa-tionäkemyksiä sekä määritelmällisestä epäselvyydestä että kulttuurisen diffuusion merkityk-sen ymmärtämättömyydestä. Koska uskonto kasvoi Toynbeen ajattelussa kaikkea hallitsevak-si tekijäkhallitsevak-si, ei hän uhrannut kähallitsevak-sittelyssään riittävän vakavaa huomiota valtion ja yhteiskunnan

290–von Wright 1999, 377-390. –von Wrightin arvio ilmestyi alkunperin v. 1951, joten se perustui vain Studyn osien 1-6 sisältöön.

291 Snooks 1998, 85-6

292 Snooks 1998, 86-8.

293 Bagby 1958, 177; Dray 1964, 94.

rakenteiden tarkastelulle, ei teknologialle tai taloudelle, puhumattakaan eri sivilisaatioiden välisistä vaikutteiden siirroista.²⁹⁴

Vaikka Toynbeen suuri projekti jäi siten monin osin puutteelliseksi, antoi Braudel hänelle myös tunnustusta: Toynbee omaksui oman innoituksensa johdattamana pitkälti saman longue durée –näkökulman, joka oli annalisteille niin tyypillinen. ”Arnold Toynbeen suuri ansio on siinä, että hän käsitteli pitkiä ajanjaksoja silläkin uhalla, että oli vaarassa itse hukkua niihin;

että hän uskalsi vertailla toisiinsa ilmiöitä, jotka tapahtuivat vuosisatoja toisista erillään; että hän etsi näitä laajoja, jossain määrin epätodellisia, mutta kuitenkin tärkeitä reittejä.” Mutta Toynbeen rasitteena oli kuitenkin se, että hän otti huomioon vain samankaltaisuudet ja jätti eroavuudet syrjään, voidakseen ahtaa kaikki yhteen ja samaan muottiin.²⁹⁵

Määritelmällisestä sekavuudesta johtuen ei ollut ihme, että Toynbeen sivilisaatiolista näytti sekavalta. Se oli mitä ilmeisimmin laadittu sillä silmällä, että se vastaisi hänen ennakkosuun-nitelmaansa sivilisaatioiden elinkaaresta. Sivilisaation tuli päättyä ’yleisvaltioon’, josta syn-tyisi uusi uskonto eli ’yleiskirkko’. Tällaisten sivilisaatio-kirkko –parien rakentaminen mil-lään johdonmukaisella tavalla osoittautui ainakin Philip Bagbyn silmissä mahdottomaksi teh-täväksi.²⁹⁶

Toynbeen listan epäjohdonmukaisuudet ja sekavuudet tarjosivat elävän esimerkin siitä, mihin selkeiden kritteerien puute johtaa. Kriteerien tulee olla merkittäviä ja niitä tulee soveltaa joh-donmukaisesti. Nyt Toynbee oli itse asiassa tehnyt sivilisaatioiden vertailevalle tutkimukselle karhunpalveluksen asettamalla koko tutkimuksen kyseenalaiseksi. Jopa Spengler osoittautui tässä katsannossa hyödyllisemmäksi. ²⁹⁷

Joissakin myöhemmissä arvioissa Toynbeen sivilisaatiokäsitteiden sekavuutta ei ole pidetty samalla tavalla ratkaisevana puutteena. Sivilisaatioiden rajaaminen on osoittautunut varsin pitkälle tutkijakohtaiseksi kysymykseksi. Kyse on enemmänkin hedelmällisten lähtökohtien tarjoamisesta jatkopohdinnoille. Erityisesti kansainvälisten suhteiden tutkimuksen (IR) näkö-kulmasta Toynbeen pohdinnat ovat antaneet runsaasti hyödyllisiä virikkeitä. ²⁹⁸

294 Braudel 1980, 192-3.

295 Braudel 1980, 196-7.

296 Bagby 1958, 95, 122, 159, 163, 178-180. –Bagby itse itse ’löysi’ yhdeksän varsinaista sivilisaatiota ja huo-mattavan joukon toissijaisia, suoritettuaan sitä ennen kulttuuri- ja sivilisaatiokäsitteiden seikkaperäisen määritte-lyn. Hän nimesi kulttuurin ”yhteisön jäsenten käyttäytymisessä havaittaviksi säännönmukaisuuksiksi”. Se oli historian ymmärrettävä osa, josta historioitsija oli yleensä kiinnostunut. Sivilisaatiolla hän tarkoitti ”suurempia, kompleksisempia kulttuureita, joita historioitsija yleensä tutki.... Sivilisaatio on kulttuuri, jossa on kaupunkeja, joiden asukkaista suuri osa ei ole sidottuja ruuan tuottamiseen.”

297 Bagby 1958, 181.

298Yurdusev 2002, 7-16. <http://www.leeds.ac.uk/polis/englishschool/papers.htm>. Luettu 2.12.2005.

Venäläis-amerikkalainen sosiologian uranuurtaja Pitirim A. Sorokin osallistui jo 1940-luvun lopulla Toynbeen ja Geylin väliseen vuoropuheluun. Hän oli omissa tutkimuksissaan (mm.

teoskokonaisuus Cultural Dynamics I-IV, 1937-1941) luonut oman spenglerimäisiä vaikuttei-ta saaneen kulttuurijärjestelmänsä. Sosiologina Sorokin kritisoi sitä, että Toynbee oli jättänyt Studyssään miltei kokonaan arvioimatta ja huomioon ottamatta modernin yhteiskuntatieteelli-sen tutkimukyhteiskuntatieteelli-sen tulokset. Siksi Toynbeen analyysit olivat yksipuolisia ja riittämättömiä.²⁹⁹ Sorokinin pääkritiikki kohdistui Toynbeen sivilisaatioteoriaan – olihan Sorokin perehtynyt itse syvällisesti kulttuurisysteemien analyysiin.³⁰⁰ Hän ei pitänyt Toynbeen ’sivilisaatioita’

yhtenäisinä systeemeinä, vaan irrallisten kulttuuriobjektien ja piirteiden kasaumina, joiden yhteenliittyminen johtui enemmän sattumanvaraisesta sijainnista kuin merkittävistä kausaali-sista kytkennöistä. Siksi ne eivät olleet yhtenäisen elämänkaaren omaavia kokonaisuuksia.³⁰¹ Toynbeen tapa nähdä tekniikka ja talous muusta kulttuurikokonaisuudesta irrallisina oli kes-tämätön. Sama koski muitakin kulttuurin osia kuten uskontoa, taidetta, jopa politiikkaa. Kult-tuuri ei siis ollutkaan ’pienin tutkittavissa oleva yksikkö’, vaan ’kasauma’ (congery), erään-lainen ’suuri kaatopaikka, jossa elivät rinnakkain monet toisiinsa mitenkään kytkeytymättö-mät sosiokulttuuriset systeemit. Samoin Toynbeen innokkuus luokitella sivilisaatioita erilai-siin hajoamisen ja keskenkasvuisuuden tiloihin teki hänestä eräänlaisen ’sivilisaatioiden hau-tausurakoissijan’. Tiukka pitäytyminen alussa omaksuttuihin toimintamalleihin pakotti Toyn-been tulkitsemaan esim. Egyptin ja Kiinan kulttuurit tuhansien vuosien ajaksi ’kivettyneiksi kulttureiksi. Tuloksena oli eklektinen sekoitus tieteen ja filosofian historiaa, etiikkaa, politii-kan teoriaa, teologiaa ja uskontoa. Silti tuloksena oli merkittävä teos historian ja sosiaalitie-teiden alalla.³⁰²

Kritiikistä huolimatta Sorokin näki itsensä Toynbeen sukulaissieluksi mm. siinä, että molem-mat olivat valmiit hylkäämään lineaarisen historiakäsityksen ja korvaamaan sen ’multifor-maalisella’ näkemyksellä, jossa syklisyys ja trendien vaihtelut olivat toistuvia. Kiinnostus sosiokulttuurisissa prosesseissa tai jopa sivilisaatiotasoisissa ’supersysteemeissä’ ilmeneviin toistuviin yhdenmukaisuuksiin, rytmeihin ja sykleihin yhdisti laajemminkin Sorokinia

299 Sorokin 1956, 178.

300 Ks. Galtung 1997a, 113-119.

301 Sorokin 1951, 205-206, 209-214, 228.

302 Geyl & Toynbee & Sorokin 1949, 108-122; Sorokin 1956, 172-190; Sorokin 1963, 412-414.

beehen. Tämän pohjalta molemmat etsivät merkkejä länsimaisen sivilisaation rappiosta. Ai-van turhaan ei Pieter Geyl siten nimennyt molempia ’tuhon profeetoiksi’.³⁰³

Tunnettu historianfilosofi R. G. Collingwood nimesi omassa arviossaan Toynbeen mielen-kiintoisella tavalla positivistiksi ja naturalistiksi. Collingwoodin mukaan Toynbee määritteli esim. sivilisaatioiden rajat liian jyrkällä tavalla, joka ei tunnistanut ilmiöiden monimutkaista riippuvuutta toisistaan. Toynbee ei siten kunnioittanut oikealla tavalla historian jatkuvuuspe-riaatetta. Tämä oli merkki siitä, ettei Toynbee ollut suorittanut historiallisen tietämyksensä vaatimaa filosofista pohdintaa riittävän syvällisesti. Toiseksi Toynbeellä ei ollut riittävää ymmärrystä historiallisen prosessin ja historioitsijan välillä vallitsevasta suhteesta. Tällä Col-lingwood viittasi omaan näkemykseensä aidon historiallisen tiedon saavuttamisesta historioit-sijan suorittaman ’eläytymisprosessin’ avulla.³⁰⁴

Toynbeen pohdinnat länsimaisen sivilisaation tilasta ja tulevasta kohtalosta olivat varsin epämääräisiä. Pieter Geyl totesi asian suoraan: länsimainen sivilisaatio ei merkinnyt Toyn-beelle mitään. ³⁰⁵ Syvällinen epäluulo kansallisvaltioita ja nationalismia vastaan olivat Toyn-been tervettä ajattelua sokaisevia tekijöitä. Tässä yhteydessä ToynToyn-been historiakäsitystä hal-litsivat liikaa henkiset voimat. Lopputuloksena ei tällöin voinut olla kuin itsensä kanssa toi-vottomassa ristiriidassa oleva systeemi. Tämänsuuntainen kritiikki ei tarkoittanut, että sen esittäjä olisi materialisti. Se tarkoitti ainoastaan, ettei sellaisia aineellisen kehityksen

Toynbeen pohdinnat länsimaisen sivilisaation tilasta ja tulevasta kohtalosta olivat varsin epämääräisiä. Pieter Geyl totesi asian suoraan: länsimainen sivilisaatio ei merkinnyt Toyn-beelle mitään. ³⁰⁵ Syvällinen epäluulo kansallisvaltioita ja nationalismia vastaan olivat Toyn-been tervettä ajattelua sokaisevia tekijöitä. Tässä yhteydessä ToynToyn-been historiakäsitystä hal-litsivat liikaa henkiset voimat. Lopputuloksena ei tällöin voinut olla kuin itsensä kanssa toi-vottomassa ristiriidassa oleva systeemi. Tämänsuuntainen kritiikki ei tarkoittanut, että sen esittäjä olisi materialisti. Se tarkoitti ainoastaan, ettei sellaisia aineellisen kehityksen

In document "Ihmisen on valittava" : Arnold J. Toynbee - Historioitsija aikalaiskriitikkona ja tulevaisuuden suunnannäyttäjänä (sivua 84-106)