"Mitä enemmän luotamme tulevien suku-polvien riskejä ja turvallisuutta koskevi-en valintojkoskevi-en viisautekoskevi-en, sitä vähemmän meidän tarvitsee jättää niille perinnöksi erityisiä, niiden valinnan vaihtoehtoja ra-joittavia rakenteita (ennen kaikkea fyysi-siä). Jättämällä niille uuden etsintää tu-kevia resursseja - tietoa, taitoja, hyvässä kunnossa olevia instituutioita ja luotta-musta - jätämme niille sananvaltaa omaan elämään ja tulevaisuuteen "
(VN:n selonteko 1997, 106).
Suomalainen hyvinvointivaltio on rakennettu as-teittain. Vuosisadan alussa korostettiin vakaan tuotannollis-teknisen infrastruktuurin tärkeyttä ja julkiset voimavarat ohjattiin teiden, rautatei-den, viemäreirautatei-den, puhelinyhteyksien ja vastaa-vien luomiseen. Seuraavassa vaiheessa luotiin
koulu- ja terveydenhoitojärjestelmät ja tasa-ar-von edistämisen tavoitteista erilaiset tulonsiirto-järjestelmät. Nyt ollaan tilanteessa, jossa suh-teellisen vahvaksi rakennettua kokonaisuutta olisi arvioitava uudelleen. Miten hyvinvointi saadaan kestäväksi? Miten malli saadaan jousta-vaksi niin, että se varautuu ajoissa häiriöihin myös sosiaalipolitiikassa eikä vain rahapolitii-kassa?
Hyvinvoinnin ja vaurauden kehä
Hyvinvoinnin tekijät ovat toisistaan riippuvai-sia. Hyvinvointia voidaan kuvata kehäksi, jossa vaurauden liike on tärkeää. Vaurautta lisäävien tekijöiden ja niistä vastaavien toimijoiden keski-näisten suhteiden on oltava kunnossa. Yhdenkin vaurauden perustekijän ontuessa ontuu koko jär-jestelmä.
Tehokas ja tuottava työ, yrittävä ja innovatii-vinen ilmapiiri, hyvä elinympäristö, hyvinkou-lutetut ihmiset ja tehokkaat toimivat julkiset pal-velut tekevät Suomesta otollisen paikan elinkei-noille ja ennen kaikkea tulevaisuuden vaativien töiden yrityksille sijoittua. Hyvät, niin työn si-sällön kuin palkkauksen suhteen, työpaikat tuo-vat perheille ja valtiolle rahaa. Tällä puolestaan ylläpidetään korkeatasoista koulutusta, asumis-ta ja huolehdiasumis-taan ympäristöstä sekä muisasumis-ta tule-van vaurauden perustekijöistä. Samalla luodaan pohja uusille tuottaville työpaikoille. Hyvin-voinnin ja vaurauden kehä umpeutuu, ketjut pi-tävät ja liike jatkuu.
Rahoituspohja
Valiokunta keskittyy julkisen sektorin osuuteen hyvinvoinnin rahoituksesta.
Ennen 1990-luvun lamaa Suomen sosiaalime-nojen kansantuoteosuus oli EY:n keskitason ala-puolella ja varsin hyvin hallinnassa. Työttömyy-den kasvaessa ja kansantuotteen samaan aikaan romahtaessa suhteellinen osuus nousi yhdeksi kehittyneiden maiden korkeimmista. Nyt kehi-tys on tasaantumassa.
Hyvinvointiyhteiskunnan kritiikin pääkohde on ollut viime vuosina hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden ja erityisesti Eurooppaa vaivaavan suurtyöttömyyden yhteys. Pelkistäen
hyvinvoin-tikriitikkojen ajatuskulku toimii seuraavasti: ny-kyinen hyvinvointiyhteiskunta vähentää työvoi-man kysyntää korottaessaan työvoityövoi-man hintaa leveällä verokiilalla. Samanaikaisesti työnhaki-joiden motiivi hakea työtä tarjolla olevin koh-tuullisin ehdoin on vähäinen erilaisten tulonsiir-toetuuksien nostaessa työvoiman pohjahintaa.
Ajatuskulussa ei periaatteessa ole vikaa. Ve-rojen ja muiden välillisten työvoimakustannus-ten nousun vaikutus työvoiman kysyntään on ai-nakin lyhyellä tähtäyksellä huomattava. Niin-ikään puhe tuloloukusta ja kannustinongelmista on pitkälti perusteltua. On kuitenkin kohtuuton-ta suoraviivaisesti yhdistää näitä rakenteellisia ongelmia 1980- ja 1990-lukujen
suurtyöttömyy-teen. Ajatuskulku, jonka mukaan esimerkiksi Suomen työttömyyden viisinkertaistuminen vuosina 1991-93 olisi johtunut hyvinvointiyh-teiskunnan rakenneongelmista ei kestä kriittistä tarkastelua. Yhteiskunnan ja julkisen sektorin rakenteissa ei tapahtunut mitään dramaattista ja äkillistä muutosta. Syyt työttömyyden kasvuun löytyvät makrotalouden puolelta: kansantuot-teen kasvu putosi parin vuoden aikana normaa-lilta täystyöllisyysuralta ja supistui voimakkaas-ti. Kansantuotteen supistumisen ja työttömyy-den kasvun yhteys on jälkeenpäin tarkastellen miltei identtinen. Niinikään nyt virinnyt talou-dellinen kasvu on lisännyt työpaikkojen määrää varsin nopeasti. Vuoden aikana, elokuusta 1997 elokuuhun 1998, oli syntynyt 80 000 uutta työ-paikkaa, mikä on Euroopan kärkisaavutus.
OECD:n Suomea koskevassa ns. maatutkin-nassa elokuulta 1998 todetaan, että neljän vuo-den ajan Suomen talouvuo-den kasvuvauhti on ollut yli kaksinkertainen OECD-maiden keskiarvoon verrattuna. Samalla korostetaan, että työttö-myysasteen lasku vuoden 1994 huipusta, 19 pro-sentista, alle 13 prosenttiin vuoden 1998 alku-puoliskolla on suurin missään OECD-maassa to-teutunut työttömyysasteen aleneminen niin ly-hyessä ajassa.
Automaation eteneminen, Venäjän kaupan ro-mahdus, pankkikriisi, aikuisväestön heikko kou-lutus ja globaalin talouden murros olivat suur-työttömyyden tekijöitä. Julkisen sektorin ongel-mana oli, että sen rakenteet eivät uudessa tilan-teessa muuttuneet tarpeeksi nopeasti.
Työttömyysluvut ovat kiistanalaisia. Työttö-myyttä selkeämpää on tarkastella työllisyyttä eli tehdyn työn määrää. Työn määrä on laman aika-na selvästi vähentynyt, sillä vuosiaika-na 1990-95 työllisten suomalaisten määrä laski 2,4 miljoo-nasta 1,9 miljoonaan. Helmikuussa 1998 luku on 2,2 miljoonaa. Tekemättömän työn kustannuk-set ovat monet. Vuonna 1997 työttömyystur-vaan ja työvoimapolitiikan toimeenpanoon käy-tettiin runsas 18 miljardia kun vastaava luku hy-vänä aikana (1990) oli runsas viisi miljardia.
Useat valtion- ja kansantalouden asiantunti-jat varoittavat, että pitkällä aikavälillä suurin
huolenaihe ei kuitenkaan ole työttömyys vaan työvoiman riittävyys.
Talouden huoltosuhteella ilmaistaan kuinka monta työelämän ulkopuolella olevaa kukin työssäkäyvä elättää. Vuonna 1987 huoltosuhde oli 1,10. Nyt - kymmenen vuotta myöhemmin - kutakin sataa työllistä kohden on 166 huolletta-vaa. Suurten ikäluokkien siirtyminen eläkkeelle ja eliniän piteneminen aiheuttavat suuren muu-toksen työllisten ja eläkeläisten suhteessa. Kun tähän asti yhtä eläkeläistä kohti on ollut töissä lähes kaksi henkeä, jo parinkymmenen vuoden päästä olemme ehkä tilanteessa, jossa jokaista työssäkäyvää kohden on yksi eläkeläinen.
Kun työeläkejärjestelmää vuonna 1962 luo-tiin, tavoitteena oli 40 prosentin loppueläke ve-roasteen ollessa alle 30 prosenttia. Lähes 40 vuotta myöhemmin veroaste on 55-57 prosenttia ja loppueläke 60 prosenttia. Alkuvaiheessa las-kettiin ensimmäisten 40 prosentin työeläkkei-den toteutuvan vuonna 2002. Järjestelmää on sen jälkeen edunsaajalle olennaisesti parannettu.
Joulukuun ensimmäisenä päivänä 1997 ensim-mäinen naistyöntekijä sai täyden 60 prosentin työeläkkeen 65-vuotiaana.
Suhteessa moneen muuhun eurooppalaiseen eläkejärjestelmään olemme varautuneet olennai-sesti paremmin. Edellä mainittu täysi työeläke on nimetty maailman ensimmäiseksi. Silti aja-tus kerätyistä eläkkeistä on osin harhakuva. Suo-men työeläkejärjestelmä koostuu sekä säästämi-sestä että sukupolvien välisäästämi-sestä siirrosta eli sii-tä, että tuottavassa iässä olevat sukupolvet luo-vuttavat osan työtulostaan toisaalta nuorille ja toisaalta vanhoille. Työiässä kerätyillä säästöil-lä rahoitetaan nykyään noin neljäsosa ja työ-ikäisten maksuilla kolme neljäsosaa eläkkeistä.
Se, miten hyvin eläkerahastoihin kerättyjä varo-ja sijoitetaan, on oma vaikea ongelmansa.
Miten kansantalous pystyy rahoittamaan vä-estön ikääntymisestä johtuvat kasvavat menot?
Kun on tehty erilaisilla oletusarvoilla selvityk-siä kansantalouden rahoituskyvystä 2000-luvul-la, optimistisissa arvioissa - kuten esimerkiksi työeläkerahastojen laskelmissa - katsotaan julki-sen rahoitukjulki-sen olevan pitkällä aikavälillä kun-nossa. Toisaalta varovaisessa ja talouskasvun
suhteen optimistisessa valtiontalouden ns. pe-ruslaskelmassa on aiemmin päädytty jopa sii-hen, että kasvavia työeläkemenoja rahoitetaan vuodesta 2010 rahastoja purkamalla ja jo vuon-na 2024 rahastot olisi syöty. Samaisen peruslas-kelman mukaan eläkerahastojen alasajo johtaisi 10 prosentin korotukseen työeläkemaksuissa vuonna 2025 ja kokonaisveroaste nousisi run-saalla neljällä prosenttiyksiköllä.
Uusimassa Valtion taloudellisen tutkimuskes-kuksen (VATT) tutkimuspäällikkö Pekka Park-kisen tutkimuksessa "Kansantalous ja eläkkeet vuoteen 2050" (1998) todetaan, että eläkepom-mia ei tarvitse pelätä. Eläkemaksut pysyvät ku-rissa, jos talous kasvaa ja eläkkeelle mennään nykyistä vanhempana. VATT:n mukaan suurten ikäluokkien ei tarvitse enää tuntea syyllisyyttä eläkepommista. Elinajan pidentyminen nostaa eläkemenoja selvästi enemmän kuin suurten ikä-luokkien siirtyminen eläkkeelle. Eläkepommis-ta puhuminen on turhaa toisesEläkepommis-takin syystä. Tule-vat eläkkeet nielevät vähemmän verovaroja kuin nykyiset eläkkeet, koska tulevaisuuden eläkeläi-sille on enemmän työeläkevuosia ja -palkkaa kuin nykyisillä eläkeläisillä. Kun yhä useampi saa eläkkeensä työeläkerahastosta, tarvitaan val-tion rahaa entistä vähemmän.
VATT:n mukaan eläkemenoihin vaikuttaa en-sisijaisesti kansantalouden kehittyminen. Mitä nopeammin talous kasvaa, sitä suurempi osuus kakusta riittää eläkemenoihin. Eläkkeelle pitäisi siirtyä myös entistä vanhempana, koska elinikä nousee. Työelämässä viihtyvälle tulisi antaa pa-rempi eläke. Eläkkeelle lähtöikää voisi nostaa Ruotsin mallin mukaan. Ruotsissa 61-vuotias voi päättää milloin lähtee eläkkeelle. Jos vapaus houkuttaa heti on eläkekin pienempi kuin niillä, jotka viihtyvät töissä pitempään.
Rahoitusongelmat ovat pakottaneet 1990-lu-vulla kiinnittämään julkisten palvelujen kustan-nuksiin erityistä huomiota. On luotu sia kuvaavia mittareita. Tietoisuus kustannuk-sista ja niiden eroista esimerkiksi kuntien välillä on nopeasti kohonnut. Työttömän vuosikustan-nuksiksi on arvioitu 80-100 000 markkaa. Sai-raala- tai laitoshoidossa olevan huonokuntoisen vanhuksen, joita on Suomessa 33 000,
vuosikus-tannukset ovat useita satoja tuhansia. Keskimää-rin tavanomainen vanhuksen laitoshoitopaikka maksaa 190 000 markkaa vuodessa. Vastaavasti korkeakoulupaikka maksaa keskimäärin 29 000 markkaa, joka summa ei sisällä opiskelun kuluja vaan vain ne kustannukset, joilla korkeakoulut toimivat. Lapsen hoitopaikan vastaavat välittö-mät kulut ovat 37 000 markkaa vuodessa.
Suomen kilpailukyky
Tulevaisuusvaliokunta katsoi edellisessä mietin-nössä (TuVM 1/1997 vp) olevan tärkeätä kehit-tää kansantalouden lukujen ohelle monipuoli-semmin hyvinvointia ja sen kehitystä kuvaavia mittareita. Valtiovarainministeriön uusi kilpai-lukykyselvitys, Suomi taloudellisena toimin-taympäristönä 1998, on hyvin laventanut hyvin-voinnin tarkastelukulmaa.
Hyvinvoinnin arvioinnissa on tarkasteltava mikä aikaansaa hyvinvointia, millä elintasoa nostetaan ja miten elämänlaatua parannetaan.
Hyvinvoinnin tekijöiden vertailuja vaikeuttaa se, että niinkin vanhan taloustieteen mittarin kuin kilpailukyky käyttäminen valtioiden, maanosien tai muiden alueiden kehityksen ja tu-levan hyvinvoinnin mahdollisuuksien mittaami-seen ei ole yksinkertaista. Yritysten kilpailuky-kyä on mitattu jo kauan. Onkin esitetty väite, että vain tämä onkin todellista - valtioiden kil-pailukyvyn mittaamisessa ei ole mieltä.
Epäilyistä riippumatta globaalitaloudessa yri-tysten, pääomien, investointien, osaamisen ja minkä tahansa talouden aktiviteetin sijainteja, siirtymisiä ja suunnitelmia seurataan tarkasti.
Suomen sijoituksella kansainvälisissä kilpailu-kykymittauksissa on merkitystä vaikka tarkkoi-hin lukuitarkkoi-hin ei päästäisikään. Suurin osa kilpai-lukykyselvityksistä perustuu yritysjohtajille tai yrityksille tehtyihin kyselyihin teollistuneissa maissa. Toisentyyppistä arviointia edustaa YK:n kehitysohjelman (UNDP) vuosittainen kaikki maat kattava hyvinvointiraportti, jossa koko-naishyvinvointia mitataan odotettavissa oleval-la eliniällä, osallistumiseloleval-la koulutukseen ja tu-lotasolla. Suomi on eri tilastoissa aivan kärjessä ja kokonaishyvinvointitilastossakin kuudes. Jos
luokitteluun otetaan sukupuolten tasa-arvo, Suo-mi on viides.
Suomen sijoitus yritys- ja elinkeinomaailman kansainvälisissä kilpailukykyvertailuissa on vaihdellut samassakin tutkimuksessa paljon ja erittäin nopeasti. World Economic Forum (WEF) sijoitti Suomen vuonna 1997 kilpailuky-vyltään 19. sijalle maailmassa. International In-stitute for Management Development (IMD)si-joitti Suomen vuonna 1996 15. sijalle ja vuonna 1997 neljännelle sijalle. Molemmat käyttävät noin paria sataa mittaria, mutta WEF painottaa yksityisiä kulutusnäkymiä kun taas IMD keskit-tyy yritysten toimintaympäristöön. Mukana oli 53 maata.
Uusimmassa sveitsiläisen IMD:n vuosirapor-tissa, jossa 46 tärkeimmän teollisuusmaan tie-teen ja talouden tehokkuutta mitattiin, Suomi on viidentenä USA:n, Singaporen, Hongkongin ja Hollannin jälkeen. Erityisesti yksityiset yrityk-set ovat panostaneet tutkimukseen enemmän kuin ennen. Vertailussa on mukana 259 tilasto-muuttujaa, jotka on jaettu ryhmiin: kotimaan ta-lous, kansainvälistyminen, hallinto ja politiik-ka, infrastruktuuri ja väestö, yritysten tehok-kuus sekä tiede ja teknologia. Suomen tieteen ja teknologian vahvuuksina pidetään yritysten ja ylipistojen välistä hyvää yhteistyötä sekä tekno-logiaa. Raportissa huomautetaan, että huippu-teknologiasta huolimatta Nobel-palkintoa Suo-meen ei ole saatu vuoden 1945 jälkeen, jolloin A.I. Virtanen sai kemian Nobelin. Heikkouksina tuodaan esille myös patenttien vähäisyys väkilu-kuun verraten, työttömyys, valtionvelka, aivo-vuoto ja korkeat elinkustannukset.
Suurin ero indeksien välillä Suomen kohdalla on poliittisesti eräällä arimmalla alueella eli työ-voimaa ja ihmisten osaamistaitoa kuvaavassa luokassa. WEF sijoittaa Suomen melkein teollis-tuneen maailman huonoimmaksi eli 47. sijalle.
Jäykkiä työmarkkinoita ja korkeaa työttömyyttä pidetään tekijöinä, jotka heikentävät suuresti kilpailukykyä. IMD arvottaa Suomen ensimmäi-seksi perustellen sijoitusta Suomen korkealla koulutustasolla ja osaamisella. Lähes yhtä suuri ero on verotuksen ja julkisen sektorin arvottami-sessa. Toiselle korkea verotus ja suuri julkinen
sektori ovat kilpailukykyä selvästi alentavia te-kijöitä kun toiselle tehokas laaja julkinen sekto-ri on hyvä kilpailutekijä.
Eurooppalaista elinkeinoelämää edustavan UNICE-järjestön kilpailukykyraportissa Suomi sijoittuu keskimääräistä heikommin. Saman-suuntainen tulos on saatu suomalaisessa teolli-suuden ja kaupan keskusjärjestön selvityksessä.
Suomalaisessa yrityskyselyssä kymmenen par-haan kilpailukykytekijän listassa ovat: telekom-munikaatio, raaka-aineiden saatavuus, vieraan pääoman saatavuus, viennin ja tuonnin vaikutus teknologian tasoon ja levinneisyyteen, luotta-mus ja yhteistyön toimivuus yritysten ja rahoit-tajien kesken ja alhainen inflaatio. Muista kil-pailukykyselvityksistä on tuotu esille, että 1990-luvun vahva julkisen vallan panostus koulutuk-seen, teknologiaan ja infrastruktuuriin heijastuu jo selvästi Suomen vahvuuksina.
Suomen heikkouksina tulevat selvityksistä esille julkisen sektorin korkeat menot, korkea verotus, julkisen sektorin korkea työvoima-osuus, suurtyöttömyys ja lyhyt työaika sekä kes-kimääräistä korkeammat työvoimakustannuk-set. Suomalaisessa kyselyssä ylivoimaisesti hei-koimpana tekijänä yritysjohtajat pitivät korkeaa henkilöverotusta. Seuraavana heikkouslistassa tulivat palkkausjärjestelmän rajoitukset ja vero-jen ja sosiaaliturvamaksuvero-jen vaikutukset tuotan-topanosten saatavuuteen, laatuun ja hintaan.
Vertailun vuoksi on tuotava esiin, että pienyri-tysten, taikka suomalaisten yritysten koko huo-mioonottaen, mikroyritysten näkemykset ovat erilaisia. Pääoman saanti, riskirahoituksen epä-varmuus, verotuksen arvaamattomuus, koulute-tun työvoiman saanti ja raskas byrokratia ovat usein päällimmäisiä ongelmia.
Valtiovarainministeriö selvitti keväällä 1998 pääosin OECD:n tietojen perusteella yritysjoh-tajakyselyn avulla kilpailukyvyn erilaisia teki-jöitä ja eri sektoreiden hyviä ja huonoja puolia (Suomi taloudellisena toimintaympäristönä 1998). Vertailumaina olivat Ruotsi, Tanska, Saksa, Hollanti, Irlanti, Iso-Britannia, Yhdys-vallat ja Uusi-Seelanti. Suomen vahvuuksiin luetaan ennen muuta moderni teknologiaympä-ristö, tasokas ja käyttäjälleen edullinen
viestin-nän infrastruktuuri, kilpailukykyinen yritys- ja pääomaverotus sekä nuorten ikäluokkien hyvä koulutustaso. Kansantalous on suotuisa, kansa-laisilla hyvä perusturva ja oikeusvaltion periaat-teita noudatetaan. Yritysten toimintavapaudet ovat lisääntyneet tuntuvasti viimeisten 10 vuo-den aikana.
Pahimmat taloudellisen toimintaympäristön puutteet koskevat verotusta. Kokonaisveroaste ja varsinkin työn verotus on korkea. Muut haas-teet liittyvät työmarkkinoiden toimivuuden ke-hittämiseen, innovaatioiden kaupallistamiseen, kaupallisen ja matemaattisen koulutuksen heik-kouteen sekä ikääntyneen väestön työpanoksen alhaisuuteen.
Olennaista valtiovarainministeriön selvityk-sessä on, että vahvuudet - tieto, tekniikka, vaka-us ja infrastruktuuri - ovat itse aikaansaatuja.
Itse hoidettavissa ovat myös ongelmat eli kor-kea työn verotus ja ikääntymisen mukanaan tuo-mat rahoitusvaikeudet. Valtiovarainministeriö korostaa, että koska ongelmat ja yleensä tulevai-suuden selviytymishaasteet ovat mittavia, on ratkaisujenkin oltava vaativia.
Politiikan näkökulmasta on mielenkiintoista, että 80-vuotta täyttävä Keskuskauppakamari nostaa "Suomi sijaintimaana" -raportissaan (1998) hyvin toimivan hallinnon kilpailuvaltik-si. Suomella on erittäin vähän luontaisia kilpai-lukykytekijöitä. Suomen on oltava mahdollisim-man houkutteleva muissa tekijöissä. Yhteiskun-nan toimivuus, kunnossa olevan lainsäädäntö, hallinnon tehokkuus ja julkisen vallan luotetta-vuus ovat hyvän liiketoiminnan perusta.
Valiokunta korostaa, että on syytä jatkaa suo-malaisen yhteiskunnan hyvinvointia, kilpailuky-kyä ja menestystekijöitä kuvaavan mittariston kehittämistä. Samalla on luontevaa syventää kansainvälistä vertailtavuutta ja kehittää alan yhteistyötä erityisesti EU:n ja OECD:n piirissä.
Sosiaalinen pääoma
Suomessa todetaan yleisesti olevan korkean elintason, hyvän koulutuksen, modernin teknii-kan ja toimivien peruspalvelujen kautta kaikki menestymisen edellytykset. Materiaalinen poh-ja tulevaisuuden tuotannolle poh-ja työlle - myös
in-novaatioille on hyvä. Vähemmän on kiinnitetty huomiota sosiaaliseen pääomaan. On myös ehkä liian luottavaisesti lähdetty siitä, että vain lisää-mällä koulutuksen määrää osaamispääoma kart-tuu.
Yliopistojen ja korkeakoulujen aloituspaikko-ja on lisätty erittäin paljon. Samanaikaisesti kou-lutuksen laatu ja muut hyvän opiskelun perus-edellytykset on jätetty liian vähälle huomiolle.
Esimerkiksi diplomi-insinööriksi opiskelevista kolmasosalla jäävät opinnot kesken. Menetys on yksilön ja kansantalouden kannalta merkittävä.
Amerikkalainen sosiologi Robert Putnam tut-ki empiirisesti Italian alueita etsien syitä miksi juuri Pohjois-Italia on menestynyt maailmanlaa-juisestikin arvioiden erinomaisesti ja aivan eri lähtökohdista kuin esimerkiksi Italian valtiolli-nen keskus eli Rooman seutu. Eräs merkittävä selittäjä oli teho, jolla väestön inhimillisiä voi-mavaroja käytetään. Alueelle on tyypillistä vah-va itsetunto, yrittäjyys, hyvä riskinottokyky ja usko osaamiseensa. Omaksi kokemisen arvo-pohja on alueella vankka, mitä selittää pienyrit-täjyys, perheomistus ja laaja osuustoiminta. Ta-voitteet on asetettu korkealle. Vanha traditio on onnistuttu yhteen sovittamaan uuden kanssa elä-män eri alueilla. Eläelä-mäntapaa voi luonnehtia pelkistäen, että eletään vanhaa arvostaen, mutta uutta etsien.
Aluepolitiikkaa ja yritystukia on niin Suo-messa kuin Ruotsissa arvosteltu siitä, että ne ovat kasvattaneet alueiden riippuvuutta valtion tuesta ja EU-jäsenyyden aikana sen tuesta. Sa-mansuuntaista riippuvuutta on havaittu perheis-sä. Kohonnut verotus ja korkeat palvelumaksut ovat tehneet perheet riippuvaisiksi jokaisesta etuuksia koskevasta hallituksen päätöksestä, koska säästöön ei usein ole kertynyt mitään. Väi-tetään, että tuet ohjaavat tekemistä ja aloitteelli-suus katoaa.
Suomi kuuluu kehittyneiden maiden kärki-päähän useimmilla OECD:n koulutusindikaatto-reilla mitattuna. Suomen panostus koulutukseen on jo pitkään kuulunut näiden maiden suurim-piin. Vain Kanadan, Tanskan ja Ruotsin koulu-tusmenojen kansantuoteosuus oli Suomea suu-rempi. Peruskoulun oppilasta kohden lasketetut
kustannukset olivat Suomen keskimääräistä kor-keammat. Myös koulutukseen osallistumisaste on Suomessa OECD-maiden huipputasoa. Väes-tön koulutustaso on selvästi keskimääräistä pa-rempi ja nuopa-rempien ikäluokkien osalta lähellä huippua. Sen sijaan vanhempien ikäluokkien koulutustaso on paljon alhaisempi. Aikuiskoulu-tus ja erityisesti ammatillinen uudelleenkoulu-tus ovat Suomen haasteita.
Suomalaiset koululaiset ovat sijoittuneet kan-sainvälisessä koulusaavutusvertailussa hyvin.
Suomi sijoittuu myös hyvin saksalaisen Der Spiegel-lehden teettämässä toukokuussa 1998 julkaistussa suuressa eurooppalaisten yliopisto-jen vertailussa. Siinä Helsingin yliopiston kieli-tieteen opetus arvioitiin Euroopan parhaaksi.
Der Spiegelin listalla Helsingin kauppakorkea-koulu sijoittui alallaan kuudenneksi ja jätti taak-seen muun muassa maineikkaat brittiläiset Ox-fordin ja Cambridgen yliopistot. Helsingin yli-opiston oikeustieteellinen tiedekunta ja Teknilli-nen korkeakoulu päätyivät molemmat alallaan 13. sijalle. Vertailuun osallistui 102 korkeakou-lua.
Sosiaalisen pääoman tärkeyteen on Suomessa myös havahduttu pohdittaessa syitä miksi mo-net hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamat parhaat etuudet, kuten korkeatasoisin maksuton yliopis-tokoulutus, eivät ohjaudu tavoitteiden mukaises-ti tasaisesmukaises-ti eri väestöryhmille vaan kaikista tasa-arvoponnisteluista huolimatta hyvin koulu-tetulle ja vauraalle väestönosalle. Kaikille yhtei-nen peruskoulu ja yhteiskunnan tasaveroisesti kustantamana maksuton koulutus alimmalta ta-solta ylimmälle ei ole 30 vuoden aikana onnistu-nut riittävästi tasaamaan sosiaalisia ja alueelli-sia eroja.
Ongelma kasvaa tietoyhteiskunnassa, jossa työssä vaaditaan yhä enemmän osaamista. Olen-naista on, että kansainvälisissä tutkimuksissa on havaittu 1990-luvulla räjähdysmäinen parhai-den osaajien kysyntä. Esimerkiksi USA:ssa ti-lastot tietojen ja taitojen kysynnän suhteellisista muutoksista koulutustasoittain osoittavat, että alhaisten tietojen ja parhaiden tietojen kysynnän välinen ero on kasvanut äkkijyrkästi. Kun aiem-pina vuosikymmeninä tietojen kysyntä kasvoi
tasaisesti koulutustasoittain, nyt keskitasoisen koulutuksen ja keskimääräisten tietojen kysyntä on jopa laskenut.
Suomalaisessa hyvinvointimallissa materiaa-lisen tasa-arvon edistäminen ei ole riittänyt mur-tamaan eriarvoisuutta perheiden sosiaalisessa pääomassa. Koulutuksen kohdalla ei olla onnis-tuttu kohottamaan vähempiosaisten perheiden lasten ambitiotasoa ja vanhempien tietoisuutta hyvän koulutuksen ratkaisevasta merkityksestä työllistymiseen.
Parhain tulos saadaan, jos pystytään kytke-mään sosiaalisen ja osaamisen pääomat toisiinsa ja vahvistamaan niitä. Tämä edellyttäisi yrittä-misen, työnteon ja opiskelun motivaation nou-sua. Tavoitetaso tulisi asettaa korkealle. Kunni-anhimon ja halun onnistua tulisi olla vahva.
Sosiaalisen osaamispääoman tärkeyden takia on huomionarvoista, että Tilastokeskuksen, Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen (Etla) ja teollisuuden ja työnantajien keskusliiton (TT) tutkimukset osoittavat koulutuksen kannatta-vuuden työntekijän saamalla palkalla mitattuna Suomessa vähentyneen. Vaikka tutkimusten pääpaino oli teollisuudessa ja tuotannossa ja vaikka tutkimuksen ajankohta osui 1990-luvun puolivälin syvimmän laman aikaan, on niistä ve-dettävissä silti joitakin yleisiä johtopäätöksiä.
Tutkimukset nimittäin osoittivat muun muassa, että
— erityisesti alimmilla koulutusasteilla kou-lutuksen palkalla mitattu tuotto on vähäinen
— vasta yliopistotutkinto on palkallisesti kannattava ja
— lisensiaatti- ja tohtoritasolla koulutuksen tuotot ovat vähentyneet selvästi eniten.
Koulutuksen palkassa arvioidun tuoton vähenty-minen on kansainvälisessä vertailussa poikkea-vaa.
Kun Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen tar-kastelussa otettiin huomioon palkan lisäksi kou-lutusaika ja tulontasaus, koulutettujen elinaikai-set nettotulot jäävät usein kouluttamattomien elinaikaisia nettotuloja alhaisemmaksi. Palkka-uksen, tulontasausten ja koulutusajan lisäksi koulutuksen kannattavuutta arvioitaessa on otet-tava huomioon työllisyys. 1990-luvun
puolivä-lin tietojen mukaan koulutus lisäsi työllistymis-tä opistotasoon asti, mutta yliopistollisen perus-tutkinnon suorittaneet työllistyivät yhtä huonos-ti kuin peruskoulutuksen (kansakoulun) saaneet.
Kilpailukykytutkimuksessa Suomi taloudelli-sena toimintaympäristönä (1998) todetaan lutuksen palkitsevuudesta työelämässä, että kou-lutusmotivaatiota voi alentaa se, että Suomessa on koulutettujenkin työttömyys kohonnut 1990-luvun alun lamavuosina korkeammaksi kuin missään muussa kahdeksasta OECD-vertailu-maassa. Tosin pitkälle koulutettujen työttö-myysriski on säilynyt selvästi alemman koulu-tuksen saaneita pienempänä. Korkeakoulutason koulutus näyttää nostavan ainakin bruttoansioi-den tasoa Suomessa suhteellisen paljon verrattu-na alemman keskiasteen koulutukseen. Ylem-män keskiasteen koulutuksen hankkiminen ei Suomessa lisää ansioita juuri lainkaan suhteessa alemman keskiasteen koulutukseen.
Suomessa näkyvissä oleva ristiriita koulutuk-sen suuren taloudellikoulutuk-sen arvon ja vähäikoulutuk-sen pal-kitsemisen välillä ilmeisesti pahenee tietoyhteis-kunnassa. Kannustinjärjestelmän toimivuus on osaamiseen perustuvan teollisuus- ja tuotanto-strategian perusedellytys. Uusi teknologia ja kansainvälistyminen pelkästään kielitaitovaati-muksineen on kasvattanut yksilöiden välisiä tuottavuuseroja, mutta myös hyvä itsetunto ja sosiaalinen kanssakäyminen ovat huomioonotet-tavia seikkoja. Tämän tietävät työnantajat ja työntekijät.
Sosiaalinen osaamispääoma on kumuloituva asia. Ikääntyvien ihmisten merkitys on suuri.
Koulutuksen arvostuksen laskun ohella ikäänty-vien osaajien ja sosiaalisen tiedon siirtäjien syr-jäytyminen työelämästä on tästä näkökulmasta virhe.
Sellaiset yhteiskunnan luomat tai hyväksy-mät järjestelhyväksy-mät kuin esimerkiksi 55-vuotiaiden ns. eläkeputki (55-vuotiailla rajoittamaton työt-tömyysturva) ja yksilökohtainen varhaiseläke edesauttavat ikääntyneiden siirtymistä aktiivi-sesta työelämästä. Ne myös vaikuttavat arvos-tuksiin ja asenteisiin. Sopiva ja hyväksyttävä eläkeikä alenee. Vielä 1980-luvulla oli tavoittee-na työskennellä täyteen eläkeikään.
3. Politiikan systemaattinen ja