Täydellinen vai kehittyvä hyve

Edellä alaluvussa 2.3 todettiin hyveellisyyden Aristoteleen mukaan edellyttä-vän täydellisyyttä kahdessa mielessä. Hyveellisellä ihmisellä on ensinnäkin oltava hallussaan kaikki hyveet, jotta hän voisi kaikissa mahdollisissa eteen tulevissa tilanteissa toimia tilanteeseen parhaiten sopivan hyveen mukaan.

Tätä edellyttää myös ajatus hyveiden ykseydestä, jonka alaluvussa 3.5 todet-tiin olevan perusteltu sekä teorian että käytännön näkökulmasta. Toiseksi hy-veellisellä ihmisellä on oltava jokainen yksittäinen hyve täydellisesti hallus-saan. Voidakseen pitää itseään hyveellisenä ihmisen on osuttava hyveen mu-kaisessa toiminnassaan keskiväliin ennakoitavasti ja luotettavasti. Koska ai-dosti hyveelliselle ihmiselle ei voi koskaan tulla mieleenkään toimia jollakin muulla kuin hyveellisellä tavalla, virheiden tekemisen ei pitäisi olla hänelle mahdollista.

Täydellisyyden vaatimuksesta on helppo vetää johtopäätös, jonka mukaan hyveellisiä ihmisiä sanan varsinaisessa merkityksessä ei ole olemassakaan.

Täydellisyys missään muodossa ei ole inhimilliselle olennolle mahdollista eikä varsinkaan niin kokonaisvaltainen täydellisyys, jollaista hyveellisyys meiltä edellyttäisi. Tämä tarkoittaa sitä, että hyveellisyys on ymmärrettävä ta-voitteena, joka ei koskaan toteudu.³¹¹

Täydellisyyden vaatimus on ongelma, johon tutkijat ovat kehitelleet erilai-sia ratkaisuja. Christine Swanton päätyy kiistämään täydellisyyden

hyveelli-311 Annas 1993, 83.

111

syyden ehtona, kun taas Julia Annas etsii tapaa pelastaa hyveiden tavoittelun mielekkyys täydellisyyden vaatimuksen masentavilta vaikutuksilta.

Swanton lähtee hyveteoriassaan siitä, että hyve on kynnyskäsite (threshold concept). Sen sijaan, että ajattelisimme hyveellisyyttä ideaalitilana, jota kohti voi kyllä kehittyä mutta jonka saavuttaminen on mahdotonta, voimme nähdä hyveen yksinkertaisesti vain ihailtavana, kiitettävänä tai hyödyllisenä ominai-suutena. Jälkimmäisessä tapauksessa hyveeksi kelpaa vähempikin kuin täy-dellisyys, etenkin inhimillisessä maailmassa, jossa esiintyy huomattavat mää-rät pahuutta, köyhyyttä ja erilaisia katastrofeja ja jossa näin ollen hyvyydelle asetettu rima ei ole erityisen korkealla.³¹²

Swanton perustelee ratkaisuaan sillä, että hyveellisyyden pitäisi sekä olla moraalisesti kiitettävää että tuottaa tyydytystä ihmiselle itselleen. Mitä vaati-vampaa hyveellisyys on, sitä kauempana moraalisesti kiitettävä elämä on in-himillisesti katsoen hyvästä ja henkilökohtaisesti tyydyttävästä elämästä ja sitä vaikeampi näitä kahta on sovittaa yhteen.³¹³

Swantonin näkemys on monestakin syystä ongelmallinen. Jos hyveellisyy-den vaatimuksia pudotetaan sillä perusteella, että hyveellisyyhyveellisyy-den saavuttami-nen on liian monille liian vaikeaa, ollaan kaltevalla pinnalla. Täydellisyyden vaatimus on kieltämättä psykologisesti haastava, mutta jos siitä tingitään, on vaikea sanoa, mihin tinkiminen loppuu. Täydellisyyden vaatimuksen ja nolla-vaatimuksen välillä ei ole mitään yksiselitteistä kohtaa, jolle vaatimustaso voi-taisiin perustellusti pudottaa mutta jonka alle meneminen ei jostakin yleisesti ymmärrettävissä ja hyväksyttävissä olevasta syystä ole mahdollista.

Hyveisiin liittyvien vaatimusten mitoittaminen ihmisten kykyjen mukai-siksi edellyttäisi sitä, että hyveellisyyden kriteerien pitäisi olla yksilöllisiä. Jos nimittäin vaatimuksia pudotetaan jollekin kaikille yhteiselle tasolle, päädy-tään absurdiin tilanteeseen, jossa hyveet ovat yksille edelleen aivan liian kau-kainen tavoite ja toisille itsestäänselvyys, jonka tavoittamiseksi ei tarvitse tehdä mitään. Toisaalta mikäli jokainen saa määritellä hyveellisyyden oman mittansa mukaan, menetetään hyveiden objektiivisuus: sama toiminta, joka yhdelle on jo mitä suurimmassa määrin hyveen mukaista, on toisen mielestä vielä kaukana alimmankin alarajan alapuolella. Niin kauan kuin halutaan pi-tää kiinni siitä, että hyveet eivät ole pelkäspi-tään ihmisen oman sisäisen kehit-tymisen työkalu, vaan niillä on vahva yhteisöllinen tehtävä ja vaikutus, vaati-mustason yksilöllisyys ei voi toimia.

Kolmantena ongelmana Swantonin ratkaisussa on hyveiden merkityksen hämärtyminen. Hyveiden mukaisen toiminnan tuottama moraalinen kiitettä-vyys ja henkilökohtainen tyydytys ovat toki hyviä asioita, mutta ne eivät voi olla se varsinainen syy, jonka vuoksi hyveellisyyttä tavoitellaan. Hyveet teke-vät ihmisistä hyviä ihmisiä ja hyviä yhteisön jäseniä ja antavat näin

toimies-312 Swanton 2003, 24–25.

313 Ibid., 66.

112

saan sekä yksilöille että yhteisöille avaimet hyvään elämään. Hyveisiin liittyy olennaisesti ajatus jatkuvasta kehittymisestä sekä yksilön, yhteisön, yhteis-kunnan että viime kädessä koko ihmisyhteis-kunnan tasolla. Täydellisyyden vaati-muksesta tinkiminen tarkoittaisi samaa kuin riman pudottaminen korkeus-hyppyharjoituksissa niin alas, että hyppääjä varmasti ylittäisi sen jokaisella tai ainakin melkein joka hypyllä. Hyppääjälle itselleen jatkuvat onnistumisen kokemukset saattaisivat tuottaa tyydytystä, joskin vain siinä tapauksessa, että valmentaja ei ole kyennyt selittämään hänelle harjoittelun perimmäistä tar-koitusta eikä hän itse tule tajunneeksi koko touhun järjettömyyttä. Ihailuakin tällainen harjoitteluhypyissä onnistuminen saattaisi herättää ainakin asiaa vähääkään ymmärtämättömissä satunnaisissa ohikulkijoissa. Mutta on sel-vää, että minkäänlaista kehitystä korkeushyppääjänä tällainen toiminta ei tuottaisi, minkä hyppääjä itsekin tulisi karvaasti kokemaan seuraavissa kil-pailuissaan.

Kaiken tämän perusteella näyttää selvältä, että Christine Swantonin tapa ratkaista täydellisyyden haaste tekemällä hyveestä jonkinlainen kynnyskäsite ei toimi. Erilaisten ihmisten välinen tasapuolisuus hyveiden suhteen voi to-teutua vain, jos hyveellisyyden saavuttaminen on joko kaikille mahdollista tai kaikille mahdotonta. Edellinen merkitsisi vaatimustason pudottamista nol-laan ja koko hyveajattelun turhentumista, jälkimmäinen voi toteutua vain, jos pidetään kiinni hyveiden täydellisyyden vaatimuksesta. Jos hyveiden harjoit-tamisella halutaan saada aikaan moraalista ihailua ja henkilökohtaista tyydy-tystä, näiden saavuttamiseen on riitettävä täyden hyveellisyyden sijaan jo hy-veissä kehittyminen.

Julia Annasin mukaan todellinen hyveellisyys on meidän ulottumattomis-samme kahdestakin syystä. Ensinnäkin meillä on jokaisella omat puut-teemme. Hyveitä voidaan kehittää ja puutteita paikata, mutta kehittämistä ja paikkaamista riittäisi paljon pidemmäksi aikaa kuin ihmisellä on elinvuosia.

Kukaan meistä ei ole täydellinen eikä kenestäkään voi sellaista tulla.

Toiseksi me olemme hyveinemme väistämättä yhteisömme ja yhteiskun-tamme tuotteita. Hyveet ovat meidän ominaisuuksiamme mutta niiden omis-tajuus on yhteisöllä, ja ne heijastavat hyvässä ja pahassa ympäröivän kulttuu-rin ja yhteiskunnan arvoja ja moraalia. Yksilöt voivat kyllä ylittää yhteisön moraalisen tason ja kehittyä ihmisinä jossakin suhteessa ympäristöään pa-remmiksi. Poikkeusyksilöiden aikaansaamat kulttuuriset muutokset ovat tyy-pillisesti olleet se tapa, jolla yhteisöt ja yhteiskunnat ovat historian kuluessa muun muassa luopuneet orjuudesta, rotusyrjinnästä, naisten alistamisesta ja vähemmistöjen sorrosta. Mutta kehityksestä huolimatta täydellisyys on yh-teiskunnille yhtä tavoittamaton asia kuin yksilöillekin. Siinä missä meidän on helppo ihmetellä orjuuden hyväksymistä paitsi antiikin Roomassa myös va-listusajan Euroopassa, omat moraaliset sokeat pisteemme, joiden luonnetta voimme itse vain arvailla, ovat parin vuosisadan kuluttua jälkeläisillemme suuri hämmästyksen aihe.

113

Todellisen hyveellisyyden mahdottomuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, ett-emme voisi ajatella olevamme rohkeita, uskollisia ja anteliaita. Julia Annas lähtee siitä, että hyveellisyys ei ole asia, jonka suhteen meillä olisi vain kaksi vaihtoehtoa, kaikki tai ei mitään. Taitojen tavoin hyveet ovat ominaisuuksia, joiden suhteen me kehitymme koko ajan. Niiden hallinnassa on lukemattomia eri asteita vasta-alkajasta täysinoppineeseen. Samalla tavoin kuin pianonsoi-ton tai luistelun harrastaja voi sanoa osaavansa soittaa pianoa tai luistella il-man, että kuulija heti pitää häntä huippumuusikkona tai -urheilijana, rohkea tai antelias ihminen voi huoleti kuvata itseään näillä sanoilla syyllistymättä itsensä korottamiseen pyhimysten joukkoon. Kyse on vasta väliarvioista pro-sessissa kohti hyveen täydellistä hallintaa – propro-sessissa, joka ei tosin koskaan saavuta lopullista tavoitettaan, mutta etenee toivon mukaan jatkuvasti oike-aan suuntoike-aan.³¹⁴

Se, että todellinen hyveellisyys on käytännössä saavuttamaton ihanne, ei tee turhiksi pyrkimyksiämme kehittyä hyveissämme eikä arvottomaksi kaik-kea sitä, mitä olemme hyveiden saralla onnistuneet tähän mennessä saavut-tamaan. Mutta se estää meistä olemasta liian tyytyväisiä itseemme ja hyvei-siimme ja myös nostamasta ihailemiamme ihmisiä jalustalle pitämällä heitä vastoin kaikkea realismia joka suhteessa esimerkillisinä.³¹⁵

Ajatus ihmisen läpi elämän jatkuvasta kehittymisestä kohti hyveellisyyttä herättää kuitenkin myös epäilyksiä. Bernard Williams kiinnittää huomion Aristoteleen hyveiden omaksumista koskeviin näkemyksiin, joiden mukaan luonteen hyveet sisäistetään jo lapsuudessa kasvatuksen myötä, kun taas käy-tännöllinen järki kehittyy vähitellen elämänkokemuksen kertyessä ja kasvaa täyteen mittaansa vasta aikuisiällä. Periaatteessa ihminen itse voi vaikuttaa luonteenpiirteisiinsä vielä niiden syntyvaiheessa sisäistämällä kasvattajiensa ohjeet ja harjoittamalla hyveiden mukaista toimintaa, kunnes siitä tulee tapa, mutta kun luonteenpiirteet ovat kerran päässeet muodostumaan, niitä ei ole enää mahdollista muuttaa. Näin ollen siinä vaiheessa, kun ihminen voisi käy-tännöllisen järkensä puolesta olla valmis ohjaamaan omien luonteen hy-veidensä kehittymistä aina vain paremmiksi, kaikki kehittymisen mahdolli-suudet ovat jo menneet.³¹⁶

Samaan ongelmaan kiinnittää huomiota myös Rosalind Hursthouse poh-tiessaan eettisen kasvatuksen luonnetta. Hänen mukaansa tunnekasvatus on eettisen kasvatuksen olennainen osa. Tunnekasvatuksessa on sekä rationaali-nen että ei-rationaalirationaali-nen puolensa. Edellisen myötä lapsi oppii ja omaksuu kasvattajan asenteiden ja näkemysten perustelut, jälkimmäisen myötä lapsi sisäistää kasvattajan tunnereaktiot seuraamalla ja imitoimalla niitä.

314 Annas 2011, 63–65.

315 Ibid., 90.

316 Williams 1985, 38–39.

114

Tunnekasvatuksen luonteeseen kuuluu, että sen vaikutusten purkaminen on hyvin vaikeaa. Kieroutuneen – esimerkiksi rasistisen – kasvatuksen vaiku-tuksia voidaan jossain määrin korjata sillä, että sen rationaaliset perusteet osoitetaan vääriksi, mutta sen pyyhkiminen kokonaan pois saattaa hyvinkin olla mahdotonta. Surullinen lopputulos on, että joidenkin meistä on ilman omaa syytään lähdettävä huomattavalta takamatkalta kehittämään hyvei-tään.³¹⁷

Williamsin esittämiin epäilyksiin on helppo vastata toteamalla, että Aris-toteleen näkemykset hyveiden synnystä ja niistä seuraava johtopäätös, jonka mukaan ihmisen luonne ei aikuisiällä enää voi kehittyä, ei välttämättä kaikilta osin kestä. Kuten edellä alaluvussa 3.6 on todettu, käytännöllinen järki ei voi kehittyä ilman luonteen hyveitä eivätkä luonteen hyveet ilman käytännöllistä järkeä. Ei myöskään ole mitään syytä siihen, miksi aikuistuva ihminen ei voisi vanhempien ja opettajien kasvatusotteen vähitellen kirvotessa ottaa hyveissä kasvamistaan omiin käsiinsä. Ihmisen kehityksessä ei ole osoitettavissa mi-tään tiettyä ikä- tai kehitysvaihetta, jossa luonne luutuu tai kivettyy muuttu-mattomaksi. Perusteita sille, että eettinen kasvu ja kehitys eivät voisi jatkua koko elämän ajan, ei siis ole.

Hursthousen toteamaa ongelmaa on paljon vaikeampi ratkaista. Se, että ihmiset joutuvat aloittamaan elämänsä kovin erilaisista lähtökohdista, on yksi osoitus elämän perimmäisestä epäoikeudenmukaisuudesta. Kieroutunut ko-tikasvatus kuuluu tässä suhteessa samaan sarjaan epätäydellisten yhteiskun-tien kanssa, jotka yhtä lailla tekevät hyveellisyyden tavoittelusta vielä nor-maaliakin vaikeampaa.

Kuten Hursthouse itse toteaa, vääränlainen kotikasvatus ei kuitenkaan anna kenellekään lupaa vain kohauttaa olkapäitään ja todeta, että asialle ei voi mitään. Omia huonoja asenteita ja tunteita vastaan voi ja myös kannattaa jatkuvasti kamppailla, sillä jokainen voi joka tapauksessa kehittyä ihmisenä aina paremmaksi ja varmistaa samalla, ettei tule siirtäneeksi ongelmaa sellai-senaan eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.³¹⁸

Ajatus hyveellisyydestä päämääränä, jota kohti jokainen ihminen voi koko elämänsä ajan kehittyä, avaa uusia mahdollisuuksia myös paheellisuuden, heikkoluonteisuuden ja vahvaluonteisuuden ymmärtämiseen. Sen sijaan, että niiden avulla sijoiteltaisiin ihmisiä heidän ominaisuuksiensa perusteella eri-laisiin lokeroihin, ne voidaan nähdä kehitysvaiheina elämän mittaisessa pro-sessissa.

Aristoteles lähtee siitä, että hyveellisyys ja paheellisuus ovat pysyviä tiloja, joihin ihminen on ennen kaikkea lapsena saamansa kasvatuksen ja opetuksen vaikutuksesta päätynyt. Kuten edellä on tullut todetuksi, Aristoteleen mukaan ihmisen hyveellisyys tai paheellisuus riippuu siitä, millaisiksi hänen tapansa

317 Hursthouse 1999, 114–116.

318 Ibid., 116–117.

115

reagoida ja toimia erilaisissa tilanteissa ovat lapsuudessa muotoutuneet.³¹⁹ Oikeanlainen kasvatus ohjaa lasta hyveeseen, vääränlainen paheeseen.

Kasvatus ja siihen liittyvä harjoitus voivat kuitenkin olla paitsi oikean- tai vääränlaisia, myös riittäviä tai enemmän tai vähemmän puutteellisia. Hyvee-seen päätyminen edellyttää oikeanlaista kasvatusta, joka on riittävän intensii-vistä. Jos sen sijaan kasvatus on oikeanlaista mutta puutteellista, ihmisestä tulee heikko- tai vahvaluonteinen.

Aristoteleen mukaan hyveellisyys ja paheellisuus ovat pysyviä tiloja, jotka kerran muodostuttuaan eivät voi enää muuttua muuksi.³²⁰ Sen sijaan ainakin heikkoluonteisuus – ja ehkä ainakin periaatteessa myös vahvaluonteisuus – voisi periaatteessa olla parannettavissa. Tämä näyttäisi perustuvan siihen, että toisin kuin paheellisella, heikkoluonteisella on kuitenkin oikea käsitys sekä siitä, mikä on hyvää, että siitä, mikä hänessä itsessään on vikana.³²¹

Aristoteleen kannasta poiketen Julia Annas raottaa mahdollisuutta sille, että myös paheellinen voisi kehittyä paremmaksi ihmiseksi. Annas toteaa hy-veen ja paheen olevan tietyllä tavalla epäsymmetrisiä. Hyve ilmaisee sitoutu-mista hyvään, mutta pahe ei ilmaise vastaavasti sitoutusitoutu-mista pahaan vaan pi-kemminkin epäonnistunutta sitoutumista hyvään. Tämä näkyy muun muassa siinä, että pelkuri ei Annasin mukaan ole ylpeä pelkuruudestaan eikä pidä ke-hittymistään aina vain pelkurimaisemmaksi millään tavoin tavoiteltavana asiana, vaan pyrkii selittämään pelkuruutensa vaikkapa varovaisuudeksi tai muuten tavalla tai toisella parhain päin.

Annas itse jää pohtimaan sitä, miten pitkälle näkemys paheesta epäonnis-tuneena sitoutumisena hyveeseen voi kantaa. Voidaanko esimerkiksi Hitlerin, Pol Potin, Iivana Julman ja Tšingis-kaanin aikaansaannokset kuitata vain epäonnistuneena yrityksenä tehdä hyviä tekoja? Annasin mukaan ei. Kaikkia paheita ei selvästikään voida selittää hyvään pyrkivän ihmisen epäonnistumi-sella. Julmuus on esimerkki tällaisesta. Julma ihminen sekä nauttii toisten kärsimyksistä että on täysin tietoinen tekojensa seurauksista eikä näin ollen voi mitenkään selittää tekojaan parhain päin.³²²

Annasin pohdintoihin liittyen voidaan kuitenkin kysyä, onko sadistisen julmuuden luokitteleminen paheeksi perusteltua. Paheet ensinnäkin syntyvät ja kehittyvät vääränlaisen kasvatuksen seurauksena, mikä ainakin yksinään on sadistisen julmuuden selityksenä liian kevyt. Lisäksi julmuus on ilmiönä niin toisenlainen kuin vaikkapa ahneus, pelkuruus tai riidanhaluisuus, ettei sen mitenkään voi ajatella mahtuvan hyveinä ja paheina kuvattavien inhimil-listen luonteenpiirteiden ja niihin liittyvien toimintatapojen piiriin.

Luonte-319 NE II, 1, 1103b 5–25.

320 NE III, 5, 1114a 10–25; NE VIII, 3, 1156b 10–15.

321 NE VII, 8, 1150b 30 – 1151a 1.

322 Annas 2011, 102–103.

116

vampi tapa selittää julmuuden kaltainen tietoinen ja tarkoituksellinen pahuus olisi ehkä todeta sen olevan paheen sijaan äärimmäisen vaikea luonnehäiriö.

Jos luovumme aristoteelisesta periaatteesta, jonka mukaan ihmisen luonne ei aikuistumisen jälkeen voi enää muuttua, tulemme samalla poista-neeksi ainoan syyn, jonka vuoksi ihminen ei voisi kehittää ominaisuuksiaan ja luonteenpiirteitään koko elämänsä ajan, tarvittaessa vaikka paheesta aina hyveeseen saakka.

Paheellisuudessa on sekä tiedollinen että emotionaalinen puolensa. Pa-heellisuus syntyy siten, että kasvattajat syöttävät lapselle valheita ja vääriä asenteita ja opettavat häntä nauttimaan vääristä asioista väärällä tavalla. Ku-ten Rosalind Hursthouse toteaa, tämä tekee paheellisuudesta vaikean ongel-man. Väärät käsitykset voidaan vielä osoittaa vääriksi ja korvata oikeilla; sen sijaan kasvatuksen emotionaalisten vaikutusten poispyyhkiminen saattaa olla mahdotonta – mutta vain saattaa. Se, mikä pelkän faktojen tarkistamisen ja järkiperustelujen avulla ei onnistu, saattaa olla mahdollista jonkin mieltä jär-kyttävän kokemuksen kuten uskoontulon tai vakavan henkilökohtaisen krii-sin ja siitä selviämisen kautta. Tällaisen kokemuksen tuottama maailmanku-van pohjiaan myöten tapahtunut mullistuminen voi puolestaan antaa tilaa uudenlaisille tiedollisille käsityksille ja asenteille.

Heikkoluonteinen tietää, mikä on hyvää, mutta törmää aika ajoin mie-leensä puutteellisen kasvatuksen jäljiltä jääneisiin huonoihin haluihin, taiste-lee niitä vastaan mutta kärsii tappion ja toimii väärällä tavalla. Ihmisen ei kui-tenkaan ole pakko tyytyä haluamaan elämässään vääriä asioita tai oikeita asi-oita mutta väärällä tavalla, vaan oikeanlaisella avulla ja tahdonlujuudella hän voi itse kasvattaa itsensä niistä vapaaksi – ellei sitten ole kysymys sairaudesta kuten alkoholismin tapauksessa. Harjoittelun myötä heikkoluonteinen voi oppia voittamaan taistelut huonoja halujaan vastaan ja kehittyä vähitellen heikkoluonteisesta vahvaluonteiseksi.

Siinä missä heikkoluonteinen voi ajan myötä voittaa huonot halunsa, vah-valuonteinen voi samoilla keinoin päästä niistä kokonaan eroon ja kehittyä hyveelliseksi. Elämä on toki lyhyt ja hyveitä on paljon, joten täydellinen hy-veellisyys jää parhaassakin tapauksessa lopulta kuitenkin aina vain haaveeksi, mutta todellisen hyveen asteelle pääseminen jo muutamankin luonteen hy-veen kohdalla riittää tekemään ihmisestä ihmiseksi melko hyvän.

117

4 LUONNOS UUSARISTOTEELISEKSI