Sukupuolierot ja hengellinen väkivalta

Aineistoni osalta huomiota herätti se, että vaikka haastattelukutsussa ei rajattu sukupuolta tutkimuksen osallistumisen edellytyksenä, olivat kaikki minuun yhteyttä ottaneet henkilöt naisia.

Onkin syytä pohtia niitä mahdollisia syitä, jotka voivat aiheuttaa näin suuren eron sukupuolten välillä.

On mahdollista, että eroon vaikutti esimerkiksi se, että etsin haastateltavia juuri UUT:n kautta. Lisäksi on mahdollista, että tämänkaltainen haastattelututkimus voi kiinnostaa enemmän naisia. Kuitenkin sukupuolta koskevat teemat nousivat yhtä haastattelua lukuun ottamatta kaikissa haastatteluissa esille, vaikka niiden tutkiminen ei itsessään ollutkaan tämän tutkimuksen tavoite. Tämä näyttäisi viittaavaan siihen, että hengellinen väkivalta on ainakin osittain sukupuolittunut ilmiö. Seuraavaksi otteet Leenan ja Lean haastatteluista ja siitä, kuinka he olivat kokeneet sukupuolensa liittyneen hengelliseen väkivaltaan.

Leena: Noo ainakin sitä vanhempien osalta tuli ihan jatkuvasti sellasta, ettää (.) ulkonäköön vaikutettiin tosi paljon. Jaa piti olla semmonen tavallisen lestatytön näkönen niiku, että aina ei mitää meikkiä ja ja semmonen. Tosi hillityn näkönen jatkuvasti piti olla.

Lea: Siihen sitten vedottiin johonki tällasiin, että naisen pitää olla siveä, eikä saa viekotella miehiä, ja mitähän kaikkia tämmösiä uskonnollisia ja hengellisiä dogmeja sieltä sitten vedettiinkään.

Sukupuoli tuli myös esille haastatteluissa kohdissa, joissa keskusteltiin hengellisen väkivallan koetuista seurauksista. Helena nosti haastattelussa esille kokevansa, että hengellinen väkivalta ja eläminen uskonnollisessa yhteisössä oli saanut aikaan hänessä taipumuksia alistua parisuhteessa.

Laura taas kuvasi sitä, kuinka tyttönä elämistä määrittivät vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä tietynlaiset roolit, joiden johdosta hän koki oman identiteettinsä muotoutumisen vaikeaksi.

Helena: Mulla on ollu myös aika paljon epävarmuutta yleensäkin omasta kelpaamisesta jaa (.) ja ja. (.) Myös niinkun jonkun sortin niinku taipumusta alistua esimerkiksi parisuhteessa, joka osittain mun mielestä liittyy siihen, että ettää (.) No esimerkiksi siihen opetukseen, että totaa mies on perheen pää, ja vaimo on vähä niiku siellä nyrkin ja hellan välissä. Että semmonen hyvin niinku perinteinen parisuhdekuva on kuitenkin sieltä aikanaa saatu.

Laura: Esikoisen rooli ja se kiltin lestadiolaisperheentytön rooli niin se ei oikein siihen ei mahdu se kapinointi tai semmonen yksilöityminen. Et se on ollu sit semmosta pikkuäidin roolia ja lastenhoitaja ja tämmöstä.

Lisäksi Laila kirjoitti minulle vielä haastattelun jälkeen kaksi pitkää sähköpostia, joissa hengellinen väkivalta nousi esiin erityisesti sukupuolittuneisuuden näkökulmasta. Näissä sähköposteissa Laila kuvasi kuinka paljon sukupuoli määrittelee vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä sitä, miten ihmisiä kohdellaan. Ohessa otteita tuosta sähköpostista.

Laila: Omalle kohdalle suurin osa tuomitsemisesta ja hengellisestä väkivallasta on tullut muiden tyttöjen ja naisten taholta. Koen, että koska uskonnon käytänteet alistavat ja rajoittavat enemmän naista kuin miestä, niin naiset tiedostamattaankin projisoivat omaa huonoa oloaan ja kärsimystään muihin tyttöihin ja naisiin muiden muassa vahtimalla, että kukaan toinen ryhmässä ei asetu poikkiteloin, tai lakkaa noudattamasta sääntöjä.

Laila: Tyttölapset kasvatetaan palvelemaan ja uhrautumaan ja olemaan rakentamatta omaa identiteettiä ja olemaan kuuntelematta itseään ja olemaan kuuntelematta ja tuntematta kehoaan, kun taas poikalapset saavat etuoikeutetun ja vapaan aseman.

Laila: Lisäksi liikkeen toiminnassa mukana pysyvät naiset halveksivat ja pilkkaavat liikkeestä lähteneitä, täyteen naiseuteen kasvaneita ja itsensä vapauttaneita toisia naisia, ja näin puolustavat ja ylläpitävät itseensä kohdistuvia, runtelevia, itsemääräämisoikeutta rajoittavia ja jopa ihmisoikeuksia rikkovia käytänteitä ja siirtävät kärsimyksen tyttärilleen. Tätä olen kokenut erityisesti liikkeestä lähdön yhteydessä, ja sen jälkeenkin, ja oikeastaan jo sitä ennenkin - eli aina.

Esimerkit voivat antaa pienen viittauksen siihen valtasuhteiden maailmaan, joka sukupuolten välillä erilaisissa hengellistä väkivaltaa harjoittavissa yhteisöissä on läsnä. Kuten yllä kuvatuista esimerkeistä käy ilmi, sukupuolierojen syynä ovat toimintatavat ja oppirakennelmat, jotka yksilöä vahingoittavissa hengellisissä yhteisöissä vallitsevat. Edelleen suurin osa kristillisen maailman johtohahmoista on miehiä, esimerkiksi maailman suurimmissa kirkoissa, kuten roomalaiskatolilaisessa kirkossa sekä ortodoksisessa kirkossa. Samoja linjoja noudattavat myös useat Suomen sisällä toimivat herätysliikkeet, kuten lestadiolaisuus ja helluntailaisuus. Miesten näyttäessä tietä, on naisilla vastuu kuunnella ja totella. Tämä tarkoittaa luonnollisesti myös naisten kannalta vähemmän valtaa yhteisön sisällä. Hengellistä väkivaltaa harjoittavien yhteisöjen osalta naisten voidaan katsoa näin olevan alttiimpia kokemaan hengellistä väkivaltaa, sillä käytännössä heillä ei ole mitään mahdollisuutta nousta yhteisöjen valtahierarkioissa niin korkealle, että he voisivat kritisoida niitä toimintamalleja, jotka heitä vahingoittavat.

Käytännöllisen teologian professori Paavo Kettunen (2011) on tutkinut hengellisissä yhteisöissä ilmenevää häpeän kokemusta. Hänen mukaansa seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvät kokemukset voivat olla vahvasti yhteydessä siihen, että ihminen häpeää itseään hengellisessä yhteisössä. Kettusen aineistossa seksuaalisuuteen liittyvä häpeä (joka on siis kiinteästi yhteydessä sukupuoleen) ilmenee erityisesti juuri naisten kertomuksissa. Seksuaalisuus voi myös tiukan opin omaavassa yhteisössä kietoutua hengellisyyteen niin, että sen kautta nähdään oma arvo jumalan edessä. Ihminen kokee omat seksuaalisuuteen liittyvät ajatuksensa ja tekonsa mittareina, joiden kautta jumala arvioi sekä ilmentää hänen arvoaan. Tällöin tiukat seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvät normit ovat omiaan aiheuttamaan voimakasta häpeän tunnetta, kun yksilö ei kykene noudattamaan tuota äärimmäisen tiukkaa normistoa. (emt. 271–283.) Mielestäni edellä kuvattu tutkimustieto perustuu siihen, että seksuaalisuuden ja sukupuolen osa-alueilla koetut häpeän tunteet etenkin ihmisen varhaisissa kehitysvaiheissa voivat olla yksilölle liikaa. Niiden käsittelemisen sijaan ne on helpompi siirtää mielessä niiden asioiden joukkoon, joita ei ole käsitelty, tiedostamattoman mielen syvimpiin komeroihin. Ihminen ei kykene käsittelemään näihin kokemuksiin liittyvää tietoa eikä tunteita, jolloin mieli suojaa itseään sulkemalla ne pois tietoisuudesta. Jäljelle jää vain häpeä siitä, että ei ole kestänyt jotain, mitä kukaan ei todellisuudessa kestäisi. Näin yksilön seksuaalisuuden alistaminen jumalan nimissä niin, että yksilö ei koskaan tule kohdatuksi aidosti siinä kehitysvaiheessa ja niissä kysymyksissä, joissa hän tarvitsisi tukea, on valtavan tuhoisa yhdistelmä, jonka seuraukset ilmenevät pahimmillaan syvänä häpeänä omaa olemassaoloa kohtaan.

Hengellisen väkivallan sukupuolittuneisuutta on käsitelty aiemmin esimerkiksi lestadiolaisten yhteisöjen sukupuolittuneiden käytäntöjen ja lestadiolaisten yhteisöjen sukupuolta koskevien oppien näkökulmasta (Ruoho & Ilola 2014; Rova 2016). Kuitenkin lisää tutkimusta aiheesta tarvitaan, sillä esimerkiksi niitä toimintamalleja, joilla tyttöjen ja naisten seksuaalisuutta alistetaan, ei tunneta vielä riittävän tarkasti. Myös hengellisissä yhteisöissä tapahtuvan seksuaalisen alistamisen seuraukset ovat osittain hämärän peitossa, sillä hengellistä väkivaltaa käsittelevät tutkimukset ovat kartoittaneet hengellisen väkivallan seurauksia yleensä holistisesti, jolloin erilaisten yksittäisten toimintamallien ja niihin liittyvien syvempien näkökulmien ymmärtäminen on vielä varsin alkutekijöissä. Kuitenkin esimerkiksi hengellistä väkivaltaa kokeneiden ihmisten auttamisen kannalta olisi erittäin tärkeää, että erilaisista hengellisissä yhteisöissä tapahtuvista väkivallan ja hallinnan muodoista, sekä niiden seurauksista olisi tarkempaa tutkimusta ja tietoa.