Elämä yhteisössä käsikirjoituksen kuvaajana

Goodsonin mukaan suuri osa ihmisistä voidaan hahmottaa käsikirjoitusten kuvaajina. Tämän tyypin ihmisille on tyypillistä, että he eivät ole juurikaan tehneet ajatustyötä oman narratiivisen pääomansa kasvattamiseksi. Näin käsikirjoitusten kuvaajat voivat kohdella omaa paikkaansa maailmassa kuin syntymäoikeutena tai kohtalona. Heidän elämänsä näyttää tietynlaiselta, koska ”näin on tarkoitettu”

tai ”näin on vain käynyt”. Muiden vaihtoehtojen mahdollista olemassaoloa ei ole pohdittu, eikä tuota pohdintaa koeta edes järkeväksi tai tarpeelliseksi. Tämä johtuu usein siitä, että heidän elämäntarinansa on sulkeutunut varhaisessa vaiheessa, jo lapsuudessa. Yksilö on omaksunut selkeät raamit sille, mihin suuntaan hänen elämänsä tulisi kehittyä. Näin mahdollisuus improvisoida erilaisten identiteettien ja elämänsuuntien välillä on sulkeutunut. (Goodson 2013, 75–77.)

Goodsonin teorian mukaisesti käsikirjoitusten kuvaajilla voidaan ajatella olevan kehittynyt voimakas sisäinen ääni, joka ohjaa jatkuvasti yksilöä toteuttamaan sitä käsikirjoitusta, joka on varhaisessa elämänvaiheessa omaksuttu. Sama sisäinen ääni pyrkii jatkuvasti varmistamaan, että erilaiset elämänvalinnat ja polut, jotka eivät sovi kyseisen käsikirjoituksen kanssa yhteen, koetaan syvästi vääränlaisiksi. Tämän sisäisen äänen tehtävänä on luoda kokemus oman elämäntarinan kohtalonomaisesta luonteesta, jonka muuttaminen näyttäytyy yksilölle mahdottomana. Tämä siksi, että sama sisäinen ääni estää jatkuvasti vaihtoehtoisten elämänsuuntien ja toimintatapojen pohtimisen. (Goodson 2013, 79.)

Näkökulmani tässä tutkimuksessa on se, että hengellistä väkivaltaa harjoittavat uskonnolliset yhteisöt pyrkivät pakottamaan jokaisen tuon ryhmän yksilön näkemään itsensä käsikirjoituksen kuvaajien kaltaisesti. Tällöin uskonnollisella yhteisöllä on vahva kuva siitä, millainen jokaisen ihmisen tulisi olla, jotta hän olisi rakkauden arvoinen. Edellisissä luvuissa kuvatut hengellisen väkivallan toimintatavat, sekä BITE-mallin mukainen ihmisen holistinen hallinta mahdollistavat sen, että yksilön autenttinen kokemus itsestä pyritään muokkaamaan yhteisön oppien mukaiseksi

”oikeanlaiseksi” ihmiseksi.

Yleisesti käsikirjoitusten kuvaajille on tyypillistä se, että he eivät reflektoi omalle elämälleen vaihtoehtoisia suuntia (Goodson 2013, 75–77). Hengellistä väkivaltaa harjoittavat uskonnolliset yhteisöt pyrkivät tukahduttamaan tämänkaltaisen reflektoinnin. Tämä näkyy erityisen selkeästi, mikäli yksilö kasvaa lapsesta saakka osaksi yhteisöä (näin Suomessa yleensä tapahtuu). Tällöin

lapsille opetetaan hyvin varhain, että kriittinen pohdinta sekä ryhmän auktoriteettien kyseenalaistaminen ovat väärin. Kriittinen pohdinta ja negatiiviset ajatukset ryhmän toimintamalleja kohtaan ajatellaan usein olevan synnin, paholaisen tai demonien pyrkimys vaikuttaa yksilöön. (Ruoho 2017, 114; Villa 2013, 28–30.) Näin hengellistä väkivaltaa harjoittavissa uskonnollisissa ryhmissä kasvavien yksilöiden halutaan omaksuvan ryhmän oppien mukainen ainoa oikea käsikirjoitus ja suunta elämälle. Käytännössä tämä tehdään tukahduttamalla hengellisen väkivallan keinoin pohdinnat vaihtoehtoisista narratiiveista. Yllä kuvatulla tavalla olivat haastateltavista kokeneet Laila ja Lilja. He ilmaisivat varsin selkeästi sen, kuinka olivat kokeneet, että heidän autenttinen minuutensa pyrittiin häivyttämään, jotta hengellistä väkivaltaa harjoittanut uskonnollinen yhteisö pystyi pitämään yllä oppiensa mukaista ihmiskuvaa.

Laila: Itse mä koen sen sis sillä tavalla, että tommosissa niinkun ryhmässä se (.) sun oma identiteetti ihan pienestä lapsesta asti korvautuu sillä ryhmän identiteetillä.

Lilja: Yrittää häivyttää siitä niinku (.) niinku niitä persoonallisia (.) ihmisten persoonnallisuus yritetään häivyttää sen takia, että voidaan luoda jokin tämmönen (.) kaunis kuva (-). Et se kuva on tärkeempi, kun ne ihmiset siellä sisällä, jotka tekee sen kuvan. Että semmonen aatos mulla tulee siitä.

Uskonnollisten yhteisöjen oppirakennelma muistuttaa käsikirjoitusten kuvaajia siinä mielessä, että usein käsikirjoitusten kuvaajat näkevät elämänsä määrittyneen jo varhaisessa vaiheessa (Goodson 2013, 74–76). Tällöin voidaan puhua kohtalosta olla tietynlainen. Usein hengellistä väkivaltaa harjoittavat uskonnolliset yhteisöt opettavat jäsenilleen mustavalkoista kuvaa maailman ja ihmisyyden luonteesta. Tällöin esimerkiksi sisäänpäin kääntyneen uskonnollisen ryhmän oppirakennelmiin kuuluu ajatus siitä, että vain heidän ryhmänsä elää oikealla tavalla jumalalle kelpaavaa elämää, ja on näin matkalla pelastukseen. Muut ihmiset, jotka eivät vastaa tuota kapeaa ihmisen ideaalia, jota ryhmä edustaa, ovat menossa kohti helvetin ikuisia kärsimyksiä. (Hassan 2016, 140–141; Hurtig 2014, 28–30.) Oppi antaa myös oikeutuksen pyrkiä häivyttämään ihmisiltä ne persoonallisuuden piirteet, jotka eivät vastaa ryhmän ideaalia. Autenttisen minuuden häivyttäminen ja muokkaaminen näyttäytyy pienenä hintana, kun vaakakupin toisella puolella nähdään taivaspaikka.

Tämänkaltaista persoonallisuuden häivyttämiseen pyrkivää toimintaa oli kokenut myös Helena omassa helluntaiseurakunnassaan.

Helena: Se ehkä varmaan vähä liittyy siihen, että hyvä uskovainen ei koskaan vihastu esimerkiksi. Jaa sit, kun mua alkaa ottaa tai on alkanu ottaa päähän joku yksittäinen asia, niin mä oon aatellu, että voi että mua nyt kiukuttaa, kun se jätti nyt tekemättä jotakin, mutta koko aika päässä niiku nakuttanu, että minun pitää olla rauhallinen ja lempeä ja ja ei saa olla hankala ja tän tyyppisiä asioita. Jotka on sitten johtanu siihen, että mä hampaita kiristellen suostun siihen, mitä (.) mitä ne toiset tavallaan niinku haluaa.

Kokemus oman autenttisen minuuden kelpaamattomuudesta on yksilölle väistämättä valtavan raaka.

Se kiinnittää ihmisen sisään pysyvän ajatuksen omasta kelpaamattomuudesta ja luo perustan häpeäidentiteetille. Ihminen kokee olevansa perustavanlaatuisella tavalla vääränlainen. Kulttien toimintaan ja uskonnolliseen vaikuttamiseen perehtynyt psykologi ja konsultti Steven Hassan käyttää teoksissaan käsitettä kaksoisidentiteetti. Käsite kuvaa Hassanin mukaan sitä, kuinka erilaisissa yhteisöissä, joissa ihmisten yksilöllisyyttä ei kunnioiteta, ryhmän jäsenten yksilöllinen identiteetti korvautuu ryhmän identiteetillä. (Hassan 2016, 132–136.) Sosiaalipsykologisesti asian voisi ilmaista niin, että ryhmän tarjoamasta sosiaalisesta identiteetistä tulee yksilön ensisijainen identiteetti.

Sosiaalinen identiteetti on kuitenkin niin taipumaton ja ehdoton, että se ei hyväksy seurakseen yksilöllistä identiteettiä, kokemusta itsestä yksilönä. Tämänkaltaisen yksilön identiteetin voidaan katsoa eroavan varsin paljon ihmisenä olemisen kokemuksesta, jota yleensä luovat sekä kokemus omasta yksilöllisestä minuudesta, että erilaisten ryhmien kautta syntyvät sosiaaliset identiteetit.

Hassan (2016, 263–264) kuvaa, kuinka erilaisten uskonnollisten kulttien tai yhteisöjen aivopesemien yksilöiden yksi auttamisen muoto on pyrkiä saamaan yhteys siihen yksilön autenttiseen ja yksilölliseen identiteettiin, joka on ollut olemassa jo ennen, kun hän on korvannut tuon identiteetin uskonnollisen ryhmän tarjoamalla identiteetillä. Tämä yhteys voidaan rakentaa keskustelemalla esimerkiksi ihmisessä aitoa kiinnostusta herättävistä asioista, tai uhrille tärkeistä ihmisistä, jotka ovat kyenneet kohtaamaan hänet arvostavalla tavalla. Hassanin ajatus kaksoisidentiteetistä auttaa osaltaan ymmärtämään sitä, kuinka hengellistä väkivaltaa harjoittavat uskonnolliset ryhmät pyrkivät luomaan yksilöstä ryhmän oppirakennelmia ja käytäntöjä seuraavan käsikirjoituksen kuvaajan, tai ”semmosen yhen muotin”, kuten Laura kuvaa omien vanhempiensa tapaa kasvattaa häntä.

Laura: Niin niin se on semmonen asia, jota on tosi vaikee hyväksyä ja tulee melkeen semmonen viha vanhempia kohtaan, että miksi. Miksi te ootte kasvattanu minusta vaan semmosen yhen muotin, ettekä ihmistä, yksilöä persoonaa.

Käsikirjoituksen kuvaajan narratiivinen tyyppi auttaa ymmärtämään myös sitä tosiasiaa, että joidenkin yksilöiden tapauksissa uskonnollisten yhteisöjen säännöstöt saattavat toimia ja tukea sitä autenttisen minuuden kokemusta, jonka yksilö kokee omakseen. Tällöin yksilö ei koe ahdistavaa ristiriitaa itsensä ja uskonnollisen ryhmän sääntöjen välillä. Tämänkaltaisissa tilanteissa voivat esimerkiksi olla jotkut ryhmien miehet, joiden kuvataan usein olevan paremmassa asemassa. Tämä siksi, että he ovat usein ryhmän sisällä autonomisemmassa asemassa kuin naiset, ja pystyvät näin päättämään elämänsä suunnasta sekä minuutensa rajoista vapaammin (tästä teemasta tarkemmin kappaleessa 4.3.1). Tämä tulee esille ajoittain myös hengellistä väkivaltaa käsittelevissä

kirjoituksissa, joiden mukaan joillekin ihmisille yksinkertaisesti sopii tiukemmat elämännormit ja säännöt.

Yllä kuvatun kaltaisen ajattelun kanssa tulee kuitenkin olla varsin varovainen, sillä se saattaa siirtää hengellisen väkivallan aiheuttamien kokemusten vastuun yksilön hartaille. Tällöin yhteisöissä voidaan väittää, että joku kokee yhteisön toiminnan hengellisenä väkivaltana, koska tämä on esimerkiksi liian herkkä tai ajattelee asioita liikaa. Tämänkaltaisilla syytöksillä hengellistä väkivaltaa oikeuttavat yksilöt siirtävät tuhoisan toimintansa vastuun uhreille, ikään kuin näiden ihmisten kokema kärsimys olisi merkki siitä, että he ovat jollain tavalla vääränlaisia. Herkkyys tuntea sekä ymmärrys pohtia asioita eri näkökulmistamme kääntyvät näin kärsimystä tuottaviksi ominaisuuksiksi hengellistä väkivaltaa harjoittavassa yhteisössä.