Puolisoiden tapaaminen oli kaikille tutkittavilleni ikimuistoinen tilanne.
Monissa haastatteluissa parit olivat jo tutustumistilanteessa miettineet suhteensa jatkumoa ja sen realiteettia. Jos parit olivat tavanneet jossakin muualla kuin Suomessa, korostivat he sitä, etteivät olleet romanssia etsimässä.
”… ja mä niin kuin lähin sinne niin kuin kattomaan kulttuuria ja elämyksiä. Ja mä en ollut yhtään ajatellut, että lähen jotai miestä hakemaan tai tuttujen kautta tapasimme niin kuin minun kolmantena XXXssa (maassa) olopäivänä…
ja sitten minä, että minä mitään parisuhdetta, oli niin kuin alussa hänellä vähän enemmän sellaista aktiivisuutta sen puolelta ja minä välillä jopa ajattelin, että alkuaikoina, että okei, sitten ku lähden takaisin Suomeen ja nooo … katotaan ja toimiiko kaukosuhde…”
Suhde oli alkanut yhteisellä ajanvietolla, mutta suunnitelmat suhteen tulevaisuudesta oli aloitettu nopeasti. Useimmissa tarinoissa rakkaustarinan ei uskottu kestävän, vaan sen ajateltiin katkeavan
tutkittavani kotiinpaluun jälkeen. Tilanteissa, joissa suomalainen joutui palaamaan kotimaahansa, oli puolison joustettava ja muutettava Suomeen.
Toinen ryhmä, jossa puoliso on tutustumishetkellä asunut Suomessa, parisuhteen muodostumisen vaiheet ovat olleet hitaampia.
Useimmissa tapauksissa puolisot ovat jo pitemmän aikaa tunteneet toisensa, joten heidän suhteensa on erilainen kuin esimerkiksi ulkomailla lomamatkalla tavanneiden. He ovat itse voineet päättää siitä, kuinka nopeasti suhde etenee. Ulkomailla tavanneet parit joutuvat muokkaamaan suhdettaan ja sen etenemistä sen mukaan, kuinka kauan parit saavat olla yhdessä. Suomessa tavanneet parit kuvailevat, kuinka ovat antaneet suhteensa edetä omalla painollaan.
”Siellä sit (työpaikalla) tavattiin tota… oltiin siellä…
molemmat… siellä vaan törmättiin ja siitä se sit lähti hyvin intiimisti liikkeelle ja muutettiin heti siitä sitten syksyllä yhteen kun kesällä tavattiin, heinäkuussa tavattiin niin sitten asuttiin… joskus syys- lokakuussa (muutettiin yhteen)…”
Suomessa tavanneilla pareilla ei ole samanlaista rakastetun menetyksen uhkaa kuin ulkomailla tavanneilla puolisoilla. Joillakin pareilla alku on ollut onnellista ja siihen ei ole liittynyt samanlaisia uhkatekijöitä rakastetun menettämisestä. Yhdessä parisuhteessa ulkomaalainen puoliso oli tullut Suomeen määräajaksi, jolloin suhde altistui myös tälle ajalliselle uhkatekijälle.
Toinen vaihe sisälsi ulkomailla tavanneilla pareilla muuttoon liittyviä asioita ja konkreettisen muuton Suomeen. Parit kävivät neuvotteluita asuinmaasta, mutta monestikaan suomalaisten puolisoiden ei ollut mahdollista muuttaa ulkomaille. En löytänyt aineistosta viitteitä Johanna Leinosen (2011, 140–141) tutkimuksen tapaan perinteisestä patriarkaalisesta elementistä, jolloin nainen olisi muuttanut miehen kotimaahan tukeakseen tämän työtä tai opintoja. Asuinmaan valintaan liittyi monia muita aspekteja. Tutkittavani olivat neuvotelleet siitä, kumpi olisi valmis suureen muutokseen, uuden kielen opiskeluun ja täysin vieraaseen maahan muuttoon. Tutkimuksessani nämä Leinosen (2011) mainitsemat patriarkaaliset elementit ja niiden rajat rikotaan maanvalinnan vaiheessa, koska useimmissa haastatteluissa mies on ollut se, joka on viimekädessä tukenut vaimonsa uraa ja opiskelua. Monet
puolisot kertoivat, että kysymys avioliittosiirtolaisuudesta perustui rationaaliseen laskelmaan eri maiden positiivisista ja negatiivisista puolista. Se oli käytännöllisempi vaihtoehto. Näin oli myös monissa liitoissa Leinosen (2011, 142–144) tutkimuksessa.
”Mä luulen, että se ois ollut hirveen vaikeeta, et mää en ois sopeutunu sinne ainakaan siinä vaiheessa sillä kielitaidolla.
Et just se asenne, et hän oli valmis panemaan likoon sen oman elämänsä, että lähti opettelemaan vierasta kieltä ja niin poispäin… Et se oli varmaan yksi iso askel justiinsa se…”
Satu Nivalainen (2010) on tutkinut kansantaloustieteen väitöskirjassaan suomalaisten puolisoiden muuttovalmiutta puolison työn vuoksi.
Hänen tutkimuksen mukaan korkeasti koulutetutkin naiset olivat valmiimpia muuttamaan ja tukemaan miehensä uraa kuin päinvastoin.
Johanna Leinonen (2011, 140) viittaa yhdysvaltalaisiin tutkimuksiin, joissa on samankaltaisia tutkimustuloksia. Tutkimushenkilöni, jotka olivat miehiä, korostivat sitä, kuinka olivat valmiita muuttamaan johonkin kolmanteen maahan tai puolison kotimaahan, jos puoliso ei täällä työllistyisi omalle alalleen.
”Kyllä se varmaan niin on, että me muutetaan XXX (vaimon) kotimaahan, kun täällä ei omaa alaa vastaavaa työtä ole… et muutenkin minulla on varmaan helpompi sopeutua sinne ku hänellä tänne…”
Tutkittavani pitivät puolisoitaan rohkeina, koska itse eivät olisi voineet jäädä vieraaseen maahan asumaan alhaisen alkustatuksensa vuoksi.
Tutkittavani pitävät tätä toisen puolesta uhrautumista ihailtavana piirteenä puolisossaan.
”… et justiinsa se, et pisti omat juttunsa taka-alalle…”
Monet toivat esiin myös sen, että suurin syy Suomeen muuttoon oli sen korkea elintaso ja turvallisuus. Elintasoa enemmän tutkittavani korostivat turvallisuutta. Puheista nousee esiin myös elämisen helppous verrattuna suurempiin kaupunkeihin maailmassa. Suomi on pieni maa,
jossa kulkeminen ja lasten kouluttaminen on helpompaa kuin se voisi olla jossakin muualla.
Hannu Sirkkilän (2005, 139) tutkimuksessa thaimaalaisten naisten kanssa avioituneet miehet kertoivat, kuinka jotkut vaimoista olivat pelänneet suunnattomasti Suomeen muuttoa. Näistä tutkittavieni tarinoista puuttui tämä elementti kokonaan. Haastateltavat korostavat puolisoidensa ennakkoluulottomuutta, rohkeutta ja suhteeseen heittäytymistä omalla kustannuksellaan. Sirkkilän (2005) tutkimuksessa avioliitot ovat pääsääntöisesti, yhtä lukuun ottamatta, lyhyitä avioliittoja, joten tutkittavani ovat voineet unohtaa tämän pelon ja epävarmuuden omilla puolisoillaan.
Suomessa tavanneilla puolisoilla tämä toinen vaihe sisälsi keskinäisiä neuvotteluita parisuhteen tulevaisuudesta Suomessa: missä paikkakunnalla asutaan, asutaanko yhdessä ennen avioliittoa ja missä maassa ja minkä uskonnon mukaan lapset kasvatetaan.
”Et siinä oli kaikkea sitten opiskeluun liittyvää sitten kans…
ja sitten piti päättää, että asutaanko yhdessä vai erillään…”
Monissa näissä suhteissa välittyy nopea suhteen kehittyminen. Tämä eroaa normaaleista käsityksistä parinvalinnan testaamisesta ja kyseenalaistamisesta: onko hän juuri se oikea minulle? Kaksi kertomusta poikkesivat näistä, sillä niissä harkinta-aika, seurusteluaika, oli suhteellisen pitkä. Näistä haastatteluista puuttuu Sirkkilän (2005, 131) tutkimuksen kaltainen pohdinta puolison motiiveista muuttaa Suomeen.
Puolisot korostavat parisuhteissaan yhteensopivuuttaan (Jallinoja 2000, 68). Parisuhteen vakiintuminen oli kuitenkin useissa haastatteluissa lähtenyt käytännön tarpeista, ei puolisoiden kiireestä rekisteröidä tai vakiinnuttaa parisuhdettaan. Muutamissa haastatteluissa tutkittavani kertovat, etteivät olisi menneet naimisiin yhtä nopeasti, jos se ei olisi ollut tarpeellista. Tällä he viittaavat esimerkiksi oleskeluluvan saantiin, eivät niinkään perheiden painostukseen.