Sosiaalipoliittinen näkökulma asumisen ongelmiin

4. Helsingin Sanomien rakentama asuntokysymys

4.2. Asumisen ongelmat Helsingin seudulla

4.2.2. Sosiaalipoliittinen näkökulma asumisen ongelmiin

Helsingin Sanomat käsittelee asumisen ongelmia sosiaalipoliittisesta näkökulmasta huomattavasti vähemmän kuin alueellisesta tai taloudellisesta näkökulmasta. Kolme selvää teemaa nousee kuitenkin esille: vähävaraiset kotitaloudet, asunnottomuus sekä segregaatio eli asuinalueiden sosiaalinen eriytyminen, jota käsitellään erityisesti Itä-Helsingin alueen kouluissa havaittujen ongelmien yhteydessä. Myös asumisen tukijärjestelmien epäoikeudenmukaisuutta ruoditaan.

Köyhimmät suomalaiset ovat joutuneet turvautumaan vuokrarästejä maksaessaan esimerkiksi kirkon diakonia-apuun.

HS, Pääkirjoitus 25.7.2005

Sosiaalipoliittisten kannustimien ongelma on, että kannustettavilta puuttuu se, mihin heitä kannustetaan eli työpaikka ja asunto. Kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja ei yksinkertaisesti ole saatavilla ainakaan kasvukeskuksissa.

HS, Pääkirjoitus 25.7.2005

Vähävaraisia kotitalouksia käsiteltäessä esiin nostetaan erityisesti heikoimmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat ihmiset: asunnottomat, keski- ja pienituloiset, opiskelijat, pitkäaikaistyöttömät, vanhukset, vuokralla asuvat, vähätuloiset ja yksin asuvat. Vähävaraisten kotitalouksien asumisen ongelmia käsitellään tyypillisesti erillään toisistaan ja kunkin ihmisryhmän ongelmiin tarjotaan omanlaisensa ratkaisu. Määrällisesti tarkasteltuna vähävaraisten kotitalouksien asumisen ongelmia käsitellään aineistossa varsin niukasti, ja vallitseva puhetapa onkin, että asumisen ongelmat ovat

15 Not In My Back Yard eli ei minun takapihalleni.

kaikkien pääkaupunkiseudulla asuvien ongelmia. Asunnottomuus ja erityisesti pitkäaikaisasunnottomuus on kuitenkin teema, joka saa runsaasti tilaa Helsingin Sanomissa.

Yksin asuville naisille ja miehille ei ole kämppiä.

HS, Kaupunki 15.9.2007

Keski- ja pienituloiselle ihmiselle pääkaupungin asunnot ovat liian kalliita.

HS, Pääkirjoitus 28.11.2008

Ei pelkästään opiskelijoille, vaan kaikille kohtuuhintaisen vuokra-asunnon löytäminen on käytännössä mahdotonta.

HS, Kaupunki 8.9.2009

Aika ajoin asuntopolitiikassa ryhdytään toimenpiteisiin, joiden tarkoituksena on saada aikaan ”kohtuuhintaista” asuntotuotantoa erikseen määritellyille

väestöryhmille. Muun väestön asunnot saavatkin sitten olla kohtuuttoman hintaisia.

HS, Pääkirjoitus 16.11.2009

Helsingin Sanomat ottaa kirjoituksissaan kuitenkin selvästi kantaa siihen, että asumisen ongelmien ratkaiseminen ja vähävaraisten sekä erityisryhmien asumisen edellytyksistä huolehtiminen kuuluu julkisen vallan vastuulle. Vähävaraisten kotitalouksien ja muiden erityisryhmien ohella Helsingin Sanomien artikkeleista välittyy myös toive, että viimekädessä julkisen vallan vastuulle kuuluisi myös ”tavallisten ihmisten” asumisen ongelmien ratkaiseminen. Kannanoton voi tulkita lähestyvän universalistisen asuntopolitiikan ideaa, koska asuntopolitiikan toivotaan kohdistuvan apua tarvitsevien erityisryhmien ohella myös ”tavallisten pulliaisten” asumisen ongelmiin. Keskustelu asuntopolitiikan laajuudesta onkin eräs teema, joka nousee aineistossa esille: Halutaanko harjoittaa vain erityisryhmille suunnattua asuntopolitiikkaa vai pitäisikö asuntopoliittisia toimenpiteitä suunnata myös esimerkiksi työssäkäyvälle vuokra-asujalle. Sosiaalipolitiikan käsitteitä käyttäen, kohti universalistista vai residuaalista asuntopolitiikkaa¹⁶. Teema nousee vahvasti esille esimerkiksi haravavuokra-asunnoista käytävän keskustelun yhteydessä.

16 Universaali sosiaalipolitiikka tarkoittaa, että kaikille kansalaisille taataan työurasta riippumaton yhtäläinen perusturva. Perusturvan luonteeseen kuuluu, ettei tuen saanti leimaa saajaansa. (Raunio 1995, 198.) Suomessa hyvänä esimerkkinä universaalista sosiaaliturvaetuudesta on lapsilisä. Universaaliseen järjestelmään kuuluu myös laaja julkinen palvelujärjestelmä, jota kaikki kansalaiset voivat käyttää (Raunio 1995, 198). Gösta Esping-Andersen nimittää tämänkaltaista sosiaalipoliittista järjestelmää skandinaaviseksi malliksi, koska pohjoismaiset sosiaaliturvamallit yltävät lähimmäksi universalismin ideaalia. Richard M. Tittmussin tyypittelyssä edellä kuvattua mallia kutsutaan institutionaaliseksi sosiaalipoliittiseksi malliksi, joka viittaa valtion keskeiseen rooliin sosiaaliturvan järjestämisessä.

(Raunio 1995, 196–198.) Residuaalinen sosiaalipolitiikka -nimitys on lähtöisin Tittmussilta ja se tarkoittaa, että valtion

Markkinat eivät [asuntoministeri Jan] Vapaavuoren mielestä ikinä voi auttaa erityisryhmiä kuten vanhuksia ja vammaisia, joten asuntojen rakentaminen heille valtion tuella on jatkossakin luontevaa.

HS, Kaupunki 2.6.2007

Mutta se [pääkaupunkiseudun toimenpideohjelma] koski vain marginaalia, ei tavallisten pulliaisten asumisen ongelmia.

HS, Kaupunki 21.8.2007

Vastuu vuokra-asuntojen tarjonnasta ei kuulu yksityisille. Yhteiskunnan tehtävänä on varmistaa, että myös vähätuloisille taataan asumisen edellytykset.

HS, Pääkirjoitus 26.8.2007

Asuntopolitiikan keskeinen tavoite on tarjota kunnon kodit tavallisille ihmisille, keskimääräistä vähemmänkin tienaaville.

HS, Pääkirjoitus 13.12.2009

Helsingin ja pääkaupunkiseudun asunnottomuusongelmasta kirjoitetaan aineistossa runsaasti.

Eräänä syynä aiheen käsittelyn runsauteen on luultavasti se, että asuntoministeri Jan Vapaavuori asetti vuonna 2007 työryhmän¹⁷ pohtimaan ratkaisuja asunnottomuuden ja erityisesti pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämiseksi. Työryhmässä on ”vahva Helsinki-painotus” (HS, 22.5.2007). Painotusta voi pitää aiheellisena, koska Suomessa asunnottomuus keskittyy vahvasti juuri pääkaupunkiseudulle ja erityisesti Helsinkiin (Asunnottomat 2009; Helsingin seudun asuntoraportti 2008). Ilmiönä asunnottomuudelle onkin tyypillistä, että se keskittyy juuri suuriin kaupunkeihin (Korhonen 2002, 188–190; Laakso & Loikkanen 2004, 283). Keskittymistä on selitetty siten, että ihmiset hakeutuvat kaupunkeihin työn ja paremman elämän toivossa (Korhonen 2002, 188–190; Laakso & Loikkanen 2004, 283). Kaupungin vetovoiman ohella maaseudun on myös nähty työntävän ihmisiä kaupunkeihin, koska maaseudulla köyhyys ja työttömyys voivat

vastuu sosiaaliturvan ja -palveluiden järjestämisessä on vähäinen (Raunio 1995, 198). Residuaalisessa sosiaalipolitiikassa yksilön vastuuta korostetaan ja valtiolle katsotaan kuuluvan vain akuuttien hätätilojen lievittäminen.

Tässä mallissa sosiaaliturva on viimesijaista, tarveharkintaista, kontrollihenkistä ja tasoltaan alhaisia. (Raunio 1995, 198–199; Ruonavaara 1993, 149.) Suomessa kuntien myöntämä toimeentulotuki on esimerkki residuaalisesta sosiaaliturvasta. Esping-Andersen nimittää tämänkaltaista sosiaalipolitiikkaa anglo-amerikkalaiseksi. Kolmas sosiaalipoliittinen malli korostaa palkkatyötä sosiaaliturvan perustana. Esping-Andersenin nimittää tämänkaltaista sosiaalipolitiikkaa keskieurooppalaiseksi malliksi, Titmuss taas suoritusperustaiseksi malliksi. Tämä malli takaa työelämässä mukana oleville hyvät etuudet, mutta työelämän ulkopuolella olevien henkilöiden sosiaaliturva on heikko.

Pohjoismaisesta näkökulmasta tarkasteltuna palvelut ovat kehittymättömiä ja tästä syystä suoritusperustaista sosiaalipolitiikkaa harjoittavia maita kutsutaan myös ”jakovaltioiksi”. (Raunio 1995, 198.)

17 Jan Vapaavuori nimitti työryhmään Helsingin kaupungin sosiaalijohtaja Paavo Voutilaisen, piispa Eero Huovisen, psykiatri Ilkka Taipaleen sekä Y-säätiön toiminnanjohtaja Hannu Puttosen.

helpommin kuin kaupungissa leimata ihmisen. Heikossa yhteiskunnallisessa asemassa olevien ihmisten siirtyessä kaupunkiin jäävät he uudessa ympäristössä helposti asunnottomiksi. (Korhonen 2002, 188–189.)

Pidemmän aikavälin tarkastelu osoittaa, että asunnottomien määrä laski Helsingissä ja koko maassa 2000-luvun alkuvuosiin saakka, jonka jälkeen asunnottomien määrä on taas hiljalleen kasvanut (Asunnottomat 2009; Korhonen 2002, 190). Määrällisen kasvun lisäksi asunnottomuus on alkanut koskettaa myös uusia väestöryhmiä. Vaikka edelleenkin suurin osa asunnottomista on yksinäisiä, syrjäytyneitä miehiä, asunnottomana on aikaisempaa enemmän myös naisia, nuoria ja maahanmuuttajia (Korhonen 2002, 192; Helsingin seudun asuntoraportti 2008). Helsingissä asunnottomuuden vähenemisen on nähty olevan seurausta Helsingin kaupungin harjoittamasta pitkäjänteisestä asunto- ja sosiaalipolitiikasta. Kaupunki on muun muassa rakennuttanut 1960-luvulta lähtien tuhatkunta sosiaalisin perustein jaettavaa vuokra-asuntoa vuodessa. (Korhonen 2002, 189.) Vuokra-asuntojen rakentaminen on kuitenkin vähentynyt 2000-luvulla, johon on osittain ollut vaikuttamassa talouden korkeasuhdanne (Juntto 2001; Korhonen 2002, 189). Sosiaalisin perustein jaettavien vuokra-asuntojen rakentaminen on vähentynyt luultavasti myös siksi, että asuntojen tarjoaminen asunnottomille ei ole kunnalle ilmaista. Asunnottomuuden keskittyminen Helsinkiin kärjistää edelleen tilannetta, mikä on omiaan synnyttämään närää pääkaupunkiseudun kuntien välillä. (Korhonen 2002, 190.) Sosiaalisin perustein jaettavien vuokra-asuntojen rakentamisen laiminlyönti yhdistettynä Helsinkiin suuntautuvaan muuttovirtaan lisää merkittävästi asunnottomuusriskiä, mikä tulee esiin myös aineistosta.

Sosiaalisia vuokra-asuntoja pitäisi [Helsingin kaupungin sosiaalijohtaja Paavo]

Voutilaisen mukaan rakentaa riittävästi.

HS, Kaupunki 22.5.2007

Peipisen [Helsingin asuntolautakunnan puheenjohtaja] mielestä vuokra-asuntojen rakentamisen sivuuttaminen on ”vastuutonta ja se lisää asunnottomuusriskiä sekä kaupunkien välistä epätasa-arvoa”.

HS, Kaupunki 21.3.2009

Koska kunnallisia vuokra-asuntoja jaetaan sosiaalisin perustein eli asuntoja jaettaessa harjoitetaan tarveharkintaa, turvaa menettely heikossa yhteiskunnallisessa asemassa olevien henkilöiden aseman asuntomarkkinoilla. Koska Helsingin kaupungilla ei kuitenkaan ole tarjota vuokra-asuntoja kaikille asunnon tarvitsijoille, johtaa pitenevä ”vuokra-asuntojono” kiristyvään tarveharkintaa eli siihen, että asunnon saa kaikkein heikoimmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat henkilöt. Tämä

sosiaalisesti oikeudenmukainen menettely yhdistettynä liian vähäiseen vuokra-asuntojen määrään johtaa kunnallisen vuokra-asumisen leimaantumiseen. Samalla kehitys lisää segregaatiota asuinalueiden välillä, mutta myös niiden sisällä. (Piirainen 1993, 212.)

Nyt [Helsingin] kaupungin asunnon saa käytännössä se, joka sitä eniten tarvitsee.

Esimerkiksi puutteellisesti asuvat menevät jonon ohi, samoin lapsiperheet.

HS, Kaupunki 15.9.2005

Asuinalueiden sosioekonominen eriytyminen on paljolti seurausta viime

vuosikymmenten lähiörakentamisesta sekä 1990-luvun alun lamasta. Vaikka tilannetta on pyritty parantamaan sosiaalisen sekoittamisen politiikalla, sosiaalisen

asuntotuotannon keskittäminen heijastuu nykytilanteeseen.

HS, Pääkirjoitus 27.11.2009

Kaupungin vuokra-asuntoa ilman jääneiden asunnon tarvitsijoiden pitää yrittää hankkia asunto vapailta asuntomarkkinoilta. Koska pääkaupunkiseudulla ja erityisesti Helsingissä vuokra-asuntojen kysyntä ylittää tarjonnan, vuokra-asuntojen hinnat vapailla markkinoilla ovat huomattavasti korkeammat kuin kunnan vuokra-asunnoissa: Vuonna 2006 tehty vertailu kertoo, että Helsingissä kaupungin aravavuokra-asuntojen neliövuokrat olivat yli kolmanneksen halvemmat kuin vapaarahoitteisten asuntojen neliövuokrat (ARA, Selvityksiä 2007). Kaupungin vuokra-asuntojen alhaiset vuokrat mainitaan myös aineistossa ja niiden nähdään hillitsevän markkinavuokrien nousua ja tätä kautta vakauttavan asuntopolitiikkaa. Tämä kuitenkin näyttää olevan enemmän toivetta kuin todellisuutta, koska kaupunki pystyy tarjoamaan vuokra-asunnon vain pienelle osalle vuokra-asunnon hakijoista. Kilpailu vuokra-asunnoista varsinkin Helsingissä on siis kovaa ja kohtuuhintaisen asunnon löytäminen likipitäen mahdotonta.

Asunto-ohjelman mukaan [Helsingin asuntopoliittinen ohjelma vuosille 2004–2008]

Helsinki rakennuttaa tulevina vuosina aiempaa vähemmän arava-vuokra-asuntoja.

Vastaavasti hitas-omistusasuntojen ja sääntelemättömien vuokra-asuntojen osuutta kasvatetaan.

HS, Kaupunki 2.1.2005

Vuokra-asuntoa hakevien määrä on kääntynyt kasvuun, mutta asuntojen määrä on laskenut. Asuntojonoon ilmoittautuneiden joukko kasvoi viime vuonna

pääkaupunkiseudulla Valtion asuntorahaston mukaan lähes 10000:lla.

HS, Kaupunki 22.2.2007

Kun amsterdamilainen tarvitsee vuokrakämpän, kaupunki osoittaa hänelle jonkin luukun jostakin heti seuraavana päivänä. Ajan myötä voi kohota parempaan

asumisen. Helsinki tarjoaa vuokra-asunnon hakijalle paikan 16 000 hakijan jonosta, ja useimmiten sen peräpäästä.

61 HS, Kaupunki 15.9.2007

Kunnilla pitäisi olla halpoja, väliaikaiseen asumiseen tarkoitettuja asuntoja, joissa olisi kevyempi varustus.

HS, Kaupunki 1.10.2008

[Helsingin] Kaupungin vuokra-asuntojen 8-9 euron neliövuokrat hillitsevät myös markkinavuokria ja vakauttavat asuntopolitiikkaa.

HS, Kaupunki 31.8.2008

Helsingin Sanomat käsittelee kunnallisia vuokra-asuntoja myös silloin, kun se uutisoi Helsingin kaupungin suunnitelmasta alkaa rakennuttaa vuokra-asuntoja, joiden rakentamiseen ei käytettäisi valtion tukea. Puhutaan harava-hankkeesta ja haravavuokra-asunnoista. Siirtyminen valtion tukemista vuokra-asunnoista Helsingin kaupungin itse rahoittamiin haravavuokra-asuntoihin merkitsisi, ettei kaupungin enää tarvitsisi ottaa huomioon valtion asettamia tiukkoja ja hyvin seikkaperäisiä rajoituksia asukasvalinnassa. Rajoitusten noudattaminen on ehtona valtion tuen saamiselle ja niiden noudattamista valvoo Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus eli ARA.

Arviointiperusteita ovat muun muassa asunnonhakijan asunnontarve, varallisuus sekä tulot ja perusteita sovelletaan sekä aravavuokra-asunnoissa että korkotukivuokra-asunnoissa. Vapaan asukasvalinnan lisäksi haravavuokra-asuntojen myymiselle ei olisi myöskään rajoitteita, toisin kuin on valtion tukemissa vuokra-asunnoissa. Haravavuokra-asunnot loisivatkin Helsingin kaupungille uuden välineen, jolla se pystyisi nykyistä paremmin valikoimaan itselleen mieluisia tulomuuttajia.

Valtio määrittelee asukasvalintakriteerit aravavuokrataloissa, joiden rakentamisessa on käytetty valtion rahaa. Niissä asuu noin 88000 helsinkiläistä. Helsingissä vasta-aseena on väläytelty Helsingin omaa aravajärjestelmää eli Haravaa, jossa Helsinki rahoittaisi itse oman asuntorakentamisensa. Samalla kaupunki saisi itse päättää, keitä sen rakentamiin asuntoihin pääsisi asumaan.

HS, Kaupunki 15.9.2005

Oma rahoitus olisi Helsingin kannalta joustavampi, koska kaupunki voisi silloin päättää nykyistä vapaammin muun muassa asukasvalinnasta ja asuntojen mahdollisesta myynnistä.

HS, Kaupunki 1.12.2005

Helsinki on tutkinut haravaksi kutsuttua Helsingin omaa aravajärjestelmää, jossa kaupunki itse järjestäisi rahoituksen vuokra-asuntoihin. Tällöin kaupungin ei tarvitsisi välittää valtion tuen tuomista rajoituksista.

HS, Kaupunki 5.5.2006

Haravavuokra-asunnot merkitsisivät toteutuessaan merkittävää periaatteellista muutosta Helsingin kaupungin rooliin harjoittaa asuntopolitiikkaa. Koska käytännössä muutos ”aravasta haravaan”

tarkoittaisi sitä, että Helsingin ei tarvitsisi ottaa huomioon sosiaalisia perusteita haravavuokra-asuntoja jakaessaan, kaupungin rooli lähestyisi yksityisiä vuokranantajia. Näin kaupungin harjoittama asuntopolitiikka laajenisi koskemaan myös muita kuin erityisryhmiä. Tällaisia olisivat esimerkiksi pieni- ja keskituloiset työssäkäyvät henkilöt, joiden tulot ovat estäneet heitä saamasta kunnallista vuokra-asuntoa. Harava-hankkeen tärkeyttä perustellaan myös sillä, että kaupunki voisi tarjota haravavuokra-asuntoja työntekijöilleen, jonka arvellaan helpottavan kaupunkia työvoiman saannissa. Työvoiman liikkuvuuden arvellaan helpottuvat varsinkin hoiva-, palvelu- ja opetusalojen parissa, joilla palkat ovat varsin vaatimattomia.

Jos harava toteutuu, se antaa kaupungin asuntopolitiikkaan välineen, jolla pieni- ja keskituloisille saadaan lisää vuokra-asuntoja. Harava-järjestelmä on miellettävä uudeksi keinoksi, jolla kaupunki voi tarjota työntekijöilleen kohtuuhintaisia asuntoja.

HS, Pääkirjoitus 25.5.2005

Tulevaisuudessa asunnonjakoperusteiksi nousevat [Helsingin kiinteistöviraston asuntoasiainosaston päällikkö Mikko] Luukkosen mielestä hakijoiden resurssit tehdä työtä ja maksaa veroja.

HS, Kaupunki15.9.2005

Helsingin Sanomissa harava-hanketta myös arvostellaan. Sen pelätään merkitsevän uhkaa sosiaaliselle vuokra-asuntotuotannolle, jos jatkossa vain erityisryhmien asuntoihin otettaisiin valtion korkotukilainaa. Haravavuokra-asuntoihin siirtymisen nähdään vähentävän sosiaalisin perustein jaettavien vuokra-asuntojen määrää, joka huolestuttaa erityisesti vasemmistopuolueiden edustajia.

Helsingin kunnallispolitiikassa rintamalinja harava-hankkeessa näyttääkin kulkevan perinteisen oikeisto-vasemmisto -jaon mukaisesti Kokoomuksen lähtökohtaisesti kannattaessa haravavuokra-asuntojen rakentamista. Keskustelussa haravavuokra-asunnoista Helsingin kaupungin halu valikoida vuokra-asunnoissaan asuvat henkilöt heidän veronmaksukyvyn perusteella tulee aineistosta yllättävän selvästi esille. Sosiaalipoliittisesta näkökulmasta arvioitaessa mahdollinen siirtyminen aravavuokra-asunnoista haravavuokra-asuntoihin olisi täydellinen asuntopoliittinen suunnanmuutos.

Kun aravavuokra-asuntojen ensisijaisena jakoperusteena on sosiaalinen tarve, haravavuokra-asuntojen jakoperusteena näyttäisi olevan ansaintaperiaate. Kun Helsingin kaupungin haravahanketta tarkastellaan sosiaalipolitiikassa yleisesti käytetyn Richard M. Tittmussin tyypittelyn kautta, haravajärjestelmään siirtyminen merkitsisi siirtymistä sosiaalipolitiikan institutionaalisesta mallista kohti suoritusperustaista sosiaalipoliittista mallia (Raunio 1995, 196–

199).

Hyvät työntekijät saisivat siis tulevaisuudessa syrjäyttää asuntojonossa heikommin verotuloa tuottavat tai sosiaalisesti ongelmaiset hakijat.

HS, Kaupunki 15.9.2005

[Ministeri Hannes] Manninen muistuttaa, että asuntopolitiikassa on kyse

yhteisvastuusta. … Ajatus siitä, että suurin kaupunkimme alkaisi poimia ikään kuin rusinoita pullasta, ottamalla vastaan auliita avustuksia, muttei tuottamaan riittävästi tavallisia vuokra-asuntoja niitä tarvitseville, on uutta ja epätoivottavaa

asuntopoliittista kulttuuria.

HS, Kaupunki 5.5.2006

On totta, että esitys painottaa voimakkaasti aravarahoituksesta luopumista. Esityksen mukaan vain erityisryhmien asuntoihin otetaan valtion korkotukilainaa. Jos Helsinki toteuttaa aikeensa, perinteisten arava-vuokra-asuntojen määrä vähenee hitaasti mutta varmasti. Samalla aravarajoitukset poistuvat ja kaupunki voi vapaammin päättää, kenelle se asunnot vuokaa.

HS, Pääkirjoitus 25.5.2006

Aineistossa käsitellään Helsingin ja Helsingin seudun alueellista segregaatiota eli asuinalueiden sosiaalista eriytymistä sosioekonomisen aseman, tulotason ja työllisyyden näkökulmista. Eniten alueellisesta segregaatiosta käsitellään kuitenkin maahanmuuton näkökulmasta ja käsittely yhdistyy keskusteluun Helsingin koulujen eriytymisestä. Suurkaupunkien alueilla sosiaalista eriytymistä ilmenee aina jossain määrin, joka johtuu siitä, että ihmiset huomioivat asuinalueen ja asunnon valinnassa sekä taloudelliset realiteetit että asumispreferenssit, ja näin tietyntyyppiselle asuinalueelle päätyy asumaan keskimäärin samantyyppisiä ihmisiä. Alueellista segregaatiota aiheuttavat myös filteroituminen¹⁸ eli suodattuminen sekä syrjintä, joka tyypillisesti kohdistuu tiettyihin etnisiin ryhmiin. (Laakso & Loikkanen 2004, 284–285.) Aineistossa esitetään, että Helsingissä alueellinen segregaatio johtuu osaltaan juuri maahanmuuttajien syrjimisestä niin asunto- kuin työmarkkinoilla, joka pakottaa heidät asumaan alueellisesti keskittyneihin kunnallisiin vuokra-asuntoihin. Näin rasistiset asenteet muokkaavat myös tilallista järjestystä (Koskela 2002, 212). Yleisemminkin alueellinen segregaatio voidaan tulkita olevan yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tilallinen ilmentymä (Savage, Warde & Ward 2003). Sosiaalisen eriytymisen päätepisteenä voidaan pitää slummeja, jonne kasautuvat köyhyys, huono-osaisuus ja sosiaaliset ongelmat (Laakso & Loikkanen 2004, 284–285).

18 Filteroituminen eli suodattuminen perustuu siihen, että uudet asunnot ovat keskimäärin suurempia, paremmin varusteltuja ja siten myös kalliimpia kuin vanhat asunnot. Varakkaiden kotitalouksien siirtyessä asumaan uusiin asuntoihin heidän jälkeensä jättämiin asuntoihin siirtyy pienituloisia kotitalouksia. Jos uudet asunnot muodostavat kokonaisen uuden asuinalueen, suodattuminen johtaa siihen, että alueelle muuttaa suurituloisia kotitalouksia, pienituloisten asuessa vanhalla asuinalueella. (Laakso & Loikkanen 2004, 285.)

Verrattaessa Helsingin ja pääkaupunkiseudun tilannetta muihin maailman suurkaupunkeihin, alueellinen segregaatio on hyvin vähäistä, eikä slummiutumiskehitystä ole syntynyt, jota painotetaan myös aineistossa. Esimerkiksi seitsemän eurooppalaisen maan vertailussa Helsingin seutu osoittautui sosiaalisesti tasaisimmaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että toisin kuin esimerkiksi Englannin ja Ranskan kaupungeissa, Helsingin seudulle ei ole syntynyt huono-osaisuuden laajamittaista kasautumista, vaikka tasoeroja alueiden väliltä löytyykin. (Kortteinen & Vaattovaara 2003, 332–334.) Asuinalueiden sosiaalista eriytymistä ovat estäneet muun muassa tasainen tulonjako, homogeeninen väestö sekä maahanmuuttajien suhteellisen vähäinen määrä. Myös julkisen vallan toimenpiteet kuten verotus, tulonsiirrot sekä kaavoitus- ja asuntopolitiikka, jossa sosiaalinen sekoittaminen on ollut johtava periaate, ovat estäneet jyrkkien sosiaalisten erojen syntymisen alueiden välille. (Laakso & Loikkanen 2004, 285; Kortteinen & Vaattovaara 2003, 332.) Myöskään pääkaupunkiseudun kaupunkien välillä ei ole ollut havaittavissa merkittävää segregaatiokehitystä.

Kansainvälisesti Helsingin seudun tasapaino on harvinainen poikkeus, ja siitä kannattaa professorien [Mari Vaattovaara ja Matti Kortteinen] mukaan olla tyytyväinen.

HS, Kaupunki 9.3.2007

Vuoteen 1990 saakka väestön sosiaalinen sekoittuminen toimi hyvin, ja edelleen asuinalueet – kaupungeista [Helsinki, Espoo ja Vantaa] nyt puhumattakaan – ovat sisäisesti tavattoman moniaineksisia.

HS, Kaupunki 9.3.2007

Suomessa varsinaisia ongelmalähiöitä ei vielä ole, ja niiden syntyminen voidaan päättäväisellä asuntopolitiikalla estää.

HS, Pääkirjoitus 26.10.2009

Aineistosta kuitenkin ilmenee, että alueellinen kehitys ei ole ollut Helsingissä 1990-luvun jälkeen yhtä tasaista kuin aikaisemmin, ja erityisesti köyhyys ja työttömyys ovat kasautuneet Pohjois- ja Itä-Helsingin lähiöihin. Nämä aineistossa esille nostetut alueet eivät kuitenkaan ole tasalaatuisesti huono-osaisia, vaan huono-osaisuuden alueellinen kuva on paremminkin pistemäinen, jonka voi katsoa olevan ainakin osittain seurausta kaupungin harjoittamasta sosiaali- ja asuntopolitiikasta (Vaattovaara 1998, 141–143). Kyse on siis enemmänkin yksittäisistä taloista, jonne huono-osaisuus on kasautunut, kuin kokonaisista asuinalueista. Huono-osaisuuden pistemäisen esiintymisen on havainnut myös Mika Piirainen (1993, 209–214), joka toteaa, että syrjäytymisestä aiheutuvat ongelmat eivät jakaudu kaupunginosittain, vaan ne ”keräytyvät taskuiksi tavallisille vuokrataloalueille”. Pääkaupunkiseudun alueellisen kuvan pidempiaikaisessa tarkistelussa voidaan

kuitenkin havaita, että 1950- ja 1960-luvuilta alkanut alueiden yhtenäistymiskehitys päättyi 1990-luvulla, jonka jälkeen erot pääkaupunkiseudun alueiden välillä alkoivat jälleen kasvaa (Kortteinen

& Vaattovaara 2003, 334–335). Eriytymiskehitystä on selitetty työvoiman kysynnässä tapahtuneilla muutoksilla: Samaan aikaan kun korkeasti koulutetun työvoiman, varsinkin ICT-alan työvoiman, kysyntä kasvoi, vähemmän ammattitaitoa vaativasta työvoimasta oli ylitarjontaa. Muutos aiheutti sekä sosiaalisten että alueellisten erojen kasvua hyväosaisten asettuessa aiempaa selvemmin asumaan omille alueilleen, pääkaupunkiseudun länsiosiin (Kortteinen & Vaattovaara 2003, 342).

Pääkaupunkiseudulla köyhyys ja ongelmat jatkavat keskittymistään Helsingin 1960- ja 1970-lukujen lähiöihin. Uusi vauraus leviää reunojen omakotialueille.

HS, Kaupunki 9.3.2007

1980-luvun lopulla työttömyyserot kaupunginosien välillä olivat olemattomia.

Heikoimmillakin alueilla asui tavallista työssäkäyvää väkeä. Nyt osassa Helsinkiä kolmannes työikäisistä miehistä on työvoiman ulkopuolella.

HS, Kaupunki 9.3.2007

…Heikot alueet eivät ole päässeet samantahtiseen nousuun edes aivan viime aikoina, jolloin yleinen työllisyys on reippaasti parantunut. … Jos köyhyys kasautuu, kyse on yksittäisistä taloista.

HS, Kaupunki 9.3.2007

Aineistossa esitetään, että aikaisemmat asuntopoliittiset toimet ovat eräs syy sille, miksi huono-osaiset ihmiset ja maahanmuuttajat ovat Helsingissä kasautuneet juuri tietyille alueille. Käytännössä asuntopoliittisilla toimilla viitataan 1970-luvulla Helsinkiin rakennettuihin suuriin lähiöalueisiin, joissa sosiaalisen asuntotuotannon osuus on erittäin suuri (Laakso & Loikkanen 2004, 285–286).

Koska kaupungin vuokra-asuntoja jaettaessa käytetään tiukkaa tarveharkintaa, alueelle alkaa kasautua erilaisista sosiaalisista ongelmista kärsiviä ihmisiä sekä maahanmuuttajia, koska heidän mahdollisuudet vuokrata asuntoa vapailta markkinoilta ovat heikot. Jos siis sosiaalista asuntotuotantoa sijoitetaan liiaksi yhteen paikkaan, syventää se asuinalueiden sosiaalista eriytymistä erityisesti silloin, kun markkinoilla on liian vähän vuokra-asuntoja. Tämä johtuu siitä, että liian vähäinen vuokra-asuntokanta pakottaa kaupunkia tiukentamaan tarveharkintaa eli vuokra-asunnon saa kaikkein huonoimmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat asunnonhakijat. Sosiaalisesti oikeudenmukainen menettely aikaansaa kuitenkin sen, että sosiaaliset ongelmat kasautuvat vuokra-asuntoalueille ja asumismuoto leimautuu marginaaliryhmien asumismuodoksi. Tämänkaltainen kehitys on ollut havaittavissa juuri tietyissä Pohjois- ja Itä-Helsingin lähiöissä, vaikka vielä mitään syvää sosiaalista eriytymistä ei ole syntynyt.

Helsingin niemi on vauras kivilinnoitus, joka on edelleen vahvistumassa. Osa Helsingistä – pääosin 1960–1970-luvuilla rakennetut kerrostaloalueet – ovat kuitenkin jäämässä jälkeen, ja nimenomaan suhteessa muuhun seutuun, joka vaurastuu.

HS, Kaupunki 9.3.2007

Helsingissä on jo kouluja, joiden oppilaista 30–40 prosentilla on

maahanmuuttajatausta. Maahanmuuttajien kasautuminen samoihin kouluihin johtuu siitä, että kaupunki tarjoaa vuokra-asuntoja maahanmuuttajille tietyistä

kaupunginosista.

HS, Pääkirjoitus 26.10.2009

Koulujen eriytymisen ongelmista on toki syytä puhua. On kuitenkin yksioikoista väittää, että menneiden vuosikymmenten asuntopolitiikan … seuraukset korjattaisiin maahanmuuton estämisellä.

HS, Pääkirjoitus 27.11.2009

Etnistä eriytymistä taas ruokkii maahanmuuttajien syrjintä niin asunto- kuin työmarkkinoilla. … Vaihtoehdoksi jäävät sosiaalisesti tuetut, tietyille asuinalueille keskittyneet vuokra-asunnot. Seurauksena on maahanmuuttajataustaisten asukkaiden keskittyminen tietyille alueille, vaikka he toivoisivat itselleen ja lapsilleen

kulttuurisesti tasapainoista, vuorovaikutteista ja turvallista asuinympäristöä.

HS, Pääkirjoitus 27.11.2009

Krooninen vuokra-asuntojen alitarjonta luo siis olosuhteet sille, että vuokra-asuminen muuttuu marginaaliseksi ja sitä kautta leimaavaksi asumismuodoksi. Tällainen kehityskulku on tyypillinen maissa, joissa kodinomistuksen eetos elää vahvana. Suomea voidaankin perustellusti pitää kodinomistusyhteiskuntana, koska omistusasumisen osuus asuntokannasta on täällä poikkeuksellisen korkea¹⁹. Lisäksi suomalainen asuntopolitiikka suosii omistusasumista ja kodinomistus kytkeytyy vahvasti yhteiskunnassa vallitseviin ideologioihin. (Piirainen 1993, 211–

212.)

Alueellista segregaatiota käsitellään aineistossa erityisesti maahanmuuttaja-näkökulmasta ja käsittely linkittyy vahvasti peruskoulujen eriytymisestä käytävään keskusteluun. Tilastollisesti tarkasteltuna maahanmuuttajat ovatkin Suomessa keskittyneet pääkaupunkiseudulla ja erityisesti juuri Helsinkiin. Keskittymisestä kertoo esimerkiksi se, että vuonna 2010 Helsingissä asui 41 735 ulkomaan kansalaista, joka on 7,2 prosenttia kaupungin väestöstä ja pääkaupunkiseudulla ulkomaan

19 Vuonna 2000 Suomessa omistusasuntojen osuus asuntokannasta oli 64 prosenttia kun taas vuokra-asuntojen osuus oli 32 prosenttia. Esimerkiksi Ruotsissa asuntokannasta omistusasuntotoja (suora ja epäsuora omistus) oli 54 prosenttia ja Tanskassa 57 prosenttia. Vuokra-asuntojen osuus asuntokannasta oli Ruotsissa 40 prosenttia ja Tanskassa 39 prosenttia.

(Karlberg & Victorin 2004, 58.)

kansalaisia asui 69 219 henkilöä, joka on 6,7 prosenttia seudun väestöstä. Sen sijaan koko maassa ulkomaan kansalaisia oli 155 705 henkilöä, joka on vain 2,9 prosenttia koko maan väestöstä.

(Tilastokatsaus, Kvartti 1/11.) Aineistossa todetaankin, että ”Suomessa juuri Helsinki vetää maahanmuuttajia” (HS 28.11.2009). Keskittyminen on ymmärrettävää, koska ”maahanmuuttajat itsekin hakeutuvat sinne, missä on totuttu monikulttuurisuuteen” (HS 28.11.2009). Keskustelua maahanmuuttajien keskittymisestä käydään koulujen eriytymisen näkökulmasta ja keskusteluun osallistuu kaupungin virkahenkilöitä, ”maahanmuuttajakoulujen” rehtoreita sekä koulujen eriytymiseen perehtynyt tutkija. Kaupungin virkahenkilöt painottavat, että maahanmuuttajien

In document Helsingin seudun asuntokysymys Helsingin Sanomien artikkeleissa (sivua 57-70)