Monen kasvatusalan ammattilaisen mielestä aikuisen tehtävänä on asettaa lapselle rajoja ja lapsen ja erityisesti nuoren tehtävänä on kapinoida rajoja vastaan ja jopa rikkoa niitä.
Rajat luovat lapselle ja nuorelle turvaa, vahvistavat tervettä itseluottamusta sekä kykyä selvitä vaikeista tilanteista (Ylitalo 2001, 38). Rajojen pitävyyttä kokeilemalla lapsi ja nuori haluaa tuntea, että hänestä pidetään huolta. Kirjoitelmissa sekä neljäs- että kah-deksasluokkalaiset toivat esiin hyvän vanhemman asettavan rajoja, mutta erityisesti ra-jojen asettajan rooli korostui kahdeksasluokkalaisten kirjoitelmissa. Neljäsluokkalaisista rajojen asettajan roolin mukaisia hyvän vanhemman ominaisuuksia oli maininnut aino-astaan 4/18, kahdeksasluokkalaisista 14/19. Tämä ero selittynee pitkälti sillä, että nuo-ruusiän keskeinen kehitystehtävä on vanhemmista irtautuminen ja omien rajojen kokei-leminen. Tällöin myös vanhempien asettamien rajojen pitävyyttä usein koetellaan. Kah-deksasluokkalaiset ovat jo mahdollisesti pohtineet aikuisen velvollisuuksia ja kasvatus-asioita koulussa sekä kavereiden kanssa. Heillä on jo pidemmälle kehittynyt oman ajat-telukyky. Myös asioiden pohdiskelu kuuluu nuorten elämään. Murrosikäiset nuoret saat-tavat myös olla hyvin mustavalkoisia ajattelussaan. Neljäsluokkalaiset puolestaan ovat vielä melko pieniä pohtimaan rajojen asettamisen tärkeyttä ja luultavasti koettelevat vanhempien asettamia rajoja kahdeksasluokkalaisia vähemmän. Rajojen asettaminen ja vanhemman rooli rajojen asettajana on luonnollisesti myös hyvin erilaista neljäs- ja kahdeksasluokkalaisten elämässä.
”…kerran karkkipäivä viikossa.” (tyttö 4.lk)
”Joka komentelee joskus mutta ei liikaa.” (poika 4.lk) ”Antaa valvoa mutta ei liian myöhään.” (poika 4.lk)
”…antaa tarkat kotiintuloajat, soittaa välillä että missä mennään.”
(tyttö 8.lk)
”…asettaa sääntöjä että lapsella on turvallista ja hyvä olla.” (tyttö 8.lk) Nuoruusiässä vanhemman rooli rajojen asettajana korostuu. Rajoja asettava vanhempi suojaa nuoria epäsuotuisilta valinnoilta, auttaa vastuunoton omaksumisessa, on jämäk-kä, mutta rakastava ja asettaa rajoja, mutta ei sanele niitä (Ylitalo 2011, 67). Joidenkin
nuorten mielestä rajojen asettaminen on jopa hyvän vanhemmuuden tärkein edellytys.
Eräs kahdeksasluokkalaisen pojan kirjoitelma koski lähes ainoastaan hyvän vanhemman roolia rajojen asettajana.
”Hyvä vanhemmuus on sitä että vanhemmat rajoittaa elämää…ja ne ei haluu et sulle tapahtuu jotain siksi vanhemmat antaa kotiintuloajan ja kaikki maailman säännöt.” (poika 8.lk)
Rajojen asettajan rooli on monitahoinen. Siihen kuuluu rajojen määrittelemisen, perus-telemisen ja niistä kiinni pitämisen lisäksi lapsen fyysisen koskemattomuuden takaami-nen sekä vanhemman omien rajojen asettamitakaami-nen. Lapset pitävät aikuisen omien rajojen asettamista tärkeänä. Vanhemman omien rajojen asettaminen tarkoittaa lasten ja nuorten maailmassa muun muassa aikuisen oman käytöksen kontrolloimista sekä alkoholin käy-tön rajoittamista.
”…ei juo,..” (poika 4.lk)
”Ei voi olla isä/äiti joka tulee kotiin kännissä ja tappelee/hakkaa äitiä ja sit lasta. Suomessa on paljon hyviä vanhempia ja myös huonoja ja he juo-vat viikottain ja lyövät lapsia ja naisia.” (poika 8.lk)
Fyysisen koskemattomuuden takaaminen sisältää sekä ulkopuolisilta uhkilta turvaami-sen että ruumiilliturvaami-sen kurittamiturvaami-sen (kuritusväkivallan) kieltämiturvaami-sen. Myös laki kieltää yksiselitteisesti lapsen fyysisen kurittamisen. Lain lapsen huollosta ja tapaamisoikeu-desta (L 316/1983, 1 §) mukaan ”lasta ei saa alistaa, kurittaa ruumiillisesti eikä kohdella muulla tavoin loukkaavasti”. Tätä mieltä ovat myös aineiston perusteella lapset ja nuo-ret. Erityisesti kahdeksasluokkalaiset toivat tämän kirjoitelmissaan esiin.
”…sellainen joka ei ole väkivaltainen.” (tyttö 8.lk)
”Se ei käytä henkistä tai fyysistä väkivaltaa.” (tyttö 8.lk)
Vaikka lapset ja nuoret toivat kirjoitelmissa esiin rajojen asettamisen tärkeyden, se ei ole lasten ja nuorten mielestä sama asia kuin ankara kasvatus. Hyvin voimakkaasti kir-joitelmista nousi esiin se, ettei hyvä vanhempi ei ole ankara, ei tee pahaa lapselle eikä vihaa lastaan. Erityisesti mieleeni jäi neljäsluokkalaisen pojan kirjoitelma.
”Hyvä isä on se joka…ei vihaa lastaan…ei halua pahaa…ei tee hauskaa
lapsestaan.” (poika 4.lk)
Hauskan tekemisellä kirjoittaja viitannee lasta pilkkaavaan tai loukkaavaan käytökseen.
On mielenkiintoista, kuinka neljäsluokkalainen poika hieman huonolla kirjoitusasulla ja käsialalla on kirjoittanut lyhyen, mutta ajatuksia herättävän kirjoitelman. Hyvä isä ei vihaa lastaan eikä tee pahaa. Voisi kuvitella tämän olevan pojan on pahin pelko tai sit-ten hänellä on mielikuva pullantuoksuisesta, hellästä äidistä ja tiukkaa kuria pitävästä isästä.
Ruumiillisen kurituksen lisäksi laki kieltää lasta loukkaavan käytöksen. Aikuisilla on huomattava ylivalta lapseen ja näin kuuluu ollakin. Samasta syystä myös lapsen alista-minen, pilkkaaminen ja loukkaaminen ovat aikuiselle pelottavan helppoja ja lapselle pelottavan tuhoisia. Pidän lasta alistavaa kohtelua erityisesti hänelle läheisten ihmisten taholta ruumiillisen kurituksen ohella tasapainoisen kehityksen kannalta suurena riski-tekijänä. Rajat ja kuri tulee olla, mutta alistavaa kuritusta ei.
Rajojen asettaminen on Tammisen (2005) mukaan lapsen elämän hallinnan kannalta ehdottoman tärkeää ja pitkäjänteistä työtä. Tammisen mielestä lapsi tarvitsee jokapäi-väistä ja johdonmukaista rajojen asettamista, sääntöjä ja kontrollia kaikilta häntä ympä-röiviltä aikuisilta, mutta erityisesti hänelle läheisimmiltä ja tärkeimmiltä aikuisilta eli vanhemmiltaan. Tammisen mukaan lapsi opettelee hitaasti omaa sisäistä hallintaa ja siihen välittämättömänä edellytyksenä ovat aikuisen ohjaus ja kontrolli. Tamminen to-teaa, että riehuva ja levoton lapsi tai pelkäävä ja aggressiivinen nuori suorastaan huuta-vat aikuista, joka kykenisi kontrolloimaan häntä. (Tamminen 2005, 95-96.)
6 JOHTOPÄÄTÖKSET
Tässä tutkimuksessa oli tarkoituksena selvittää, millaista on lasten ja nuorten mielestä hyvä vanhemmuus. Tulosten perusteella hyvä vanhempi on kiva, mukava ja hauska.
Hyvä vanhempi ei huuda, ei valehtele, ei ole väkivaltainen, tekee hyvää ruokaa, leikkii tai viettää aikaa lapsen kanssa. Hyvän vanhemman tulee huolehtia lapsestaan, mutta hän ei saa olla ylihuolehtivainen. Hyvän vanhemman tulee huolehtia myös itsestään. Hyvä vanhempi välittää ja on aidosti kiinnostunut lapsesta, mutta ei tunkeudu liikaa varsin-kaan nuoren elämään. Hän pystyy neuvottelemaan, mutta asettaa viimekädessä kuiten-kin rajat, on tukena jos lapsella on murheita ja kuuntelee. Hyvä vanhempi opastaa, neu-voo, auttaa läksyissä, on paljon kotona, eikä ole kännissä. Lasten ja nuorten mielestä vanhemman tehtävänä on huolehtia siitä, että perheen kanssa vietetään yhdessä aikaa ja tehdään lomamatkoja. Niiden ei tarvitse olla kalliita tai kauas suuntautuvia reissuja vaan tärkeintä on yhdessä oleminen ja tekeminen. Hyvä vanhempi antaa lapsen olla lapsi ja on itse vastuullinen aikuinen. Hyvä vanhempi ei ole täydellinen. Jokainen voi olla riit-tävän hyvä vanhempi.
Vainikaisen (2005, 51) toteamus lasten tarpeista; ”ruokaa, rajoja ja rakkautta” sopisi hyvin kiteyttämään myös tämän tutkimuksen tulokset. Samaa näkemystä vahvistavat aikaisemmat tutkimustulokset. Nuorten ihmissuhteet ja hyvinvointi -tutkimuksen (Rön-kä & Poikkeus 2000) mukaan murrosi(Rön-käiset nuoret odottavat vanhemmiltaan ainakin huolenpitoa ja rajojen asettajaa. Tutkimukseen osallistunut 13-vuotias totesi: ”No aina-kin ne vanhemmat tekee ruokaa. Sitten ne ostaa vaatteita ja silleen. Ja ehkä ne pitää muutenkin huolta, ettei hirveesti riehu joka paikassa.” (Rönkä, Viheriäkoski ym. 2002, 51.) Hyvä vanhemmuus ei ole ydinfysiikkaa eikä siihen vaadita maisterintutkintoa. Hy-väksi vanhemmaksi kasvetaan yhdessä lapsen kanssa.
Lasten ja nuorten kirjoitelmien perusteella hyvällä vanhemmalla on kaikkia vanhem-muuden roolikartan mukaisia ominaisuuksia. Eri ikäkausina eri roolit korostuvat. Olen koonnut analyysin perusteella 4. ja 8. luokkalaisten näkemyksistä uudet vanhemmuuden roolikartat. Kuviossa 6. on kuvattu neljäsluokkalaisten näkemyksiä.
- auttaa läksyissä ja muutenkin - viettää aikaa lapsen kanssa - ei valehtele - tukee lasta
- neuvoo ja opastaa
VANHEMMUUDEN ROOLIT 4. luokkalaisten näkemys
- ei satuta lasta
- ei juopottele
- kiltti - pitää huolta myös
- kiva ja hauska itsestään
- välittää lapsesta
- lohduttaa - ei huuda
- suojelee lasta - huolehtii paljon mutta ei liikaa - tekee ruokaa
- tukee harrastuksissa
- huolehtii kodin siisteydestä
KUVIO 6. Vanhemmuuden roolit 4. luokkalaisten kirjoitelmien perusteella
Neljäsluokkalaisten kirjoitelmissa mainittiin usein hyvän vanhemman olevan mukava ja kiltti. Myös aikaa ja mielenkiintoa lapsen kanssa olemiseen pidettiin tärkeinä. Van-hemmuuden rooleista korostui huoltajan rooli. Lapset kokevat, että hyvä vanhempi huo-lehtii lapsestaan, mutta ei liikaa. Neljäsluokkalaiset osaavat tehdä jo monia asioita itse.
ELÄMÄN OPETTAJA
HUOLTAJA RAKKAUDEN ANTAJA
IHMISSUHDEOSAAJA
RAJOJEN ASETTAJA
- opettaa ruoan laittoa - kuuntelee
- rehellinen, ei valehtele - antaa nuorelle omaa tilaa - osaa pyytää anteeksi
VANHEMMUUDEN ROOLIT 8. luokkalaisten näkemys
- ymmärtää - ei ole kännissä
- ei suutu helposti - asettaa sääntöjä
- reilu ja rento - pitää kuria
- tukee nuoren valintoja
- hyväksyy - antaa viikkorahaa - ostaa vaatteita - ruokkii lapsen - ei ylihuolehtivainen
KUVIO 7. Vanhemmuuden roolit 8. luokkalaisten kirjoitelmien perusteella
Kahdeksasluokkalaisten kirjoitelmissa korostui ihmissuhdeosaajan rooli ja erityisesti kuuntelu ja kannustaminen (Kuvio 7.). Nuoret haluavat, että heidän mielipiteitään kuunnellaan ja että heidät otetaan vakavasti. Nuoret kaipaavat läsnä olevaa aikuista, joka ei tunkeudu nuoren elämään. Kahdeksasluokkalaisten mielestä hyvä vanhempi on reilu ja rento.
ELÄMÄN OPETTAJA
RAKKAUDEN ANTAJA
IHMISSUHDEOSAAJA
RAJOJEN ASETTAJA
HUOLTAJA
Kahdeksasluokkalaiset pojat pitivät rakkauden antajan roolia yhtenä tärkeimmistä hyvän vanhemman ominaisuutena. Kahdeksasluokkalaisia poikia pidetään helposti ”kovina” ja ajattelemattomina pelureina, jotka viis veisaavat rakkauden ja hellyyden kohteena ole-miselle. Tämä mielikuva lienee tutkimukseni perusteella väärä. Ehkäpä stereotypiat tai paineet olla odotusten mukainen poika estävät murrosikäisiä poikia tuomasta hellyyden ja rakkauden saamisen tarpeita riittävällä tavalla esiin. Kaikki ihmiset kaipaavat ja tar-vitsevat rakkautta. Onko näiden tarpeiden esiin tuominen tytöille helpompaa ja hyväk-syttävämpää kuin pojille? On tietenkin muistettava, että nuoret eivät useinkaan kaipaa vanhemmiltaan fyysistä läheisyyttä tai hellyyden osoituksia, vaan rakkauden osoitus on esimerkiksi jutteleminen ja läsnä oleminen, jopa väittely nuoren kanssa on välittämisen osoittamista (Niemistö 2001, 46).
Kirjoitelmissa mainitut hyvän vanhemman ominaisuudet sopivat kaikki johonkin van-hemmuuden roolikartan viidestä pääroolista, joten tuloksista ei tarvinnut luoda erillistä kategoriaa roolikartan ulkopuolisille ominaisuuksille. Ilmaukset, joissa kuvattiin mitä hyvä vanhempi ei tee, kuten ”hyvä vanhempi ei suutu helposti”, sijoitin myös pääroo-leihin. Tulosten yhteenvetotaulukon tekemisen koin helpottavan luokittelua. Analysoin-tia helpotti myös se, että kirjoitelmat eivät olleet pitkiä. Useissa kirjoitelmissa oli luetel-tu hyvän vanhemman ominaisuuksia peräkkäin samassa lauseessa tai luettelomuodossa.
Lasten ja nuorten kokemuksia äitiydestä ja isyydestä (mm. Innanen 2001) on jonkin verran tutkittu ja joidenkin tutkimusten (mm. Madge & Willmott 2007) mukaan he nä-kevät äidin ja isän erilaisina. Tässä tutkimuksessa ei eroteltu äidin ja isän rooleja, vaan lapsilta ja nuorilta kysyttiin yleisesti, millainen on hyvä vanhempi. He saivat halutes-saan kirjoittaa pelkästään hyvästä äidistä tai hyvästä isästä. Näin olivat tehneet ainoas-taan kaksi kirjoittajaa. Valintani olla erottelematta äitiä ja isää oli harkittu. Tänä päivänä on yhä enenevässä määrin esimerkiksi yhden vanhemman perheitä sekä perheitä, joissa on kaksi samaa sukupuolta olevaan vanhempaa.
7 POHDINTA
Tämän tutkimuksen tekeminen herätti paljon ajatuksia. Lasten ja nuorten mielipiteitä kuunnellaan liian vähän. He ovat oman elämänsä parhaita asiantuntijoita ja heillä on paljon sanottavaa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tuoda lasten ja nuorten ääni kuuluviin. Se on monesta syystä tärkeää, mutta erityisesti siksi, että usein aikuiset kuvit-televat tietävänsä, mitä lapsi tai nuori ajattelee tai tarvitsee eikä näin kuitenkaan tutki-musten valossa aina ole. Esimerkiksi suomalaisten perheiden ajankäytöstä tehtyjen tut-kimusten mukaan vanhemmat ovat olleet suhteellisen tyytyväisiä lapsiin riittävästä ajas-ta, vaikka lapset itse ovat toivoneet aikuisilta enemmän aikaa. (mm. Miettinen & Rot-kich 2011; Paajanen 2001).
Paljon on pohdittu, korvaako vanhemman ja lapsen yhdessäolossa laatu määrän, mutta näin ei nykytutkimusten valossa ole. Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä enemmän lapsi kaipaa läsnäoloa ja konkreettista aikuisen kanssa tekemistä. Nuoretkin kaipaavat aikuisen aikaa ja kiireetöntä yhdessäoloa. Aikuisten huomiosta kilpailevat nykypäivänä useammat asiat kuin vuosikymmen sitten. Työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen on ollut yksi viime aikoina paljon huolta herättänyt yhteiskunnallisen keskustelun aihe.
Työelämä on muuttunut monella tavoin aikaisempaa vaativammaksi. Lisäksi älypuhe-limet, tietokoneet ja jatkuvasti lisääntyvä sosiaalisen median käyttö vievät aikuisen ai-kaa ja huomiota. Riittääkö aiai-kaa enää lapselle? Herää myös kysymys, kaipaavatko lap-set ja nuoret läsnäolevaa-läsnäolevaa aikuista läsnäolevan-poissaolevan aikuisen sijaan (määritelmä on mukaillen otettu Tuula Vainikaisen 2005 kirjoituksesta). Tässä tutki-muksessa lapset ja nuoret eivät tuoneet näitä asioita esiin, mutta aiheesta olisi mielen-kiintoista tehdä jatkotutkimusta.
Yhteiskuntaamme kutsutaan hyvinvointiyhteiskunnaksi – monestakin eri syystä. Kui-tenkin yhteiskuntaamme vaivaa vanhempien lisääntynyt avuttomuus sekä lasten ja nuor-ten pahoinvointi. Avuttomuuteen ja pahoinvointiin on varmasti monia syitä, joista osaa sivuttiin tässäkin tutkimuksessa. Useimmilla perheillä on tukiverkostoa ympärillään, mutta yhteiskunnallisten ja perherakenteiden muutosten myötä lapset ovat aikaisempaa enemmän yksin. Perheisiin tarvittaisiin tukea silloin, kun vanhemman voimavarat ovat syystä tai toisesta vähissä. Vanhemmuuteen on saatavilla tukea, mutta onko tuki riittä-vää? Myös lasten ja nuorten tukemiseen tarvitaan lisää toimijoita. Uusi
sosiaalihuoltola-ki tuonee tullessaan lisäresursointia ehkäisevään työhön. Sinne, missä sitä ehdottomasti tarvitaan.
Tämän tutkimuksen tarkoituksena ei ollut totuuden tai kattavan vastauksen saaminen.
Tarkoituksena oli herättää keskustelua ja pohdintaa vanhemmuudesta sekä lasten ja nuorten osallisuudesta. Tämä tutkimus osoitti, että lapsilla ja nuorilla on mielipiteitä ja paljon sanottavaa, jos heiltä vain kysyttäisiin. Tutkimusaineistoa yhä uudestaan ja uu-destaan lukiessani hämmästyin kerta kerralta enemmän siitä, kuinka paljon lyhyetkin neljäsluokkalaisten kirjoitelmat sisälsivät informaatiota. Lapsilta ja nuorilta täytyisikin kysyä heidän elämäänsä koskettavista asioista. Asioista, jotka heitä oikeasti kiinnostavat ja josta he usein tietävät aikuisia enemmän.
Vaikka tässä tutkimuksessa korostettiin liian vähälle huomiolle jääneitä lasten ja nuor-ten näkemyksiä, ei vanhempien roolia ja näkemystä ollut tarkoitus vähätellä. Eihän ole olemassa lapsuutta ilman vanhemmuutta kuten ei vanhemmuutta ilman lapsuuttakaan.
Vanhemmuus on elämän pituinen, yksi elämän tärkeimmistä tehtävistä. Aina se ei ole helppoa, mutta parhaimmillaan se antaa sekä lapselle että vanhemmalle paljon. Tuula Tamminen (2004, 147) on todennut: ”Vaikka vanhemmuus ei tällä hetkellä ole ”muo-dissa” länsimaisen elämäntavan piirissä, vanhemmuuden ydintehtävät kätkevät sisälleen kaikkea sitä, mitä ihminen yhä edelleen onneen ja onnellisuuteen liittää: pysyvää rakka-utta, läheisyyttä, yhdessäoloa, ymmärrystä ja hyväksyntää. Vuorovaikutuksellinen van-hemmuus tarjoaa aikuiselle vastavuoroisena ihmissuhteena juuri sitä, mitä on itsekin valmis antamaan: mahdollisuuden onneen. Arvokkainta aikuiselle on lapsen varaukse-ton kiintymys, elämänmittaisen ihmissuhteen syntyminen.”
LÄHTEET
Alasuutari Maarit 2003.Toinen painos. Kuka lasta kasvattaa? Helsinki: Gaudeamus.
Alasuutari Pertti 1994. Laadullinen tutkimus. Tampere: Vastapaino.
Alasuutari Pertti 1996. Erinomaista, rakas Watson. Johdatus yhteiskuntatutkimukseen.
Helsinki: Hanki ja jää.
Bardy Marjatta 1996. Lapsuus ja aikuisuus – kohtauspaikkana Émile. Stakes, tutkimuk-sia 70. Helsinki.
Baary Marjatta 2002. Mistä vanhemmuus tehdään? TeoksessaLaura Kolbe & Katriina Järvinen (toim.). Onks ketään kotona? Pieksämäki: Tammi, 35 – 52.
Bardy Marjatta & Barkman Johanna 2001. Tunteet ja ilmaisutaidot sosiaalipoliittisina kysymyksinä. Stakes, Yhteiskuntapolitiikka 3. Vol 66, Helsinki.
Borchers Josefina 2012. Vanhemmuuden roolikartta: 6.- ja 9. luokkalaisten kirjoitusten näkökulmasta. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto.
Bowlby John 1969. Attachment and loss: Vol.1, Attachment. New York: Basic Books.
Broberg Mari & Hakovirta Mia 2009. Isät ja lasten hyvinvointi eron jälkeen. Teoksessa Aino Kääriäinen, Juha Hämäläinen & Pirjo Pölkki (toim.). Ero, vanhemmuus ja tukemi-nen. Helsinki: Lastensuojelun keskusliitto, 123-144.
Bruner Jerome 1986. Actual minds, possible words. Cambridge & London: Harvard University Press.
Emde Robert N 1989. The infant's relationship experience: developmental and affective aspects. New York: Basic Books.
Ervast Sari-Anne 2001. Vanhemman psyykkinen sairaus lapsen kokemana. Teoksessa Matti Inkinen (toim.). Näkymätön lapsi aikuispsykiatriassa. Tampere: Tammi, 78 – 86.
Eskola Jari & Suoranta Juha 1998. 8. painos. Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Jy-väskylä: Vastapaino.
Eskola Jari 2001. Laadullisen tutkimuksen juhannustaiat. Laadullisen tutkimuksen ana-lyysi vaihe vaiheelta. Teoksessa Juhani Aaltola & Raine Valli (toim.). Ikkunoita tutki-musmetodeihin II, näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtö-kohtiin ja analyysimenetelmiin. Jyväskylä: PS-kustannus, 133 - 157.
Galinsky Ellen 2000. Ask the children. Quill, New York.
Heikkinen Hannu L. T. 2001. Narratiivinen tutkimus – todellisuus kertomuksena. Teok-sessa Juhani Aaltola & Raine Valli (toim.). Ikkunoita tutkimusmetodeihin II, näkökul-mia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja analyysimenetel-miin. Jyväskylä: PS-kustannus, 116 - 133.
Helavirta Susanna 2006. Lasten hyvä ja huono elämä eläytymistarinoiden valossa. Te-oksessa Forsberg Hannele, Ritala-Koskinen Aino & Törrönen Maritta. Lapset ja
sosiaa-lityö, kohtaamisia, menetelmiä ja tiedon uudelleenarviointia. Juva: PS-kustannus, 195 - 219.
Helavirta Susanna 2011. Lapset hyvinvointitiedon tuottajina. Akateeminen väitöskirja, Tampereen yliopisto.
Helminen Marja-Liisa & Iso-Heiniemi Mari 1999. Vanhemmuuden roolikartta, Käyttä-jän opas. Helsinki: Suomen Kuntaliitto.
Hermanson Elina 2008. Vanhemmuuden roolikartta, Lapsiperheen oma kirja.
Hirsjärvi Sirkka, Remes Pirkko & Sajavaara Paula 1997. 13.- 14., osin uudistettu pai-nos. Tutki ja kirjoita. Keuruu: Tammi.
Hoikkala Tommi 1993. Katoaako kasvatus, himmeneekö aikuisuus? Aikuistumisen pu-he ja kulttuurimallit. Jyväskylä: Gaudeamus.
Hokkanen Tiina 2002. ”Sitä eletään sitä eronneen perheen elämää”, Vanhempien ja las-ten väliset suhteet. Teoksessa Perhe ja vanhemmuus, Suomalainen perhe-elämä ja sen tukeminen. Keuruu: PS-kustannus, 119 - 140.
Hurtig Johanna 2006. Lasten tieto sosiaalityön haasteena. Teoksessa Forsberg Hannele, Ritala-Koskinen Aino & Törrönen Maritta: Lapset ja sosiaalityö, kohtaamisia, mene-telmiä ja tiedon uudelleen arviointia. Juva: PS-kustannus, 167 - 193.
Innanen Mikko 2001. Isyys ja äitiys nuorten kertomana. Lukiolaisten tyttöjen ja poikien kirjoituksia. Jyväskylä: Likes.
Itäpuisto Maritta 2005. Kokemuksia alkoholiongelmaisten vanhempien kanssa eletystä lapsuudesta. Kuopion yliopisto, Kuopio: Kopijyvä.
Jallinoja Riitta (toim.) 2009. Vieras perheessä. Tampere: Oy Yliopistokustannus, HYY Yhtymä.
Jarasto Pirkko & Sinervo Nina 1998. Kouluikäisen lapsen maailma. Jyväskylä: Gau-deamus.
Jarasto Pirkko & Sinervo Nina 1999. Murrosikäisen lapsen maailma. Jyväskylä: Gau-deamus.
Jokinen Kimmo, Malinen Kaisa, Pirskanen Henna, Moilanen Sanna, Rautakorpi Sonja, Harju-Veijola Minna, Notko Marianne & Kuronen Marjo 2013. Lapset kertovat per-heestä – mitä kuulemme? Teoksessa Jukka Reivinen & Leena Vähäkylä (toim.). Ketä kiinnostaa? Lasten ja nuorten hyvinvointi ja syrjäytyminen. Tallinna: Gaudeamus, 175 - 197.
Jähi Rita 2001. Vanhemman psyykkinen sairaus lapsuudenperheessä – aikuiset kertovat kokemuksiaan. Teoksessa Matti Inkinen (toim.). Näkymätön lapsi aikuispsykiatriassa.
Tampere: Tammi, 53 – 77.
Jämsä Juha (toim.) 2008. Sateenkaariperheet ja hyvinvointi, Käsikirja lasten ja perhei-den kanssa työskenteleville. Juva: PS-kustannus.
Järvinen Ritva, Lankinen Aila, Taajamo Terhi, Veistilä Minna & Virolainen Arja 2007.
Perheen parhaaksi. Perhetyön arkea. Helsinki: Edita Prima.
Karlsson Liisa 2012. Lapsinäkökulmaisen tutkimuksen ja toiminnan poluilla. Teoksessa Liisa Karlsson & Reeli Karimäki (toim.). Sukelluksia lapsinäkökulmaiseen tutkimuk-seen ja toimintaan. Kasvatusalan tutkimuksia 57. Jyväskylä: Suomen kasvatustieteelli-nen seura FERA, 17 - 63.
Kekkonen Marjatta 2001. Vanhemmuuden roolikartta ja elämäkerrallisuus. Teoksessa Mari Rautiainen (toim.). Vanhemmuuden roolikartta. Syvennä ja sovella. Helsinki:
Suomen kuntaliitto.
Kekkonen Marjatta 2004. Vanhemmuutta etsimässä ja tukemassa, Lapsiperheiden pe-ruspalveluiden kehittäminen. Stakes raportteja 281/2004. Saarijärvi: Gummerus.
Kemppainen Jaana 2001. Kotikasvatus kolmessa sukupolvessa. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Reseach 190. Jyväskylän yliopisto.
Kinnunen Ulla & Mauno Saija 2002. Työ ja perhe-elämä vanhempien ja lasten näkö-kulmasta. Teoksessa Perhe ja vanhemmuus, Suomalainen perhe-elämä ja sen tukemi-nen. Keuruu: PS-kustannus, 99 - 118.
Kinnunen Saara, Pajamäki-Alasara Tatjana & Tallgren Satu 2009. Varhaisnuoruuden kasvu ja kehitys – vanhempi nuoren kasvun tukena. Helsinki: Mannerheimin lastensuo-jeluliitto. [Verkkodokumentti] Saatavissa:
http://mll-fi-bin.directo.fi/@Bin/8937ff78e1aba7455c3822a8d15e2793/1415537038/application/pdf/
11828253/MLL%20-%20Varhaisnuoruuden%20kasvu%20ja%20kehitys.pdf (Luettu 7.1.2014)
Korhonen Merja 2001. Mitä on olla aikuinen? Luentotiivistelmä. Suomen Lastenhoi-toalan liiton opintopäivät 26.10.2001. Heureka, Vantaa.
Korhonen Merja 2002. Aina oli joku kotona. Teoksessa Laura Kolbe & Katriina Järvi-nen (toim.). Onks ketään kotona? Pieksämäki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 53 – 74.
Korhonen Piia 2004. Lasten haastattelu haasteena. Teoksessa Jari Eskola, Anja Koski-Jännes, Eija Lamminluoto, Anita Saaranen, Mikko Saastamoinen & Katja Valtanen (toim.). Tutkimusmenetelmällisiä reflektioita. Kuopion Yliopisto. Kuopio: KOPIJYVÄ, 31 - 42.
Kokkonen Kaarina 2009. Hilpeäkin hiprakka hämmentää lasta. Lapsemme 3/2009, 32 - 33.
Kuivakangas Johanna 2002. Kuuluuko ääni, löytyykö keinot? Lähtökohtia lasten pa-hoinvoinnin tarkasteluun. Teoksessa Anna Rönkä & Ulla Kinunen (toim.). Perhe ja vanhemmuus. Suomalainen perhe-elämä ja sen tukeminen. Keuruu: PS-kustannus, 30 - 50.
Kuronen Marjo 2003. Eronnut perhe? Teoksessa Hannele Forsberg & Ritva Nätkin (toim). Perhe murroksessa. Kriittisen perhetutkimuksen jäljillä. Helsinki: Gaudeamus, 103 - 120.
Kyngäs Helvi & Vanhanen Liisa 1999. Sisällön analyysi. Hoitotiede 11, 3 - 12.
Kääriäinen Aino, Hämäläinen Juha & Pölkki Pirjo (toim.) 2009. Ero, vanhemmuus ja tukeminen. Helsinki: Lastensuojelun keskusliitto.
Lapsen oikeuksien sopimus. [Verkkodokumentti]
Saatavissa: https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/ (Luettu 1.11.2014) L 316/1983. Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta.
L 417/2007. Lastensuojelulaki.
Larson Reed W. & Richards Maryse H. 1994. Divergent realities. The emotional lives of mothers, fathers, and adolescents. New York: Basic Books.
Lavonius Terhi 2014. Isovanhemmat perhehoitajina ”Lähinnä vaan mietittiin sitä, tietys-ti sitä ikää.” Pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto.
Lämsä Anna-Liisa (toim.) 2009. Mun on paha olla. Näkökulmia lasten ja nuorten psyykkiseen hyvinvointiin. Juva: PS-kustannus.
Madge Nicola & Willmott Natasha 2007. Children´s views and experiences of parent-ing. York: Joseph Rowntree Foundation.
Makkonen Teija 2005. Pelkkä vanhempien auttaminen ei riitä. Sosiaaliturva 05/18.
Metsämuuronen Jari 2000. Laadullisen tutkimuksen perusteet. Metodologia-sarja 4.
Helsinki.
Miettinen Anneli & Rotkich Anna 2011. Perhebarometri 2011. Yhteistä aikaa etsimässä.
Lapsiperheiden ajankäyttö 2000-luvulla. Väestöliitto, väestöntutkimuslaitos, katsauksia E 42/2012. Helsinki: VL-Markkinointi Oy.
Mäntymaa Mirjami & Tamminen Tuula 1999. Varhainen vuorovaikutus ja lapsen psyykkinen kehitys. . [Verkkodokumentti] Saatavissa:
http://www.duodecimlehti.fi/web/guest/uusinnumero?p_p_id=Article_WAR_DL6_Arti
http://www.duodecimlehti.fi/web/guest/uusinnumero?p_p_id=Article_WAR_DL6_Arti