Monimuotoiset perherakenteet
Perherakenteiden muutokset, kuten esimerkiksi avioerojen lisääntymisen myötä tapah-tunut perheiden moninaistuminen, luovat uusia haasteita perhe-elämälle ja vanhemmuu-delle (Rönkä & Kinnunen 2002, 5). Suomessa lähes puolet avioliitoista päätyy eroon (Hokkanen 2002, 120) ja vuosittain vanhempien eron kokee noin 30 000 lasta (THL).
Tilastojen valossa vanhempien avioeroa voidaankin pitää yhtenä lasten ja nuorten ter-veen ja tasapainoisen kasvun ja kehityksen riskitekijänä, koska yksinhuoltajaperheiden lapset ovat yliedustettuina lastensuojelun asiakasmäärissä sekä erityisluokalle siirroissa.
Usein kyse on siitä, etteivät yksinhuoltajan voimavarat riitä lapsen tukemiseen taloudel-listen huolien ja erilaisten käytännön asioiden hoitamisen rinnalla. (Lämsä 2009, 28.) Myös Tytti Solantaus on samoilla linjoilla. Solantauksen (2001) mukaan yksinhuolta-juudesta tulee ongelma silloin, jos se johtaa köyhyyteen tai jatkuvasti vaihtuviin ihmis-suhteisiin.
Vaikka ero itsessään on useimmiten vanhemmille sekä lapsille jonkinlainen henkilökoh-taisen elämän kriisi, eron jälkeiset perhemuodot ovat usein vaativia. Lapsille pitäisi tur-vata sukulaissuhteiden säilyminen, mutta uusperheissä isovanhempia, tätejä, setiä ja serkkuja on monesta eri suunnasta ja näiden suhteiden ylläpitäminen ja tukeminen voi-vat vaatia vanhemmilta huomattavia ponnisteluja. (Kääriäinen, Hämäläinen & Pölkki 2009.) Eron jälkeen lapsen tulee omaksua muuttunut perhetilanne ja määritellä pysyvik-sikin oletetut perhe- ja lähisuhteet uudelleen. Tämä on erityisen tärkeää, koska läheiset
ihmissuhteet sekä tuottavat että ylläpitävät lasten emotionaalista turvallisuutta. (Jokinen ym. 2013, 188.)
Vanhempien eron yhteydessä vanhemmuus on jaettavissa, muttei lopetettavissa. Vaikka äiti ja isä asuvat erillään eron jälkeen, he ovat edelleen vanhempia ja heidän täytyy neu-votella uudelleen vanhemmuuden merkitykset jokapäiväisessä elämässään. (Hokkanen 2002, 122.) Eron jälkeistä vanhemmuutta voidaankin kutsua neuvoteltavaksi muudeksi (Kuronen 2003, 115). Vanhemmat voivat toteuttaa eron jälkeistä vanhem-muutta monella eri tavalla. Yhteistyötä tekevät vanhemmat kykenevät kommunikoi-maan keskenään ja tukevat toistensa vanhemmuutta. Riitelevät vanhemmat kritisoivat jatkuvasti toistensa vanhemmuutta ja puolustavat vain omaa näkemystään. Toisiinsa sitoutumattomat vanhemmat eivät taas kanna yhteistä vastuuta lapsistaan vaan kasvatta-vat lapsiaan yksin omilla tahoillaan ja pyrkivät välttämään keskinäistä kommunikointia.
Tutkimusten mukaan vanhempien erosta selvisivät parhaiten ne lapset, jotka kykenevät ylläpitämään suhdetta molempiin vanhempiinsa eron jälkeen. (Broberg & Hakovirta 2009.) Myös lain tasolla on huomioitu molempien vanhempien tärkeys lapsen elämässä.
Lain lasten huollosta ja tapaamisesta (316/1983) mukaan vanhemmilla on yhteistoimin-tavelvoite. Mikään taho ei kuitenkaan käytännössä valvo vanhempien toimintaa eikä lain rikkomisesta seuraa minkäänlaista rangaistusta.
Lasten kokemukset vanhempien erosta vaihtelevat ja niissä, kuten lasten kokemuksissa yleensäkin, on paljon yksilöllistä vaihtelua. Toiset lapset kokevat vanhempien eron ras-kaana kun taas toiset lapset löytävät erosta hyviä asioita. Usein eron positiivisena puo-lena lapset pitävät vanhempien riitojen loppumista. Useiden tutkimusten mukaan lasten hyvinvoinnin kannalta juuri vanhempien jatkuva, pitkään jatkunut riitely sekä kyvyttö-myys sopia riitojaan ovat vakava uhka. (Jokinen ym. 2013, 180 - 182.) Itse eroa tärke-ämpää lapsen kannalta onkin tapa, jolla vanhemmat eroavat ja eron jälkeinen yhteistyö.
Avio- ja avoerojen lisäksi perherakenteet ovat moninaistuneet muutoinkin. Yksi näistä moninaistumisen muodoista ovat sateenkaariperheet, jotka ovat kulttuurisesti Suomessa uusi ilmiö. Sateenkaariperheillä tarkoitetaan kaikkien seksuaali- ja sukupuolivähemmis-töihin kuuluvien eli homojen, lesbojen, bi- ja transihmisten lapsiperheitä. Toisin sanoen sateenkaariperheet ovat perheitä, jotka perustuvat muun kuin heteroparisuhteen ympäril-le. Suomessa on arvioitu olevan tällä hetkellä tuhansia sateenkaariperheitä ja tilastojen
perusteella määrän on arveltu lisääntyvän huimaa vauhtia. (Jämsä 2008, 26 - 28, 36, 41, 64 - 65.)
Vaikka sateenkaariperheissä vanhemmuus ja lapsiperheen arki on usein hyvin tavan-omaista ja lapset kehittyvät, kasvavat ja voivat hyvin tavanomaisesti, sateenkaariper-heissä vanhemmuus on erilaista ja voi olla haasteellista useista eri syistä. Sateenkaari-perheiden kirjo on laaja, mutta niitä yhdistävät tietyt piirteet. Sateenkaariperheissä per-heen perustaminen on usein tarkkaan suunniteltu ja vanhemmat ovat voimakkaasti si-toutuneita lapsen elämään. Sateenkaariperheiltä puuttuvat kulttuuriset mallit ja tämän vuoksi perhemalli saattaa täytyä rakentaa melko pitkälle itse. Sateenkaariperheissä per-heenjäsenten välinen juridinen asema on usein puutteellista ja se asettaa näiden perhei-den vanhempia eriarvoisiin asemiin. Usein sateenkaariperheiperhei-den lapsilla on useampi kuin kaksi vanhempana toimivaa aikuista, mutta Suomen lainsäädännön mukaan lapsel-la voi ollapsel-la enintään kaksi vanhempaa. Mies- ja naisparien perheissä vain toinen voi tällä hetkellä olla juridinen vanhempi. Juridisten rakenteiden puute ja epäselvä juridinen ti-lanne voi lisätä perheenjäsenten välisiä ristiriitoja. (Jämsä 2008, 26 - 28, 36, 41, 64 - 65.)
Kaikenlaisissa perheissä voi kasvaa vastuullisia nuoria ja kaikenlaisissa perheissä voi myös olla lasten hyvinvointia uhkaavia tekijöitä. Tytti Solantaus (2001) on kiteyttänyt asian hyvin. Vaikka perheet ovat tänä päivänä hyvin erilaisia, perheiden ongelmat ovat kuitenkin hyvin samankaltaisia: parisuhteen ongelmat, riitaisuus, väkivalta ja hänen mielestään erityisesti työn ja perheen yhteensovittaminen.
Työn ja perheen yhteensovittaminen
Tämänhetkistä yhteiskunnallista aikaa kuvastaa monenlaiset nopeat muutokset. Myös vanhemmuus on sen myötä muutoksen kourissa. (Rautiainen 2001, 3.) Erityisesti työ-elämän muutokset heijastuvat perhe-elämään ja vanhemmuuteen. Työn ja perheen yh-teensovittaminen onkin yksi tämän hetken keskeisimmistä vanhemmuuden haasteista.
Jos työ vie vanhemmalta liikaa aikaa ja energiaa, ei voimia saata riittää enää tarpeeksi vanhempana toimimiseen. (Rönkä & Kinnunen 2002, 4 - 5.) Väestöliiton perhebaromet-rin mukaan jopa 50% miehistä ja 46% naisista on kokenut työn haittaavan perhe-elämää ainakin jossain määrin (Kinnunen & Mauno 2002, 103). Vanhempien epävarma
työ-markkina-asema vaikuttaa vanhempana olemiseen, olipa sitten kyse tarpeesta tehdä jat-kuvasti ylitöitä oman työpaikkansa säilyttämiseksi tai työn puutteesta. Liian työn tai työttömyyden stressaamilla vanhemmilla ei aina ole aikaa ja energiaa huomata lapsen tarpeita tai olla aidosti läsnä oleva ja välittävä vanhempi. (Lämsä 2009, 23 - 24.) Tällai-sessa ylikuormittavassa tilanteessa vanhemmat kokevat usein syyllisyyttä, joka voi kääntyä lasta vastaan. Lapselle saatetaan antaa helpommin periksi, lapsi saa puhutella vanhempiaan miten tahansa ja olla kotona ilman velvollisuuksia. (Rönkä & Kinnunen 2002, 106.)
Oman haasteensa vanhemmuuden ja työelämän yhteensovittamiseen tuo myös nyky-yhteiskunta, jota Lämsä (2009, 23) nimittää myöhäismoderniksi riski-yhteiskunnaksi.
Lämsän mukaan ihmiset joutuvat ottamaan elämässään riskejä, koska eivät voi olla varmoja siitä, mitkä valinnat takaisivat esimerkiksi suhteellisen pysyvän työn. Myös Kinnusen & Maunon (2002, 104 - 105) mukaan nyky-yhteiskunta asettaa haasteita työn ja perhe-elämän yhteensovittamiseen. 24 tuntia avoinna olevassa tietoyhteiskunnassa on riski, että vanhempien työajat venyvät ja perheen parissa vietetty aika vähenee. . (Kin-nunen & Mauno 2002, 104 - 105.) Vaikka joskus onkin ajateltu, että perheen ja lasten kanssa vietetyssä ajassa laatu korvaa määrän, näin ei viimeaikaisten tutkimusten valossa ole (mm. Innanen 2001).
Suurin osa ihmisistä haluaa sekä työn että perheen. Työhön tai perheeseen sitoutuminen eivät ole toistensa vastakohtia, toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja, vaan vastakohtana on toisesta näistä elämänalueista vieraantuminen. Koska sitoutumisen kannalta on olen-naista, että kyseinen elämänalue vastaa yksilön tarpeisiin ja odotuksiin, vieraantuminen seuraa siitä, ettei elämänalue vastaa hänen tarpeisiinsa. Työelämällä ja perhe-elämällä on erilaisia odotusarvoja ja ne tyydyttävät erilaisia tarpeita. Työelämässä on usein tärke-ää inhimillisen kasvun tarpeiden tyydyttäminen kuten mahdollisuus toteuttaa itsetärke-ään, saavuttaa asettamiaan tavoitteita, ottaa vastuuta sekä saada onnistumisen kokemuksia, jotka vaikuttavat itsearvostukseen. Perhe-elämältä odotetaan usein rakkautta, vuorovai-kutusta, kumppanuutta sekä turvallisuutta. (Kinnunen & Mauno 2002, 101.)
Työ ja vanhemmuus ovat yhteydessä toisiinsa myös sitä kautta, että kokemukset ja tun-temukset yhdellä elämänalueella kulkeutuvat ja siirtyvät myös toiseen. Työssä koettu tyytyväisyys siirtyy kotiin ja päinvastoin. Samoin työssä koettu stressi ja uupumus
hei-jastuvat perheeseen ja vanhemmuuteen. Tänä päivänä monet työtehtävät ovat muuttu-neet fyysisesti helpommiksi, mutta henkisesti raskaammiksi ja kuormittavammaksi kuin vuosikymmen sitten. Ylikuormittunut ja syyllisyyttä kokeva vanhempi antaa herkemmin periksi lapselle, jolloin esimerkiksi käytöstavoista tai vastuista ei niin helposti pidetä kiinni. Hyvää tarkoittavan vanhemman toiminta voi näin kääntyä lasta vastaan. (Kinnu-nen & Mauno 2002, 105 - 107.)
Onneksi tilanteeseen on herätty ja yhteiskunnallisella tasolla alettu miettiä erilaisia rat-kaisuja työn ja perheen yhteensovittamisen helpottamiseksi. Työmarkkinajärjestöt ovat alkaneet puhua työn ja perheen yhteensovittamisen tarpeista. Työpaikoilla on etsitty erilaisia tapoja lisätä työn joustavuutta. Keinoina on nähty muun muassa työaikajousto-jen lisääminen, erilaiset työaikapankkijärjestelyt sekä etätyömahdollisuuksien lisäämi-nen. (Miettinen & Rotkich 2011, 13.)
3.4 Vanhemmuuden uhkatekijöitä