Puheen kulku ja eri repertuaarien hallinta

Diskurssianalyysiä käytettäessä on tiedostettava, että varsin pienilläkin jännit-teillä voi olla merkittävä vaikutus keskustelupuheenvuorojen tulkintaan - vaikka haastattelijan taholta pyrittäisiin mitä neutraaleimpiin ilmaisuihin vähäisintäkään johdattelevuutta välttäen. (Suoninen 1993b, 120-121) Haastatteluun muodostuu erilaisia käännekohtia, kun haastateltava vaihtaa repertuaaria. Haastateltava voi muun muassa ottaa jotkin haastattelijan kysymykset ja sanavalinnat jonkinlaisi-na syytöksinä ja käyttää sen jälkeen aikaa tietynlaiseen "vastatodisteluun". Mie-lenkiintoisia ovat erityisesti kohdat, joissa haastateltava on viitannut johonkin sellaiseen repertuaariin, jota haastateltu ei tässä kohdin ole itse käyttänyt.

(Suoninen 1993b, 121-122) Haastateltava voi ikään kuin kokea tulevansa haas-tetuksi ja vastatodisteluvastauksellaan pyrkii osoittamaan hallitsevansa toisen-kin, esimerkiksi kulttuurisesti vahvan repertuaarin.

Ristiriidan lieventämisen keinot voivat olla esimerkiksi aikaulottuvuuteen poh-jautuvia: haastateltava voi todeta jonkin koskevan nykyisyyttä, mutta tulevaisuu-den suunnitelmien olevan toisen repertuaarin mukaisia. (Suoninen 1993b, 122-123) Jotkut repertuaarit voivat olla kulttuurisesti niin vahvoja, että haastateltava haluaa niitä ikään kuin väkisinkin tuottaa – vaikka se sitten tarkoittaisikin ristirii-taa aiemmin tai ohella sanottuun (Suoninen 1993b, 123). Onkin mielenkiintoista pohtia, mikä tai mitkä repertuaarit ovat voimakkaimmin vastatodisteluna käytet-tävissä. Samalla voidaan miettiä, voivatko useammat tai jopa kaikki saman haastateltavan käyttämät repertuaarit olla kulttuurisesti niin voimakkaita, että toimivat vastatodisteluna syytöksiin. Huomionarvoista on, että ns. syytös haas-tattelijan puheessa ei edellytä mitään objektiivisuutta ja näin ollen se on ana-lysoitavissa vain haastatellun vastauksissa, ei haastattelijan kysymyksissä. Rat-kaisevaa vuorovaikutuskontekstin näkökulmasta onkin, millaiseksi haastateltava tulkitsee haastattelijan. (Suoninen 1993b, 123-124)

Diskurssianalyysin jo aiemmin mainittu piirre, ettei olennaista ole ainoastaan se mitä sanotaan, vaan usein myös tai jopa nimenomaan se, mitä ei sanota, nou-see keskiöön erityisesti itsekontekstoinnin ja puheen vaihtelevuuden pohdin-noissa. Usein haastateltu lisää vastauksiinsa jotain "ylimääräistä", jotain muuta-kin kuin suoran vastauksen haastattelijan kysymykseen. Tässä piilee vaaran paikka: usein tällainen "ylimääräinen" aines tulee raakatuksi pois

epäolennaise-na, koska sillä ei vastata nimenomaan käsillä olevaan kysymykseen. Kun in-tressinä on puheen vaihtelevuuden analyysi, juuri nämä "ylimääräisyydet" ovat-kin varsin tärkeitä. Niiden rooli voi olla itsetodistelu, sanotun suhteuttaminen kulttuurisesti vahvoihin, potentiaalisesti sanotun kanssa ristiriitaisiin näkökulmiin, puolustautuminen siis kritiikkiin, joka sinänsä ei ehkä ole tulkittavissa kenenkään esittämäksikään kyseisessä vuorovaikutustilanteessa, vaan voi olla täysin julki-lausumaton tässä yhteydessä. (Suoninen 1993b, 124-125)

Haastateltava voi esittää vastauksessaan itseään koskevan kriittisen kysymyk-sen, johon vastaa itse ammentamalla jostain tietystä repertuaarista, jonka edus-tajaksi haluaa itsensä tuottaa (Suoninen 1993b, 126). Haastateltava voi siis to-distella joitain asioita puhtaasti itseään ja omaa aiempaa puhettaan vastaan il-man, että mikään syytös olisi edes tulkintaa tai olettamaa haastattelijan sanomi-sista (Suoninen 1993b, 126-127). Kulttuuristen konventioiden analysoinnin nä-kökulmasta on kiinnostavaa, mitkä repertuaarit ovat niin vahvoja, että niihin ha-lutaan tukeutua silloinkin, kun siihen ei vuorovaikutustilanteessa kohdistu mitään vaatimusta (Suoninen 1993b, 127). Kun jokin repertuaari esiintyy itsetodisteluis-sa, voidaan päätellä sen olevan kulttuurisesti niin vahva repertuaari, että haas-tateltava haluaa oma-aloitteisesti näyttää hallitsevansa sen; haashaas-tateltava voi kokea tämän hallitsemisen moraalisena velvollisuutena. (Suoninen 1993b, 130) Haastateltavan näkökulmasta voi kyseessä olla "omasta halusta" johonkin yh-teyteen tehty lisäys, jokin ikään kuin täydentävä näkökohta. Useinkaan tällainen

"oma halu" ei – analyyttisessä mielessä - kuitenkaan ole yksilön ominaisuus, vaan itse asiassa kulttuurin. (Suoninen 1993b, 129-130).

Itsetodistelun ainoaksi tarkoitukseksi ei kuitenkaan jää sen osoittaminen, että haastateltu hallitsee erilaisia repertuaareja, vaan tarkoitusperät ovat myös laa-jemmat. Kokonaishallinnan käsitteellä viitataan haastateltavan pyrkimykseen tuottaa itsensä puheessa henkilönä, jolla on kykyä ratkaista ristiriitaisuuksia ja ongelmia. (Suoninen 1993b, 130) Hallintapuheella tarkoitetaan haastateltavan oma-aloitteisesti luomia puheenkäänteitä, joilla hän tuottaa itsensä henkilönä, joka ratkaisee aiemmin puheeksi tulleita ongelmia tai ristiriitaisuuksia. Hallinta-puhe ei ole samalla lailla repertuaarisidonnaista kuin itsetodistelu. (Suoninen 1993b, 132) On mahdollista, että omat ongelmat yleisesti pyritään esittämään niin, että vähintään lopuksi muodostuu asioiden hallintaan saamisen vaikutelma.

Suonisen (1993b, 132-133) mukaan haastattelupuheessa sellaisten kohtien jäl-keen, jotka ovat generoineet vaikutelman ongelmien hallitsemattomuudesta, esiintyy usein hallintapuhetta sisältävä itsetodistelu. Vaihtoehto tälle on voimat-toman uhrin aseman rakentaminen – mikä tekee itsetodistelun tarpeettomaksi.

Uhripuheella poistetaan koko hallinnan velvollisuus: uhri ei siihen voi vaikuttaa.

Lievimpänä keinona on käytössä hallitsemattomuuden vaikutelmaa pienentävä normaalistaminen: hallitsemattomuus esitetään niin yleisenä, oikeastaan asiaan kuuluvana, että se itse asiassa koskee kaikkia, eikä haastateltava tässä mieles-sä ole mikään erityistapaus.

Tutkimusraporteissa usein pyritään erikseen kommentoimaan sitä, miten kon-teksti on vaikuttanut haastateltujen vastauksiin. Kuitenkin esimerkiksi Suoninen (1993b, 146-147) on pyrkinyt joskus todentamaan aineistosta itsestään, miten konteksti on vuorovaikutustilanteessa luotu ja millaisia vastauksia haastateltu on kussakin tilanteessa pitänyt asianmukaisina. Tällainen tarkastelutapa tuo onnis-tuessaan esiin haastatellun vastauksiin vaikuttaneet olettamukset haastattelijan kritiikistä.

Puheen faktuaalistaminen erilaisin strategisin keinoin edustaa sellaista vakuut-telun muotoa, jolla nimenomainen versio tiedosta saavuttaa itsestäänselvyyden aseman. Sanottu on yhtä kuin totuus: asia näyttää kiistattomalta tosiasialta. (Ju-hila 1993, 152) Yhteys vallankäyttöön on ilmeinen.

Faktuaalistavia tekstikohtia voi hakea aineistosta kiinnittämällä huomion sellai-siin kohtiin, joista nimenomaan puuttuu edellä paljon korostettu diskursiivinen moninaisuus. Faktuaalistavan puheen tunnistaa muun muassa sen toteavasta luonteesta. Siitä puuttuu problematisointi. Selvyyksinä pidettäviä asioita ei mut-kisteta, ne vain todetaan. (Juhila 1993, 154) Haastattelijalla on mahdollisuus vaikuttaa faktuaalistavan puheen esiintymiseen: jos haastattelija esittää tarkoi-tuksellisesti problematisoivia lisäkysymyksiä, ne pakottavat haastatellun "oikei-den" näkökohtien vahvaan puolustamiseen siinä missä haastattelijan taholta

"sujuva kuuntelu" ja/tai saatujen vastausten hyväksyminen lisäkysymyksiä esit-tämättä generoi haastateltavassa tosiasiapuhetta. (Juhila 1993, 156)

Sen sijaan, että pohdittaisiin, miten osuvasti kieli kuvaa jotain asiaintilaa tai ta-pahtumaa, diskurssianalyysissä kiinnostuksen kohde on siinä, miten jokin tietty versio asiantiloista tai tapahtumista argumentoidaan faktuaaliseksi (Jokinen &

Juhila 1999, 79). Juhilan (1993, 157) erittelemiä faktuaalistamisstrategioita ovat itse todettuun vetoava strategia, vaihtoehdottomuusstrategia, kvantifioiva stra-tegia, sosiaalisiin normeihin tukeutuva strategia ja asiantuntijuusstrategia.

Tutkijan on syytä suhtautua faktuaalistettuihin tietoihin ja haastateltujen niillä tuottamaan totuuteen kriittisesti, ei itsestäänselvyyksinä, mutta niin, ettei pyri ylittämään niitä omilla totuuksilla (Juhila 1993, 183).