POLUNPÄITÄ ETSIVILLE

Heikki Räisänen,Rosoinen Raamattu. WSOY. 239 s.

Rosoinen Raamattu sisältää hiljattain eläkkeelle siirtyneen Uuden Testamentin professorin Heikki Räisäsen viime

vuos-ina kirjoittamia yleistajuisia artikkeleita.

Osa näistä artikkeleista on tuttuja myös Vartijan sivuilta.

Ensimmäisessä luvussa Räisänen selvittää ansiokkaasti Raamatun asemaa kristinuskossa. Tavallisen seurakuntaväen mielikuvissa asia lienee juuri Räisäsen hahmottelemalla tavalla: Raamatusta on tullut ”kristittyjen koraani” – aito ja alku-peräinen Jumalan sana. Tätä piirrettä va-hvistaa myös jumalanpalvelusuudistuk-sessa joissakin seurakunnissa käyttöön otettu tapa, että lukija lausuu Raamatun luvun jälkeen: ”Tämä on Jumalan sana”, johon seurakunta vastaa: ”Jumalalle kii-tos.” Papiston koulutuksessa olen myös huomannut, miten itsestään selvästi monet papit puhuvat Raamatusta Jumalan Sanana, ajattelematta lainkaan, mihin täl-lainen kielenkäyttö johtaa.

Puhumalla Raamatusta Jumalan sanana olemme tehneet paljon hallaa Raamatulle itselleen, puhumattakaan ni-istä vääryyksni-istä, joita Jumalan sanaan ve-doten on kautta vuosisatojen tehty sor-tamalla tai alissor-tamalla joitakin ihmisiä heidän sukupuolensa, sukupuolisen suun-tautumisensa, ihonvärinsä tai sosiaalisen asemansa tähden. Papiston odottaisi tekevän ensimmäisenä parannusta siitä, että Jumalan Sana ja Raamattu identifioi-daan vastuuttomalla tavalla. Raamattu on alusta loppuun ihmisten kirjoittama, ih-missanaa. Kristillisessä teologiassa Ju-malan Sana on varsinaisesti Kristus.

Hänessä tuli ilmeiseksi se, mitä Jumala haluaa ihmiselle sanoa, jos teologian kielellä haluamme puhua Jumalan Sanasta.

Toisessa luvussa Räisänen selvittää sitä, mitä tutkimuksella on sanottavaa Jee-suksesta. Karkein vedoin piirretyssä tut-kimushistoriassa Räisänen osoittaa, kuinka näkemys historian Jeesuksesta on aina sidoksissa siihen ajankohtaan, jolloin tutkimusta tehdään – sen ajan trendeihin ja ideologisiin perusolettamuksiin. Jeesus on haluttu nähdä tutkijan näköisenä.

Toisaalta tietoisuus tästä vaarasta auttaa pääsemään asiassa eteenpäin, ainakin siten, että ehdotonta varmuutta siitä,

mil-lainen henkilö historian Jeesus oli, nykypäivän vastuullinen tutkija ei voi koskaan sanoa omaavansa. Näin Räisänen itsekin esittelee oman näkemyksensä aika varovasti, toisenlaisiakin Jeesus-kuvia kunnioittaen.

Jeesus-tutkimuksen ongelmana on joskus pidetty sitä, että meidän tosi-asiallinen tietomme tästä historian merk-kihenkilöstä on niin olemattoman vähäistä, että hänestä ei voi sanoa juuri mitään varmaa. Tästä epävarmuudesta on kuitenkin päästy eteenpäin. Tietomme Jeesuksen ajan Galileasta ja Välimeren kulttuuripiiristä yleensä on lisääntynyt niin huimasti, että ainakin sitä kontekstia, jossa Jeesus on elänyt, on mahdollista pi-irtää hieman selvempänä. Juuri tämä kon-tekstin tuntemus auttaa näkemään Jeesuk-sen osana galilealaista juutalaisuutta, samojen elinehtojen alaisena kuin muut-kin alueen asukkaat.

Paljon vaikeampaa on sitten sen hahmottaminen, miten Jeesus nousee esiin kontekstistaan. Mikä hänen elämässään, kuolemassaan ja julistuksessaan oli sel-laista, mikä sai ihmiset pitämään häntä Ju-malan lähettiläänä ja jopa JuJu-malana?

Räisänen pitää Jeesusta apokalyp-tikkona, tosin artikkeleissa hän ei käytä tätä ilmausta, vaan puhuu Jeesuksesta eskatologisena saarnaajana. Perusteluina tälle hän esittää ennen kaikkea kaksi

”kontekstiin liittyvää argumenttia”, jotka tutkijan on kyettävä selittämään. Nämä ar-gumentit ihmetyttävät. Ensiksi Räisänen edellyttää, että tutkijan on kyettävä selit-tämään Jeesuksen kuolemantuomio uskot-tavalla uskot-tavalla. Vanha selitys, jonka mukaan Jeesus nousi vastustamaan Vanhan testamentin lakia, ei ole enää usk-ottava, sillä se perustui väärään kuvaan juutalaisuudesta. Vielä epäuskottavampi on selitys, että Jeesus piti tappaa, koska hän puhui Jumalan rakkaudesta tai seu-rusteli huonomaineisten ihmisten kanssa.

Näitä uskottavampana selityksenä Räisänen tarjoaa näkemyksen, jonka

mukaan syy Jeesuksen kuolemaan on, että hän puhui Jumalan valtakunnasta lähellä olevana suurena käänteenä. Itse pidän kaikkein vakuuttavimpana syynä Jeesuk-sen kuolemaan sitä oikeastaan aika yksinkertaista syytä, että hän julisti Ju-malan valtakuntaa vastakohtana Rooman valtakunnalle. En jaksa uskoa, että puhe tulevasta apokalyptisesta valtakunnasta olisi ollut roomalaisille niin suuri uhka, että Jeesus piti vangita ja tuomita kuole-maan. Mutta jos hän julisti ja toimi sillä tavoin, että hän ei hyväksynyt Rooman auktoriteettia, vaan kokosi kannattajia Ju-malan valtakunta -liikkeeksi, hän oli tur-vallisuusuhka valtaapitäville.

Toinen Räisäsen argumenteista on oikeastaan vielä yllättävämpi – eksegetii-kan professorilta. Hänen mukaansa uskot-tavan tulkinnan on kyettävä sijoittamaan Jeesus samalle jatkumolle Johannes Kas-tajan ja Paavalin kanssa, joita molempia hän pitää apokalyptikkoina. Johannes Kastajan ja Paavalin rinnastaminen on kuitenkin varsin rohkea rinnastus.

Räisäsen mukaan ”Jeesuksen varhainen oppi-isä Johannes Kastaja julisti historian loppuselvittelyn olevan lähellä”. Tämä näkemys vastannee kyllä perinteistä kris-tillistä tulkintaa, mutta ei näytä kuitenkaan perustuvan Johannes Kasta-jasta kertoviin lähteisiin. Johannes julisti kyllä tuomiota Israelille ja kehotti kansaa kääntymään, mutta hänen julistuksensa on huomattavasti lähempänä Vanhan tes-tamentin profeettojen julistusta siitä, miten kansan on käännyttävä Jumalan puoleen, kuin Paavalin odottamaa Kris-tuksen paluuta ja siihen liittyvää suurta eskatologista käännettä. Johanneksen julistama Israelia kohtaava tuomio ei vält-tämättä ole apokalyptinen maailmanaiko-jen käänne, vaan Jumalan omaisuuskan-saa kohtaava rangaistus siitä, ettei se ole ollut uskollinen Jumalan tahdolle. Jeesuk-sen julistaman Jumalan valtakunnan idea on mahdollisesti peräisin Johannes Kasta-jan julistuksesta, mutta kummankaan

julistajan kohdalla sitä ei tarvitse nähdä eskatologisena ilmiönä. Paavali sitä vas-toin oli selvästi apokalyptikko, joka odotti Jeesuksen paluuta taivaan pilvissä.

Paavalin ajattelun juuret eivät kuitenkaan näytä olleen Jeesuksen julistamassa Ju-malan valtakunnassa – jota termiä Paavali ei edes käytä – vaan juutalaisessa apoka-lyptisessa ajan kirjallisuudessa. Johannes Kastajan ja Paavalin konteksti on ollut niin erilainen, ettei ole mitään syytä sijoit-taa heitä samalle loogiselle jatkumolle.

Hyväksyessään Jeesuksen apokalyp-tikkona Räisänen näyttää ainakin tässä ar-tikkelikokoelmassa sivuuttavan yllättävän kevyesti kaiken sen todistusaineiston, joka tutkimuksessa on ollut esillä koro-stamassa nimenomaan Jeesuksen toimin-nan ja julistuksen tämänpuoleista luon-netta. Varhaisimpien lähteiden, Q-lähteen varhaisimpina pidettyjen jaksojen ja Tuomaan evankeliumin osalta hän tyytyy viittaamaan lähteiden ongelmiin ja varsinkin Tuomaan evankeliumin osalta siihen, että kaikki tutkijat (esim. Sanders), eivät käytä Tuomaan evankeliumia lainkaan. Hyvällä syyllä voi kuitenkin kysyä, miksi nämä lähteet olisivat sen ongelmallisempia tutkimukselle kuin kan-oniset evankeliumitkaan?

Totta on, että kokonaistulkinta Jee-suksesta vaikuttaa paljolti sekä hänen sanojensa ymmärtämiseen, että myös itse tutkimukseen siltä osin, mitä Jeesuksen sanoja voidaan pitää historiallisesti ”ai-toina” ja mitä on pidettävä myöhemmin syntyneinä. Esitellessään Westar Insti-tuten Jeesus-seminaarin toimintaa Räisänen ottaa esille ehkä eniten kohua aikanaan herättäneen seminaarin jul-kaisun, jossa Jeesuksen sanojen historial-lisuuden todennäköisyyttä ilmaistaan äänestystuloksena neljällä eri värillä.

Räisäsen mielestä tällaiseen tarkkuuteen ei tule pyrkiäkään, vaan kaksikin väriä ri-ittäisi: toinen ilmaisemaan sitä ainesta,

”jonka joukosta Jeesuksen sanoman tee-mat ja korostukset ovat löydettävissä

mil-loin selkeämmin, milmil-loin hämärämmin”, ja toinen ilmaisemaan ainesta, jota on il-man muuta pidettävä myöhäsyntyisenä.

Tällainen arviointi olikin aluksi Jeesus-seminaarin lähtökohtana. Hyvin pian kuitenkin ilmeni, ettei tieteen ”tuloksia”

voi julkistaa tällä tavoin ”joko–tai”-ak-selilla. Näinhän konservatiivikristityt Amerikassa olivat tehneet oman Raamat-tunsa, johon Jeesuksen sanat oli painettu punaisella. Tutkijoiden julkaisussa tarvit-tiin enemmän vaihtoehtoja ilmaisemaan todennäköisyyttä. Äänestämällä saatu tu-los ei muutenkaan edes pyri olemaan lopullinen totuus siitä, mitkä Jeesuksen sanat ovat ”aitoja”, mitkä Jeesusta myöhäisempiä. Väreillä ilmaistava äänestystulos kertoo tutkijoiden näke-myksestä – ja konsensuksen määrästä – siitä, miten suurella todennäköisyydellä Jeesus sanoi tai teki sellaista, mitä evankelistat ovat hänestä kertoneet.

Artikkelikokoelman kolmannessa osassa Räisänen kirjoittaa varhaisista kris-tityistä, mutta esitys ei jää yhdenkään ar-tikkelin kohdalla pelkästään historial-liseksi selvitykseksi, vaan Räisänen ottaa usein kantaa tämän päivän kristittyjen näkemyksiin, joiden uskotaan olevan ai-noa johdonmukainen kehitystulos varhaisen kristikunnan alkuperäisistä opeista ja näkemyksistä. Räisänen osoit-taa, miten meillä olisi oppimista vaikkapa Markionilta, jota kirkko on jo hänen omasta ajastaan lähtien, toiselta vu-osisadalta, vieroksunut harhaoppisena.

Kriittiset kannanotot Paavalista esitettyi-hin tulkintoiesitettyi-hin, Ilmestyskirjaan ja

sovi-tusoppiin ovat Räisästä parhaimmillaan.

Hänen esityksensä ei päästä lukijaa tai kuulijaa koskaan helpolla, vaan johtaa usein ajatteluprosessiin kristinuskon keskeisimpien opinkohtien – ja ennen muuta niistä tehtyjen omien tulkintojen – kanssa.

Tästä prosessista omalla kohdallaan ja omista kokemuksistaan Räisänen kertoo kirjansa viimeisessä artikkelissa. Kirjan viimeinen luku on otsikoitu ”Tulkinnoista ja tutkimuksesta”. Siinä hän pohtii yhtä lailla pappien käsityksiä kuin monen ei-teologin, ns. ”tavallisen ihmisen” uskoa, johon liittyy yllättävän samantapaista kri-ittisyyttä Raamattua ja siitä tehtyjä tulkin-toja kohtaan, kuin ansioituneella Raama-tun tutkijalla on itsellään. Toisten tie Raamatun äärellä koetusta hämmennyk-sestä jonkinlaiseen ”heikkoon uskoon” tai haluun pitäytyä kristillisessä vakaumuk-sessa näyttää kulkeneen elämässä kohdat-tujen vaikeuksien ja oman perinteisestä poikkeavan ajattelun kautta, toiset ovat tarvinneet tähän prosessiin tavanomaista syvemmälle porautuvaa Raamatun tieteel-listä ja ongelmia kaihtamatonta tut-kimusta. Yllättävän paljon on kuitenkin, myös papistossa, niitä, jotka eivät ole uskaltautuneet tähän prosessiin lainkaan.

Heidän varsinkin olisi terveellistä lukea Räisäsen artikkelikokoelma Rosoinen Raamattu. Ehdotonta varmuutta usk-onelämän ongelmista Räisänen ei pysty tarjoamaan, mutta hyviä polunpäitä – Raamatusta – sille etsinnälle, joka suun-tautuu kohti totuutta.