Naisille avautui tasan kaksikymmentä vuotta sitten mahdollisuus toimia papinvi-rassa Suomen ev.lut. kirkossa. Vuonna 2004 seurakuntapastoreista yksi kolma-sosa oli naisia, sairaalapastoreista ja per-heneuvojista kaksi kolmasosaa. Samoin teologisiin tiedekuntiin hyväksytyistä naiset ovat muodostaneet jo kauan kahden kolmasosan enemmistön. Näyttää siis siltä, että kirkko naisistuu. Yhä useampi seurakuntalainen tulee tulevaisuudessa kohtaamaan naispapin ja asioimaan kasteita, häitä ja hautajaisia järjestäessään naispapin kanssa.
Muutos patristisesta organisaatiosta matristiseen ei ole ollut kitkaton, vaikka jo yli puoli vuosisataa sitten, vuonna 1952, kansan enemmistö tuki mielipidemittauksen mukaan naispap-peutta. Naisten osuus uskonnollisista johtajista on edelleen marginaalinen. Si-irtymävaiheeseen liittyvän luontaisen muutosvastarinnan laannuttua ovat asen-teet puolin ja toisin koventuneet ja ristiri-idat kärjistyneet huolimatta siitä, että nais-pappeuden vastustajia oli muutama vuosi sitten tehdyn tutkimuksen mukaan kirk-ossa enää vain 5 % työntekijöistä ja ai-noastaan 1 % kieltäytyi toimimasta yhteistyössä naispappien kanssa.
Naispappeudesta luopuminen on täysin mahdotonta; onhan Suomen ev.lut.
kirkko julkisoikeudellinen yhteisö, jonka työntekijöitä koskevat samat perustavaa laatua olevat oikeudet kuin muitakin kan-salaisia. Naispappeuden vastustajat ti-etävät tämän. Miksi naispappeuden vas-tustajat silti jatkavat jo etukäteen hävityksi tietämäänsä taistelua?
Draaman syvetessä ja otteiden kovetessa saattaa olla hyvin vaikeaa löytää sitä käyttäytymisen taustalla olevaa alkuperäistä kokemusta, johon myöhempi oppi ja sen mukainen toiminta perustuu.
Raamattu kieltää
Puheenvuoroissa naispappeutta vas-tustetaan yleisimmin Paavalin naiskäsitykseen ja Raamatun luomisker-tomukseen vedoten. Siteeratuimpia kohtia ovat olleet 1. Kor. 14:33–35 ja 1. Tim.
2:12. Ensimmäisessä lainauksessa Paavali, vedoten juutalaisten lainsäädän-töön, neuvoo korinttilaisia järjestyksenpi-dosta seurakunnan kokouksissa, sillä ”Ju-mala ei ole epäjärjestyksen vaan rauhan Jumala”, ja päätyy ohjeeseen: ”naisten tu-lee olla vaiti seurakunnan kokouksissa.
Heidän ei ole lupa puhua, vaan heidän on oltava kuuliaisia, niin kuin lakikin sanoo.
Jos he tahtovat tietoa jostakin, heidän on kysyttävä sitä kotona omalta mieheltään, sillä naisen on sopimatonta puhua seu-rakunnan kokouksessa.”
Ennen toista tekstikatkelmaa Paavali ensin kehottaa miehiä kohottamaan kätensä juutalaiseen tapaan ”puhtain mielin” rukoillessaan, ja jatkaa antamalla naisille ohjeita siitä, miten he näyttäisivät kauniilta. Luku huipentuu tähän: ”Sitä en salli, että nainen opettaa enkä sitä, että hän hallitsee miestä; hänen on elettävä hiljaisesti.”, sillä ”Ensinhän luotiin Aadam ja sitten Eeva, eikä petetyksi jou-tunut Aadam, vaan nainen antoi pettää it-sensä ja rikkoi käskyn. Lasten synnyt-täjänä hän on kuitenkin pelastuva, …”
Rakkauden kaksoiskäsky
Jeesuksen mukaan Vanhan testamentin lain tärkeimmät käskyt ovat käsky rakas-taa Jumalaa ja käsky rakasrakas-taa lähim-mäistä. Tämä näkyy erityisesti johan-neslaisessa teologiassa, kuten myös Paavalilla, huipentumana 1. Kor. 13. Rak-kauden kaksoiskäskyä voidaan perustel-lusti pitää luterilaisen uskonnon yleissääntönä, jonka mukaan Raamatun sanomaa arvioidaan.
Ongelmana on, ettei rakkauden kak-soiskäsky kerro meille, miten käytännön tilanteessa tulisi toimia. Se kertoo ainoas-taan sen kokemustodellisuuden, jossa tek-omme teemme. Voimme etsiä ratkaisua omalta kohdaltamme esimerkiksi Raamat-tua tutkimalla, hiljentymällä ja pohtimalla mitä Jumala tai me itse missäkin rat-kaisuissa todella tahdomme. Vahvastakin tahdosta, kutsumuksesta tai johdatuksesta huolimatta tekomme eivät välttämättä jo-hda toivomaamme lopputulokseen; eivät edes silloin, kun asia koskettaa meitä it-seämme.
Syynä on olosuhteiden lisäksi oma ra-jallisuutemme. Järjestyksen ja hallinnan kaipuussa miellämme elämämme
kausaal-isuhteiden ketjuksi: jos haluan saada X, minun pitää tehdä A joka johtaa tekoon B… ja lopulta päämäärään X. Tärkeintä tällöin on, että tietää mitä haluaa ja miten siihen päästään. Näin oppi sivuuttaa vähitellen alkuperäisen kokemustilan ja opin mukaisia rakkauden tekoja voi suorittaa mekaanisesti oikein ilman rak-kauden tunnetta. Muodot ovat tärkeämpiä kuin sisältö.
Saatamme toivoa elämämme olevan täynnä suuria, merkityksellisiä asioita.
Arjessamme joudumme kuitenkin jatku-vasti tekemään valintoja, joista emme voi sanoa mitä ne eettisesti katsoen ovat; tai sitä, mihin ne johtavat. Tällaisia ovat oikeastaan kaikki arkeamme ja elämäämme koskevat valinnat. Jokainen meistä voi banaaneja ostaessaan tietämät-tään aiheuttaa lapsen hyväksikäytön tuhannen kilometrin päässä, tai olla osasyyllinen tulevaan ydinonnet-tomuuteen laittamalla saunan päälle per-jantai-iltana. Emme voi seurata kausaal-isuhteiden ketjua eteen, emmekä useim-miten taaksepäinkään. Helpointa tällöin on kieltäytyä kokonaan hyvän/pahan ar-vottamisesta, vastuun ottamisesta omasta elämästä; ja toimia viisaampien esimerkin mukaisesti, toisin sanoen pitäytyä isien perinnössä.
Vaikeutena tällöin on, että se mikä sopi isillemme, saattaa olla pahaa meille.
Sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa on lukuisia esimerkkejä elämäntavoista ja
Vaikeutena on, että se mikä sopi isillemme,
saat-taa olla pahaa meille. Raamatussa on lukuisia
esimerkkejä elämäntavoista ja kielloista, joita
pidämme aikansa eläneinä.
kielloista, joita pidämme aikansa eläneinä.
Emme pidä selvyytenä, että pappimme ovat arameaa puhuvia pitkäpartaisia kalastajia, miehet eivät välttämättä nosta käsiään kohti taivasta rukoillakseen oikeaoppisesti, emme edellytä että naisten pitäisi epäpuhtaina sulkeutua piiloon muilta ihmisiltä viikoksi pojan syntymän jälkeen ja kahdeksi viikoksi tytön syn-tymän jälkeen, emmekä usko että sielu asuu veressä. On lisäksi olemassa luke-maton määrä valintoja, joita esi-isämme eivät olisi pystyneet edes kuvittelemaan:
geenimanipulaatio tai avaruuden valloitus yksinkertaisina esimerkkeinä.
Isien perintöä kritiikittömästi seu-raavalle saattaa elämästä tulla ahdistavaa:
tulevaisuus näyttäytyy peilinä, jossa men-neisyyden virheet kohtalonomaisesti ker-tautuvat.
Yksin armosta
Roomalaiskirjettä lukiessaanLutherkoki kuuluisan vavistuksensa, ilmestyksen omaisen vuorenhuipputilan, jonka myötä hän ymmärsi armon mahdottomuuden kristityn omien voimien varassa, tekojen perusteella. Vanhurskauttamisemme pe-rusta on Jumalan armossa. Vanhurskaut-taminen merkitsee siis pelastumista, ar-mahtamista, synnin pois pyyhkimistä, Ju-malan ihmistä kohtaan tuntemaa pyyteetöntä rakkautta, joka vuodatetaan ihmiseen ilman tämän omia ansioita.
Usko Kristuksen uhrikuolemaan tuo pelastusvarmuuden. Uhrauksellaan Kris-tus on pelastanut kaikki ihmiset, ja tämän jälkeen ”Jumalan lapsena kristityn tulee aina riemuita, aina laulaa, mitään pelkäämättä, olla aina varma ja ylistää Ju-malaa”.
Lutherin teologia ei kuitenkaan
muo-dostunut aukottomaksi, rakkauden ar-mossa ja ihanuudessa elämiseksi. Luther pyrki teologina Paavalin tavoin, vanhates-tamentillisen ajattelun hapattamana, sisäl-lyttämään teologiaansa kaiken Raama-tusta, myös sen ristiriitaisuudet; ei pelkästään Jeesuksen kuoleman syntisten tähden ja Pyhän hengen vuodatuksen uhrikuoleman jälkeen, vaan myös luomiskertomuksen perisynnin ja vihas-saan leppymättömälle Jumalalle annet-tavat eläin- ja ihmisuhrit.
Lutherin armokokemukselle vertai-lukohdan antanut ja armokokemuksen myötä jo menneeksi teoretisoitu usko Vanhan testamentin kostavaan, vihaavaan ja tuomitsevaan Jumalaan löytyy Lutherin armokokemusta myöhemmästä tuotan-nosta, vaikkapa Lutherin kyltymättömästä raivosta vastustajiaan kohtaan tai hänen regimenttiopistaan: ohjeet ruhtinaille tuhota elämänolojaan vastaan kapivoivat talonpojat, ”nuo murhaajien ja varkaiden joukkiot”.
Tai miten muuten olisi selitettävissä Lutherin usko taivaaseen, helvettiin ja kostavaan Jumalaan, tuohon Tertil-lianuksen ja Augustinuksen
”rankaisevan tulen Herraan, esimerkil-liseen lämmittäjään, katumattomaan tuhopolttajaan… Ei rauhaa kuninkaille, ei lopullista vapahdusta”? Lutherhan ilmoitti opissaan ymmärtäneensä, ettei Jumala palkitse tai rankaise ansioidemme mukaan. Jumalan edessä kukaan ihminen ei ole minkään arvoinen, kukaan ei voi vedota mihinkään, ei edes uskoonsa. Usk-okin on lahjaa Jumalalta. Kristuksen uhrikuoleman synneistä ja kuolemasta va-pauttava armo koskee kaikkia, niin van-hurskaita kuin syntisiäkin. Avoimeksi jää kysymys, mihin Luther tarvitsi helvettiä.
Paavalilais/luterilaisessa teologiassa armon ja tekojen suhde jää alttiiksi tulkin-noille. Epäselvyys siitä, mitä Jumala meiltä todella tahtoo, toistuu myös hyvin vahvana Matteuksen evankeliumissa.
Evankeliumissa korostetaan jatkuvasti, että Jeesuksen seuraajien on elettävä Ju-malan tahdon eli Mooseksen lain mukaan.
Yhtään käskyä ei Matteuksen mukaan saa hylätä, vaan niitä on noudatettava jopa paljon jyrkemmin kuin sen ajan uskonnol-linen eliitti teki.
Avoimeen konfliktiin
Osasyynä naispappeuden vastustajien ja sen sallijien kärjistyneeseen tilanteeseen on ollut naispappeuden hyväksyneen kirk-olliskokouksen halu turvata myös nais-pappeuden vastustajien vapaus toimia kirkossa ja estää näkyvä konflikti vastak-kaisten mielipiteiden välillä. Kansankirk-ossa tähän on ollut luontevat perusteet, pyrkiihän kirkko olemaan nimensä mukaisesti koko kansa kirkko. Olisi lisäksi ollut kirkon hallinnolle erittäin ki-usallista joutua kyseenalaistamaan piispa Rimpiläisentoimet suhteessa naisteologei-hin, kuten se olisi joutunut tekemään valit-semalla jyrkemmän kannan naispappeuden vastustajiin. Kieltäytyihän Rimpiläinen vielä 2001 yhteistyöstä naispappien kanssa.
Piispat toimivat kirkon lainsäädännön mukaan seurakuntien ja pappien ylimpinä kaitsijoina. Ainoastaan heillä on kurinpi-tovalta suhteessa papistoon. Piispat eivät ole halunneet aktiivisesti käyttää kurinpi-tovaltaansa, kuten Nurmirannan tut-kimus1 osoittaa. Hyväksyessään
kirkol-liskokouksen ponnen ja kumartaessaan naispappeuden vastustajille piispat tulivat samalla kääntäneeksi – leikillisesti sanoen – tutumman puolensa kirkon naisiin päin.
Piispat käytännössä antoivat suostumuk-sensa alaisinaan toimivien naisten syrjin-nälle, jota oikeutta naisten pappeuden vas-tustajat ovat parikymmentä vuotta myös käyttäneet.
Koska työpaikkasyrjintä sukupuolen perusteella tuli vuonna 2003 myös ev.lut.
kirkossa kielletyksi työturvallisuuslakiin perustuen, piispat ovat joutuneet vaikeaan tilanteeseen: sallimalla naispappien syr-jinnän he syyllistyvät työturvallisuusrik-okseen. Asiasta oli aikaisemmin päästy selittämällä tämän isiemme tavan, naisten sukupuolisen syrjinnän kuuluvan osana rikkaaseen uskonnolliseen perinteeseen.
Perustuslakihan antaa kirkolle itselleen oikeuden määritellä sen, mikä uskontoon kuuluu. Vaikka naisten syrjintä olikin moraalisesti väärin, se ei ehkä ollutkaan tuomittavaa lain mukaan. Enää tulkinta ei uuden työturvallisuuslain aikaan onnis-tunut, tai selitykset olisivat olleet jo liian naurettavia, olihan kirkko kirkolliskok-ouksen päätöksellä avannut naisille oikeuden toimia pappeina kirkossa.
Edellä mainitut kirkon hallintovira-nomaisten pyrkimykset selviytyä kirkko-lain mukaisista virkavelvollisuuksistaan ovat vain osa jumalaista näytelmää, usk-onnollista vallankäyttöä. Sen lisäksi, että naisten syrjiminen on ollut osa uskonnol-lista perinnettä, heijastuu naispappeuden
1 Pappi tuomiolla: julkisoikeudellinen tutkimus papin opin, virkatoiminnan ja elämän valvon-nasta vuosina 1940–1989Vammala 1998.