Luterilaista kirkkoa on nimitetty sanan kirkoksi.185 Tällä ilmauksella on tarkoitettu sitä, että kirkko on olemassa sanan voimasta. Jumalan sana on olemassa ensiksi ja vasta sen seurausta ovat yksittäiset kristityt ja seurakunta. Luterilaisen uskonopin mukaan Pyhä Henki toimii Jumalan sanan välityksellä.
Pyhällä Hengellä on maailmassa sitä varten erityinen yhteisö, äiti, joka Jumalan sanalla synnyttää jokaisen kristityn ja kantaa häntä.186
Olemuksensa mukaisesti kirkon keskeisenä tehtävänä pidetään Jumalan sanan julistamista.
Tämän tehtävän toteuttamiseksi on kirkossa asetettu erityisesti pappisvirka. Se on luterilaisessa perinteessä ymmärretty sananpalvelijan viraksi (ministerium verbi).187 Pappisviran monista tulkintaerimielisyyksistä huolimatta luterilaisessa teologiassa vallitsee Risto Ahosen mukaan opillinen yksimielisyys siitä, että erityinen pappisvirka nousee yhteisen pappeuden pohjalta ja se on kirkon olemassaololle välttämätön. Pappisviran
183 Veijola 1991, 540-546. 1998, 7. 2002, 451-461. Aejmelaeus 2002, 464-466. Mannermaa 2004, 128. On tosin huomautettava, että hengellistä tyhjyyttä ei voi selittää yksin eksegetiikan kritiikillä, vaan kysymys koskee laajemmin yliopistoteologiaa. Katso historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen välttämättömyydestä.
Räisänen 2001. Kontekstuaalisuuden teologiasta katso Vuola 1991, 13-30. Latvus 2002, 37-54.
Feministiteologiasta katso Kainulainen & Mäkinen 2006.
184 Räisänen 1993b, 223-225.
185 Peura 2001, 93-95. Kotila 2001, 27.
186 Iso katekismus, 140.
187 KJ 5: 1 Augsburgin tunnustus 5. artikla
42
teologinen perustelu pohjautuu Ahosen mukaan Augsburgin tunnustukseen. Se yhdistää Pyhän Hengen, sanan ja viran elimellisesti toisiinsa. Näin pappisvirka liittyy kiinteästi myös kysymykseen vanhurskauttamisesta.188 Tästä Augsburgin tunnustus lausuu seuraavasti:
Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka.
Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. 189
Papin viran ja Jumalan sanan yhteys korostuu vahvasti myös pappislupauksessa.
Käsitteen ”Jumalan sana” sisältöä, johon pappi sitoutuu, ei pappislupauksessa tarkemmin määritellä.190 Siinä Jumalan sana kuitenkin liitetään kiinteästi kirkon tunnustuksen, lain ja järjestyksen tulkintahorisonttiin.
Minä N.N. lupaan kaikkitietävän Jumalan edessä, että toimittaessani pappisvirkaa, jonka olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja. Tahdon myös oikein julistaa Jumalan sanaa ja jakaa pyhiä sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaan. Tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä palvella alttiisti seurakuntaa ja
sanankuulijoita. Kaikkea tätä tahdon noudattaa niin, että voin vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä.
Tähän Jumala minua auttakoon.191
Luterilaisen uskonkäsityksen mukaan Jumala ilmoittaa itsensä niin kutsutun yleisen ilmoituksen kautta, jonka mukaan Jumala on luomakunnassaan kaikkien nähtävissä. Toiseksi Jumala ilmoittaa itsensä erityisessä ilmoituksessa Jeesuksesta Kristuksesta, joka on lihaksi tullut Jumalan Sana.192
Klassisesti Jumalan sanalla on nähty kolme olomuotoa: persoonallinen, kirjallinen ja suullinen. Persoonallinen Jumalan sana on viittaus Jeesukseen, joka on ikuisuudesta lihaksi tullut Jumalan Sana. Kirjallinen sana tarkoittaa Raamattua pyhien kirjoitusten
kirjakokoelmana. Suullinen sana taas merkitsee julistettua saarnaa varsinaisesta Sanasta eli Jeesuksesta Kristuksesta.193
Toisinaan Jumalan sanan käsite on ymmärretty kapeasti vain Raamatun kirjoitettuna tekstinä ja sen selittämisenä saarnassa. Esimerkiksi Luther piti Jumalan sanan käsitettä moniulotteisempana. Luther kuuli Jumalan sanoja koko luomakunnassa ja ne tulivat
käytäntöön rakkaudenpalveluksissa.194 Lisäksi Jumalan sanan yhteydessä on korostettu myös soivaa sävelten saarnaa sekä kuvan katselun kautta välittyvää jumalallista ilmoitusta. Nämä
188 Kysymys pappisvirasta on osoittautunut monisäikeiseksi kirkolliseksi ongelmaksi niin luterilaisessa perinteessä kuin myös laajemmin kirkon ekumeenisissa suhteissa. Risto Ahonen katsoo kirkon virkaan liittyvien näkemyserojen pohjautuvan keskeisesti siihen, miten erityinen ja yleinen virka suhteutuvat toisiinsa ja lisäksi siihen, miten ymmärretään ja tulkitaan Uuden testamentin ja alkukirkon virkakäsitys. Katso Ahonen 1981, 11-19. Katso myös Cantell 1979, 1.
189 Augsburgin tunnustus 5. artikla
190 Huovinen huomauttaa, ettei liturginen konteksti ole määrittelyn paikka. Huovinen 2001, 99.
191 KJ 5: 6.
192 Pihkala 1992, 45-47.
193 Ahonen 1981, 23. Ruokanen 1990, 113-114. McGrath 209-210. Huovinen 2002, 99-101. Braaten 2007, 25.
194 Raunio 2003, 112.
43
muodot on luterilaisessa uskontraditiossa nähty sanan rinnalla ilmoituksen ja evankeliumin julistamisen välineinä.195
Luterilaisessa tulkintaperinteessä Jumalan sanan olemukseen liittyvä pohdinta on usein eroteltu lain ja evankeliumin käsitteiden varassa. Lakia on Raamatussa kaikki se, missä tulee esille Jumalan vaativa tahto. Laki on kiteytetty joko kymmeneen käskyyn tai tiivistetymmin rakkauden kaksoiskäskyyn. Lain sisältönä on usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen.
Luterilaisen uskontulkinnan mukaan olennaista on, että laki ilmoittaa Jumalan vaatimuksen, mutta ei anna ihmiselle mitään. Luther erottaa lain kaksi erilaista käyttöä: ensinnäkin lain yhteiskunnallisen käytön yhteiskunnan järjestyksen ylläpitämiseksi ja toiseksi lain hengellisen käytön, joka koskee kirkon julistustoimintaa ja jossa osoitetaan ihmisen syyllisyys Jumalan tahdon rikkojana. Evankeliumilla taas tarkoitetaan kaikkea sitä, mikä Raamatussa puhuu Jumalan rakkaudesta ja armosta. Luterilaisen korostuksen mukaan evankeliumi ei esitä vaatimuksia, vaan siinä lahjoitetaan koko pelastus. Lain ja evankeliumin mukainen jaottelu on luterilaiselle Raamatun tulkintaperinteelle tyypillistä.196
Lutherin jälkeen luterilaisessa traditiossa on esiintynyt myös niin kutsutta lain kolmatta käyttöä, jolla tarkoitetaan jo kristityksi kääntyneiden ihmisten ohjaamista. Raunion mukaan Lutherin tuotannossa ei tätä käsitystä tule esille. Kuitenkaan, kuten Raunio huomauttaa, Lutherin käsitystä Jumalan sanasta ei sovi pelkistää vain lain ja evankeliumin näkökulmiin, vaan Lutherin mukaan Jumalan sanaan kuuluu myös evankeliumia seuraavat kehotuksen sanat Kristuksen esimerkin mukaiseen elämään.197
Papin virka sananpalvelijana, lain ja evankeliumin julistajana, on koettu vaativaksi tehtäväksi. Osaltaan tämä nousee ajatuksesta, jonka reformoitu teologi Karl Barth on nostanut esille. Hänen mukaansa Jumalan ja ihmisen välillä on ylittämätön kuilu. Jumala on taivaassa ja ihminen on maan päällä. Ihmisen on mahdotonta ihmisyydestään käsin
ymmärtää Jumalaa ja Hänen ilmoitustaan. Barthille Jumalan ja ihmisen välinen totaalinen ero aiheuttaa Jumalan sanan julistamiseen tietyn ristiriidan.198 Tunnetuksi on muodostunut Barthin dialektisen teologiaa ilmentävä lausahdus:
Pappeina meidän tulisi puhua Jumalasta. Me olemme kuitenkin ihmisiä emmekä siis voi puhua Jumalasta. Sen tähden meidän on tunnistettava velvollisuutemme ja kykenemättömyytemme ja juuri näin tehdessämme annettava kunnia Jumalalle.199
Barthin paradoksaalisessa lausumassa jää avoimeksi se, voiko pappi julistaa ja onko hän ylipäätään kykeneväinen julistamaan puhdasta Jumalan sanaa. Barthin analyysi Jumalan ja ihmisen todellisuuden erottelusta koskettaa keskeisesti sitä ahdistusta, joka nousee kuuliaisuudesta arvokkaaksi koettua Jumalan sanan julistustehtävää kohtaan.200
195 Martikainen 1989, 138-143. Vapaavuori 1989, 217-219, 223. Vähäkangas 1997,125-128. Kotila 2008, 217.
196 Pihkala 1992, 213-215. Juntunen 2003, 125-144. Peura 2004, 144-145,153.
197 Raunio 2003, 113.
198 Huovinen näkee Barthin radikaalin erottelun taustalla teologisia motiiveja, jotka tekevät tilaa yhtäältä Jumalan kaikkivaltiudelle ja toisaalta korostavat ihmisen syntisyyttä ja sen vakavasti ottamista. Huovinen 1999, 26-27.
199 Barth 1957, 186.
200 Barth 1957, 212-217. Katso samansuuntaisia ajatuskulkuja ja saarnakokemuksia esimerkiksi Sariola 1972, 23. Santakari 1985, 160-161. Veijola 2003, 205-206.
44
Barthin Jumalan ja ihmisen radikaali erottelu on kohdannut usealta taholta kritiikkiä. Yksi Barthin kritisoijista oli Emil Brunner, joka näki asian päinvastoin. Hänen mukaansa ihmisen ja Jumalan välillä on olemassa yhteys, jonka vuoksi ihmisellä on kyky ymmärtää Jumalan ilmoitusta ja julistaa sitä. Esimerkiksi Thomas G. Long näkee näiden kahden teologian äärityyppien ongelmaksi sen, että ne ovat individualistisia ja unohtavat kokonaan opin kirkosta. Ne unohtavat hänen mukaansa myös julistuksen käytännöllisen aspektin. Sen mukaan Jumalan sanan julistaminen edellyttää monentasoista analyysiä ja vaivannäköä.
Toisin kuin Barth ja Brunner, Jürgen Moltmann on korostanut, että Jumalan sanan julistus toteutuu osana yhteisöä. Tämä ekklesiologisen näkökulman korostaminen lähtee yksilön kykyjen sijaan liikkeelle siitä, että Jumala elää uskonyhteisössä ja puhuu sen keskellä. Näin ajateltuna sananpalvelijaa ei ymmärretä ulkopuolelta tulevaksi sanansaattajaksi tai
individualistiseksi sooloilijaksi, vaan saarnaaja toimii uskonyhteisön kutsumana ja
valtuuttamana.201 On huomattavaa, että myös pappisvihkimyksessä annettu lupaus yhdistyy kirkon jumalanpalveluselämän kontekstiin ja sisältää rukouksenomaisen pyynnön: ”Tähän Jumala minua auttakoon”. Tämä rukous ilmaisee lupauksen asenteen ja kontekstin, jonka varassa viran katsotaan mahdollistuvan.
Eero Huovinen pohtii kirjassaan Pappi? (2001) pappeuden teologiaa. Hän näkee papin ensisijaiseksi tehtäväalueeksi Jumalan sanan asialla olemisen. Hänen mukaansa
sananpalvelijana toimiminen merkitsee sitä, että pappi sitoutuu puhtaaseen Jumalan sanaan uskon ylimpänä ohjeena ja auktoriteettina. Puhtaan Jumalan sanan Huovinen ymmärtää kaikista vaatimuksista vapaana evankeliumin sanomana.202 Myös papin tehtäviä ja
osaamisalueita pohtiva Kirkon koulutuskeskuksen työryhmä203 korostaa raportissaan Papin ydinosaamiskuvaus (2008) Sanan palvelua keskeiseksi papin ydinosaamisalueeksi. Papin viran ydinosaamiskuvauksessa Sanan virka määritellään laajasti osana jumalanpalveluksia ja kirkollisia toimituksia. Sen mukaan papin tehtävänä on soveltaa Raamatun sanaa ja teologiaa aidosti ja uskottavasti ihmisten elämäntilanteiden edellyttämällä tavalla.
Ydinosaamiskuvauksessa Sanan palvelu ymmärretään kontekstuaalisena tehtävänä.204
Sananpalvelijan kutsumus
Kirkon sananpalvelijoiksi tullaan monenlaisista motivaatiotaustoista. Piispa Huovinen on tehnyt havaintoja pappiskokelaittensa sisäisestä kutsusta (vocatio interna).
Yksi lähtee pappistielle älyllisestä kiinnostuksesta, toinen väkevän heräämisen innoittamana, kolmas halusta auttaa ihmisiä. Yhtä pappia Jumala on kuljettanut lempeästi ja laupiaasti, toista taas ravistellut
201 Brunner 1935. Moltmann 1975. Long 1989, 19-47. Katso myös Sariola 1972, 53.
202 Huovinen 2001, 13, 105, 117. Papin virkaa sananteologina korosti myös esimerkiksi roomalaiskatolinen Hans Küng katso Cantell 1979, 123-126, 139.
203 Piispainkokouksen asettaman työryhmän jäseniä olivat hiippakuntadekaani Ari Hukari (pj.), perheneuvoja Mia Kähärä, kirkkoherra Reijo Liimatainen, koulutussihteeri Stina Lindgård, vs. professori Lassi Pruuki, koulutussihteeri Maiju Vuorenoja ja koulutussuunnittelija Eeva Salo (siht.).
204 Papin ydinosaamiskuvaus 2008.
45
ja röykyttänyt. Yksi haluaa opettajaksi, toinen liturgiksi, kolmas sielunhoitajaksi, neljäs kaipaa toimintaa.205
Sisäisellä kutsulla tarkoitetaan kutsumusta, joka viriää papiksi aikovan sisimmässä.
Sisäinen kutsu on luonteeltaan subjektiivinen ja sen pätevyyttä ei voida ulkopuolelta objektiivisesti arvioida. Sisäinen kutsu on sukua uskolle.206 Niemelä on tutkimuksissaan havainnut muutoksia teologian opiskelijoiden uravalintamotiiveissa. Vielä 1970-luvulla suurin osa hakijoista oli miehiä, joilla oli selkeä herätysliiketausta ja kokemus Jumalan kutsusta. Nykyisin opiskelemaan hakeutuvista enemmistö on naisia ja opiskelijoita, joilla ei ole selkeästi määriteltävissä olevaa uskonnollista viitekehystä. Kutsumus määritellään aiempaa vähemmän Jumalalta saaduksi. Postmoderni opiskelija hahmottaa sisäisen kutsumuksen ennen muuta oman itsensä toteuttamisesta käsin, eikä ulkopuolisen auktoriteetin näkökulmasta.207
Sisäisen kutsun lisäksi pappisvirkaan hakeutuvalta edellytetään ulkoista kutsua (vocatio externa). Sen antaa seurakunta ja tuomiokapituli. Ulkoinen kutsu muistuttaa siitä, että pappi ei toimi itseään varten. Pappi toimii virkaa ja sen tarkoitusta varten.208 Ulkoisella kutsulla on yhteys kirkon varsinaiseen tehtävään, joka on määritelty kirkkolaissa seuraavasti:
Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi.209
Pappiin kohdistuvan ulkoisen kutsun taustalla on seurakunta ja sen monimuotoiset odotukset. Suomessa Kari Salosen tutkimus Papin rooli (1992) on selvittänyt seurakuntalaisten pappiin kohdistamia odotuksia. Tutkimuksessa kävi ilmi, että seurakuntalaisilla on taustasta riippuen monenlaisia ja osittain ristiriitaisia odotuksia papeista. Tutkimuksesta piirtyvän yleiskuvan mukaan papin tulisi ennen kaikkea olla ihmisläheinen. Toiseksi eniten papilta odotetaan puolueettomuutta. Sen sijaan moraalisen nuhteettomuuden vaatimukset eivät ole yhtä keskeisellä sijalla, paitsi uskonnollisesti aktiivisten seurakuntalaisten keskuudessa. Lisäksi Salosen selvityksen mukaan papin tulisi huolehtia omasta jumalasuhteestaan.210
Tuoreempi Kaisa Yletyisen selvitys Pappi lähellä ihmistä (2005) antaa ymmärtää, että jo Salosen tutkimuksessakin esiin tullut ihmisläheisyyden korostaminen on yhä olennainen osa pappeihin kohdistuvista odotuksista. Sen sijaan reilun vuosikymmenen kuluessa on
tapahtunut muutos siinä, että papilta ei odoteta enää vastaavassa määrin jumalallisuutta kuin Salosen tutkimuksessa tulee ilmi. Yletyinen tulkitsee tätä muutosta osana yhteiskunnan sekularisoitumisprosessia.211
Piispat odottavat papiksi aikovalta sitoutumista kirkon uskoon ja sen opettamiseen. Suurin osa piispoista pitää tärkeänä papin omaa hengellistä elämää ja osallistumista seurakunnan
205 Huovinen 2004.
206 Huovinen 2004. Käsikirjakomitean mietintö 2001, 27-28.
207 Niemelä 2002, 31.
208 Cantell 1994, 226. Huovinen 2004. Käsikirjakomitean mietintö 2001, 27-28.
209 KL 1: 2.
210 Salonen 1992, 110-111.
211 Yletyinen 2005, 94, 96.
46
toimintaan. Lisäksi he odottavat inhimillisyyttä. Inhimillisyydellä piispat tarkoittavat toisinajattelevien suvaitsemista ja tietoisuutta omasta epätäydellisyydestä ja syntisyydestä.
Lähes kaikki piispat edellyttävät papeilta avioliittoa avoliiton sijaan, eivätkä hyväksy parisuhdetta samaa sukupuolta olevan kanssa. Kolmanneksi piispat odottavat
pappiskokelailta virkansa tasalla olemista, millä he tarkoittivat ammattitaitoa ja viran hoidon kannalta riittäviä terveydellisiä valmiuksia.212
Seurakuntalaisten ja piispojen odotukset kulkevat pitkälle samansuuntaisesti. Kirkon tehtävästä käsin papin roolissa painottuu Raamatun ja kristillisen uskon asialla oleminen.
Käytännössä papilta odotetaan kuitenkin enemmän. Moni pappi onkin seurakuntaelämässä kokenut turhautuneisuutta oman tehtävänkuvan painottumisesta pois omalta ydinalueeltaan.
Papin tulisi olla moniosaaja, kuten esimerkiksi pedagogiikan, psykologian ja johtamisen ammattilainen.213
Sisäisen ja ulkoisen kutsumuksen taustalla on monenlaisia odotuksia ja ne saavat jatkuvasti uusia piirteitä. On selvää, että sisäisen kutsun ja ulkoisen kutsun muutoksella on vaikutusta siihen, miten uudet pappisukupolvet ymmärtävät pappisviran luonteen.
Postmoderni ajattelu näyttää haastavan ajatteluun, jossa on kuultava aikaisempaa enemmän yksilön omaa tahtoa. Postmoderni pappi ei halua ohjautua ulkoapäin. Oletettavasti tällä on vaikutusta myös siihen, miten Raamattu ymmärretään ja miten sitä käytetään.
Monen papin ja teologin kokemus on, että totuudesta ja rehellisyydestä kiinnostunut usko tarvitsee tuekseen epäilyä. Epäily kaikessa traagisuudessaan karistaa väärät ja ihmiskeskeiset kuvat Jumalasta ja korostaa uskoa, joka ei ole vain oppien totena pitämistä vaan myös luottamusta siihen, että Jumala on mukana epäilyksissä ja tyhjyydessä.214 Tämä ei
kuitenkaan usein toteudu mediakeskusteluissa, joissa papille sallitaan vain vähän tilaa uskon epäilylle.215