Tämän osuuden tarkoituksena on kuvailla kuinka lastensuojelulait ovat muuttuneet hitaasti muun mu-assa lapsikäsityksen muutosten myötä ja miten erityisesti lasten osallisuus on niissä muutoksissa ym-märretty. Esimerkkeinä ovat ensimmäisen lastensuojelulain voimaantulo 40 vuotta kestäneen pro-sessin jälkeen (Pulma 1987, 160), sekä uusimman lastensuojelulain voimaantulo vuonna 2007, vaikka lakiuudistukseen pyrkivä työ oli aloitettu jo 1990- luvulla (Mahkonen 2007, 27).
Ensimmäinen lastensuojelulaki astui voimaan vuonna 1936. Laki jatkoi oikeastaan köyhäinhoitola-kia, mutta toi uutena huostaanottosäädöksen, jolla voitiin ottaa huonotapainen tai pahamaineinen lapsi kasvatettavaksi kodin ulkopuolelle. Huostaanotossa pyrittiin yhteistyöhön vanhempien kanssa, mutta toimiin voitiin alkaa myös tahdon vastaisesti. (Pulma 1987, 158- 159.) Lapsi nähtiin tuohon aikaan kontrollin kohteena, jossa lastensuojeluun lainattiin kriminologista ajattelua huonotapaisesti käyttäytyviin lapsiin. Huostaanotto nähtiin ennaltaehkäisevänä interventiona, koska ajateltiin että epäsosiaalisuus pahenisi iän myötä ja johtaisi lopulta rikollisuuteen. (Toikko 2005, 145.)
Vuoden 1983 lastensuojelulain valmistelu alkoi 1950- luvulla. Ensimmäinen ehdotus lastensuojelu-laiksi valmistui vuonna 1966, jota kuitenkin pidettiin kelvottomana. Tuolloinen lastensuojelukomitea korosti perheen näkemistä kokonaisuutena, jossa myös lapsella tulisi olla puheoikeus. Tämä näkemys tukeutui silloiseen sosiaalihuollon casework- henkisyyteen, joka korosti yksilö- ja perhekeskeisyyttä.
(Puonti, Saarnio & Hujala 2004, 325.)
1970 ja 1980 luvuilla eli voimakkaana käsitys siitä, että perheitä tukemalla voitaisiin ehkäistä lasten ongelmia. Puhuttiin perhekeskeisestä sosiaalityöstä (Hämäläinen 2007). Päivähoito nähtiin perheitä tukevana järjestelmänä ja lastenneuvolatyössä kehitettiin perhekeskeisiä työmuotoja. Mannerheimin lastensuojeluliitossa kehiteltiin vanhempien tueksi vanhempainkoulu, sekä julkaistiin opiskelumate-riaalia vanhempana toimimisen tueksi. Perheiden kasvatuksen lisäksi yleistyivät perheterapiat diag-nosoivien yksilötutkimusten rinnalle, ja aiemmasta lääkärijohtoisesta tiimityöskentelystä siirryttiin sosiaalityöntekijä- psykologi – työpareihin. (Hämäläinen 2007, 369- 371.)
Velvoite lapsen mielipiteen kuulemiseksi tuli voimaan vuoden 1983 lastensuojelulaissa (683/1982 10§ ja 14§). Hallituksen esityksessä lastensuojelulaiksi (13/1983), lapsen etu nähtiin johtavana peri-aatteena lastensuojelulain tulkintaohjeiksi ristiriitaisiin tilanteisiin. Pykälään 10 kirjattiin viranomais-ten velvollisuus huomioida lapsen toivomukset ja mielipide selvitettäessä lapsen etua ja 15-vuotiaalle tuli oikeus käyttää puhevaltaansa huoltajan ohella. (Lastensuojelulaki 683/1982, 10§.) Keskeisimmäksi käsitteeksi vuoden 1983 laissa muodostui perhe- ja yksilökohtainen lastensuojelu, jossa lastensuojelun keskiössä on perhe ja suojelun kohteena lapsi. Laissa lähdetään lapsen suojelun tarpeesta koko perheen kuntouttaminen tavoitteena. (Puonti ym. 2004, 77.)
Näiden eri lakimuutosten välisenä aikana lakidiskurssi lastensuojelussa vahvistui. Lakien sisältöä määriteltiin tavoitteiden, toimenpide ja palvelukokonaisuuden kautta. Erityisesti lasten osallisuuteen ja oikeuksiin vuoden 1983 lain jälkeen tehtiin muutoksia 1990-luvulla, sillä aiemmin lakia saatettiin tulkita hyvin laajasti, eikä vähiten siksi, että lastensuojelu käsitteenä oli laissa määriteltynä väljästi.
Lisäksi kuntien sosiaalitoimistojen käytännöt eivät välttämättä olleet muuttuneet lakien muutosten myötä, vaan olivat säilyttäneet toimintakäytäntöjään entisenään. (Heino 1997, 23- 24.)
2.3.1. Lasten osallisuus vahvistuu
Vuoden 1983 lastensuojelulakia muutettiin 9.2.1990 annetulla lailla ja muutoksista pääosa astui voi-maan 1.7.1990. Hallituksen selontekoryhmä oli todennut lain muutosten näkemyksiin muun muassa 12- 14-vuotiaiden mahdollisuuksiin vaikuttaa asioihinsa epäjohdonmukaiseksi, sillä laki salli tähän
ikäryhmään kuuluvien laittaa joitain asioita vireille mutta ei hakea niihin muutoksia. Toisia asioita he eivät voisi panna vireille, mutta heitä olisi kuitenkin näissä asioissa kuultava. Uutena asiana yli 12-vuotiaiden kohdalla vaadittiin itsenäinen valitusoikeus. (Lapsipoliittisen selontekotyöryhmän raportti 1994, 1, 38.)
Kyseisen raportin mukaan lapset olivat jääneet sivuosaan lastensuojelun sosiaalityössä. Lainmuutos ei ollut toteuttanut sitä, että 12- vuotta täyttäneet olisivat tulleet kuulluksi heitä koskeneissa päätök-sissä. Kuultavien mielipiteitä lastensuojelun päätösdokumenteissa aiemmin ei kirjattu, eikä perus-teltu. Lapsen oikeusturva tulla kuulluksi ja olla osallisena itseään koskevassa päätöksenteossa ei to-teutunut käytännön lastensuojelutyössä. Raportti pohti myös aikarajoja huostaanottopäätöksiä tehtä-essä. Asetetut määräajat, 30 ja 60 vuorokautta, eivät selonteon mukaan riittäisi vaikeimmissa tapauk-sissa selvittämään huostaanoton perusteita riittävällä tavalla. (Lapsipoliittisen selontekoryhmän ra-portti 1994, 39- 43.)
Hallituksen esityksessä (139/1990) 10§:n pykälän 2. momentiksi tarkentaa lapsen edun selvittämistä ja puhevaltaa siten, että lasten edun toteutumista ja avustamisesta puhevallan käytössä tulisi valvoa hänen asioistaan vastaava sosiaalityöntekijä. Myös lapsen kehitystaso ja ikä huomioiden tulisi selvit-tää lapsen mielipide ja toivomukset aina kuin se olisi mahdollista ennen huostaanottoa, sekä sijais-huollon sijoitusta tai huostaanoton lopetusta ja varattava 12 vuotta täyttäneelle tilaisuus tulla kuul-luksi. (HE 139/1990, 17§.)
Lapsioikeudellista päätöksentekomenettelyä selvittänyt toimikunta korosti mietinnössään (1995) myös YK:n lapsen oikeuksia koskevaa sopimusta, joka julisti lapsen edun ensisijaisuutta, oikeutta erityiseen suojeluun ja itseään koskevaan päätöksentekoon, sekä oikeuteen ilmaista mielipiteensä kai-kissa häntä koskevissa asioissa. LOS mukaan lapsen etu olisi joka tapauksessa ensisijainen. Myös Euroopan Neuvoston ministerineuvosto oli hyväksynyt lasten oikeuksien yleissopimuksen. Käytän-nössä se tarkoitti, että EU:n sopimusvaltioiden olisi ryhdyttävä lainsäädännöllisiin toimiin sopimuk-sessa tunnustettujen oikeuksien toteuttamiseksi. (Lapsioikeudellisen päätöksenteko- toimikunnan mietintö, STM 1995:12, 5.)
Suomi oli sitoutunut noudattamaan Lapsen oikeuksien sopimusta jo vuonna 1991. Tuolloin kuitenkin katsottiin, että olemassa oleva lapsilainsäädäntömme noudattaisi jo valmiiksi sopimuksen linjauksia (Bardy 2009, 34). Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan 12 ja 13 artiklan mukaan kaikki lapset, jotka kykenevät muodostamaan omat näkemyksensä, saavat vapaasti ilmaista näkemyksensä ja mie-lipiteensä kaikissa itseään koskevissa asioissa ja nämä näkemykset tulee ottaa huomioon ikä ja kehi-tystaso huomioiden (LOS, 12 ja 13 artikla).
Lapsen etua oli siis huomioitu vuoden 1990 lain tarkistuksissa merkittävästi. Lapsen edun toteutumi-nen olikin uudistuksen keskeisin päämäärä. Mielipiteet ja toivomukset olisi lain mukaan otettava huo-mioon. Todellinen lasten subjektiivisten oikeuksien toteutuminen käytännön työssä ei kuitenkaan ol-lut toteutunut, sillä työkäytännöt eivät mukautuneet lakeihin yhtä nopeasti. Päivi Sinko (2001) nojaa Lapsipoliittisen selontekoryhmän muistioon 1994, kuvaillessaan että erityisesti lapsen ottaminen mu-kaan perheensä tilanteiden ja päätösten suunnitteluun oli ollut vaikea toteuttaa käytännössä ja että lapsikeskeisyyden sijasta työkentällä alkoi näkyä vanhempikeskeisyyttä. Erääksi syyksi Sinko arvioi 1990 alkuvuosien laman tuoden mukanaan lisääntyvät asiakasmäärät ja asiakkaiden moninaistuvat ongelmat. (Sinko 2001, 130.)
2.3.2. Lasten osallisuus uudelleen arvioitavana
Ennen uuden lastensuojelulain (2007) voimaantuloa tutkimuksissa oli kritisoitu lastensuojelun sosi-aalityötä aikuiskeskeisyydestä. Aiemmin oli nähty, että lapsia autetaan parhaiten välillisesti heidän vanhempiaan auttamalla ja että lapset jäävät vähemmälle huomiolle lastensuojelun sosiaalityössä, työskentelyn ollessa vanhempi- ja äitikeskeistä (Heino 1997, 377-378; Forsberg 1998, 244; Kääriäi-nen 2006, 62-64), mutta myös vanhempien näkemykset saatettiin ohittaa (Juhila 2000, 111). Lapset saattoivat myös olla läsnä aikuiskeskeisissä tapaamisissa, mutta se ei ollut tae sille, että lapsia olisi otettu mukaan työskentelyyn. (Hurtig 2003, 167-169.) Lisäksi työntekijät olivat saattaneet itsekin kokea, että heillä ei ollut riittäviä valmiuksia lasten kanssa työskentelyyn (Ervast & Tulensalo 2006, 59).
Lasten osallisuutta omiin asioihinsa tarkistettiin vuoden 2007 lakimuutoksessa. Hallituksen esityk-sessä uudeksi lastensuojelulaiksi (HE 252/2006) todetaan aiemman lain yleisluontoisuudesta johtuen, että kaikki tavoitteet eivät ole täyttyneet, eikä näin ollen lasten tai heidän vanhempansa oikeudet täy-sin toteutuneet. Lasten osallisuutta tulisi uudessa laissa korostaa. Mielipiteen selvittämistä ja kuule-mista, sekä niihin liittyvistä oikeuksista ja menettelyistä esitys ehdotti luotavan omat säädöksensä.
Hallitus päätti esittää lain neljättä lukua koskemaan lapsen osallisuutta. Tässä luvussa olisi tarkoituk-sena tarkentaa kaiken ikäisten ja kehitystason omaavien lasten omien näkemysten huomioon otta-mista lastensuojelua toteutettaessa. Niistä poikkeuksellisista tilanteista, joissa lapsen mielipide voi-taisiin jättää selvittämättä, säädetään erikseen. Lapsille täytyisi antaa tietoa itseään koskevista asi-oista, toimenpiteistä ja aikatauluista. 12-vuotiaalle ehdotettiin oikeudeksi käyttää puhevaltaansa kii-reellistä sijoitusta, huostaanottoa, sijaishuoltoa, huostassa pidon lakkaamista ja yhteydenpitoa koske-vassa asiassa. (HE 252/2006.)
Lastensuojelulain sisältöön otti kantaa myös Sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietintö (59/2006).
Tämä valiokunta katsoi hallituksen esityksestä poiketen, että lapsen kuulemisen ikäraja itseään kos-kevissa asioissa tulisi olla 12- vuotta esitetyn 15-vuoden sijasta. Myös perustusvaliokunta antoi lau-suntonsa uuden lastensuojelulain valmisteluun, sillä hallituksen esityksessä uudeksi lastensuojelu-laiksi sisältyi merkityksellisiä seikkoja myös perusoikeuksien toteutumisen kannalta.
Perustusvaliokunnan kannantotossa lastensuojelulain osallisuutta koskeviin asioihin todetaan, että perusoikeudet kuuluvat myös lapsille. Perustuslain 6§:n 3:s momentti korostaa lapsen osallisuuden oikeutta vaikuttaa omiin asioihinsa kehitystään vastaavasti. Aiemmin hallituksen esitys Eduskunnalle perustuslakien perusoikeussäännösten muuttamisesta, Hallituksen esitys 1993 (HE 309/1993) tar-kensi yksilön oikeuksia suhteessa julkiseen valtaan ja yhteiskuntaan. Perusoikeussäännöstön tuli tä-män esityksen mukaan kuvata aikakauttaan ja silloisen kansainvälistymisen myötä näiden säännös-töjen tuli myötäillä kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia, kuten Suomen ratifioiman Euroopan ih-misoikeussopimuksen (SopS 18 ja 19/90) mukaisesti säädetään.
Uusi lastensuojelulaki tuli voimaan vuonna 2007. Osallisuuden osalta lastensuojelulain (417/2007,) 4. luku, osallisuus sisältää mielipiteen selvittämisen (20§), puhevallan käytön (21§), kuulemisen vaa-teet, sekä edunvalvonnan todellisuudessa toteutuviksi ja osallisuuden turvaaviksi oikeuksiksi (22§, 24§). 12-vuotiaalla on oikeus käyttää puhevaltaansa lastensuojeluasioissa, tämän ikäisiä koskee myös juridinen kuuleminen, joka tarkoittaa oikeutta näkemystensä ilmaisemiseen, sekä oikeutta myös vas-tustaa häntä koskevaa esitystä. (21§). Tätä seikkaa korostavat myös hallintolain (434/2003) 34§ ja 36 pykälät. Lastensuojelulain 5§:n mukaan lapselle on tiedon antamisen keinoin annettava mahdollisuus esittää asiansa itseään koskevassa lastensuojeluasiassa. Lasten tulee voida osallistua myös palvelujen kehittämiseen. (Lastensuojelulaki, 417/2007, 8§.) Toisin sanoen, lastensuojelulaki (2007) korostaa lapsen osallisuuden huomioimista kaikissa lastensuojelun vaiheissa. Lapsen tarpeesta lähtöisin voi-daan myös huomioida lastensuojelutarpeen selvitys 27§, sekä selvittää lapsen tuen tarvetta vastoin huoltajien tahtoa eräissä tilanteissa hallinto-oikeuden luvalla 28 § Suunnitelmat on tehtävä yhdessä lapsen kanssa 30 §, häntä on tavattava 29§ ja keskustelua on pidettävä yllä 53§ (417/2007)
Myös lastensuojelulakia sivuavat muut lait säätelevät osaltaan lastensuojelun sosiaalityötä ja koros-tavat lasten osallisuuden tärkeyttä asiassaan. Perustuslain mukaan lapset on huomioitava yksilöinä ja heillä on oltava kehityksensä mukaisesti mahdollisuus vaikuttaa omiin asioihinsa. (731/1999, 6 §.) Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista (812/2000, 10 §), korostaa lapsen mielipiteen ja toivomusten huomioimista ikä- ja kehitystaso huomioon ottaen, sekä hallintolain mukaan osalli-suuteen liittyy oikeus saada tietoa itseään koskevista asioista ja mahdollisuus mielipiteen ilmaisuun.
(Hallintolaki 434/2003, 34§.) Sosiaalihuoltolaki korostaa, että ”sosiaalihuollon tarvetta arvioitaessa, lasta ja nuorta koskevaa päätöstä tehtäessä sekä sosiaalihuoltoa toteutettaessa lapsen ja nuoren mieli-piteisiin ja toivomuksiin on kiinnitettävä erityistä huomiota. Lapselle on turvattava hänen ikäänsä ja kehitystasoaan vastaavalla tavalla mahdollisuus saada tietoa häntä koskevassa asiassa ja esittää siitä mielipiteensä ja toivomuksensa”. (Sosiaalihuoltolaki, 1301/2014, 32§, 1.)