JOHDANtO
Viime vuosien aikana maassamme on alettu kantaa yhä enemmän huolta siitä, että yhteis-kunnallinen huono-osaisuus olisi muuttumassa perinnölliseksi, toisin sanoen että se välittyisi yli sukupolvien, vanhemmilta lapsille. Jos tällaista on, tilannetta voi pitää epätoivottavana hyvin-vointipolitiikan, erityisesti mahdollisuuksien tasa-arvon näkökulmasta. Uudet empiiriset tulokset ovat antaneet aihetta huoleen.
Tilastokeskuksen kehittämispäällikkö Pekka Myrskylä on tarkastellut tuoreesti (2009) koulutus tason periytymistä. Tulos on, että las-ten koulutus mukailee vanhempien koulutusta.
Etenkin äidin koulutus vaikuttaa lasten koulututkinnon hankintaan: ylemmän korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden äitien tyttäristä yli puolet (55 %) oli suorittanut vähintään ylemmän korkea-asteen tutkinnon; pojilla osuus oli samaa mittaluokkaa (47 %). Vastaavat osuu-det olivat selvästi alle kymmeneksen luokkaa (9
% ja 7 %) niiden lasten ja nuorten joukossa, joiden äiti oli suorittanut vain perusasteen kou-lutuksen. Koulutustason periytyminen näyttäi-sikin olevan voimakkainta vähän koulutusta saaneiden joukossa. Vain perus- tai keskiasteen suorittaneiden äitien pojista peräti 74 % suo-ritti vain perus- tai keskiasteen koulutuksen, tytöistä 59 %.
Kun suomalaisen koulutuspolitiikan pitkä aikaisena tavoitteena on ollut antaa kai-kille mahdollisuus kouluttautua vanhempien
asemasta ja taustasta riippumatta, tulosta ei voi pitää hyvänä.
Tulosten merkitystä korostaa se, mitä tiedämme koulutustason merkityksestä työ-markkinamenestyksen ja muun hyvinvoinnin kannalta. Vuonna 1987 Suomessa syntyneistä joka viides on 21 vuoden ikään mennessä saanut psykiatrista erikoissairaanhoitoa tai lääkitystä mielenterveysongelmiinsa. Peruskoulun jäl-keinen tutkinto puuttuu 16 prosentilta tästä ikäluokasta, ja mielenterveysongelmien esiin-tyvyys tässä joukossa oli kaksinkertainen (40
%). Toimeentulotukeen on joutunut jossakin vaiheessa turvautumaan 23 prosenttia vuonna 1987 syntyneistä, ja 26 prosentilla on merkin-töjä joko lievistä rikkomuksista tai saaduista tuomioista. Kouluttamattomuus kasautuu toi-meentulo- ja mielenterveysongelmien kanssa (Paananen & Gissler 2011), ja kaikki tämä on yhteydessä lapsuuden köyhyyteen.
Matala koulutustaso ennustaa työttömyyttä, ja työttömyys ja koulupudokkuus yhdessä lisää-vät vakavan pahoinvoinnin todennäköisyyttä.
Esimerkiksi väkivallan tekemisen ja uhriksi jou-tumisen todennäköisyys on tässä väestönosassa selvästi muuta väestöä korkeampi, ja erityisen korkea se on vakavan ja toistuvan väkivallan osalta (Aaltonen 2010, 220).
Jos tilannetta tarkastelee aineellisen toi-meentulon näkökulmasta, tulokset antavat yhtä vähän aihetta tyytyväisyyteen. Toimeentulotu-en asiakkuus näyttää periytyvän vanhemmilta lapsille (Moisio & Kauppinen 2010, 2011).
Toimeentulotukea saaneessa perheessä kasva-neella on muuhun väestöön verrattuna noin kaksinkertainen todennäköisyys olla itse ai-kuisena toimeentulotuen asiakas. Yhteys on voimakkaampi poikien kohdalla. (Mt.)
Myös Paanasen ja Gisslerin tutkimuksessa on selvinnyt, että vanhempien toimeentulo-tuen saaminen on yhteydessä lapsen ongelmiin monin tavoin. Lasten huostaanotot, mielen-terveysongelmat, rikollisuus, kouluttamat-tomuus ja toimeentulo-ongelmat yleistyvät merkittävästi, jos vanhemmat ovat saaneet
pitkäaikaisesti toimeentulotukea. Myös tyttöjen teiniraskaudet ja klamydiatartunnat yleistyvät vanhempien toimeentulo-ongelmien myötä.
Vanhempien koulutus ja erityisesti äitien kor-keampi koulutus näyttäisi suojaavan lapsia.
(Paananen & Gissler 2011.)
Erityistä huolta tältä perustalta on kannettu nuorten syrjäytymisestä. Pekka Myrskylän tilastollisen tarkastelun mukaan syrjäytyneitä 15–29-vuotiaita nuoria oli vuonna 2010 noin 51 300, ja tämän ryhmän ytimessä oli 32 500 sellaista nuorta, jotka eivät ole rekisteröityneet edes työttömiksi työnhakijoiksi. Nämä nuoret eivät näy missään tilastoissa, eikä kukaan tark-kaan tiedä, keitä he ovat ja mitä he tekevät.
(Myrskylä 2011.)
Tähänastisessa julkisessa keskustelussa on peräänkuulutettu muun muassa syrjäytymisen mekanismien tutkimusta, toisin sanoen tutki-musta siitä, millä tavalla huono-osaisuus siirtyy sukupolvelta toiselle. Ajatuksena tällöin on, että yhteiskunta- ja sosiaalipoliittisin toimin olisi mahdollista jollain lailla puuttua näihin periytymisen mekanismeihin, tai että tämä olisi tavoitteenasetteluna kohtuullisempi kuin aja-tus aikuisväestön välisten erojen poistamisesta.
(Puska & Vaarama 2012.)
Tässä suhteessa kysymys periytymisen luon-teesta ja taustasta on aivan keskeinen. Paananen ja Gissler puhuvat ”elämänhallinnan voimava-roista” – henkisistä, sosiaalisista, aineellisista ja kulttuurisista – jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle, mutta prosessin tarkempi sisältö jää avoimeksi (mt., 2012). Moisio ja Kauppinen sivuavat kysymystä keskustellessaan siitä, mis-tä toimeentulotukiasiakkuuden periytyminen johtuu (2010, 22): ”Viimesijaisen sosiaalitur-van saamisen ylisukupolvisuuden tutkimus on keskittynyt Yhdysvaltoihin, jossa on keskusteltu runsaasti niin kutsutusta riippuvuuskulttuurista.
Väittelyä on käyty siitä, onko kyse käyttäyty-misen eli tuen hakekäyttäyty-misen periytymisestä vai yksinkertaisesti pienituloisuuden periytymi-sestä.” (Mt.) Riippuvuushypoteesin mukaan lapset ja nuoret oppivat perheissään, että/kuinka
sosiaaliavustuksilla voi elää. Kysymys siitä, se-littääkö tukiasiakkuutta riippuvuuskulttuurin vai pienituloisuuden periytyminen, on tutki-muksissa toistaiseksi jäänyt vastaamatta. (Mt.) Moisio ja Kauppinen avaavat tärkeän kysy-myksenasettelun. Kysymys on – hiukan yleisem-min muotoiltuna – siitä, onko huono-osaisuu-den periytyminen rakenteellisesti tuotettua vai liittyykö siihen opittuja elementtejä. Kysymys on periytymisen mekanismien ymmärtämisen kannalta niin perustava, että siihen on hetkeksi syytä pysähtyä.
Rakenteiden käsitteellä sosiaalitieteellisessä tutkimuksessa tavataan viitata siihen, millaisia ovat yksittäisen toimijan näkökulmasta hänen toimintansa ulkoiset, annetut ehdot. Esimer-kiksi perheen tausta, koulutus- ja tulotaso ovat lapsen näkökulmasta tällaisia. Opituilla elementeillä viitataan niihin ajattelu- ja käyt-täytymistapoihin, jotka jäsentävät sitä, kuinka toimija ymmärtää tilanteensa ja kuinka hän siinä toiminnallisesti suuntautuu. Jos kysymys periy-tymisen mekanismeista jäsennetään tämän käsit-teellisen erottelun näkökulmasta, on selvää, että vastaukset ovat hyvin voimakkaasti latautuneita myös ideologisesti ja poliittisesti. Kysymys on hyvin lähellä sitä, missä määrin huono-osaiset ymmärretään heikkojen rakenteellisten olojensa uhreiksi, missä määrin katsotaan, että he omalla ajattelullaan ja käyttäytymisellään luovat omat kurjat olonsa.
Lataus ja vastakohta-asetelma ovat niin voi-makkaita, että teeman tutkimuslähtöinen poh-dinta ja keskustelu on pitkään ollut asiallisesti ottaen estynyt, myös Yhdysvalloissa (Small ym.
2010). Hyvinkin maltillisesti muotoillut kes-kustelualoitteet ovat saaneet osakseen hyvinkin jyrkkiä julkisia teilauksia.
Tilannetta ei yhtään helpota se, että nämä kaksi seikkaa – rakenteet ja opittu käyttäytyminen – ovat aivan ilmeisessä yhtey-dessä keskenään. Jos yritysjohtajat oppivat käyttäytymään yritysjohtajien lailla, olisi kovin ihmeellistä, jos köyhät eivät oppisi sitä, kuinka eletään köyhinä. Olennaista tässä yhteydessä on
se, että/kuinka rakenteet ja opittu käyttäytymi-nen tällaisen oppimisen kautta helposti muut-tuvat toisikseen: annetuissa ahtaissa ehdoissa päätyy keski määräistä useammin tekemään joitain valintoja, jotka toistuessaan voivat muo-dostua tavoiksi tai itsestäänselvyyksiksi. Nämä ajattelutavat ja toistuvuudet ovat – kasvavan sukupolven näkökulmasta – heidän toimintansa ulkoisia rakenteellisia ehtoja, jotka kasvamisen myötä voivat sisäistyä osaksi omaa ajattelua ja käyttäytymistä.
Ei ehkä olekaan viisasta suhtautua kysy-mykseen ideologisesti tai tehdä näennäisesti dikotomisia käsitteellisiä jakoja. Kysymys on mahdollista tulkita myös analyyttisena ongel-mana, jolloin kysymys on siitä, liittyykö huono-osaisuuden periytymiseen opittuja elementtejä, ja jos liittyy, mitä ne ovat.
Puska ja Vaarama korostavat, että sosiaali-silla tukiverkostoilla on syrjäytymisen kannalta suurempi merkitys kuin usein ajatellaan. Aina-kin osalla syrjäytymisriskissä olevista nuorista on myös vahvoja sosiaalisia kiinnikkeitä, jotka auttavat heitä ulos vaikeuksista. Kaikille tämä ei kuitenkaan ole mahdollista. Kiinnostavaa on huomata, että uudempi kansainvälinen keskus-telu on suuntautunut samaan suuntaan.
NÄKöKUlMA: UUSi
KANSAiNVÄliNeN KeSKUStelU KöYHYYSKUlttUUReiStA
The Annals of the American Academy of Political and Social Science julkaisi vuonna 2010 ko-konaisen vuosikirjan teemasta “Reconsidering Culture and Poverty”. Toimittajina olivat Michi-ganin, Harvardin ja Chicagon yliopiston sosio-logian professorit Harding, Lamont ja Small, jotka myös laativat yhteenvetoartikkelin erityisiä ryhmiä kuvaavien yksittäisten artikkelien poh-jalta. Yhteenvedossaan he peräänkuuluttavat uudenlaista harkintaa köyhyyteen liittyvien kulttuuristen muotojen osalta.
Uudenlainen harkinta on heidän mieles-tään tarpeen sen vuoksi, että aiempi, 1960- ja 1970-luvuilla käyty keskustelu jäsensi
pohdintaa epätarkoituksenmukaisella tavalla.
Tällä keskustelulla kirjoittajat viittaavat Oscar Lewiksen (1966) ja Daniel Moynihanin (1965) tutkimuksiin, joissa ensimmäistä kertaa esitet-tiin köyhyyskulttuurin käsite ja jäsennetesitet-tiin mustien köyhien kaupunkilaisperheiden elämää Yhdysvalloissa. ”Lewisin mukaan pitkäkestoi-nen köyhyys loi syntyperustan aivan tietynlaisil-le kulttuurisiltietynlaisil-le asenteiltietynlaisil-le, uskomuksiltietynlaisil-le, arvoiltietynlaisil-le ja käytännöille. Tällä köyhyyden kulttuurilla oli Lewisin mukaan lisäksi taipumusta jatkua yli ajan, myös sellaisessa tilanteessa, jossa sen syntyperustana toimineet rakenteelliset ehdot olivat jo muuttuneet” (mt., 7 – käännös MK).
Seuraavien sukupolvien tutkijat pitivät tar-kasti huolta siitä, etteivät lähde tähän ajatteluun mukaan, Hardingin, Lamontin ja Smallin mu-kaan hyvästä syystä: kuvattu ajattelu oli hyvin lähellä sellaista tulkintaa, jossa uhreista tehdään syyllisiä omaan ahdinkoonsa. Tässä tarkoituk-sessa köyhyyskulttuurin käsitettä Yhdysvalloissa myös käytettiin 1970-luvun politiikassa. Kysy-mys oli jostain sellaisesta, jonka synty haluttiin estää. Sama ajattelu leimasi sittemmin niin sa-nottua riippuvuuskulttuuri-keskustelua Brittein saarilla: kysymys on kulttuurista, jonka raken-tuminen on epäedullista sekä huono-osaisten itsensä että muun yhteiskunnan näkökulmasta.
Etuudet oli siis rakennettava niin, että pitkäkes-toinen asettuminen niiden varaan oli mahdolli-simman vaikeaa. Tulokseksi syntyi tilanne, jossa kulttuurista puhuminen köyhyyden yhteydessä oli itsessään poliittisesti ja ideologisesti leimattua ja epäilyttävää.
Smallin, Hardingin ja Lamontin mukaan uusi keskustelu köyhyyskulttuurista eroaa tästä aiemmasta sekä sisällön, teeman että yhteis-kunnallisen ankkuroitumisen puolesta. Kir-joittajat näkevät erityistä vaivaa perustellakseen että/miksi/kuinka kulttuuri on ajankohtainen ja tärkeä termi myös köyhyyteen ja huono-osaisuuteen liittyvässä tutkimuksessa. Syitä he esittävät neljä.
Ilman ihmisten ajatteluun ja toimintaan liittyvää jäsentämistä olisi vaikea päästä kiinni
siihen, miksi jotkut selviytyvät, toiset eivät – miksi esimerkiksi toisten sosiaaliset verkostot kantavat, toisten eivät. Kirjoittajat liittävät tämän siihen, että eri ihmisten selviytymisen tavat rakentuvat eri tavoin ja tuottavat erilaisia tuloksia. Osa tästä vaihtelusta voi liittyä sii-hen, miten köyhyyteen on asetuttu elämään, ja tätä kautta erilaisiin köyhyyskulttuureihin.
Vaikka syvä aineellinen deprivaatio on vakava ja pysyvä ongelma, ”näennäisesti samanlaisissa rakenteellisissa oloissa elävien ihmisten käyttäy-tymisessä, päätöksenteossa ja elämänkohtaloissa on merkittävää vaihtelua” (mt., 9 – käännös MK), ja osa tästä vaihtelusta liittyy – kirjoit-tajien mukaan – selvästi kulttuurisiin syihin.
Esimerkistä käyvät maahanmuuttajaväestön ra-kentamat mikroluottoyhteisöt, joilla on selvästi kansainväliset mitat (Sanyal 2009). Myös syvästi deprivoituneiden naapurustojen paikalliset kult-tuurit voivat vaihdella tavalla, jolla näyttäisi olevan merkitystä ihmisten hyvinvoinnille ja selviytymiselle (Newman & Massengill 2006).
Alustavaa näyttöä tällaisesta vaihtelusta on myös Suomen osalta.
Toiseksi kirjoittajat esittävät, että uudempi sosiologinen keskustelu on aiempaa hienoja-koisempaa, sekä käsitteellisesti että empiirisesti.
Keskustelua ”rakenteellisista” vs. ”kulttuuri-sista” jaoista ei juurikaan enää käydä senkin vuoksi, että tällaista dikotomista kahtiajakoa ei useinkaan pidetä analyyttisesti käyttökelpoi-sena. Huono-osaista tai köyhää väestönosaa ei ymmärretä tai tulkita yhdeksi ryhmäksi, vaan sen sisältä löydetään hyvinkin tarkkarajaista moninaisuutta. Kansakuntia tai väestönosia ko-konaisuuksina luonnehtivien käsitteellistysten sijasta pyritään tuottamaan kapeita, mitattavia ja falsifioitavissa olevia tuloksia yksittäisistä ryhmistä tai väestönosista (”esimerkiksi siitä, miksi jotkut yksilöt tai ryhmät ovat taipuvaisia turvautumaan perhesiteisiin, toiset muodollisiin organisaatioihin, vaihtosuhteisiin tai käyttä-mään muita strategioita”, s. 9 – käännös MK).
Kolmanneksi kirjoittajien johtoajatuk-sena on tältä pohjalta ymmärtää ja jäsentää
sitä, kuinka vaikeissa oloissa toimivat ihmiset kestävät. Hall ja Lamont kummatkin argumen-toivat sen ajatuksen puolesta, että eri ihmisten ja ihmisryhmien erilainen sosiaalinen resiliens-si, kestävyys, mukaan lukien heidän kykynsä käsitellä itseensä kohdistuvaa leimaamista ja stigmatisaatiota liittyy heidän kulttuuriseen identiteettiinsä ja sosiaaliseen jäsenyyteensä.
Vuosikirjan artikkeleiden pääosan sanoma on juuri tässä: erilaisia kulttuurisia ja sosiaalisia jäsenyyksiä yhdistää se, että niissä on kysymys köyhien tavasta selvitä, tässä on moninaisuutta, mutta yhteistä on selviytymistapojen kollektiivi-nen ankkuroitumikollektiivi-nen. (Hall & Lamont 2009, Lamont 2009.)
Resilienssiä koskevassa tutkimuksessa ja kes-kustelussa on ollut erilaisia vaiheita tai aaltoja (Richardson 2002), joista yksinkertaisimmissa luetellaan yksilöiden ja sosiaalisten ympäristöjen ominaisuuksia, eräänlaisia suojaavia piirteitä tai voimavaroja. Suurimmassa osassa keskustelua tunnutaan oletettavan, että resilienssi liittyy yksilöiden kykyyn olla sosiaalisessa vuorovai-kutuksessa ympäristönsä kanssa tavalla, joka on heidän tulevan hyvinvointinsa kannalta tarkoituksenmukaista. Nimenomaan tässä merkityksessä myös Lamont ja Hall käyttävät käsitettä (2009).
Toki on selvää, että esimerkiksi työväen-luokkaiseen kulttuuriin kuuluu sellaisia ter-veyskäyttäytymisen piirteitä (tupakointi, raskas juominen, suola ja rasva), jotka eivät ole terve-yden kannalta tarkoituksenmukaisia. Hallin ja Lamontin fokus onkin resilienssin sosiaalisissa elementeissä, siinä, että/kuinka ankkuroitumi-nen omaan lähipiiriin ja sen tapoihin pitää yllä itsetuntoa ja identiteettiä myös sellaisissa oloissa, jotka ovat rakenteellisesti vaikeita.
Oletuksena tällöin ei ole se, että huonoissa oloissa elävät ihmiset eläisivät, ajattelisivat ja käyttäytyisivät pohjimmiltaan eri tavalla kuin muu väestö. Ajatus näyttäisi pikemminkin ole-van se, että huono-osaiset pohjimmiltaan ajat-televat enemmän tai vähemmän samoin kuin muut, he vain elävät poikkeuksellisen vaikeissa
oloissa ja päätyvät tätä kautta keräämään erityisiä kokemuksia, joita tulkitsemalla he sitten kehit-tävät omia erityisiä ajattelu- ja toimintatapojaan.
Osa näistä ankkuroituu ryhmiä yhdistäviksi kulttuurisiksi perinteiksi, jotka siirtyvät sosiaa-listumisen kautta eteenpäin. Esimerkkinä tästä toimii se, kuinka mustat amerikkalaiset miehet oppivat selviytymään itseensä kohdistuvan stig-matisaation kanssa, ja päätyvät kehittämään omia, erityisiä, tähän nimenomaiseen seikkaan kohdistuvia tulkintojaan, joilla on kollektiivi-nen, kulttuurinen luonne. (Lamont ym. 2012.) Neljänneksi kirjoittajat esittävät, että tätä sosiaalista ja kulttuurista moninaisuutta koskeva ymmärrys on avuksi, kun pohditaan sitä, mikä olisi sosiaali- tai muussa yhteiskuntapolitiikas-sa viiyhteiskuntapolitiikas-sasta, mikä ei. Muutoin on vaarana, että auttamisen tavat ovat epäfunktionaalisia, eivät esimerkiksi tavoita kohteitaan. Esimerkkinä tästä tarjotaan Yhdysvaltain slummien mus-tille äideille suunnattuja valistuskampanjoita, joiden päämääränä on ollut kohottaa avioliiton arvostusta – ajatuksena on ollut tätä kautta eh-käistä yksinhuoltajuuden yleistymistä. Erillinen empiirinen tutkimus (Edin & Kefales 2005) kuitenkin osoitti, että avioliiton arvostus köy-hien mustien äitien keskuudessa on tavattoman suurta, jopa niin suurta, etteivät he halunneet mennä naimisiin paikallisesti tarjolla olevien miesten kanssa välttääkseen avioliittonsa epä-onnistumisen. Valistuskampanja, joka korosti avioliiton arvoa, ei juurikaan auttanut tämän ongelman ratkaisemisessa.
On suorastaan yllättävää, kuinka hyvin edellä kuvattu kansainvälinen keskustelunavaus sopii yhteen niiden Suomessa aiemmin tehtyjen empiiristen tutkimusten kanssa, joissa on selvi-tetty, ketkä huono-osaisten keskuudessa selviy-tyvät, ketkä eivät. 1990-luvun alun lama oli tässä suhteessa suuri yhteiskunnallinen eksperimentti, jonka tuottamia erilaisia sosiaalisia muutok-sia olemme sittemmin päässeet seuraamaan.
Vuonna 2005 kirjoittamassamme artikkelissa (”Miten auttaa huono-osaisia?”) päädyimme peräänkuuluttamaan Hardingin ym. lailla
sitä, että huono-osaisten oma näkökulma ja ajattelutavat pitäisi ottaa vakavasti huomioon esimerkiksi keskusteltaessa siitä, mikä ketäkin kannustaa ja mikä ei (Kortteinen & Elovainio 2005).
Yksi ero edellä kuvatun vuosikirjan sisältä-mien analyysien ja oman selvityksemme välillä kuitenkin on selvä: uudempi yhdysvaltalainen tutkimus köyhien kulttuurisista muodoista ra-kentuu voimakkaasti yksittäisiin, suhteellisen pieniin ryhmiin kohdistuvien kvalitatiivisten tutkimusten varaan. Meillä sen sijaan on indi-kaattori, jonka avulla pääsemme kiinni samaan asiaan kvantitatiivisesti, edustavien otosten nojalla. Tästä on se etu, että pystymme esit-telemään päätelmiä ilmiön yleisyydestä ja sen vaihtelusta koko väestössä. Saman välineen avul-la pääsemme myös kiinni ilmiön sosiaaliseen dynamiikkaan.
AieMpi SUOMAlAiNeN tUtKiMUS: SOSiAAliNeN ReSilieNSSi JA YHteiSölliNeN ANKKUROitUMiNeN
Lamatyöttömien selviytymistä koskevan tut-kimuksen (Kortteinen & Tuomikoski 1998) tulokset voi tiivistää sanomalla, että työttömien sosiaalinen selviytyminen näyttäisi tärkeällä ta-valla liittyvän juuri sellaisiin seikkoihin, jotka Harding, Lamont ja Hall kirjoituksessaan nos-tavat esille. Sosiaalinen kestävyys, resilienssi, näyttäisi tämän tutkimuksen mukaan edellyt-tävän, että lamatyöttömällä on sellaisia läheisiä, joiden ajatteluun ja käyttäytymiseen voi luottaa ohitse ja ylitse laskelmoinnin ja hyötyajattelun.
Ensisijaista näyttäisi olevan se, että tällaisia lä-heisiä on ja että heihin voi nojata, tai että on sellaisia muita, jotka merkityksellistävät omaa jaksamista myös sellaisessa tilanteessa, jossa on työmarkkinoilla tullut hylätyksi. Jos sen sijaan tällaista sosiaalista ja/tai kulttuurista ankkuria ei ole, ja kokee elävänsä yksin keskellä kovaa ja kylmää maailmaa, jossa ei ole ketään kehen luottaa, erilainen sairastavuus yleistyy nopeasti työttömyyden keston funktiona. (Mt., ks.
myös Barefoot ym. 1983; Julkunen ym. 1994;
Koskenvuo ym. 1988; Miller ym. 1996; Siegler ym. 1992.)
Tämä tulos leikkaa lävitse hyvin erilais-ten sosioekonomiserilais-ten asemien ja tätä kautta ihmisten muodostamien kulttuuristen ryhmi-en. Myös arkkitehdit ja tuotantopäälliköt su-kupuolesta riippumatta näyttäisivät päätyvän samankaltaisiin, vaikeasti hallittaviin elämän-tilanteisiin – ilman tällaisia sosiaalisia/kulttuu-risia ankkureita. Näyttäisi olevan toissijaista, mihin erityiseen osa-, ala- tai ryhmäkulttuuriin on sosiaalistunut; olennaista on se, että tällainen ankkuri on olemassa ja että se kantaa.
Tulos ilmeni hyvin selvästi suomalaista työikäistä väestöä edustavan otoksen kvantita-tiivisessa analyysissa, jossa selitettiin työkykyä haittaavan sairastavuuden esiintyvyyttä työttö-myyden keston funktiona. Työkykyä haittaava sairastavuus näyttää yleistyvän työttömyyden keston funktiona. Kun vakioimme tutkittavien työttömyyttä edeltävän sairastavuuden, saimme selville, että työkykyä haittaavan sairastavuuden yleistyminen ei liittynyt pelkästään siihen, että terveet työttömät valikoitiin takaisin töihin.
Kuitenkin kun vakioimme taloudellisen depri-vaation kärkimuuttujan (”oletko kahden viime kuukauden aikana joutunut olemaan vähintään vuorokauden syömättä sen vuoksi, että rahat eivät ole riittäneet ruokaan?”) ja läheissuhteet (koetko olevasi yksin keskellä laskelmoivaa maailmaa vai et), työttömyyden keston yhteys työkykyä haittaavaan sairastavuuteen kokonaan hävisi. (Kortteinen & Tuomikoski 1998, 168.) Tulos siis oli, että Hardingin, Lamontin ja Hallin kuvaama sosiaalinen kannattelu oli suomalaisten työttömien resilienssille yhtä tärkeää kuin se, että heillä oli syötävää. Työt-tömät siis selviytyvät ihan hyvin, jos heidän taloutensa pysyy auttavasti kunnossa ja jos on sellaisia merkityksellisiä läheisiä, jotka antavat heidän jaksamiselleen merkitystä. Jos sen sijaan jompikumpi näistä ehdoista petti, tulos näkyi sairastavuuden kasvuna ja huono-osaisuuden kasautumisena. (Mt., 169–170.)
Tuloksemme siis paitsi tukee Hardingin ja kumppaneiden tulkintaa, samalla ikään kuin kääntää sen toisin päin, tai kohdistaa katseen niihin, jotka eivät selviydy, siihen mitä yhteistä heillä on. Lyhyesti: usko siihen, että ”on parempi olla luottamatta kehenkään”. Vastaajilta kysyt-tiin, mitä mieltä he olivat seuraavista väitteistä:
• Olen sitä mieltä, että useimmat ihmiset ovat valmiita valehtelemaan oman etunsa vuoksi.
• Useimmat ihmiset ovat rehellisiä ja kun-niallisia pääasiassa kiinni joutumisen pelosta.
• Useimmat ihmiset ovat etuja saavuttaakseen valmiita käyttämään epärehellisiäkin keino-ja, elleivät rehelliset auta.
• Mietin usein, mitkä voisivat olla ne todelliset syyt, jotka saavat toiset tekemään jotain hyväkseni.
• Kukaan ei välitä paljoakaan siitä, mitä toiselle tapahtuu.
• On paras olla luottamatta kehenkään.
• Useimmat ihmiset hankkivat ystäviä siksi että näistä todennäköisesti on heille hyötyä.
• Useimmat ihmiset eivät oikeastaan haluaisi nähdä vaivaa auttaakseen toisia.
Faktorianalyysissa kärkimuuttujaksi nousi (Kortteinen & Tuomikoski 1998) väite, jonka mukaan “on paras olla luottamatta kehenkään”.
Muut osiot mittaavat muun muassa sitä, missä määrin vastaaja uskoo, että etujen ja hyötyjen tavoittelu, tähän liittyvä laskelmointi, epäluot-tamus ja valehtelu leimaavat hänen ystävyyssuh-teitaan ja muuta sosiaalista elämäänsä.
Kysymys on siis muuttujasta, joka mittaa käänteisesti sellaisia seikkoja, joita arkikielessä kuvataan läheisyydeksi, ystävyydeksi tai rak-kaudeksi. Vastaajat, jotka saavat korkeita arvoja tällä mittarilla tehdyissä mittauksissa, ovat ih-misiä, jotka eivät ankkuroidu läheisiinsä tällä tavoin. Jos yhteisön käsitettä käytetään sosiaa-litieteiden perinteisimmässä ja klassisimmassa merkityksessä, voi tiivistäen sanoa, että tämän muuttujan avulla pystymme kvantitatiivisessa analyysissa leikkaamaan irti ne ihmiset, jotka
eivät ankkuroidu yhteisöllisesti ja jotka ovat tässä mielessä disintegroituneita.
Muuttuja on syntynyt psykologisen perin-teen sisällä, ja sen alkuperäiset laatijat – Cook ja Medley (1954) – ovat ymmärtäneet tämän muuttujan kuvaavan kyynisesti hostiilia per-soonallisuutta. Cookin ja Medleyn persoonalli-suuden käsite (ks. mt.) pitää kuitenkin sisällään vahvan sosiaalisen elementin: persoonallisuus on suhteellisen vakaa, ihmiseen kiinnittyvä rakenne mutta samalla se myös rakentuu iän lävitse, sosiaalisen oppimisen myötä. Tähänastiset tutki-mukset muuttujan taustasta ja määräytymisestä on ainakin helppo tulkita tämän yleisen ajatuk-sen avulla. Yhtäältä tiedämme, että asiantuntija-arvio seitsenvuotiaan lapsen aggressiivisuudesta ennustaa tilastollisesti merkitsevästi sitä, kuka ei 28 vuotta myöhemmin luota toisiin (Ca-tes ym. 1993; Pulkkinen & Pitkänen 1993).
Toisaalta on vahva tilastollinen näyttö siitä, että tällä tavalla ajattelevien ihmisten osuus kasvaa iän funktiona (Kortteinen & Tuomikoski 1998) ja että sen esiintyvyys vaihtelee aikuisten ongelmien esiintyvyyden myötä. Aiempi köy-hyys, työttömyys, sairastavuus, jopa vihainen puoliso lisää ilmiön esiintyvyyttä (mt.; ks. myös Howe ym. 1995; Taylor ym. 1997). Tulokset on mahdollista tulkita ajattelemalla, että huonot, disorganisoituneet olot ja katkerat kokemukset sisäistyvät, minkä jälkeen niitä kantaa osana itseään.
Tältä perustalta – tämän tiedämme mo-nista erilaisista lähteistä – kestää erilaisia vai-keuksia muita huonommin. Työttömien sel-viytymisen lisäksi sama seikka selittää ainakin väestön kuolleisuutta (Julkunen ym. 1994), työssäkäyvien terveyttä (Vahtera ym. 1997) ja muun muassa sepelvaltimotautiin sairastu-mista – jopa sitä, mitä tahtia infarktipotilaan suonen seinämät paksuuntuvat kuntoutuksen edistyessä (Julkunen 1991). Syntynyt on koko-nainen empiiristen tutkimusten aalto, jossa
Tältä perustalta – tämän tiedämme mo-nista erilaisista lähteistä – kestää erilaisia vai-keuksia muita huonommin. Työttömien sel-viytymisen lisäksi sama seikka selittää ainakin väestön kuolleisuutta (Julkunen ym. 1994), työssäkäyvien terveyttä (Vahtera ym. 1997) ja muun muassa sepelvaltimotautiin sairastu-mista – jopa sitä, mitä tahtia infarktipotilaan suonen seinämät paksuuntuvat kuntoutuksen edistyessä (Julkunen 1991). Syntynyt on koko-nainen empiiristen tutkimusten aalto, jossa