4 Miten kohtuuttomat tilanteet syntyvät?
4.3 Organisaatio: kun säädökset sopivat, mutta niitä ei noudateta
Säädöksiä ei noudateta -tarkastelukehykseen kuuluvat ne tilanteet, joissa voi ilman yli-tulkintaa sanoa, että tilanne on laiton. Tuolloin asiaa hoitavassa organisaatiossa sää-döksiä ei edes muodollisesti noudateta. Tyypillisempi kohtuuton tilanne, on tilanne, jossa muodollisesti noudatetaan lain kirjainta, mutta lakia tulkitaan siitä näkökulmas-ta, miten olisi mahdollista välttää sosiaaliturvan myöntäminen. Säädöksiä ei noudateta -kategoriaan kuuluu aineistossani 30 tapausta (ks. taulukko 1) joista 18 tapauksessa on monta kohtuuttomuuden syntyehtoa. Tapauksia on suhteellisen vähän sen takia, että tutkijana olen ollut luokittelussa varovainen juridiikan tulkinnassa. Tilanteiden juridista puolta ei ole aina tarkasti eritelty sosiaalityöntekijöiden raporteissa, vaikka olisikin tarkasti kuvattu, mitä on tapahtunut ja millä tavalla tilanne on kohtuuton.
Säädös tai sääntö, jota on rikottu, voi olla laki, asetus tai esimerkiksi Kelan tai muun valtiollisen elimen tulkintasääntö lakiin tai asetukseen. Kunnalliset laittomat tai ky-seenalaiset ohjeistukset kuuluvat myös tähän kehykseen. Niistä eduskunnan oikeus-asiamies antoi huomautuksia kunnille 1990-luvulla28 (Linnakangas 2009, 241). Selkeitä laittomia ohjeistuksia on vain vuoden 1998 aineistossa. Tässä luvussa käsittelen myös sellaisia kohtuuttomia tapauksia, joissa hakijalle on ilmoitettu etuuden ainoaksi hyl-käämisen syyksi määrärahojen puute eikä mitään korvaavaa tukea ole esitetty.
Tilanteet, joissa säädöksiä ei ole noudatettu, voidaan jakaa niiden syntyehtojen pe-rusteella seitsemään luokkaan. Olen koonnut taulukkoon (taulukko 3) kaikki tämän luvun tapaukset kohtuuttomuuden syntyehtojen mukaisesti luokitellen. Käytän tämän luvun tapauskuvauksissa 22 tapausta tarkastelukehyksen 30 tapauksesta.
28 Eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisut 2028/94, 1593/96, 2117/98, 749/99.
Taulukko 3. Kun säädökset sopivat, mutta niitä ei noudateta29 (n=30)
Kohtuuttomuuden
synty Tap.
lkm. Sosiaaliturvan muoto Sosiaalipoliittinen kategoria 1. Määrärahoja ei ole
varattu, määrärahat loppuneet
16 Lääkinnällisen kuntoutuksen apuväli-ne, laitoskuntoutus, omaishoidontuki, asumispalvelu, vaikeavammaisen palve-luasuminen, kotipalvelu, aivoinfarktin jälkihoito, vammaisen lapsen sopeutumis-valmennus
Lakisääteisen rahoitus-vastuun välttely: tietoinen alibudjetointi
2. Paikalliset etuuksien poissulkemissäännöt ja laittomat kriteerit
10 Kuljetuspalvelu, omaishoidontuki, terveydenhuollon ilmaisjakelutarvikkeet, lääkinnällisen kuntoutuksen apuväline, kuntaosuus palvelutalon maksussa
Laittomasti kiristetty pai-kallinen portinvartijuus
3. Kunnat tai organi-saatiot pallottelevat tapausta
3 Kotikuntaoikeus, matkakorvaus,
lääkin-nällisen kuntoutuksen apuväline Sosiaaliturvavastuun siirtäminen pois omalta kunnalta tai organisaa-tiolta
4. Psyykkisesti sairaiden vammaisetuuksien tarvetta ei tunnisteta
2 Kuljetuspalvelu, hoitotuki,
omaishoidon-tuki, asumispalvelu/toimeentulotuki Fyysisen sairauden arviointi kehikon sovel-taminen psyykkisiin sairauksiin
5. Kieltäytyminen
viranomaisavusta 1 Yleinen oikeusapu Viranomaisvastuun
laiminlyönti Taulukon lyhenteet: tap.=tapaus, lkm=lukumäärä
Määrärahoja ei ole
Kun säädöksiä ei noudateta, kohtuuton tilanne syntyy yleisimmin siitä, että määrära-hoja ei ole varattu tai ne ovat loppuneet. Kohtuuttomissa tapauksissa on paljon tilantei-ta, joissa kunta ei ole varannut lainkaan tai arvioitua tarvetta vastaavasti määrärahoja joihinkin määrärahasidonnaisiin etuuksiin tai palveluihin, esimerkiksi harkinnanva-raisiin vammaispalveluihin tai omaishoidontukeen. Alibudjetoinnin käytäntö tietoi-sena käytäntönä on lain hengen ja kirjaimenkin vastainen30. Määrärahasidonnaisten etuuksien tilanteissa hakijalle ei ole lain mukaan riittävä perustelu yksistään se, että määrärahoja ei ole31. Käytännössä määrärahojen varaamisia ei kuitenkaan valvota eikä tietoisesta alibudjetoinnista seuraa kunnille sanktioita. Toisin sanoen sosiaali- ja ter-vey denhuollon oikeusvalvonnassa alibudjetointia ei käsitellä lainvastaisena
toiminta-29 Kolme taulukon tapauksista kuuluu kahteen luokkaan.
30 Perusoikeuksien toteutuminen ei saa olla riippuvainen siitä, miten paljon sitä varten on varattu määrära-hoja. (Sakslin 1999.)
31 Jos kunta ei ole varannut riittävästi määrärahoja lakisääteisiin tehtäviinsä, sen pitäisi kielteisen päätöksen
na, vaikka laki edellyttääkin määrärahojen varaamista32 kunnassa esiintyvää tarvetta vastaavasti.
Karttasen perheessä on 4-vuotias Aino-tytär, joka on kehitysvammainen. Kela ja kotikun-nan sosiaalitoimi ovat hylänneet perheen hakemuksen sopeutumisvalmennukseen. Koti-kunta ei ole huolehtinut harkinnanvaraisten vammaispalvelujen järjestämisestä ja Koti-kunta on ilmoittanut Ainon vanhemmille, että kunnassa ei ole määrärahaa sopeutumisvalmennuk-seen. Vanhemmat kääntyivät lopuksi terveyskeskuksen puoleen, kun hakuaika on päätty-mässä. Terveyskeskus sitten maksaa sopeutumisvalmennuksen. Kunnan vammaisneuvosto on tehnyt kaksi kertaa kunnallisaloitteen harkinnanvaraisten vammaispalvelujen määrä-rahan saamiseksi sosiaalitoimen talousarvioon, mutta kunta on suhtautunut aloitteeseen välinpitämättömästi. (88/1998)
Karttasen perheen tilanteessa rikotaan hyvää käytäntöä, jonka mukaan jokaisen vammaisen lapsen perhe on oikeutettu sopeutumisvalmennukseen. Kunta harjoittaa tietoista alibudjetointia, ja kielteisen päätöksen syyksi kunta ilmoittaa määrärahojen puutteen. Perheen sopeutumisvalmennuksen tarpeeseen ei siten oteta lainkaan kantaa.
Perheet joutuvat eriarvoiseen asemaan, kun kuntien käytännöt poikkeavat toisistaan.
Kunnan asukkaiden aloitteellisuus ei ole riittänyt määrärahojen saamiseen. Miten lait-tomaksi on sitten tulkittava vallitseva käytäntö, kun kunnat tarkoituksellisesti varaavat liian pienet määrärahat muun muassa omaishoidontukeen? Hylkääviä päätöksiä teh-dään säännönmukaisesti esimerkiksi tilanteissa, joissa olisi lainmukaiset perustelut tuen maksamiseen.
Erkki on 45-vuotias ja sairastaa vaikea-asteista MS-tautia. Hän on laitoshoidossa terveys-keskuksen vuodeosastolla, koska kunta ei ole järjestänyt hänelle vammaispalvelulain mu-kaista palveluasumista, johon hänellä olisi lain mukaan oikeus. Erkki on vaikeavammainen, ja hän ei ole varsinaisen laitoshoidon tarpeessa. Ympärivuorokautinen apu on kuitenkin tarpeen. Erkki ei itse kykene ajamaan asiaansa, joten hän on riippuvainen kunnan päättä-jien ja viranomaisten toiminnasta ja lain tulkinnasta. Erkin toimintakyky on sairauden ta-kia osittain heikentynyt, niin että hän on osittain kyvytön tekemään päätöksiä ja ottamaan vastuuta asioistaan. Hänen todellisuudentajunsa on arvioitu jonkin verran heikentyneen.
Hän selviytyisi kuitenkin hyvin tuetussa palveluasumisessa sen sijaan, että hän nyt joutuu
32 Vammaispalvelulaki 380/1987, 3§ ”Kunnan on huolehdittava siitä, että vammaisille tarkoitetut palvelut ja tukitoimet järjestetään sisällöltään ja laajuudeltaan sellaisina kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää.”
Muun muassa seuraavissa säädöksissä määritellään kunnan varautumista tehtäviinsä: Sosiaalihuoltolaki 710/1982, Sosiaalihuoltoasetus 607/1983, 328/1991, 222/1992, 419/1992, 803/1992, 1145/1992, 320/1993, 1413/1997. Laki vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista 380/1987, 574/1988, 1071/1988, 676/1989, 743/1992, 101/1995, 1117/1998. Asetus omaishoidon tuesta 318/1993 ja 166/1997. Ase-tus vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista 759/1987.
asumaan terveyskeskuksen vuodeosastolla, jonka olosuhteet eivät ole millään tavalla kodin-omaiset. Terveyskeskusolosuhteissa Erkin oman elämän hallinta, itsenäisyys ja elämänlaatu eivät täysin toteudu, vaan laitostuminen uhkaa. Erkki itse toteaa syyn terveyskeskuksessa asumiseensa olevan siinä, että keskusteluissa ja selvityksissä on käynyt ilmi, ettei tarvittavia palveluita ole tarjolla. Terveyskeskuksen työntekijät, varsinkin sosiaalityöntekijä, selvittävät jatkuvasti, olisiko jotain uutta ilmaantunut alueen palvelutarjontaan. Palveluasumisen tar-peista on myös informoitu ylemmälle taholle. (24/2000)
Edellä kuvatun tapauksen Erkki on tyypillisesti sellainen hoivan tarvitsija, joka ei itse kykene vaikuttamaan omaa hoitoaan ja huolenpitoaan koskeviin päätöksiin. Mahdol-lisuuksien luominen palveluasumiseen on viime kädessä kiinni kunnan poliittisis-ta päättäjistä, mutpoliittisis-ta myös sosiaali- ja terveyshallinnon vastuuhenkilöistä, jotka eivät vaadi noudattamaan lakia. Vammaispalvelulain mukaan vaikeavammaiselle, joka ei ole laitoshoidon tarpeessa, täytyy järjestää palveluasuminen. Laki ei määrää sitä, mi-ten palveluasuminen järjestetään. Sen voi järjestää myös asiakkaan omassa kodissa tai vuokra-asunnossa. Jos asiakkaalla olisi omainen tai työntekijä, joka ajaisi hänen asiaan sa ja nostaisi laittoman tilanteen julkiseen keskusteluun tai tekisi valituksen, asi-aan voitaisiin saada korjaus.
49-vuotias Markku sairastaa uniapneaa ja astmaa ja on ollut näistä syistä työkyvyttömyys-eläkkeellä, mutta on tällä hetkellä työllisyyskurssilla ja pyrkii takaisin työelämään. Hän on saanut sairaalasta kokeiltavakseen hengitystä helpottavan C-pap-laitteen, josta on huo-mattava apu hänen jokapäiväiseen toimintakykyisyyteensä. Lääkinnällisen kuntoutuksen asetuksen mukaan hän on oikeutettu kyseiseen apuvälineeseen. Sairaalasta kerrotaan kui-tenkin, että apuvälineitä ei ole riittävästi, vaan niihin on vuoden, välillä kahdenkin jono ja kokeiltavana ollut laite täytyy palauttaa. Markku ei pysty työttömyyskorvauksesta os-tamaan itselleen kyseistä laitetta edes osamaksulla 84 eur/kk. Markun kuntoutussosiaali-työntekijä ottaa yhteyttä sairaalaan ja saa tietää, että jos laitettava tarvitseva on työelämässä, hän pääsee jonon ohi. Markku on siis onnekas. Apuvälinetilanne ja -kriteeristöt kuitenkin vaihtelevat eri sairaaloissa ja potilaat joutuvat eriarvoiseen asemaan asuinpaikkansa perus-teella. (113/1998)
Markun tapaus kuvaa apuvälinepalvelun tilannetta. Kuvauksesta käy ilmi, että työelä-män ulkopuolella oleva voi saada hengitystä helpottavan apuvälineen vasta vuoden tai kahden odotuksen jälkeen sen takia, että työelämässä olevat saavat välineen jonon ohi.
Työelämässä olevat ja työelämän ulkopuolella olevat asetetaan siten eriarvoiseen ase-maan.
8-vuotiaalla Laurilla on suuria oppimis- ja käyttäytymisvaikeuksia koulussa. Myös muut oppilaat häiriintyivät Laurin käytöksestä. Laurilla on diagnosoitu aktiivisuuden- ja tark-kaavuuden häiriö (ADHD) ja motoriikan kehityshäiriö. Laurin koulunkäynnin tueksi ja luokan työskentelyn turvaamiseksi haetaan kouluavustajaa. Yleensä kunta pyrkii järjestä-mään avustajan määrärahojen puitteissa. Nyt kunta ilmoittaa, että määrärahat ovat lopussa ja Lauri jää ilman avustajaa. Avustaja olisi pystynyt ohjaamaan ja olemaan Laurin tukena koulupäivien ajan. Mitään korvaavaa tukea kunta ei myöskään järjestä. Laurin oppiminen hidastuu. Hän käyttäytyy hyvin oma-ehtoisesti eikä saavuta vaadittuja koululaisen taitoja yhtä aikaa ikätovereiden kanssa. (89/1998)
Kunnan päätöksenteosta puuttuu Laurin tapauksessa ehkäisevä näkökulma. Koulu-avustaja olisi myötävaikuttanut positiivisesti paitsi Laurin, myös koko luokan työsken-telyyn, oppimiseen ja hyvinvointiin ja sitä kautta lasten tulevaisuuteen.
75-vuotias Senni pääsee liikkumaan huonosti ja lisäksi hänellä on vaikeita muistiongelmia.
Hän asuu kotonaan ja hänen puolisonsa Paavo hoitaa häntä. Sennille on haettu omaishoi-dontukea, koska ilman puolison jatkuvaa huolenpitoa hän joutuisi laitoshoitoon. Hakemus on hylätty, mutta hylkääminen ei perustu tarpeen kieltämiseen, vaan siihen, ettei kunnassa ole omaishoidontukeen enää määrärahoja. Hylkäämispäätös aiheuttaa katkeruutta Paavolle ja Sennille, mutta myös taloudellisia menetyksiä. Tapauksesta raportoiva kuntoutussosiaa-lityöntekijä on koettanut ottaa yhteyttä ylempiin päättäviin tahoihin laihoin tuloksin. Kui-tenkin kerran aikaisemmin, vuonna 1996, asiakkaan tilanne tutkittiin uudelleen ja päätös muuttui sosiaalityöntekijän yhteydenoton jälkeen. (30/2000)
Omaishoidontuen järjestelmä on perustettu omaishoitajien tukemiseksi, mutta käy-tännössä se toimii tavalla, joka tuottaa runsaasti kielteisiä kokemuksia omaishoitajille siitä, ettei heidän työtään arvosteta. Erityisesti ne omaishoitajat, jotka hoitavat muis-tisairautta potevaa tai muuten kovin huonokuntoista läheistään, ovat kiinni hoidossa 24 tuntia vuorokaudessa. Omaishoidontuen määrärahat ovat pieniä, vaikka julkinen valta säästää miljardeja markkoja sillä, että omaishoitajat hoitavat. Lisäksi omaishoi-dontuki on veronalaista, mikä on sosiaalityöntekijöiden raportoinnin mukaan ollut asiakkaiden kritiikin kohteena. Joissakin kunnissa omaishoidontuen määrärahat käy-tetään loppuun alkuvuonna, jolloin kaikille loppuvuoden kysyjille annetaan kielteinen päätös tarpeesta riippumatta. Omaishoitajat kokevat tämän epäoikeudenmukaisena ja kohtuuttomana, koska he tekevät laitoshoitoa korvaavaa työtä omaistaan hoitaessaan.
Omaishoidontuen hakijat yleensä ottavat kielteisen päätöksen hyvin henkilökohtaisesti ja kokevat, että juuri heitä ei haluta tukea ja että yhteiskunta ei tunnusta eikä arvosta heidän työtään (esim. Sulevin tapaus, Narkilahti 2003). Omaishoidontuen järjestelmä
toimii näissä tilanteissa iatrogeenisesti eli tuottaa tarkoituksensa vastaisia tuloksia.
Omaishoidontuen järjestelmän toimimattomuus aiheuttaa kustannuksia myös julki-selle vallalle sen myötä, että ilman tukea omaishoitajat uupuvat ennen aikojaan ja pa-himmassa tapauksessa yhden sijasta kaksi potilasta joutuu laitoshoitoon.
75-vuotias Hilkka asuu yksin. Hän on liikuntavammainen nuorena sairastamansa taudin takia. Hän on saanut omaishoidontukea jonakin vuonna ennen 1990-luvun lamavuosia, mutta ei enää laman jälkeen. Polvileikkauksien jälkeen hän on selviytynyt kotona vain vel-jensä avun varassa. Hilkka on hakenut omaishoidontukea voidakseen korvata hoitoa veljel-leen. Kunta on hylännyt hakemuksen määrärahojen puutteeseen vedoten. Vuodesta 1995 Hilkan omaishoidon tarve on tunnustettu ja hänet on periaatteessa laskettu tukeen oikeu-tettujen joukkoon. Kuitenkaan käytännössä kunta ei ole varannut määrärahoja omaishoi-dontukeen ja Hilkka on edelleen ilman. (61/1998)
Kunta saa jatkaa omaishoidontukivastuun välttämistä ilman sanktioita. Omaishoidon-tukea säätelevä laki näyttää näiden käytäntöjen valossa muodolliselta tekstiltä, jolla ei ole velvoittavuutta suhteessa käytäntöön.
71-vuotias Sakari on sairastunut nopeasti etenevään syöpään. Tauti on paha ja Sakarin kun-to huononee koko ajan. Vaimo hoitaa kuitenkin häntä kokun-tona. Sakari hakee omaishoidon-tukea, koska vaimon hoito on vaihtoehto laitoshoidolle. Hakemus hylätään sillä perusteella, että määrärahoja ei ole riittävästi. Sakari ottaa hylkäämisen henkilökohtaisena loukkaukse-na ja kokee, että yhteiskunta ei halua tukea sairaita. Tuen puute vaarantaa myös kotihoidon jatkumisen. (64/1998)
Sakarin tapaus kuvaa tilannetta, jossa omainen on valmis terminaalihoitoon kotona, mutta kunta säästää omaishoidon kustannuksia, hylkää omaishoidontukihakemuksen ja maksaa sen sijaan kalliimpia erikoissairaanhoidon kustannuksia. Vastaavanlainen omaishoidolle kielteinen tilanne oli eräässä isohkossa kaupungissa 1990-luvulla ja se päättyi vasta, kun vammaispalvelun sosiaalityöntekijät tuottivat tarpeellisen tiedon päätöksentekijöille (sosiaalityöntekijöiden ryhmähaastattelu pilottitutkimuksessa).
He tekivät laskelman, jossa he vertasivat erikoissairaanhoidon kustannuksia ja kotona omaishoitona tapahtuneen terminaalihoidon kustannuksia. Omaishoidontukien mak-saminen terminaalihoidossa oleville osoittautui kunnalle huomattavaksi säästämiskei-noksi.
70-vuotias Lyydia on lonkkamurtuman takia sairaalahoidossa ja kotiutusvaiheessa hänel-le yritetään järjestää kotipalvelua. Kunnan kotipalvelusta vastataan, ettei heillä ohänel-le henki-löresursseja, koska kunnalla ei ole riittävästi määrärahoja kotipalveluun. Lyydia kotiutuu
kertaa reisiluu murtuu. Lyydia joutuu uuteen leikkaukseen ja saa proteesin. Hän on sen jälkeen terveyskeskuksen potilaana ja kuntoutettavana. (63/2000)
Lyydian tapaus havainnollistaa sitä, miten epätarkoituksenmukainen säästäminen so-siaaliturvassa voi tulla erittäin kalliiksi niin kunnalle kuin apua tarvitsevalle yksilöl-lekin. Hyvin usein sosiaaliturvasta säästämistä tai paremmin sanoen sosiaaliturvan leikkaamista ohjaa ajattelu, joka ei ota huomioon sosiaali- ja terveydenhuollon koko-naiskustannuksia ja leikkaamisten välittömiä tai pitempiaikaisia seurauksia.
74-vuotias Runar on sairaalassa toispuolisen halvauksen takia. Hän sairastaa lisäksi diabe-testa ja hänen toinen jalkansa on amputoitu. Sairaalan kuntoutusosastolla hän on harjoitel-lut arjen askareita ja on valmis muuttamaan takaisin kotiin. Hänen on arvioitu tarvitsevan sairautensa takia kotiapua kaksi kertaa päivässä, ruokapalvelun viisi kertaa viikossa ja tur-vapuhelimen. Kunta ei lupaa näitä palveluja, koska kunnassa ei ole riittävästi määrärahoja kotipalveluun. Kielteisestä päätöksestä seuraa se, että Runarin on kotiinpaluun sijasta muu-tettava kuntoutusosastolta takaisin terveyskeskuksen vuodeosastolle. (153/1998)
Runarin tapauksessa näyttää siltä, että kunnassa ei ole verrattu terveyskeskuksen vuo-deosaston ja ehdotetun kotihoidon kustannuksia. Kyseisten laskelmien teko ja suunnit-telu olisi kuitenkin ilmeisen tarpeellista opetella ja esittää se määrärahoista päättäville sellaisissa tilanteissa, joissa päättäjät tarvitsisivat päätösten perustaksi tietoa terveyden-huollon kokonaiskustannusten kertymisestä. Tässä tapauksessa kunnan kotipalvelun-ohjaaja ja hänen esimiehensä ovat avainasemassa tuollaisen kustannusvertailun esittä-miseksi.
44-vuotias Emma on aivoverenkierron häiriön ja toispuoleisen halvauksen takia terveys-keskuksen vuodeosastolla ja hakee Kelasta kuntoutuslain mukaista Tyk-kuntoutusta saa-dakseen takaisin toimintakykynsä. Kela hylkää päätöksen sillä perusteella, että kyseisen vuoden määrärahat ovat loppuneet. (102/1998)
Kelan määritelmän mukaan Tyk-toiminta33 on työkykyä ylläpitävää ja parantavaa valmennusta, jonka tavoitteena on edistää sairauden, vian tai vamman vuoksi työky-vyltään ja ansiomahdollisuuksiltaan olennaisesti heikentyneen henkilön edellytyksiä jatkaa työssään tai palata takaisin työhönsä. Tyk-toimintaa voidaan toteuttaa vajaakun-toisten ammatillisena kuntoutuksena tai muuna harkinnanvaraisena yksilö- tai ryh-mäkohtaisena kuntoutuksena. Kuntoutuksen vaikuttavuustutkimusten mukaan eten-kin naisten työvoimasta poistuminen hidastuu Tyk-kuntoutuksen jälkeen (Aaltonen
& Lind 2009). Tyk-kuntoutuksen luonnehdinnan valossa edellä oleva Emman tapaus
33 http://www.kela.fi/in/internet/suomi.nsf/NET/130608124757HL?OpenDocument.
herättää kysymyksiä. Harkinnanvaraisesta kuntoutuksesta voidaan sanoa, että Kelan toimihenkilöt eivät noudata kuntoutuslakia, kun he tekevät kielteisen päätöksen sil-lä perusteella, että asiaan varatut määrärahat ovat loppuneet. Voiko ajatella, että olisi tehtävä lisäbudjetti niin, että lakia voitaisiin noudattaa? Vai onko ajateltava niin, että määrärahasidonnaisissa asioissa viimekätinen vastuu on poliitikoilla, eikä virkamies-ten sivirkamies-ten ole laitonta tehdä liian pieniä budjetteja?
Vastoin hyviksi koettuja käytäntöjä ja valtakunnallisia kuntoutussuosituksia tervey-denhuollossa ei kanneta vastuuta kuntoutuksesta, mikä johtaa kohtuuttomiin tilantei-siin. Toiminnan virallinen perustelu on määrärahojen puute. Tapauksista voi havaita, että määrärahojen puute -argumentin käyttö voi tulla kunnalle myös hyvin kalliiksi.
64-vuotias eläkkeellä oleva Mauno on juuri sairastanut toispuoleisen aivohalvauksen ja on terveyskeskuksen hoidossa. Valtakunnallisen käypä hoito -suosituksen mukaan aivoinfark-tin sairastaneet pitäisi välittömästi kuntouttaa toimintakyvyn palauttamiseksi ja laitos-hoidon ehkäisemiseksi. Kuntien perusterveydenhuollon vastuuseen kuuluu lääkinnällisen kuntoutuksen järjestäminen silloin, kun potilas on laitoshoidossa. Nyt kuitenkin terveys-keskuksen oma fysioterapeutti on sairaana ja sijaisen palkkaamiseen ei ole määrärahaa.
Terveyskeskuksen johtava lääkäri hylkää laitoskuntoutusvaihtoehdon, koska siihenkään ei ole varattuna määrärahaa. Terveyskeskuksessa jäädään odottamaan fysioterapeutin palaa-mista sairauslomalta. Mauno jää terveyskeskuksen vuodepotilaaksi. Hän ei ehkä koskaan pysty kotiutumaan itsenäiseen asumiseen, koska kuntoutumismahdollisuus heikkenee sitä mukaa, kun aikaa kuluu infarktin sairastamisesta. (26/2000)
Maunon tapauksessa terveyskeskuksen sijaismäärärahojen puute on potilaalle kohtalo-kas. Tapaus tuo näkyväksi sen, että fysioterapeutti voi työllään helposti tuottaa kunnalle säästöjä oman palkkansa verran. Johtava lääkäri ja kunnan poliittiset päätöksentekijät eivät sektori- ja organisaatiokohtaisten budjettien takia tule vertailleeksi eri toiminta-vaihtoehtojen kustannuksia pitkällä tähtäyksellä. Kuntoutusvastuuta ei kanneta mää-rärahojen puutteessa, mutta samalla tuotetaan todennäköisesti laitoshoitokustannuk-sia tulevillekin vuosille. Samalla johtava lääkäri jättää noudattamatta valtakunnallilaitoshoitokustannuk-sia kuntoutussuosituksia.
Jalkapalloa harrastavan 12-vuotiaan Valtterin toinen jalka on huomattavasti toista isompi ja jalassa on asentovika. Jalan oikea asento on varmistettava, jotta ei synny liitännäisvikoja esimerkiksi selän alueelle. Kaveripiirissä liikkuminen on tämänikäiselle tärkeää. Valtteri hakee lääkinnällisen kuntoutuksen varoista kaksia ortopedisiä jalkineita vuodelle 1998.
Alle 16-vuotiaiden apuvälinearvioissa on ollut tapana myöntää maksusitoumus kaksiin ortopedisiin jalkineisiin vuodessa rakenteellisen tai vastaavan vian ollessa kyseessä. (Laki lääk.kunt. 14.) Terveyskeskuksen johtava lääkäri myöntää kuitenkin vain yhdet jalkineet
ve-doten määrärahojen niukkuuteen ja yksityiskohtaisten ohjeiden puuttumiseen. Valtteri jää vaille urheilukenkiä ja selviytyy huonosti kävelykengillä koulu-urheilussa ja vapaa-aikana.
Koska perheessä on työttömyyttä, perhe ei pysty itse kustantamaan jalkineita. (49/1998)
Sosiaaliturvakustannusten karsiminen kohdistuu edellä olevassa Valtterin tapauksessa lapseen, joka olisi lain mahdollistaman tuen tarpeessa. Urheilukenkien puute heikentää Valtterin osallistumismahdollisuuksia ja suoriutumista. Kun laki lääkinnällisestä kun-toutuksesta on puheena olevassa apuvälineasiassa vain puitelaki, organisaatiot voivat muutella toimintakäytäntöjään ja kriteeristöjään ilman sanktioita. Tämä luo turvatto-muutta ja epätietoisuutta tuen tarpeessa olevien keskuuteen ja voi turvatto-muuttaa paikallista vammaispolitiikkaa ratkaisevastikin demokraattisen päätöksenteon ulottumattomissa.
Paikalliset etuuksien poissulkemissäännöt ja laittomat kriteerit
Kohtuuttomia tilanteita syntyy siitä, että kunnissa ja organisaatioissa on luotu laittomia kriteerejä ja poissulkemissääntöjä, joilla voidaan kiristää paikallista etuuksien ja palve-lujen portinvartijuutta.
30-vuotias eläkkeellä oleva liikuntavammainen Seppo on vaikeavammaisuuden perusteella saanut kahden vuoden ajan vammaispalvelulain mukaista kuljetustukea. Hän asioi terveys-keskuksen sosiaalityöntekijän luona ja pyytää apua valituksen tekoon, kun kunta on nyt hylännyt hänen vaikeavammaisen kuljetustukea koskevan hakemuksensa. Päätöksen pe-rusteluissa todetaan, että liikuntavamman haitta-asteluokka on 11–15 ja kuljetuspalveluun edellytetään haitta-asteluokkaa 16–20. Laki ei tunne haitta-asteluokkia, vaan kyseessä on kunnan kehittämä laiton sääntö kohonneiden kuljetuspalvelumenojen karsimiseksi. Pää-töksellä on huomattavasti merkitystä Sepolle, jonka itsenäiset asioimiset jäävät tämän jäl-keen vähemmälle. Tilanteen vaativuutta lisää se, että perheeseen on juuri syntynyt vauva.
Sepon ammatinvalintakokeilut ovat epäonnistuneet ja tulona on pelkkä kansaneläke. Kela on hylännyt myös korotetun hoitotuen. (41/1998)
Sepon ketjuuntuneen hylkäämisen tapaus osoittaa, että ennaltaehkäisevä näkökulma ja sosiaalisen investoinnin näkökulma on unohdettu sekä vammaispalvelussa että las-tensuojelussa. Perheen isän tukeminen loisi paremmat olosuhteet myös vauvan elämän alulle. Ketjuuntunut hylkääminen tuottaa kokemuksen julkisen järjestelmän välinpitä-mättömyydestä, mikä luo turvattoman ja pettymyksentäyteisen ilmapiirin vastasynty-neen lapsen kotiin.
52-vuotias Kaarlo sairastaa asbestoosia ja toistakin keuhkosairautta, minkä takia hän on ajoittain sairaalahoidossa. Hän selviytyy kotihoidossa vain tyttären avun turvin. Myös
Kaarlon puoliso on pitkäaikaissairas ja tyttären avusta riippuvainen. Kaarlo on hakenut omaishoidontukea tyttären hoidon korvaamiseksi. Kunnasta ilmoitetaan, ettei omaishoi-dontukea voi saada, jos hoitajana on tytär. Kaarlo ei saa kuitenkaan päätöstä kirjallisena eikä näin ollen voi tehdä päätöksestä valitusta. Hän ottaa yhteyttä sosiaali- ja terveysminis-teriöön, jonka viranomainen ottaa asiaan kantaa. Sen jälkeen kunta antaa kirjallisen pää-töksen, joka on myönteinen. (66/1998)
Kaarlon tapauksessa kunta ilmoittaa virheellisen kriteerin. Tapaus kuvaa paitsi laitto-mia sääntöjä myös päätöksiä tekevän työntekijän taitamattomuutta ja osaamattomuut-ta. Hallintomenettelykin on virheellinen, koska asiakkaalle ei anneta päätöstä kirjal-lisena. Asiakkaan oma asianajokyky pelastaa hänet tässä tapauksessa kohtuuttomasta tilanteesta.
Kymmenvuotias Silja on syntyjään vammainen ja hänellä on tähän liittyen vaikea virtsan-pidätysongelma. Hän saa Kelalta korotettua hoitotukea hoidon kustannuksiin ja hoitotyön korvaamiseen. Hän on koko ikänsä saanut katetrit ja vaipat perusterveydenhuollosta lää-kinnällisen kuntoutuksen ilmaisjakelutarvikkeena. Nyt kunta on tehnyt säännön, jonka mukaan ilmaistarvikkeita ei enää jaeta niille lapsille, jotka saavat Kelalta korotettua hoi-totukea. Siljan perhe on hyvin pienituloinen ja tämä päätös tuottaa perheelle taloudellisia selviytymisvaikeuksia. Korotettu hoitotuki ei Siljan tapauksessa riitä kattamaan vaippa- ja katetrikustannuksia. (185/1998)
Kuntatalouden säästöt kohdentuvat edellä olevassa Siljan tapauksessa kaikkein vai-keimman kohtalon ja niukimman toimeentulon omaaviin. Tapauksessa on kysymys laittomasta etuuksien yhteenkytkennästä, mikä on ristiriidassa sen vammaispolitiikan kanssa, jonka mukaan lainsäädäntö on alun perin luotu. Kunnallispolitiikassa (usein ylempien virkamiesten esittelystä) valtuutetut kohdentavat kuntatalouden säästöjä vammaisetuuksiin eikä kunnan vammaisneuvosto kykene vaikuttamaan paikalliseen politiikkaan. Vastaavalla tavalla on eräässä toisessa kunnassa poistettu säästöihin ve-doten ilmaisten ruiskujen jakaminen diabetesta sairastaville lapsille34. Tämä on lisän-nyt perheiden kustannuksia ja synlisän-nyttälisän-nyt katkeruutta, koska vaikeimmassa asemassa olevilta pois ottaminen ilmaisee julkisen vallan välinpitämättömyyttä. Vammaisen tai pitkäaikaissairaan tilanteen tasa-arvoistamista kompensaation avulla ei enää nähdä
34 Vammaisten ja pitkäaikaissairaiden tilanteen heikentäminen kunnissa jatkuu. Helsingin Sanomat uu-tisoi talvella 2010 siitä, miten Helsingin kaupunki säästää terveydenhuollon ilmaisjakelutarvikkeissa.
Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 28.11.2010 nimimerkki Inkontinenssipotilaiden puolesta esittää huolensa siitä, että terveyskeskuksessa on annettu uusi määräys siitä, että kotihoidoissa oleville inkonti-nenssipotilaille ilmaisjakelun enimmäismäärä on ehdottomasti viisi vaippaa vuorokaudessa ja vuodesuo-jina käytettyjen poikkilakanoiden jakelu on kielletty kokonaan. ”Kotihoidosta tulleiden tietojen mukaan
poliittisesti tarpeelliseksi. Vastaavanlainen kaikkien avuttomimmilta ja vähäosaisim-milta pois ottamisen sääntö tulee esiin seuraavassa tapausesimerkissä.
Korhosen perheeseen on syntynyt monivammainen lapsi Perttu, joka on nyt vuoden vanha.
Vanhemmat haluavat edelleen hoitaa lasta kotona ja hakevat kunnalta omaishoidontukea.
Kunta ei myönnä tukea, koska kunnassa on tehty sellainen periaatepäätös, ettei kukaan alle kolmivuotias lapsi saa omaishoidontukea sen takia, että hän on oikeutettu kotihoidontu-keen. (138/1998)
Vammaisuutta kompensoivan etuuden poistaminen pieniltä lapsilta koetaan kohtuut-tomana vammaispolitiikkana. Monivammainen tai vaikeasti sairas lapsi aiheuttaa vanhemmille huomattavasti enemmän vaivannäköä, kustannuksia, huolta ja rasitusta kuin vastaavan ikäinen terve lapsi, olipa lapsi minkä ikäinen tahansa. Kunta pyrkii ohjeistuksellaan välttämään vammaisuudesta aiheutuvia kustannuksia. Jos vanhempia tuettaisiin alusta asti hoitamaan lastaan kotona, säästöä syntyisi verrattuna siihen, että lasta hoidettaisiin kalliisti laitoksessa. Jos vanhemmille turvataan oikeus virkistymi-seen ja lepoon, he jaksavat hoitaa lastaan kotona. Jos vanhemmat uupuvat, tulee julki-sin varoin kustannettavaksi lapsenhoidon lisäksi vanhempien hoito. Tämä on tapaus, jossa mekaanisesti noudatetaan kunnan tekemää laitonta vammaisetuuden poissulke-missääntöä.
Pertun tapauksesta raportoiva sosiaalityöntekijä kirjoittaa, että vammaisten ja pit-käaikaissairaiden lasten vanhemmat ovat joutuneet tiukoille 1990-luvun muutoksessa.
Hänen kokemuksensa mukaan myös ”Kelan virkailijat vahtivat vammaisetuuksia kuin omaa rahaansa ja vanhemmat joutuvat jopa kuulemaan kommentteja vammaisten las-ten kalleudesta”. Tasa-arvoistavan vammaispolitiikan mukaisesti rakennettu lainsää-däntö ei enää itsestään selvästi näytä turvaavan oikeutta tukeen, vaan lakisääteisestä
”tuesta joutuu taistelemaan valitusten kautta eikä moni vammaisen lapsen vanhempi jaksa sitä.” (138/1998.)
50-vuotias Selma, joka sairastaa skitsofreniaa ja keuhkosairautta, asuu yksityisessä palvelu-talossa, jollaisia Suomeen perustettiin runsaasti 1990-luvulla. Hänelle on myönnetty palve-lutalon maksuihin kohtuuttoman pieni kuntaosuus, minkä takia hänelle jää kuukausittain käyttörahaa vain 76 euroa, josta hän vielä maksaa lainansa korot. Kaikesta itsestä huoleh-timisesta kuten kampaajasta, terveydenhuollosta, virkistäytymisestä ja muusta täytyy yk-sityisessä palvelutalossa asujan maksaa aina erikseen. Selma kokee nöyryyttävänä sen, että hän joutuu anomaan toimeentulotukena vaatteensa, matkat poikaa tapaamaan ja muut ta-valliset asiat, joita ei rahatta saa. Lain mukaan laitoksessa asuvan käyttöraha on minimis-sään 76 euroa. Selma ei asu laitoksessa, vaan palvelutalossa, joten häntä pitäisi kohdella kuin ketä tahansa itsenäisesti asuvaa toimeentulotuen hakijaa. Selma ei ole osannut ajaa asiaansa