Kohtuuttomuus ja kohtuullisuus filosofisessa tarkastelussa

seen, vaan on lain yleisyyden vuoksi ”puutteellista ja virheellistä”. (Aristoteles 2008, 104.) Tällöin toimitaan lain hengen mukaisesti eli siten ”kuin lainantaja itse tekisi, jos hän olisi läsnä, tai kuten hän olisi säätänyt, jos hän olisi tiennyt ottaa huomioon tällai-sen tapauktällai-sen.” Yksittäisessä päätöksessä otetaan huomioon olosuhteet. Täten kohtuu-denmukaisuus on parempaa kuin lakiin perustuva oikeukohtuu-denmukaisuus. Tämä Aris-toteleen erottelu lakiin perustuvan oikeudenmukaisuuden ja kohtuudenmukaisuuden välillä voidaan mielestäni liittää pohdintaan juridiikan ja sosiaalityön välisestä erosta.

Toisaalta myös juridiikassa itsessään on vanhastaan pyrkimys kohtuudenmukaisuu-teen, kun vanha tuomarinohje toteaa, että mikä ei ole kohtuus ei voi olla myöskään laki (Olaus Petrin tuomarinohjeet). Palaan näihin ohjeisiin seuraavassa lainsäädäntöä koskevassa luvussa.

Aristoteles liittää kohtuudenmukaisuuden ymmärtäväisyyteen, sillä ihmisiä sano-taan ymmärtäväisiksi ja myötätuntoisiksi sen perusteella, miten oikein he kykenevät erottamaan kohtuudenmukaisuuden (Aristoteles 2008, 117). Hyvinvointipalvelujen asiakkaita koskevaan päätöksentekoon sovellettuna voidaan ajatella, että työntekijöitä, jotka tekevät kohtuudenmukaisia päätöksiä, voidaan pitää ymmärtäväisinä ja tuntoisina. Hyvinvointipalveluja tuottavissa organisaatioissa kuitenkin tuota myötä-tuntoisuutta pyritään säätelemään erilaisilla sisäisillä ohjeistuksilla muun muassa oi-keudenmukaisuuden nimissä, jotta asiakkaat saisivat keskenään tasapuolisen kohtelun.

Oikeudenmukaisuuden nimissä voidaan tällöin toimia myös epäoikeudenmukaisesti, kun asiakkaan tilanteen erityisyyttä ei oteta huomioon.

Hyve-etiikan mukaan jokainen hyve, tavoiteltava luonteenpiirre, asettuu kahden pa-heen, liiallisen ja liian vähäisen, väliin. Esimerkiksi asiakastyöntekijän rohkeus on koh-tuudenmukaista ja sopivaa silloin, kun työntekijä ei ole arka ja pelokas eikä myöskään uhkarohkea tai tyhmänrohkea. Ihmissuhdetyössä pyritään välttämään liian vähäistä ja liian ylitsevuotavaa tunteiden ilmaisua. Ammatillisten hyveiden kehittämisessä ta-voitellaan sopivia, kohtuudenmukaisia luonteenominaisuuksia ja kohtuudenmukaista, tilanteeseen sopivaa tunteiden ilmaisua. (Banks & Gallagher 2009.)

Aristoteles liittää kohtuudenmukaisuuden myös käytännölliseen järkeen ja käy-tännön viisauteen, joka kertyy kokemuksen kautta. Sosiaalityön kirjallisuudessa kä-sitellään käytännön viisautta (esim. Klein & Bloom 1995; Zeman & Buila 2006) ja se nähdään olennaisena elementtinä hyvässä työssä. Aristoteles määrittelee, että ”käytän-nöllinen järki on toimintavalmius, joka koskee oikeudenmukaisia, jaloja ja ihmisille hyviä asioita” (Aristoteles 2008, 118–119). Kun hyveet liittyvät toiminnan tavoitteisiin, käytännöllinen järki huolehtii siitä, että keinot ovat oikeita. Käytännöllistä järkeä tar-vitaan siihen, että hyveiden mukainen toiminta toteutuu. (Mt. 119–121.)

Hyvinvointia koskevassa kirjallisuudessa yhteiskunnan voimavarojen, kuten varal-lisuuden, terveydenhuollon, koulutuksen ja sosiaaliturvan, jako on keskeinen teema.

Distributive justice on termi, jolla viitataan jakopolitiikkaan, julkisten resurssien ja so-siaaliturvan jakamisen oikeudenmukaisuuteen. Se on tutkimukseni kannalta keskeinen asia. Sosiaalityössä yhteiskunnallinen epätasa-arvo on merkittävä huolta aiheuttava il-miö, koska monet sosiaalityöntekijöiden asiakkaista ovat pitkäaikaisesti huono-osaisia.

Aristoteles esitti yhden ensimmäisistä oikeudenmukaisuuden käsitteellistyksistä, kun hän erotti toisistaan korjaavan oikeudenmukaisuuden (corrective justice), joka liittyi rangaistukseen ja hyvitykseen ja jako-oikeudenmukaisuuden (distributive justice), joka liittyi yhteiskunnan resurssien jakoon (Reamer 1993, 26).

Epätasa-arvon käsite on keskeinen jako-oikeudenmukaisuutta koskevissa keskuste-luissa. Se koskee huono-osaisuutta, syrjäytymistä ja taloudellista hyväksikäyttöä, jois-ta sosiaalityöntekijät kanjois-tavat huoljois-ta. Tasa-arvoa käsittelevissä keskusteluissa voidaan viitata lopputuloksen tasa-arvoon tai mahdollisuuksien tasa-arvoon. Jakopolitiikassa voidaan Reamerin (1993, 27) mukaan toimia ainakin kolmella vaihtoehtoisella tavalla.

Ensimmäinen toimintatapa on, että nostetaan perustoimeentulon, asumisen, koulu-tuksen, terveydenhuollon ym. vähimmäistasoa. Toinen toimintatapa on, että pyritään vähentämään epätasa-arvoa lisäämällä niiden resursseja, joilla on resursseja vähiten.

Kolmas toimintatapa on, että vähennetään yhteiskunnan etuoikeutetuimpien ryh mien etuja. Pohjoismaiden normatiivisessa perinteessä ja yleisen tasa-arvon tavoittelussa kaikki mainitut kolme toimintatapaa ovat olleet käytössä ja niillä on kytkentä kohtuul-lisuuden ideaan.

Kohtuullisuus ihmisten hyvinvoinnin ja sosiaaliturvan jakautumisessa ja jakami-sessa onkin vahvasti pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon liittyvä käsite. Kohtuullisuus viittaa siihen, että asia on myös moraalisesti oikein. Sen vastinparille kohtuuttomuu-delle on vaikea löytää esimerkiksi suoraa englanninkielistä käännöstä. Sanakirjan un-fairness², unreasonableness³ ja inequity⁴ eivät yksinään kata suomalaista kohtuutto-muuden käsitettä, mutta jokainen mainituista käsitteistä valaisee jotakin sen puolta.

Kohtuuttomuus tarkoittaa, että yksittäisen ihmisen tilanteessa puheena olevaa asiaa, hyvinvointivaltion lupaamaa sosiaalista turvaa, tukea ja apua on liian vähän. Sen sijaan turvattomuutta, epäoikeudenmukaisuutta ja vaille jäämistä on liian paljon.

Hyvinvointivaltion eetokseen liittyvässä keskustelussa Sakari Hänninen (2001) on nostanut esiin juuri kohtuullisuuden, joka voidaan nähdä yhtenä tärkeimmistä hy-vinvointivaltion jakopolitiikkaan liittyvistä periaatteista. Kohtuullisuuteen liittyy pi-däkkeiden asettaminen yltäkylläisyydelle ja etuoikeuksille samalla kun siihen kuuluu universalismin vaatimus siitä, että jokaiselle on turvattava kohtuullinen vähimmäis-toimeentulo. Kuten edellisessä luvussa tuli esiin, hyvinvointivaltion historiallisissa

juu-2 Unfairness = epäoikeudenmukaisuus, kohtuuttomuus (MOT sanakirjasto).

3 Unreasonableness = kohtuuttomuus (MOT sanakirjasto).

4 Inequity = epäoikeudenmukaisuus (MOT sanakirjasto).

rissa nimenomaan tämän ajattelutavan on arvioitu olleen luterilaisen talonpoikaisen valistuksen tuottama erityispiirre pohjoismaisen hyvinvointivaltion kehityksessä.

Filosofi Eero Ojanen (2004) on tarkastellut suomalaisen kohtuus-sanan etymolo-giaa. Suomalaisessa kansanperinteessä kohtuuajattelun synty liitetään vanhaan tonttu- ja haltiauskomukseen. Tonttu oli tontin eli maapaikan omistajalle eräänlainen moraa-linen henki, joka vartioi kohtuuden noudattamista talonpidossa ja toiminnassa, varjeli ahneudelta ja saituudelta ja auttoi pysymään kultaisella keskitiellä. Kohtuullisuus on Ojasen mukaan jonkinlaisen järjestyksen ja kehikon luomista asioille ja ihmisen oman paikan määrittämistä tuossa kehikossa. Näin kohtuullisuus on sitä, mikä yhdistää ar-vot ja tosiasiat (mt., 33). Kohtuus viittaa myös asioiden ymmärtämiseen ja suhteellisuu-dentajuun. ”Kohtuudessa on aina kysymys jonkun asian arvioimisesta kokonaisuutena, tai eri asioiden välisistä suhteista. Oikea mitta löytyy vain, jos tavoitamme itse asian luonteen, asian kokonaisuutena.” (Mt., 25–26.)

Kohtuullisuus voidaan yhdistää sosiaalisten ja taloudellisten oikeuksien näkökul-maan. Sosiaalityöntekijän ammatillinen harkinta on usein juuri kohtuullisuuteen liittyvää harkintaa, jota tehdään lainsäädännön ja organisaatioiden ohjeistusten puit-teissa, mutta samalla asiakkaan ainutlaatuinen tilanne huomioon ottaen ja pyrkien vastaamaan asiakkaan yksilöllisiin tarpeisiin. Kohtuullisuus mainitaan myös Armas Niemisen (1955, 16) sosiaalipolitiikan määritelmässä: “Sosiaalipolitiikka käsittää pyr-kimykset ja toimenpiteet, joiden tarkoituksena on kohtuulliseksi katsotun elintason, sosiaalisen turvallisuuden ja viihtyvyyden takaaminen eri yhteiskuntaryhmille, per-heille ja yksilöille.”

2.2 Kohtuullisuus lainsäädännössä ja sosiaali- terveydenhuollon käytännöissä

Olaus Petrin 1530-luvulla laatimista tuomarinohjeista⁵ , jotka muun muassa kiinnittä-vät huomion kohtuudenmukaisuuteen lainkäytössä ja edellyttäkiinnittä-vät lain hengen eikä vain kirjaimen noudattamista, on vuosisatojen kuluessa tullut keskeinen osa suomalaista ja ruotsalaista oikeusperinnettä. Tähän liittyy sanonta ”oikeus ja kohtuus”. Suomen ja Ruotsin vuosittain julkaistavan lakikirjan johdantona on vuodesta 1635 alkaen käytet-ty näitä Olaus Petrin tuomarinohjeita. Sekä ohjeiden yleisten periaatteiden että

käytän-5 Tuomarinohjeet on kokoelma oikeusperiaatteita, jotka laati uskonpuhdistaja, pappi ja oikeusoppinut Olaus Petri 1530-luvulla. ”Muutamia yleisiä ohjeita, joita tuomarin tulee noudattaa” julkaistiin ensi

ker-nöllisten neuvojen katsotaan sisältävän viisautta, joka on edelleenkin käyttökelpoista ja pätevää laintulkinnan tueksi. Alla on kolme otetta ohjeista (Kahri 2011, XXIX):

Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään.

Kaikkea lakia on älyllä käytettävä, sillä suurin oikeus on suurin vääryys, ja oikeu-dessa pitää olla armo mukana.

Se tekee lakia vastaan, joka tekee lain tarkoitusta vastaan, vaikka hän näyttäisi-kin tekevän lain sanain mukaan.

Vaikka tuomarinohjeita ei ole milloinkaan vahvistettu laiksi, niillä on lakikirjan liittee-nä ollut varsin merkittävä aatteellinen vaikutus lainkäytössä. Syyliittee-nä siihen, että Olaus Petrin nimiin kirjoitetut periaatteet ovat säilyttäneet merkityksensä meidän päiviim-me asti, pidetään sitä, että tuomarinohjeitten sisältö on sopusoinnussa ruotsalaisen ja suomalaisen yleisen oikeustajun kanssa (http://www.om.fi/Etusivu/Julkaisut/Esitteet/

OlausPetrintuomarinohjeet).

Ohjeissa korostetaan tuomarin velvoittavaa asemaa mutta myös kansalaisten oikeus turvaa ja yhteiskunnallista ja oikeudellista tasa-arvoa. Huolimatta siitä, että tuo-marinohjeet ovat osittain vanhentuneita, niistä voi kuitenkin löytää jotakin sellaista, joka on yhtä olennaista oikeudenkäytössä nyt kuin se oli vuosisatoja sitten.

Sosiaaliturvan toteutuksessa kohtuullisuus on jopa sanana kirjoitettu näkyviin eri säädöksiin ja laissa on erikseen säädetty niin sanotusta kohtuullisuusharkinnasta tie-tyissä tapauksissa. Kohtuullisuus mainitaan muun muassa seuraavissa 1990-luvun so-siaaliturvaa koskevissa lakiteksteissä (vahvennus AM):

Työkyvyttömänä pidetään tätä lakia sovellettaessa henkilöä, joka sairauden, vian tai vamman takia on kykenemätön tekemään tavallista työtään tai muuta siihen verrattavaa työtä, mitä on pidettävä ikä, ammattitaito ja muut seikat huomioon ottaen hänelle sopivana ja kohtuullisen toimeentulon turvaavana. (Kansaneläke-laki 347/1956, 22 §)

Sen estämättä, mitä 22 §:ssä säädetään, ennen vuotta 1944 syntyneellä henki-löllä on 58 vuotta täytettyään oikeus saada työkyvyttömyyseläkettä yksilöllisenä varhaiseläkkeenä, jos hänen työkykynsä, ottaen huomioon sairaus, vika tai vam-ma, ikääntymiseen liittyvät tekijät, ammatissa olon pitkäaikaisuus, hänelle työstä aiheutunut rasittuneisuus ja kuluneisuus sekä työolosuhteet, on pysyvästi siinä määrin alentunut, ettei hänen kohtuudella voida edellyttää enää jatkavan ansio-työtään. (Kansaneläkelaki 564/1993, 22 a §)

Oikeus saada työkyvyttömyyseläkettä on työntekijällä, jonka työkyvyn voidaan sairauden, vian tai vamman johdosta arvioida, kun otetaan huomioon myös jo kulunut aika, olevan yhdenjaksoisesti ainakin vuoden ajan alentunut vähintään kahdella viidenneksellä. Työkyvyn alentumista arvioitaessa otetaan huomioon työntekijän jäljellä oleva kyky hankkia itselleen ansiotuloja saatavissa olevalla sel-laisella työllä, jonka suorittamista voidaan häneltä kohtuudella edellyttää silmäl-lä pitäen hänen koulutustaan, aikaisempaa toimintaansa, ikäänsä ja asumisolo-suhteitaan sekä näihin verrattavia muita seikkoja. Työkyvyn vaihdellessa otetaan huomioon vuotuinen ansio. (Työntekijäin eläkelaki 395/1961, 639/1966, 4 §) Tapaturmaeläkkeen saamisen edellytyksenä on, että työntekijän työkyvyn voi-daan tapaturman aiheuttaman vamman tai sairauden johdosta arvioida alen-tuneen vähintään 10 prosenttia. … Työkyvyn alentumista arvioitaessa otetaan huomioon työntekijän jäljellä oleva kyky hankkia itselleen ansiotuloja saatavissa olevalla sellaisella työllä, jonka suorittamista häneltä voidaan kohtuudella edel-lyttää silmällä pitäen hänen koulutustaan, aikaisempaa toimintaansa, ikäänsä ja asumisolosuhteitaan sekä näihin verrattavia muita seikkoja. (Tapaturmavakuu-tuslaki 608/1948, 18 §/526/1981, 1642/1992)

Kunnan on järjestettävä vaikeavammaiselle henkilölle kohtuulliset kuljetuspalve-lut niihin liittyvine saattajapalveluineen, tulkkipalvekuljetuspalve-lut sekä palveluasuminen, jos henkilö vammansa tai sairautensa johdosta välttämättä tarvitsee palvelua suoriu-tuakseen tavanomaisista elämän toiminnoista. (Laki vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista 380/1987, 8 §)

Jos henkilö on toistuvasti kieltäytynyt ilman perusteltua syytä 1 momentissa tar-koitetusta työstä tai toistuvalla laiminlyönnillään aiheuttanut sen, ettei tällaista työtä ole voitu hänelle tarjota, hänen osaltaan voidaan perusosan suuruutta alen-taa 1 momentissa säädettyä enemmän ja yhteensä enintään 40 prosenttia. Samoin voidaan tehdä, jos henkilö sen jälkeen, kun hänen toimeentulotuen perusosaansa on alennettu 1 momentissa tarkoitetulla tavalla, kieltäytyy ilman perusteltua syy-tä työvoimapoliittisesta toimenpiteessyy-tä tai jos hän toiminnallaan aiheuttaa sen, ettei työvoimapoliittista toimenpidettä voida tarjota hänelle, ja hän tämän lisäksi kieltäytyy ilman perusteltua syytä 2 momentissa tarkoitetusta suunnitelman mu-kaisesta toimintakykyä edistävästä toiminnasta.

Edellä 1 ja 3 momentissa tarkoitettu alentaminen voidaan tehdä vain edellyt-täen, että alentaminen ei vaaranna ihmisarvoisen elämän edellyttämän turvan mukaista välttämätöntä toimeentuloa eikä alentamista voida pitää muutenkaan kohtuuttomana. Alentaminen voi olla kestoltaan enintään kaksi kuukautta

kerrallaan kieltäytymisestä tai laiminlyönnistä lukien. (Laki toimeentulotuesta 1412/1997. Alennettu perusosa 10§, 2 ja 4 mom)

Kohtuullisuus-sanan käyttö laeissa, joilla säädellään sosiaaliturvan myöntämiseen liit-tyvää arviointia ja päätöksentekoa, viittaa siihen, että arvioitsijalle ja päätöksentekijälle jää huomattavasti harkintavaltaa. Harkintavaltaa pitäisi käyttää lain hengen mukaises-ti, oikeudenmukaisesti ja samalla viisaasti ja ymmärtäväisesti (edellä Aristoteles) koh-tuudenmukaiseen ratkaisuun päätymiseksi.

Kohtuullisuusharkinta sisältyy kaikkeen tarveharkintaiseen sosiaaliturvaan, esi-merkiksi toimeentulotukeen ja vammaispalvelulain mukaisiin tarveharkintaisiin pal-veluihin. Harkinnalla nimenomaan pyritään tarkastelemaan asiakkaan tilannetta suh-teessa yhteiskunnassa yleisesti kohtuullisena pidettyyn ja samalla pyritään turvaamaan mahdollisuus yksilöllisiin tarpeenmukaisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi asumiskulujen kohtuullistaminen toimeentulotuen osana tarkoittaa sitä, että joka kunnassa pyritään määrittelemään kyseisessä kunnassa kohtuullisena pidettävät asumiskustannukset ja suhteuttamaan asiakkaan tilannetta niihin. Tällöin tavoitteena on estää liian suurien asumiskulujen maksamista ja ohjata tuen tarvitsijaa kohtuullisena pidettyihin asumis-järjestelyihin. Toisaalta samalla arvioidaan yksilöllisesti kohtuullinen ja tilanteen mu-kainen ratkaisu ja menettelytapa toivottuun tilanteeseen pääsemiseksi.

Erillinen laki toimeentulotuesta (1412/1997) tuli voimaan 1.3.1998 ja siinä määri-teltiin tuensaajien asumiskustannusten omavastuuosuus seitsemään prosenttiin asu-miskuluista. Tässä yhteydessä sosiaali- ja terveysministeriö lähetti kuntiin oppaan toi-meentulotuesta (STM Oppaita 1998:2). Asumismenojen kohtuullisuusharkinnan osalta oppaaseen sisältyy seuraava kannanotto:

”Kunnilla on oikeus harkita asumismenojen tarpeellista suuruutta. Ministeriö korostaa, että toimeentulotuessa tämä kohtuullisuusharkinta on perinteisesti tuen luonteesta johtuen väl-jempi kuin asumismenojen kohtuullisuusnormit asumistuessa. Pääsääntö on, että asumis-menojen perusosaan sisältyvä osuus sekä lisäosassa huomioon otettava osuus lasketaan hen-kilön tai perheen todellisista asumismenoista kohtuullisuusharkintaa noudattaen.”

Ministeriön ohjeen perusteella kunnalle ja toimeentulotukipäätöksiä tekeville työnte-kijöille jää huomattavan paljon harkintavaltaa yksittäisissä asiakastapauksissa.