Oman elämän ja yhteiskunnan heijastukset

Sosiaalityöntekijät toivat esille, miten työssä koetut asiat peilautuivat myös sosiaalityöntekijän oman elämän kokonaisuuteen. Oma nykyinen elämäntilanne ja elämishistoria tuotiin esille sekä kokemusten laatuun ja voimakkuuteen vaikuttavina taustatekijöinä että siinä, miten joissakin työtilanteissa toimittiin. Jotkut työtilanteet saivat ajattelemaan myös omaa tulevaisuutta, mikä herätti tunteita. Kokemusten koskettavuudessa niiden henkilökohtaisuus oli yhtenä mittapuuna, toisaalta tietyt asiat, kuten kuoleman kohtaaminen, olivat yhtä aikaa yleisinhimillisiä ja henkilökohtaisella tasolla koskettavia.

Sosiaalityöntekijöiden kokemuksiin heijastui myös yhteiskunnan sosiaalityölle antama tehtävä. Sosiaalityöntekijän oman elämän ja henkilökohtaisuuden ohella kokemuksia voi peilata siihen, miten sosiaalityöntekijät ammattikuntana ovat asiakkaiden rinnalla jakamassa muun muassa yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia (Särkelä 2001, 133).

Omaan elämään linkittyminen teki joistakin sosiaalityöntekijöiden työhön liittyvistä kokemuksista hyvin kehollisia. Useampikin sosiaalityöntekijä puhui kokemuksista, jotka voivat mennä ”ihon alle” ja vaikuttaa heihin pintaa syvemmällä. Tällaisilla asioilla oli usein erityinen kosketuspinta omaan nykyiseen elämään tai aiempiin elämänkokemuksiin.

Seikkula kumppaneineen (2016, 62–63) tuovat esille, miten aiemmat elämänkokemukset ovat taustavaikuttajina siinä, millä tavalla koemme nykyhetkessä eteen tulevat tilanteet.

Nykyhetken kokemukset ikään kuin resonoivat aiempien kokemuksiemme kanssa.

Kyllähän niissä on sitte ehkä löytyny jotain samankaltaisuutta joihinki omiin elämänkokemuksiin, et sieltä on tullu joku mieleen semmonen, mikä on aika lähelle itteeni liipannu, että muuten sitä aika hyvin pystyy sillä lailla, että ne ei mene ne asiat sillai ihon alle. (STT 1)

Erään sosiaalityöntekijän mukaan olisi hyvä, jos työntekijänä pystyisi tunnistamaan ja tunnustamaan itselleen, että jokin tilanne oli koskettanut omia tunteita ja henkilökohtaista

itseä ammattilaiskuoren takaa. Toisen sosiaalityöntekijän mukaan omat menneisyyden kokemukset saattoivat vaikuttaa asiakastilanteissa voimakkaastikin, jos niitä ei ollut

”käynyt läpi” ja ollut ”sinut niiden kanssa”. Hän kertoi kohdanneensa opiskelijaharjoittelijan, joka oli taustastaan johtuen reagoinut voimakkaasti asiakkaiden asioihin. Sosiaalityöntekijän mukaan työpaikalla ei ole mahdollisuutta erityisesti käydä työntekijän oman elämän kokemuksia läpi, joten ne olisi tarvittaessa tärkeää käsitellä muualla.

Jos ne työasiat muistuttaa tai menee lähelle jotakin, mitä on ite kokenut, niin se on kauheen tärkee, että on käyny ne omat asiat läpi ja on sinut niitten kanssa, että ne ei liikaa lähe viemään tai ohjailemaan sitä työskentelyä. Ne on kuitenkin aina eri tilanteet ja se ei oo se oma elämä, ku se on sen toisen elämä ja toinen tilanne, silleen tärkeä aina erottaa.

Että sitten välillä huomaa, että jos joku ihminen ei oo ehkä käsitelly, niin ne saattaa tulla sillain vähä yllättäenkin aina ne reaktiot ja vie ehkä toimintakyvyttömäksikin vähäksi aikaa, et jos se oma pulpahtaa niin voimakkaasti sieltä esille ja se onkin jääny joskus käsittelemättä, niin on tavallaan kyvytön sitten auttamaan toista. (STT 1)

Jotkut lastensuojelussa työskentelevistä sosiaalityöntekijöistä toivat esille, miten se, että heillä oli omia lapsia, vaikutti heidän kokemuksiinsa työtilanteista. Omien lasten saamisen jälkeen he kokivat työtilanteet enemmän tunteita herättävinä kuin aiemmin, etenkin jos työtilanteissa kohdatut lapset olivat omien lasten kanssa saman ikäisiä ja saman oloisia.

Toisaalta eräs sosiaalityöntekijä toi esille, ettei hän ollut kokenut omien lasten saamisen lisänneen työtilanteiden kuormittavuutta, vaikka häntä oli sellaisesta varoiteltu. Hänen mukaansa omat lapset voivat myös helpottaa työtä, koska oli omakohtaista kokemusta lapsen kasvusta ja kehityksestä.

Itse pienen lapsen äitinä kun kohtasi aivan pienten lasten kaltoin kohtelua niin niissä tilanteissa koin äärimmäistä surua ja turhautumista elämän epäoikeudenmukaisuuteen.

(STT 10)

Sitten toki ne omat lapset ja oma perhe... niin sitä on jotenkin ihan eri lailla... ajattelee niitä tilanteita nykyään, kun sillon uran alkuvaiheessa, kun ei vielä ollu omaa perhettä ja muuta. On siinä vähän tullu enemmän semmonen tunteellinen niissä tilanteissa, mut sehän on ihan hyväkin asia, en mä ajattele, et se on yhtään huono. [- -] Meillä kun suurimmalla osalla taitaa olla pieniä lapsia, niin se lasten vaikutus siinä, että jos on samanikäset, saman oloset lapset siellä, ni sitä heti eri tavalla tunteisiin menee ne tilanteet, kun se on...

siinä tavallaan miettii sitä lasta ja myöskin sitä vanhemmuutta siinä samalla, että miten joku voi vanhempana... voi tehä lapselle jotain tiettyjä asioita tai et siinä on se kaks puolta, mihin sitten väkisinkin ne tunteet tulee mukaan, että ne on niitä kovimpia paikkoja varmastikin... tai niitä, jotka nyt eniten on semmosia ehkä tunteisiin meneviä täällä ollu niin on ne. (STT 4)

Oma kokemushistoria tuotiin esille myös suhteessa erilaisissa työtilanteissa toimimiseen.

Jotkut taidot voivat olla konkreettisen kehollisia, kuten erään sosiaalityöntekijän kuvauksessa lapsen sylissä pitämisestä. Sosiaalityöntekijän mukaan häneltä puuttui kunnollinen kosketus ja luontevuus lapsen sylissä pitämisestä, koska hänellä ei ollut tuolloin vielä omia lapsia. Myös asiakastilanteiden havainnointi ja tiettyjen kehollisuutta koskettavien aihealueiden käsittely nousivat esille. Eräs sosiaalityöntekijä pohti, miten hänen oma rikkonainen taustansa ja väkivaltaisessa perheessä kasvaminen oli ehkä vaikuttanut siihen, miten hän oli toiminut kohdatessaan väkivaltaa tai seksuaalista ahdistelua. Hän kuvasi tätä ”vääristyneeksi toleranssiksi” väkivallan suhteen. Vaikka sosiaalityöntekijä miettikin oman taustansa vaikutusta siihen, ettei ollut ottanut puheeksi työpaikalla kokemaansa seksuaalista ahdistelua (taputtelua, halailua ja tunkeilevaa koskettamista), hän kertoi myös, etteivät sitä tehneet hänen työkaverinsakaan. Tilanteeseen liittyi ahdistelijan valta-asema ahdisteltuihin työntekijöihin nähden, mikä sosiaalityöntekijän mukaan vaikutti asian puheeksi ottamiseen.

Tilanne oli vastenmielinen, se tuntui inhottavalta, mutta johtuen omasta rikkonaisesta taustastani mieleeni ei tullut vastustella tai sanoa pamauttaa suoraan miltä tilanne tuntui.

(STT 14)

En muista kuinka hyvin oivalsin mitä ilmeisemmän perheväkivallan olemassaolon. [- -]

Sen muistan, että tuskin puutuin näkemääni mitenkään. Ehkä pidin sitä myös vähäarvoisena tai en uskaltanut puuttua. Voin muistaa väärinkin, mutta mikäli noin oli, se oli merkillistä, sillä yleensä olen hyvin rohkea ja suorapuheinen. Tosin olen kasvanut itse väkivaltaisessa perheessä, joten toleranssini on vääristynyt; siedän enemmän kuin olisi normaalia. (STT 14)

Työhön liittyvät keho- ja tunnekokemukset voivat aiheuttaa myös huolia oman tulevaisuuden suhteen. Useampikin sosiaalityöntekijä kuvasi jonkinlaista huolta liittyen omaan terveydentilaan tai työssä jaksamiseen. Sosiaalityöntekijät miettivät esimerkiksi työssä koetun homealtistuksen mahdollisia vaikutuksia tulevaisuudessa tai sitä, miten jaksaisivat mahdollisimman hyvin uudessa työssä, kun taustalla oli jo kokemusta työn kuormittavuudesta. Eräs sosiaalityöntekijä puolestaan kertoi myös, miten uupumisen jälkeen oli vaikea täysin luottaa siihen, ettei niin kävisi uudestaan.

Et oli oikeesti aika uupunu ja joutu olemaan sitte sairaslomallakin jonkun aikaa sen takia, niin siitä jää jonkinlainen jälki ja semmonen pelko siitä, että joutuu uudestaan siihen tilaan, vaikka onkin jo oppinu käsittelemään asioita, et on taitoja käsitellä sitä stressiä. Tai sitte ei kuitenkaan aivan täysin luota siihen, että... pelko siitä, että jos taas jotenkin tilanne ajautuu siihen, vaikka toisaalta sitten selkeesti näkee ja huomaa, ainakin sitten, kun ehtii

pysähtymään, että on keinoja siihen hallinnan takaisin saamiseen. Niitä on oppinu, mutta välillä se usko pettää. (STT 2)

Hetkeen sidotun kokemuksen ohella tunteilla on myös persoonaton ja ajaton ulottuvuus, jonka ymmärtäminen on osa tunneosaamista (Isokorpi & Viitanen 2001, 117). Isokorpi ja Viitanen (2001, 117) tuovat esille, miten tunteet ja tunne-energiat eivät ole vain yksilöön ja tiettyyn hetkeen liittyviä. Niihin sisältyy myös sosiaalinen ja historiallinen ulottuvuus.

Samalla tapaa yksilöhistorian kanssa myös yhteisöjen kokemushistoriat ovat läsnä työyhteisöissä. Kehollisina ihmisinä voimme jakaa samankaltaisia elämänpolkuja, ja viimeistään kuolevaisuuden kautta kohtaamme yhteisenä elämän rajallisuuden. Eräs sosiaalityöntekijä kertoi kokemuksestaan vanhainkotityössä, jossa hän käytännön syistä päätyi viettämään työpäivän vainajan kanssa samassa huoneessa. Tässä kohtaamisessa hän tunsi elämän rajallisuuden ja sen, miten se yhdistää kaikkia ihmisiä kehollisessa olemassaolossa.

Ehdotin, että vainaja tuotaisiin minun työhuoneeseeni [- -] Niin tehtiin ja minä vietin

”Eeron” kanssa sen työpäivän. Minä tehden normaaleja töitäni ja Eero leväten takanani ruumispaareilla. [- -] Välillä vilkuilin taakseni peläten, että vainaja pomppaa paareilta pystyyn. Välillä itkin kokiessani elämän päättymisen lopullisuuden. Tunsin hellyyttä takana lepäävää Eeroa kohtaan. Koin jollakin tapaa, että Eero oli yhä läsnä, että kyse on jostakin tapahtumasta joka on suurta ja käsittämätöntä. Siitä hetkestä tuli minulle tärkeä. Tajusin elämän rajallisuuden ja oman ja kaikkien ihmisten kuolevaisuuden. Näidenhän pitäisi olla päivänselvyyksiä, mutta eivät ne ole, ellei ole kohdannut kuolemaa millään tavoin. Koin tuon päivän pyhänä, liikuttavana ja kauniina. Koin, että minulla oli arvokas osa olla vainajan vierellä. (STT 14)

Särkelän (2001, 132–133) mukaan sosiaalityöntekijät ovat asemansa puolesta ottamassa vastaan ja jakamassa yhteiskunnallista taakkaa yhdessä asiakkaiden kanssa. Tämä tuli esille myös tutkielmani sosiaalityöntekijöiden kokemuksissa. Sosiaalityöntekijät kokivat työssään epäkohtien johdosta turhautumista työn tekemiseen, suuttumusta yhteiskuntaa kohtaan ja pelkoa oman tulevaisuuden suhteenkin.

Tunnen heijastavani/peilaavani tämän ikääntyneen asiakkaan tilaa ikäänkuin kauhuskenaariona omaan tulevaisuuteeni. Kuka tahansa voi joutua tuohon tilanteeseen.

Yhteiskunnan silmissä pitkän tunnollisen palkkatyöuran tehnyt ihminen on jätetty avuttomaksi ja aika yksin. Tunnen toisaalta siis pelkoa, että itsellenikin käy noin. (STT 8)

Toisaalta ajattelen, että tutkimaasi asiaa voin kokea paitsi asiakastyössä myös kokiessani turhautumista niihin asioihin joihin ei voi vaikuttaa tai toteuttaessa sellaista sosiaalityötä, jonka kokee epäeettisenä. [- -] Myös turhautumista kokee palveluiden riittämättömyyden

edessä ja kyvyttömyytenä vastata asiakkaiden hätään varsinkin jos kyse on jostakin typerästä byrokratian tai sektorijaon joustamattomuudesta. (STT 10)

Tunteita sosiaalityössä tutkineen Forsbergin mukaan sosiaalityöntekijät jakavat ammattikuntana yhteisiä tunteita, joiden perusta on työhön liittyvää (Tarvainen 2007, 9).

Käytännössä sosiaalityöntekijän tunteet saatetaan kuitenkin liittää automaattisesti yksilöhistoriaan, jolloin ne nähdään työstämistä ja neutraloimista vaativina, ei ammatillisuudesta kertovina (Tarvainen 2007, 9; ks. myös Forsberg 2001, 17). Yksilön kokemien tunteiden taustalla voi olla erilaisia rakenteellisia tekijöitä, jotka kytkeytyvät esimerkiksi työorganisaation tai yhteiskunnan toimintaan. Yksilönäkökulman korostaminen voi viedä huomiota työhön liittyviltä rakenteellisilta tekijöiltä (Rikala 2016), joiden tunnistaminen voi puolestaan auttaa työntekijää jaksamaan työssään paremmin (Juhila 2006, 249).