Olleessaan vuorovaikutuksessa toisten kanssa ihminen käyttää kielen lisäksi moninaisia kehollisia viestejä. Nämä viestit välittyvät eri aistijärjestelmien kautta ja osan voimme tunnistaa oman kehollisen tunnekokemuksemme kautta (Iacoboni 2008, 100). Ihmiset ovat taustastaan ja kiinnostuksen kohteistaan riippuen eri tavoin tottuneita havainnoimaan omaa kehoaan ja toisten kehollisia viestejä. Esimerkiksi tanssija voi olla tähän keskimääräistä harjaantuneempi. Oma kokemushistoriamme on kokonaisuudessaan mukana vaikuttamassa siihen, miten näitä viestejä tulkitsemme ja pystymme ottamaan vastaan. Seikkula kumppaneineen (2016, 70) tuovat esille, miten vuorovaikutustilanteissa sekä omien kehollisten tuntemusten että toisen kehollisten viestien havainnoiminen voivat opettaa
meitä meneillään olevasta tilanteesta ja siitä, mitä emme ole ehkä tajunnan tasolla ymmärtäneet. Vuorovaikutuksen vivahteiden havainnointia varten täytyy kuitenkin olla läsnä ja antaa itselle lupa niiden aistimiseen ja tunnistamiseen.
Yhteistyöhön pyrkiessään ihmiset käyttävät liikkeiden synkronointia vuorovaikutuksessa (Seikkula ym. 2016, 61). Seikkulan ja kumppanien (2016, 64) mukaan ruumiillisella synkronialla on tärkeä merkitys yhteisen kokemuksen rakentumisessa. He ovat tutkineet ilmiötä pariterapian yhteydessä ja vertailleet sekä terapeuttien että terapiaan osallistuneiden hermostollista yhteen sovittautumista. Liikkeiden mukautuminen ja ruumiillinen synkronoituminen lisäävät myönteisiä tunteita kummassakin osapuolessa ja toisten eleitä peilaava vuorovaikutus koetaan empaattisemmaksi. Liikkeiden ja eleiden jäljittely lisääntyy, kun vuorovaikutukseen osallistujilla on tavoite tehdä yhteistyötä ja vastaavasti vähenee, kun halutaan välttää kontaktia. Halutessamme ymmärtää toista jäljittelemme hänen asentoaan ja eleitään. Voimme myös kokea ruumiissamme samankaltaisia kokemuksia kuin toinen. Keskustelussa eleet, ilmeet ja asennot havainnollistavat kertomustamme, jolloin välittyy myös kokemuksellista tietoa kuvatusta tilanteesta.
Vastaavasti kuulija viestii kuulevansa vastaamalla ilmeisiin ja eleisiin. Kehonkielen avulla säädellään samalla myös keskustelun vuoroittaisuutta. (Seikkula ym. 2016, 58–61.)
Hiljaisesta tiedosta kirjoittanut Polanyi (2009/1966, 4–5) toi aikanaan esille huomion siitä, miten ihminen pystyy tekemään johtopäätöksiä toisen ihmisen kasvoista ja tunnetiloista ymmärtämättä, mihin tarkalleen ottaen johtopäätöksensä perustaa. Nykytutkijat ovat havainneet, että tunnetilojen ymmärtämisessä yhtenä tekijänä vaikuttaa niiden peilautuminen ilmeinä omille kasvoille. Kasvolihasten toiminnan estyminen puolestaan häiritsee toisen ihmisen tunteiden tunnistamista. (Eagleman 2018, 152–154; Iacoboni 2008, 90–92.) Iacobonin (2008, 100) mukaan peilineuronien toiminta ja toisten ymmärtäminen sen kautta ovat sosiaalisessa toiminnassamme olennainen tekijä. Nummenmaa ja Hari (2016, 39–42) tuovat esille, miten toisen tunteiden näkeminen aktivoi myös omaa aivokuortamme, ja tällainen peilaaminen auttaa muiden ihmisten asemaan asettumisessa.
Tunneilmaisuihin yhdistyy tiettyjä kasvojen ilmeitä, kehon asentoja ja äänenpainoja ja näitä peilaamalla voimme ymmärtää paremmin toisten sisäistä maailmaa.
Autonomisella hermostolla on tärkeä rooli tunteiden syntymisessä. Toisten ihmisten tunnetilat vaikuttavat oman autonomisen hermostomme toimintaan, mikä tapahtuu pitkälti
tiedostamattomasti. Autonomiseen hermostoon kuuluu sympaattinen hermosto, joka valmistaa toimintaan ja parasympaattinen hermosto, jonka merkitys on levossa ja palautumisessa. Tutkimusten mukaan mitä empaattisemmaksi vuorovaikutus koetaan, sitä suurempi on vuorovaikutukseen osallistuvien sympaattisten hermostojen synkronoituminen. Empatia yhdistyy siis erityisesti sympaattisen hermoston aktivoitumiseen. (Seikkula ym. 2016, 59–60.)
Tunteet säätelevät ihmisen toimintaa niin arkipäivän päätöksentekotilanteissa kuin elämän merkityksellisemmissäkin tapahtumissa usein hyvin automaationomaisesti. Keholliset kokemukset voivat toimia vihjeenä jonkin arkipäiväisen tilanteen aiheuttamasta tunnelatauksesta, jonka tiedostamalla sitä on mahdollista käsitellä kognitiivisten ratkaisumallien avulla. (Nummenmaa & Hari 2016, 39–42.) Emootioiden aiheuttamat muutokset kehossa auttavat meitä ratkaisevalla tavalla päätöksenteossa, jossa yksinkertaisimmillaankin on huomioitavana valtava määrä erilaista informaatiota. Ilman emootioita ja aivojen ja kehon alitajuista yhteistyötä päätösten tekeminen olisi ihmiselle mahdotonta. (Eagleman 2018, 120–121.) Tunnekokemukset ovat ensisijaisia reaktioita ärsykkeisiin ja vasta niiden jälkeen (ja rinnan) tulee järkiperäisen ajattelun ja päättelyn vuoro. Järkiperäisen päättelyn avulla yhdistämme tunnekokemuksia yhteen kulttuuristen perustelujen kanssa. (White & Riemann 2010, 85–86.)
Eri tunteilla on ihmisen toiminnan kannalta erilaisia tehtäviä, ne vaikuttavat kehoon eri tavoin ja tuntuvat kehossa eri tavoin. Esimerkiksi pelon tehtävänä on tuottaa pakeneminen, viha on yllyke puolustautumiseen ja ilo puolestaan palvelee yhteistoimintaa. Kielteiset tunteet ovat tärkeitä, koska ne motivoivat voimakkaasti pääsyä pois uhkatilanteesta.
Ihmisellä ajatellaan olevan kuusi lajinkehityksessä muovautunutta perustunnetta:
mielihyvä, pelko, inho, suru, hämmästys ja viha. Perustunteet yhdistyvät tiettyihin kasvojen ilmeisiin, kehon asentoihin ja äänenpainoihin lähes kaikkialla maailmassa, mikä auttaa ihmisiä ennakoimaan toisiaan ja toimimaan ryhmissä. Niiden avulla voidaan arvioida esimerkiksi ketä välttää ja ketä lähestyä. Perustunteiden lisäksi voidaan erottaa erilaisia sosiaalisia tunteita, kuten häpeä ja ylpeys. (Nummenmaa & Hari 2016, 39–41, 45–46). Howen (2008, 67–68) mukaan ihmiset säätelevät tunteiden ilmaisuaan kulttuuristen normien mukaisesti. Eri kulttuureissa korostuvat eri tavoin yhteisyyttä tai erillisyyttä ilmaisevien tunteiden toivottavuus (esimerkiksi häpeä, syyllisyys, ystävällisyys, kunnioitus – viha, tyytyväisyys, ärsyyntyminen, ylpeys). Niin individualismia kuin
riippuvuuttakin korostavissa kulttuureissa ihmiset tasapainottelevat tunteiden ilmaisuissaan toisiin liittymistä ja omaan erillisyyttä tukevien tunteiden välillä.
Eleiden ja ilmeiden lisäksi myös katseella on merkittävä rooli sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Kosketuksen ohella katsekontaktissa molemmat osapuolet ovat yhtä aikaa antavana ja vastaanottavana osapuolena. Katsekontakti tuo hyvää mieltä ja lisää läheisyyden tunnetta. Katsekontaktin avulla koemme pääsevämme lähemmäs toista ihmistä ja se auttaa keskustelun luontevaa etenemistä. Saamme ikään kuin paremmin toisen ajatuksista kiinni. Toisen katseen kohteena oleminen voimistaa tietoisuutta itsestä: omista ajatuksista, tunteista ja arvoista, kuten myös tietoisuutta omasta kehosta ja sen tilasta sekä siitä, miltä toisten silmissä näyttää. Henkilökohtaisen kokemuksen, arviointien ja käyttäytymisen lisäksi katse vaikuttaa myös fysiologisiin vasteisiin. Se nostaa kehon autonomista vireystilaa sekä parantaa oppimista ja muistamista. (Hietanen 2016, 27, 30–
31, 34–36.)
Katse aktivoi samoja aivoalueita, joita tarvitaan toiset huomioon ottavissa tehtävissä.
Katsekontakti antaa myönteisen vaikutelman ja lisää prososiaalista käyttäytymistä. Ihmisen aivoissa katseen suuntaan analysoivat osat ovat hyvin samankaltaisia kuin sosiaalisesti tärkeää tietoa analysoivat osat. Kun ihminen pyrkii päättelemään jotain toisen mielenliikkeistä, aktivoituvat nämä niin sanotut ”sosiaaliset aivot”. Näin voidaan kutsua aivomekanismeja, jotka osallistuvat toisista yksilöistä saatavan tiedon analysoimiseen.
Tällaisia ovat esimerkiksi näköinfo kasvoista ja kehosta, yksilöiden erottaminen, liikesuoritukset, tunneilmaisujen tunnistaminen ja katseen suunta. Katseen suunta kertoo, mihin toisen ihmisen huomio on kiinnittynyt, ja se on samalla biologinen ja sosiaalinen signaali. (Hietanen 2016, 29, 32–36).