Nuorten syrjäytyminen

Niinistön blogikirjoituksissa talousteemojen lisäksi käsiteltiin gallupmittauksia (27.12.2011), vierasblogin kirjoittajia (24.10.2011) ja ihmisarvoa (26.1.2012) sekä tämän tutkielman kannalta tärkeää teemaa, nuorten syrjäytymistä (22.10.2011). Lähes jokainen tietää, tuntee tai on ainakin kuullut syrjäytyneestä nuoresta tai kokee muuten syyllisyyttä siitä, että on itse kenties sosiaalisessa hierarkiassa ylempänä kuin Niinistön tarkoittamat syrjäytyneet nuoret. Syrjäytyminen ja siitä seuraava ”pahoinvointi” voidaan nähdä Burken

tarkoittamana ”universaalina kokemuksena”, jonka kaikki ovat voineet kokea. Täten se voi olla myös tehokas symboli yhdistämään laajoja joukkoja tai ryhmiä. (Burke 1953, 149, 154.) Niinistön mukaan ”nuorten syrjäytyminen” on nimenomaan sosiaalisen hierarkian yläpäähän, ”hyvinvoiville” osoitettu teema: ”Kohdistan tämän sanoman erityisesti hyvinvoiville: Mitä vähemmän on pahoinvointia, sitä paremmin kaikki voivat” (Niinistö 22.10.2011).

”Nuorten syrjäytyminen alkaa olla periytyvää ja moni jää myös aikuisiässä erilleen yksinään. Ne ovat sekä yksilöille itselleen että yhteisölle korvaamattomia tappioita. Nuoria syrjäytyy yhden ikäluokan verran vaikka kaikki yhteiskunnalliset tahot ovat päättäväisesti syrjäytymistä torjumassa.

Tulee väistämättä uskottavuusongelma: haemmeko tosissamme ja löytyykö ylipäätään kunnon lääkettä?” (Niinistö 22.10.2011.)

Yllä olevassa sitaatissa on kiteytetty Niinistön sanoman ydin: nuoria syrjäytyy korvaamattoman paljon, vaikka asiaan ovat yrittäneet jo puuttua ”kaikki” tahot.

Metaforisesti voidaan todeta, että sairauden diagnoosi on annettu ja hoito on aloitettu, mutta lääkkeet eivät ole tehonneet. Tällä kertaa Niinistön pelastusdraaman puhdistautumisstrategiana on mortifikaatio. Niinistön ajatusmallissa näyttää olevan idea, jonka mukaan eri toimijoiden tai organisaatioiden yrittäessä torjua kaikin keinoin syrjäytymistä, tavalliset kansalaiset eivät ole samaan aikaan tehneet tarpeeksi omien läheistensä syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja vastuunsa kantamiseksi. Tämän vuoksi nuorten syrjäytyminen on aiheuttanut yleisössä kategorista syyllisyyttä, josta Niinistön täytyy yleisö kuljettaa puhdistautumisen kautta pelastukseen. Puhdistautumiseksi vaaditaan syyllisyyden tunnustamista ja vastuunottamista: ”Jokaisella tulee olla oikeus ottaa vastuuta itsestään ja läheisistään niin laajalle kuin kykenee. - - Jokainen meistä on kuitenkin tässä toimija, nuoresta vanhaan voi vaikuttaa omassa ympäristössään siihen, ettei joku lähellä ole ulkona.” (Niinistö 22.10.2011.)

Presidenttiehdokkaan mortifikaatioretoriikkaa on kuvattu esimerkiksi Brummettin (1981) analyysissä koskien Jimmy Carterin puheita Yhdysvaltain talousongelmista ja kansakunnan syyllisyydestä ylikulutukseen ja tuhlaamiseen. Kansakunnan syntien seurauksena ”tärkein hierarkia” eli maan talous oli heikentynyt. (ks. Brummett 1981, 257–

258.) Vaikka Niinistönkin retoriikassa keskitytään runsaasti talouteen, hän ei nähnyt talouden hierarkian olevan suomalaisten syytä, kuten edellisessä luvussa olen kuvannut.

Sen sijaan epätasapainossa on sosiaalinen hierarkia, koska suuri määrä nuoria on syrjäytymisen seurauksena putoamassa ulkopuolelle tai alaspäin hierarkiassa.

Siinä missä Carterin retoriikassa oli kyse siitä, mitä yleisö oli tehnyt väärin tai liikaa, Niinistön retoriikassa annetaan ymmärtää, että suomalaiset eivät ole tehneet tarpeeksi.

Niinistön (22.10.2011) mukaan suomalaiset eivät kanna sosiaalista vastuutaan: ”Usein kuulee, miten vastuu painaa tai sitä pitää suorastaan pakoilla - -.” Koska Niinistö osoitti viestinsä hyvinvoiville, voidaan tulkita vastuunpakoilun olevan myös yleisintä hyvinvoivien parissa. Puhe vastuusta ja vastuunpakoilusta näyttäisikin olevan kohdistettu erityisesti Niinistön oman puolueen kannattajille, sillä Niinistön kampanjan avauspuhe 22.10.2011 pidettiin kokoomuksen ylimääräisessä puoluekokouksessa.

Niinistön vastuupuheella on identifikaation kannalta kaksi erityistä merkitystä. Yhtäältä Niinistö näyttää erottautuvan tavallisesti kokoomuksen kannattajiin yhdistettävistä

”hyvinvoivista” ja heidän vastuunpakoilustaan. Tämä puolestaan tarjoaa tartuntapintaa myös muille kuin kokoomuksen kannattajille. Toisaalta hän pyrkii myös luomaan me-henkeä oman puolueensa kannattajissa: Niinistö kutsuu kaikkia hyvinvoivia liittymään hänen aloittamiinsa talkoisiin, joiden tarkoituksena on palauttaa järjestys sosiaaliseen hierarkiaan. Pahoinvoinnin vähentymisen seurauksena hyvinvoivienkin syyllisyys helpottaa ja asema paranee.

Puhdistautuminen nuorten syrjäytymisen aiheuttamasta syyllisyydestä tapahtuu mortifikaation kautta: yleisön on muutettava toimintamallinsa ja jokaisen on ryhdyttävä ottamaan omien mahdollisuuksiensa vastuuta ja huolehdittava, ettei kukaan ”- - hukkaa hyväänsä, niitä lahjoja, jotka saanut on” (Niinistö 22.10.2011). Näin Niinistön retoriikassa jumaltermiksi kohoaa ”vastuu”. Vastuu on Niinistön mukaan ”kaikessa elämässä jatkuvuuden edellytys”. Elintärkeästä roolistaan huolimatta vastuunottoa ei tule nähdä vaikeana tai raskaana, vaan ”luonnollisena” ja ”positiivisena” asiana ja oikeutena, jota kaikkien suomalaisten kannattaa käyttää. (Niinistö 22.10.2011.)

Vastuulle vastakkaista on paholaistermi ”vastuunpakoilu”. Substanssin paradoksin mukaisesti määriteltäessä, mitä jokin on, tulee aina määritelleeksi, mitä jokin ei ole (ks.

Burke 1969b, 21–23). Niinistön määritellessä vastuun elämän jatkuvuuden edellytykseksi, kääntäen huomataan, että vastuunpakoilulla on tuhoisat seuraukset: huono-osaisuus,

pahoinvointi ja nuorten syrjäytyminen lisääntyvät. Myös Niinistön ajatus pahoinvoinnin vähentymisestä ja siitä seuraavasta kaikkien aseman paranemisesta voidaan kääntää päälaelleen: mikäli pahoinvointi ja vastuunpakoilu lisääntyvät, kaikkien asema huononee.

Kuitenkin, mikäli suomalaiset kantavat vastuunsa, pelastusosio Niinistön tarinassa on palkitseva: ”Oikein mitoitettu, kullekin määränsä ja mahdollisuuksiensa mukaan, vastuullisuus tuo kantajalleen tyytyväisyyden ja onnen tunteen” (Niinistö 22.10.2011).

Onnen tunne ja hyvinvointi ovat siis riippuvaisia jokaisen, erityisesti hyvinvoivan, suomalaisen panoksesta pahoinvoinnin ja syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Tähän mennessä olen siis selvittänyt Niinistön kampanjaretoriikasta vallitsevan ongelman, sen vaatimat toimenpiteet ja kuvaillut pelastuksesta koittavaa autuutta. Vielä on kuitenkin epäselvää, miksi Niinistö olisi oikea johtaja nuorten syrjäytymisen ehkäisemisprosessissa.

Kampanjan avauspuheensa lopussa Niinistö (22.10.2011) huomauttaa presidentin roolin olevan tärkeä ”häviön ja häpeän hetkellä” ja korostaa, etteivät yhteiskunnan voittajat tarvitse presidenttiä. Identifikaation kannalta Niinistö pyrkii ironisesti voittamaan vaalit vetoamalla yhteiskunnan ”häviäjiin”. Lisäksi tämä on jatkoa erottautumiselle hänen omasta puolueestaan kokoomuksesta, joka keväällä 2011 voitti eduskuntavaalit. Blogikirjoitukset eivät kuitenkaan kuvaile Niinistöä pelastajan roolissa. Sen vuoksi Niinistön blogikirjoitukset kannattaakin sijoittaa tässä tapauksessa muuhun kampanjointiin: Niinistö lupasi tullessaan valituksi Suomen presidentiksi perustaa työryhmän pohtimaan keinoja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi (ks. Uimonen 2012, 301). Näin yleisön pelastuminen syrjäytymisen aiheuttamasta syyllisyydestä huipentuisi vasta Niinistön valinnan kautta. Samalla Niinistöstä tuli nuorten syrjäytymistä vastaan taistelevan kansanliikkeen symboli ja pelastaja.

Identifikaation näkökulmasta Niinistön strategia vaikuttaa erittäin taitavalta retoriselta valinnalta: hän tarjoaa valinnallaan hyvinvoiville mahdollisuuden kantaa vastuuta, jota hän peräänkuulutti yhteiskunnan elintärkeänä elementtinä. Huono-osaisemman kansanosan parissa Niinistöä ja yleisöä yhdisti ajatus hyvinvoivien liian vähäisestä roolista syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Myös Niinistön pelastustarinan pelastusosa kosketti erityisesti huono-osaista kansaa, sillä Niinistön tavoitteena oli nimenomaan vähentää pahoinvointia ja ehkäistä periytymiseen taipuvaista syrjäytymistä. Periytymiseen

viittaaminen on tehokas vetoamisen keino esimerkiksi perheellisiin äänestäjiin, joiden lapsilla voi olla vaara periytyvästi syrjäytyä tulevaisuudessa.