5. HAAVISTO – ASENTEENA YHTEISTYÖ
5.5 Asennemuutoksen ja sovinnon presidenttiehdokas
Haaviston tiedettiin edustavan seksuaalista vähemmistöä, vihreätä aatetta ja lisäksi Haaviston puoliso on Equadorista kotoisin. Toisaalta hän oli toiminut puolueensa puheenjohtajana ja ministerinä ja hänen tiedettiin meritoituneen presidentille tärkeällä ulkopolitiikan sektorilla. Ennakkoasetelma oli siis Haaviston kannalta kaksijakoinen.
Haavisto onnistui identifikaation näkökulmasta hyvin taiteilemaan erilaisten teemojen parissa koko kampanjansa ajan eikä hänen kampanjaansa ei leimannut yksipuolisuus.
Identifikaation näkökulmasta menestystekijöitä pohdittaessa on mielestäni huomattava Haaviston kyky kääntää ”pienuus” kampanjan eduksi. Tällä tarkoitan sitä, että Haavisto kykeni kääntämään tulokulmansa asioihin vähemmistöä koskevasta hänen
kampanjateemansa mukaisesti ”kokoaan suuremmaksi”, mikä tarkoitti esimerkiksi seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvien kiistojen sulauttamista laajemman ”kiusaamisen”
teeman alle. Ensiksi Haaviston täytyi tasapainoilla seksuaalisen suuntautumisen käsittelyssä vaalikampanjan aikana: ”Haavisto eli vakiintuneessa parisuhteessa, ja parisuhteen ’tavallisuutta’ painotettiin sekä kampanjan että tiedotusvälineiden toimesta.”
(Railo 2012b, 113) Toiseksi virallisessa kampanjassa Haaviston seksuaalista suuntautumista käsiteltiin vain vähän ja varoen. Kolmanneksi vapaaehtoisten perustama varjokampanja (kakkonenonykkonen.fi) käsitteli Haaviston seksuaalista suuntautumista muun muassa Fingerpori-piirtäjä Pertti Jarlan humorististen piirrosten kautta (ks. esim.
Suomen Kuvalehti 2012a).
Tulkitsen kuitenkin Haaviston tuoneen esiin homoseksuaalisuuden ympärillä vallitsevan konfliktin käyttämänsä paholaistermin ”kiusaamisen” kautta myös virallisessa kampanjassaan. Kiusaamisen lopettamisen puolesta puhuminen rakennettiin identifikaation näkökulmasta laajoja joukkoja yhdistäväksi tekijäksi, jopa transsendenttiseksi, koko Suomen menestyksen edellytykseksi. Tämän teeman alle Haavisto pystyi kokoamaan niin seksuaalivähemmistön kuin muidenkin ihmisryhmien tai yksilöiden kokeman syyllisyyden, pelon tai epävarmuuden, joka on syntynyt kiusaamisen tai syrjäytymisen kokemuksista.
Haaviston oma transsendenttinen rooli toimijana, joka kykenee sovintoon sekä kiusaajien että kiusattujen kanssa, on presidenttiehdokkaan pyrkimystä identifioitua mahdollisimman laajan äänestäjäkunnan kanssa.
Toinen teema, jonka Haavisto kykeni laajentamaan jopa vastapuolia yhdistäväksi teemaksi, oli kansainvälisyyden painottaminen suomalaisuutta unohtamatta. Kansainvälisyyttä ja yhteistyötä vaatinut, EU-myönteinen ja ulkopolitiikan saralla meritoitunut Haavisto onnistui korostamaan myös suomalaisuutta kulttuurin ja taiteen kautta blogikirjoituksissaan ja uudenvuodenpuheessaan. Merkittävää blogikirjoitusten retoriikan kannalta on Haaviston esittäytyminen sovittelevana osapuolena kamppailulle, jota Mickelssonin (2015, 314) mukaan kävivät yhtäältä ”globalisaatio- ja integraatiomyönteiset” ja ”nationalistiset” mielipiteet, ja toisaalta ”vapaamieliset” ja
”konservatiiviset” mielipiteet. Haaviston retoriikassa muutoksen suomalaisessa yhteiskunnassa tuli tapahtua juuri asenteissa kansainvälistä yhteistyötä kohtaan.
Myös puoluepolitiikan osalta Haaviston voidaan katsoa yhdistäneen sekä vihreiden kannattajia että laajempia kansanryhmiä. Vihreiden on tulkittu jääneen Haaviston kampanjassa taka-alalle (ks. esim. Eranti ja Lindman 2014, 103, 108). Haaviston kampanjasta tehty kirja vahvistaa tämän olleen tietoista toimintaa (Kämppi ja Lähde 2012, 292). Tästä huolimatta Haavisto toi blogikirjoituksissa esille useita vihreille tärkeitä teemoja, kuten joukkoliikenteen ja eläinsuojelun (ks. Haavisto 11.11.2011, 6.1.2012, 8.1.2012). Myös Lehmusvirta (2012, 49, 52, 55) on pro gradu-tutkielmassaan huomauttanut, että Haavisto huomioi selvästi myös puoluetaustansa blogikirjoituksissaan.
Haavisto koetti taiteilla valinnoillaan kampanjassaan niin, että hän säilyttäisi suosionsa puoluekentän silmissä maksimaalisen ideologisen ja myös taloudellisen tuen saavuttamiseksi, mutta olisi myös mahdollisimman helposti lähestyttävä ehdokas äänestäjille, jotka eivät perinteisesti äänestä vihreitä.
Yhteenvetona voidaan todeta Haaviston identifikaatioprojektin pääkohdat:
1) Haavisto identifioitui kansainvälisen yhteistyön korostajana ja ehdokkaana.
Kansainvälinen yhteistyö on Suomen velvollisuus ja taloudellisen menestyksen edellytys.
2) Korostaessaan kansainvälisyyden tärkeyttä, Haavisto ei kuitenkaan halunnut erottautua suomalaisuudesta. Suomalaisuutta Haavisto korosti kulttuurin näkökulmasta. Kulttuurin merkitys oli muutoinkin Haaviston retoriikassa moninainen: se osoitti, kuinka kansainvälisyys on ollut ja on edelleen yhdistettävissä suomalaisuuteen. Lisäksi kulttuurilla oli yhdistävä vaikutus erityisesti kulttuuri- ja taiteilijapiireissä. Haaviston kampanjaan lähti mukaan suuri määrä taiteilijoita, kirjailijoita, muusikoita ja muita kulttuurielämän edustajia.
Tukijat voivat myös osaltaan edistää yhteisen tartuntapinnan löytämistä äänestäjän ja ehdokkaan välillä: mikäli äänestäjä on mieltynyt vaikkapa paluun tehneen Ultra Bran kantaaottaviin sanoituksiin, hän saattaa välillisesti ajatella Haaviston olevan oikea ehdokas hänelle, koska Ultra Bra ja monet muut muusikot esiintyivät Haaviston tukikonsertissa.
3) Metonymisesti Haavisto edusti laadullista ”sovintoa”, joka ilmeni ”valtakunnan sovittelija” Haavistossa ja hänen vierailussaan Teuvo Hakkaraisen luona. Sovintoa ja yhteistyötä tarvittiin Suomessa niin työelämässä, politiikassa kuin kaikkien kansalaistenkin kesken, jotta Suomi pystyisi toimimaan täysillä tehoilla myös
tulevaisuudessa. Kansainvälisesti sovittelua ja diplomatiaa tarvittiin erityisesti kriisimaissa sekä Ottawan sopimuksen voimaansaattamisessa eri maissa.
4) Haavisto identifioitui myös aktiivisen työllistämispolitiikan ja työntekijöiden oikeuksien puolestapuhujana. Haavisto varoitti tekemästä Suomea ”halpispotkujen”
maaksi. Hän vaati hallitukselta ”yhteiskunnallista johtajuutta” ja yrityksiltä
”yhteiskuntavastuuta”.
Identifikaatio ja erottautuminen esiintyvät rintarinnan. Kansainvälisen yhteistyön ja suomalaisuuden korostaminen taiteen ja kulttuurin kautta yhdistettynä Haaviston taustaan siviilipalvelusmiehenä, seksuaalisen vähemmistön edustajana ja kirkkoon kuulumattomana ehdokkaana ei tarjonnut riittävää samastumispintaa perinteiselle kotia, uskontoa ja isänmaata korostavalle kansanryhmälle, kuten myös Tilli (2012b, 76–77) on huomauttanut.
Lisäksi identifioitumisprosessi työväen kanssa ei kenties ollut riittävän tehokas, sillä vaikka Haavisto pyrki edistämään työntekijöiden irtisanomisten vaikeuttamista, hän ojensi vastuun tehtävästä suoraan työmarkkinaosapuolille ja hallitukselle.
Eurokriisiä koskien Haavisto julkaisi vihreiden eduskunnassa pitämän ryhmäpuheenvuoron blogissaan (8.9.2011), mutta esimerkiksi kampanjan nimikkopuheessaan Haavisto huomauttaa, että Suomen menestys on riippuvainen kyvystä tehdä yhteistyötä ”maailman nousevien talouksien kanssa”, jotka ”eivät ole tällä hetkellä Euroopassa” (Haavisto 8.6.2011, 4.9.2011a). Voidaan jopa todeta, että Haavisto ei presidenttiehdokkaana halunnut ottaa kantaa eurokriisiin ja EU-politiikkaan, ainakaan blogikirjoituksissaan:
”Sekä Suomen että Euroopan Unionin poliittinen järjestelmä on saanut kansalaisilta paljon aiheellista kritiikkiä: - Yhä useammin puheenvuoroissa vaaditaan valtaoikeuksiltaan vahvan presidentin paluuta. Tästä olen toista mieltä.” (Haavisto 8.6.2011.)
Haavisto siis myönsi kritiikin EU:ta kohtaan olevan aiheellista, mutta ei tulkintani mukaan presidenttinä puuttuisi kehitykseen. Sen sijaan hän ilmoitti olevansa parlamentarismin kannattaja (Haavisto 8.6.2011). Eurokriisi oli kuitenkin median ja vastaehdokkaiden tärkeimpiä teemoja presidentinvaalin alla. Kenties Haavisto ei näin kyennyt tarjoamaan itsestään riittävän vahvaa symbolia eurokriisin pelastajana, vaan pelastus jäi Haaviston omien käsien ulottumattomiin. Tästä huolimatta Haavisto menestyi kansainvälisyyttä ja yhteistyötä korostavalla retoriikallaan lähtökohdat huomioon ottaen paremmin kuin monikaan olisi odottanut.