Jeesuksen vertaukset ovat olleet olemassa pari tuhatta vuotta, mutta niitä on tutkittu tieteellisesti vasta hieman runsas sata vuotta. Vuosisatojen aikana vertaukset on ehditty tulkita sekä jälleenrakentaa lukemattomia kertoja. Niiden sisältöä on analysoitu esimerkiksi kristologisessa tai eettisessä valossa, ja toisaalta niitä on pyritty rakentamaan uudelleen historiantutkimuksen perusteella.107
Adolf Jülicher vaikutti 1800- ja 1900 -luvun taitteessa ja häntä pidetään modernia vertaustutkimusta muuttaneena tutkijana.108 Hän loi tietä ajatukselle, että vertaus tulisi voida rekonstruoida alkuperäisessä muodossaan.109 Hänen oleellinen löytönsä oli allegorisen110 vertaustulkinnan torjuminen. Tämä heijastuu Jülicherin käsityksestä vertauksen luonteesta sekä vertauksen traditiohistoriasta.
106 Sana vertaus on peräisin ja käännös kreikankielen sanasta παραβολη jota käytetään Septuagintassa.
Sinne se on käännetty heprean kielen sanasta mashal. Heprean kielen sanalla mashal on laajempi merkitys, kuin mitä παραβολη sisältää. (Zimmermann 2009, 164‒6, Ollilainen 2011, 19‒20.)
107 Thurén 2014, 3‒4.
108 Snodgrass 2008, 5. Adolf Jülicherin kaksiosainen teos Die Gleichnisreden Jesu ilmestyi vuonna 1899.
109 Snodgrass 2008, 6.
110 Allegoria tarkoittaa tapahtuman tai asian vertauskuvallista esittämistä. Allegorisointi sisältää asian tai tapahtuman hengellistävän ulottuvuuden. (Teinonen 1999, 22.) Thurén (2015) nostaa allegorisoinnista esiin kolme kriittistä seikkaa. Ensinnäkin, Jeesuksen sanoma vertauksessa muuttuu perustelusta väitteeksi.
Toiseksi, allegorisoinnin tuottamaa lopputulosta on vaikeaa hallita, sillä vertauksesta voidaan erilaisten rinnastuksien myötä löytää mitä vain. Kolmanneksi, allegorisointi johtaa mielenkiinnon pois vertauksen varsinaisesta sanoman tähtäyspisteestä (punch line). (Thurén 2015, 24.)
21
Thurén (2014) nostaa esiin osittaisesta kritiikistä huolimatta, että Jülicherin tapa keskittyä vertauksen yhteen yksityiskohtaan on kerronnan tutkimuksen kannalta hyvä asia.111 Keskeistä hänen vertausmääritelmässään on, että kuvapuheet jakautuvat metaforaan ja vertauskuvaan. Metafora ja sen pidempi muoto allegoria ovat kielikuvia, jotka tarvitsevat monesti selitystä.112 Jülicherin mukaan evankelistat käyttivät kreikan sanaa παραβολη kuvaamaan laajalti erilaisia kuvapuheita. Evankelistat eivät nimenneet vertauksiksi sellaisia tekstejä, joita kutsutaan nykyään vertauksiksi. Jülicher painottaa, että evankelistat pitivät Jeesuksen vertauksia allegorioina.113
Jülicher erotteli selkeästi toisistaan Jeesuksen vertaukset sekä juutalaisen rabbiinisen vertausperinteen. Hänen mukaansa Jeesuksen vertaukset ovat retorisesti vaikuttavia.
Rabbiiniset vertaukset eivät puolestaan pakota vastaanottajaa yhtä voimakkaasti tiettyyn haluttuun ajatteluun, kuten Jeesuksen vertaukset tekevät. Jülicher kutsuukin Jeesuksen vertauksia niin muodollisesti kuin sisällöllisesti ainutlaatuisiksi. Hänen mukaan tämän takia Jeesuksen vertauksilla ei voida ajatella olevan juutalaista alkuperää.114
Jülicheriä kritisoi hänen aikalaisensa Paul Fiebig.115 Hän korosti, että Jeesuksen vertausten ja rabbiinisten vertausten rakenteiden välillä on monia samanlaisuuksia, kuten alkukysymys ja loppusovellus.116 Myös Gerd Theissen ja Anette Merz ovat tiedostaneet yhtäläisyyden Jeesuksen vertausten ja toisen temppelin juutalaisuuden sekä rabbiinisen vertaustradition välillä. Vertausten historia avautuukin heidän näkökulmassaan syvälle juutalaiseen historiaan, profeettakirjojen ja psalmien kuvakieleen. Jeesuksen vertaukset nähdään rabbiinisen vertaushistorian uutena vaiheena. Theissen & Merz näkevät kuitenkin myös hellenistisen tradition vaikutuksen
111 Thurén 2014, 15.
112 Snodgrass 2008, 5‒6, 15‒16. Allegorian merkitys on abstrakti ja katoaa helposti. Vertauskuvat ja vertaukset puolestaan ikään kuin selittävät itse itseään ja sanoma jää elämään. (Snodgrass 2008, 5, 15‒16;
Ollilainen 2011, 130.)
113 Ollilainen 2011, 131.
114 Ollilainen 2011, 131.
115 Zimmermann 2009, 160. Paul Fiebig julkaisi kaksi vertaustutkimusta, vuosina 1904 ja 1912. Hänen oleellinen löytönsä oli vertailla rabbiinisia vertauksia juutalaisista lähteistä (Mishna, Tosefta, Mekilta ja Talmudit) evankeliumien vertauksiin. (Ollilainen 2011, 131.)
116 Ollilainen 2011, 131‒3.
22
Jeesuksen vertauksissa.117 Nykytutkimuksessa Jeesuksen vertausten ja rabbiinisen vertaustradition yhteyttä pidetään täysin selvänä.118
Joachim Jeremiasta119 pidetään vertaustutkimuksessa arvostettuna tutkijana, joka kritisoi Jülicherin näkemystä siitä, että vertaukset tähtäisivät yhteen ja parhaimpaan mahdolliseen yleiseen eettiseen arvoon. Jeremias korostaa, että tutkijan tulisi hakeutua vertauksen äärelle siten, että sen merkitys avautuisi alkuperäisessä kontekstissaan.
Hänen mukaan Jeesuksen vertaukset ovat kokonaisuudessaan taitavia, selkeitä ja helposti ymmärrettäviä.120 Tämä on mielestäni mielenkiintoinen näkökulma siihen nähden, että vertauksia pyritään selittämään pois sanomastaan tai niitä pidetään vaikeina. Sanoma siis saattaa tuntua niin vaativalta tai jopa mahdottomalta, että on helpompaa kiertää tai torjua se, kuin hyväksyä sen olemassaoloa.
Jeremias ajattelee vertausten muuttuneen, kun ne ovat siirtyneet Jeesukselta varhaiskristilliseen ympäristöön. Alkuperäisessä ympäristössä vertauksilla oli tietty kuulijakunta ja näin vertauksilla oli erityinen sanoma historiallisessa tilanteessa.121 Jeremiaksen mukaan kontekstin ymmärtäminen edellyttää tutkijalta vertausta ympäröineeseen kulttuuriseen, sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen perehtymistä. Tutkimuksistaan huolimatta, Jeremias ei kuitenkaan rakentanut vertausteoriaa, toisin kuin monet muut tutkijat ovat tehneet.122
Kenneth Bailey (1983) on vertausten tutkija, joka on perehtynyt Luukkaan evankeliumin vertauksiin.123 Hän korostaa historiallis-esteettistä tutkimusotetta, joka huomioi vertausten tutkimuksessa kirjallisen taustan lisäksi kulttuuritaustan selvittämistä mahdollisimman alkuperäisistä lähteistä.124 Bailey pyrkii hahmottamaan tekstin rakenteen, jotta tutkijan olisi helpommin mahdollista huomata vertauksen
117 Ollilainen 2011, 138‒9.
118 Ollilainen 2011, 133. Ollilainen viittaa tässä kohdassa Warren S. Kissingerin (1979) teokseen Parables (83).
119 Hänen teostaan Die Gleichnisse Jesu (1947) on julkaistu monilla eri kielillä ja sitä voidaan pitää vertaustutkimuksen eniten julkaistuna teoksena. (Ollilainen 2011, 133.)
120 Ollilainen 2011, 134.
121 Ollilainen 2011, 133‒5.
122 Ollilainen 2011, 134‒5
123 Ollilainen 2011, 136.
124 Bailey 1983, 30. Bailey hyödyntää varhaisia raamatunkäännöksiä, saatavilla olevia primaarilähteitä sekä omaa Lähi-idän kulttuurien tuntemustaan. (Bailey 1983, 16‒26, 30.)
23
kliimaksi, lakipiste ja yksityiskohtien merkitys kokonaisuuden kannalta. Hän määrittelee, että vertaus koostuu kolmesta osasta:
1. Vertauskohta, joka koskettaa vastaanottajan maailmaa, on symboli.
2. Vertaus pyrkii vaikuttamaan vastaanottajaan tietyllä tavalla eli vertaus tähtää yhteen tiettyyn lopputulokseen.
3. Vastaanottajan tekemä johtopäätös vertauksen sanomasta perustuu tiettyihin teologisiin teemoihin, joiden ymmärtämistä vertauksen sanoman kokonaisvaltainen hahmottaminen vaatii eli puhutaan teologisesta ryppäästä.125 Bailey hylkää vertaustutkimuksessa hellenistisen retoriikan hyödyntämisen ja korostaa kulttuuris-kirjallista otetta, missä nousee esiin Vanhan testamentin runollisten erityispiirteiden luokittelu.126
Edellä esiin tulleiden tutkijoiden näkökulmaa vertaustutkimuksessa yhdistää pyrkimys historiallisen kontekstin ymmärtämiseen tai kulttuurisen ja sosiaalisen taustan rekonstruoiminen vertauksen ymmärtämiseksi. Uudenlaista näkemystä edustavat Klyne R. Snodgrass (2008) ja Charles Hedrick (1994), jotka painottavat vertauksen tunnistamista sen tarkoituksen perusteella.127 Hedrick luonnehtii, vertaukset ilmentävät kuvainnollisella tasolla Jumalan valtakunnan salaisuutta.128 Hän painottaa, että Jeesus on puhunut vertaukset oman aikansa kontekstissa.129 Hedrick huomauttaa, että Jeesus on ollut taitava puhuja, joka on luonut kertomuksia ilmaistakseen haluamansa asian.130 Näin ollen Jeesus myös tarkoittaa sitä, mitä vertauksissa sanoo.131 Tämä kumoaa perinteiset vertauksien auki selittämisen perusteet.132 Hedrick tutkii vertauksia proosan ja runouden tutkimuksen perusteita hyödyntäen ja soveltaen.
Snodgrass (2008) kulkee Hedrickin kanssa samoilla jalanjäljillä tiivistäessään, että vertaukset ovat maallisia kertomuksia taivaallisella eskatologisella sisällöllä. Hän lisää, että jotkut vertaukset sisältävät kuitenkin vahvemmin opetuksen maallista elämää
125 Ollilainen 2011, 137. Ollilainen viittaa tässä Baileyn (1983) teokseen Poet & Peasant (37‒43).
126 Ollilainen 2011, 137.
127 Thurén 2015, 26‒7.
128 Hedrick 1994, 7–8.
129 Hedrick 1994, 8–9.
130 Hedrick 1994, 35.
131 Hedrick 1994, 57.
132 Hedrick 1994, 57–8.
24
varten.133 Vertaus voi olla pidempi erilaisia vaiheita sisältävä kertomus tai lyhyehkö
kerronnallinen sanonta, joka liittyy oleellisesti tekstiyhteyteensä.134 Snodgrass jaottelee vertaukset viiteen kategoriaan niiden muodon ja merkityksen
perusteella:
1. Aforistiset sanonnat
2. Yhtäläisyyttä kuvaavat vertaukset (kaksinkertainen sisältö) 3. Kysyvät vertaukset (kaksinkertainen sisältö)
4. Kerronnalliset vertaukset
a. epäsuora vertaus (kaksinkertainen sisältö) b. juridinen vertaus
c. yksinkertainen epäsuora vertaus eli esimerkkikertomus 5. ”Kuinka paljon enemmän” –vertaukset.135
Kaksinkertainen sisältö (kohdissa 2., 3. ja 4.a.) kertoo siitä, että vertauksessa kuvailtava asia on toinen, kuin mitä se konkreettisesti on. Kuitenkin vertauksessa esiintyvä ja todellisuudessa oleva asia ovat laajennetussa merkityksessä samaa asiaa. Erimerkiksi, he ovat kuin lampaita ilman paimenta.136 Kohdassa 4.c. esimerkkikertomus viittaa vertaukseen, jonka sanoma on yksinkertaisen selkeä: tee tai älä tee näin (kuten vertauksessa). Vertaus voi olla pidempi erilaisia vaiheita sisältävä kertomus tai
lyhyehkö kerronnallinen sanonta, joka liittyy oleellisesti tekstiyhteyteensä.137 Yhden tällä hetkellä arvostetun vertaustutkijan, Ruben Zimmermannin (2009) mukaan
merkittävä osa tutkijoista on keskittynyt vertausten historiallisen taustan tutkimiseen (rakenteen tutkimuksen, äänen tai tekstin taustalla olevan tyylin analysoinnin painotuksilla) ja samalla ohittanut itse tekstin sisällön.138 Hän korostaa, että vertaukset ovat Jeesuksen sanoittamia ja kertomia.139 Zimmermannilla on vertauksiin
133 Snodgrass 2008, 7.
134 Snodgrass 2008, 7–8.
135 Snodgrass 2008, 11.
136 Snodgrass 2008, 12.
137 Snodgrass 2008, 7–8.
138 Zimmermann 2009, 158–159.
139 Zimmermann arvioi, että Jeesus puhui Jumalasta kuvailevasti (erityisesti tämä näkyy juuri vertauksissa). Tässä on hänen mukaan myös vertauskuvallinen yhtymäkohta kristologiseen tosiasiaan,
25
hermeneuttinen näkökulma. Hänen mukaan vertaukset auttavat ihmistä ymmärtämään Jumalaa. Tämän lisäksi ymmärtämisen prosessi avaa syvällisemmän näkökulman ihmistä itseään sekä luomakuntaa kohtaan.140 Zimmermann kritisoi Jeremiaksen näkemystä siitä, että Jeesuksen kertomat vertaukset olisivat muuttuneet, kun niitä on taltioitu.141 Näin hän haastaa Jeesuksen sanojen rekonstruointipyrkimykset ja korostaa, ettei vertausten ympärillä olevaa tilannetta ole syytä selittää auki, vaan tutkimuksessa tulisi keskittyä Jeesuksen puheiden sanomaan.142 Sekä Snodgrassin että Zimmermannin mukaan vertauksen kontekstia ei kuitenkaan voi täysin sivuuttaa, koska ne ovat juurtuneet tiettyyn kohtaan tekstiyhteyteensä kerronnassa. 143
Thurén (2014) on tehnyt uraa uurtavaa vertaustutkimusta erityisesti Luukkaan vertausten parissa. Hän painottaa, ettei Jeesus opeta uusia asioita vertauksiensa avulla:
hän puhuu yleisesti hyväksyttyjä sisältöjä sekä tuo esiin tietoa, jota pidetään järkevänä.
Vertaukset ovat johdonmukaisia ja niiden vaikuttavuus perustuu vastaanottajien mielessä olevien asioiden heijastamiseen. Ensin Jeesus ikään kuin etäännyttää vertauksen avulla kuulijan omasta kysymyksestään tai ongelmastaan. Lopulta, kun kuulija on omaksunut vertauksessa olevan periaatteen, hän tulee todennäköisesti soveltaneeksi periaatetta omaan tilanteeseensa.144
Thurén korostaa, että vertauksen tulkinnan tulisi nousta vertauksesta ja sen kehyskertomuksesta.145 Hän on luonut tulkintaa varten viisiosaisen säännön. Avain vertausten ymmärrykseen on se, että pyrkii löytämään sisällöstä tähtäyspisteen.146 Thurén huomauttaa, että uusimmat vertaustutkimukset pyrkivät soveltamaan tulkinnan uusia keinoja, mutta niissä mennään hyvistä pyrkimyksistä huolimatta kuitenkin liikaa teologisia rakennelmia tai historiantutkimusta kohti.147 Thurén esimerkiksi kritisoi Snodgrassia (2008), joka korostaa ensimmäisen vuosisadan kulttuurihistorian tuntemisen merkitystä.148 Lisäksi hän ottaa kantaa allegorisiin selityksiin siten, että olisi
että Kristus itse on Jumalan kuva (2. Kor. 4:4, Kol. 1:15), joka tekee Jumalan näkyväksi (Joh. 14:7). Näin siis vertausten kertoja itse on vertauskuva Jumalasta. (Zimmermann 2009, 163.)
140 Zimmermann 2007, 10.
141 Zimmermann 2009, 162.
142 Zimmermann 2009, 162–3.
143 Snodgrass 2008, 26; Zimmermann 2009, 167.
144 Thurén 2015, 18–9.
145 Thurén 2015, 28.
146 Thurén 2014, 14.
147 Thurén 2015, 28.
148 Thurén 2015, 29.
26
parempi hyödyntää juutalaista qal wahomer -periaatetta149: kun näyttää siltä, että vertauksen hahmot kuvaavat todellisuutta, silloin se mikä pätee pienissä asioissa, pätee myös suuremmissa.150