Mitä sosiaaliset oikeudet ovat

”Sosiaaliset oikeudet ovat julkista valtaa velvoittavia kansalaisten oikeuksia. Ne var-mistavat tietyn hyvinvoinnin tason, joka on riippumaton henkilön omasta kyvys-tä hankkia toimeentulo tai huolenpito.” Jokaisessa maassa määritellään niiden omat sosiaaliset oikeudet. Eri valtioiden välillä on eroa siinä, mitä sosiaalisiin oikeuksiin luetaan, ja myös länsivaltioiden välillä on eroja. (Pajukoski 2011, 79.) Harisalon ja Miettisen (2004, 115) mukaan sosiaalisten oikeuksien määrä kertoo hyvinvointival-tion kehitysasteesta.

Sosiaaliset oikeudet nousivat kunnolla keskusteluihin 1800-luvulla. Rautiainen (2017) tuo esiin, että taloushistorioitsija Polanyin (2001) mukaan sosiaaliset oikeu-det nousivat tällöin vastaiskuksi markkinavoimille. Hänen mukaan 1800–1900-lu-vuilla sosiaaliset oikeudet ”muotoutuivat työväen ja porvariston välisessä kamppai-lussa”. Yksi tunnetuimmista sosiaalisia oikeuksia pohtineista tutkijoista on sosiologi T. H. Marshall. Hän kirjoitti sosiaalisista oikeuksista toisen maailmansodan jälkeen.

Hän kuvasi sosiaalisia oikeuksia luokkaeroja tasapainottavana välineenä ja piti hy-vinvointipalveluita tärkeinä. (Rautiainen 2017, 25–30.) Käsitteenä sosiaalinen oikeus liitetäänkin usein Marshalliin (1893–1981). Hän on nostanut esiin kolme hyvinvoin-tivaltion kehityksen liittyvää kansalaisuuden elementtiä, joita ovat yksityisoikeudelli-set, poliittiset ja sosiaaliset oikeudet. Kansalaisten oikeudet laajenivat yksityisoikeu-dellisista oikeuksista sosiaalisiin oikeuksiin. (Nummela 2011, 36; Kokkonen 2016, 268.)

Suomeen keskustelu sosiaalisista oikeuksista tuli kansainväliseen kehitykseen ver-rattuna myöhään. Yleisemminkin ihmisoikeuksista alettiin Suomessa keskustella laajasti vasta 1990-luvun aikana. Suomi liittyi vuonna 1989 Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimukseen. Tämä sekä vuonna 1995 toteutettu perusoikeusuudistus vahvistivat ihmisoikeusmyönteistä ajattelutapaa Suomessa. (Rautiainen 2017, 27.) Sosiaalisista oikeuksista puhutaan yleensä laajemmin TSS-oikeuksina. Tämä pitää si-sällään taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet. (Nummela 2011, 37; Kela 2019a.) Ne sisällytettiin perusoikeusjärjestelmään vuoden 1995 perusoikeusuudis-tuksessa (Lavapuro ym. 2016, 26). Perusoikeusuudistus oli pohjana vuonna 2000 voi-maan tulleelle perustuslaille (Lavapuro ym. 2016, 191; Rautiainen 2017, 27). Sosiaa-liset oikeudet voivat tarkoittaa sekä taloudellisia oikeuksia että oikeutta palveluihin (Nummela 2011, 40).

Sosiaaliset oikeudet luovat turvaa etenkin silloin, kun ihmiset kohtaavat sosiaalisia riskejä (Rautiainen 2017, 21). Ihmiset voivat elämänsä aikana kohdata monenlaisia hyvinvointiin ja toimeentuloon liittyviä riskejä (Havakka 2018, 124). Tutkimuskir-jallisuudessa sosiaaliset riskit luokitellaan vanhoihin ja uusiin riskeihin. Vanhoihin riskeihin luetaan muun muassa sairastuminen, työttömyys, raskaus ja ikääntyminen.

Uusiksi riskeiksi voidaan lukea muun muassa perherakenteiden muutokset, palkka-työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen, työmarkkinoiden muutokset, osaamisen puute ja syrjäytyminen. (Poutanen 2010, 181–189.)

Rautiainen (2017, 29) on kuvannut, että sosiaalisten oikeuksien perustaso on mää-ritelty kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. Kansallisella tasolla sosiaaliset oi-keudet voidaan määrittää perustasoa paremmiksi perustuslailla. Lisäksi tavallisella lailla voidaan määrittää sellaisia sosiaalisia oikeuksia, joita ei edellytetä kansainväli-sissä ihmisoikeussopimuksissa tai perustuslaissa. Kansainvälisellä tasolla tärkeimpiä sopimuksia ovat YK:n taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (SopS 6/1976) ja Euroopan neuvoston jäsenvaltioiden solmima Euroopan sosiaalinen peruskirja (SopS 78–80/2002). Lisäksi sosiaalista tur-vallisuutta suojaavat YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kan-sainvälisen yleissopimuksen (SopS 7–8/1976) tietyt artiklat sekä Euroopan ihmis-oikeussopimus (SopS 18–19/1990). (Kalliomaa-Puha ja Tuovinen 2017, 11–12.) Suomen perustuslaissa olevat TSS-oikeuksia koskevat säännökset ovat ”oikeus ope-tukseen ja sivistykseen, johon sisältyvät oikeus maksuttomaan perusopeope-tukseen, oi-keus saada muuta opetusta ja kehittää itseään sekä tieteen, taiteen ja ylimmän ope-tuksen vapaus (16 §), oikeus työhön, jonka ainesosia ovat muun muassa työvoiman suoja ja työllisyyden edistämisvelvoite (18 §) ja sosiaaliset oikeudet. Sosiaalisista oi-keuksista on säädetty seuraavilla pykälillä:

• oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon (19.1 §)

• perustoimeentulon turva (19.2 §)

• sosiaali- ja terveyspalvelujen turvaaminen (19.3 §)

• väestön terveyden edistäminen (19.3 §)

• perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien tukeminen (19.3 §) sekä asu-misen edistäminen (19.4 §).” (Tuori ja Kotkas 2016, 239.)

Suomessa sosiaalisten oikeuksien toteutumista on pyritty varmistamaan perustuslain lisäksi tavallisella lainsäädännöllä ja hallinnollisella ohjauksella (Nummela 2011, 40).

Tavallisella lainsäädännöllä määritellään tarkemmalla tasolla etuus- ja palvelumuo-doista, niiden saamisedellytyksistä ja tarveharkinnasta sekä menettelymuodoista (Lavapuro ym. 2016, 27).

Sosiaalisten oikeuksien perusta on Suomessa kirjattu perustuslakiin (Pajukoski 2011, 82). Perustuslain 22. pykälän mukaan vastuu perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteuttamisesta on julkisella vallalla. Ensisijainen toteuttamisvastuu on siis valtiolla.

Kuntien vastuu sosiaalisten oikeuksien toteuttajana määräytyy pääsääntöisesti taval-lisen lainsäädännön kautta. Esimerkiksi perustuslaissa on säädetty (19.3 §) oikeudes-ta riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Tavallisella lainsäädännöllä määritellään,

että vastuu näiden oikeuksien toimeenpanemisesta on ennen kaikkea kunnilla (Lava-puro ym. 2016, 29–30; Tuori ja Kotkas 2016, 287).

Sosiaalisten oikeuksien vahvuutta säädellään määräysten avulla. Subjektiiviset oi-keudet ovat vahvimmat. Subjektiiviset oioi-keudet tarkoittavat pääsääntöisesti oikeutta etuuteen tai palveluun, joissa ei ole harkintavaltaa. Käytännössä kuitenkin subjektii-viset oikeudet voivat olla hankalia määritellä, tai niihin voi liittyä harkinnanvarai-suutta silloin, kun saamisedellytykset eivät ole täysin selvät. Määrittely on hankalaa esimerkiksi, jos etuuden tai palvelun saamisen ehtoihin liittyy henkilön ominaisuuk-siin tai elämäntilanteeseen liittyviä asioita. (Tällä lailla sosiaaliturvaa 2016, 92.) Sub-jektiivisten oikeuksien lisäksi oikeudet voidaan jakaa määrärahasidonnaisiin ja va-paaehtoisiin etuuksiin ja palveluihin (Pajukoski 2006, 29).

Perustuslain 19. pykälän 1. momentissa taattu oikeus välttämättömään toimeentu-loon ja huolenpitoon on subjektiivinen oikeus. Sen toteuttamista kuitenkin ohjataan käytännössä tavallisella lainsäädännöllä. (Tällä lailla sosiaaliturvaa 2006, 21; Paju-koski 2011, 82–83.) Subjektiivisia oikeuksia ovat perustuslain 19. pykälän 2. momen-tissa mainitut työttömyyden, sairauden, työkyvyttömyyden, vanhuuden ja perheen huoltajan kuolemaa käsitteleviä tilanteita koskevat etuudet (L 731/1999; Pajukoski 2011, 83). Subjektiivisia oikeuksia ovat myös tavallisella lailla säädetyt toimeentulo-tuki, kotihoidon tuki sekä oikeus päivähoitoon ja oikeus joihinkin vaikeavammaisten ja lastensuojelun palveluihin (Pajukoski 2011, 83). Rahamääräiset etuudet kuuluvat pääosin subjektiivisten oikeuksien piiriin, kun taas palveluista suurin osa on määrä-rahasidonnaisia (Tällä lailla sosiaaliturvaa 2016, 14).

Vaikka toimeentulotuesta on säädetty tavallisella lailla, perustuslakivaliokunta on katsonut, että toimeentulotukea voidaan pitää etuutena, joka toteuttaa perustuslain 19. pykälän 1. momentissa tarkoitettua oikeutta välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Perustuslain 19. pykälän 3. momentissa on turvattu jokaisen oikeus riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Myös näistä säädetään tarkemmin tavallisilla laeilla. Perustuslaissa määritellään, että julkinen valta turvaa palvelut, mutta siinä ei säännellä, millä tavoin palvelut pitää tuottaa. Palvelujen lähtökohtana on ”taso, joka luo jokaiselle ihmiselle edellytykset toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä”.

(Tällä lailla sosiaaliturvaa 2016, 21–23.)

Sosiaalisiin oikeuksiin kuuluu oikeus yhdenvertaiseen kohteluun. Perustuslain yh-denvertaisuussäännös (6 §) on sosiaalipalveluiden osalta keskeinen. Sillä turvataan asiakkaiden yhdenvertainen kohtelu. (L 731/1999; Nummela 2011, 37; Arajärvi 2017, 69.) ”Yleinen yhdenvertaisuuden vaatimus merkitsee ensisijaisesti vaatimusta yhden-vertaisuudesta lain soveltamisessa: lain kannalta samanlaisia tapauksia on kohdeltava samalla tavalla ja erilaisia eri tavoin.” (Lavapuro ym. 2016, 38–39.) Yhdenvertaisuus-säännöstä täydentää syrjintäkielto (Pajukoski 2011, 28).

Rautiainen (2017, 21) tuo esiin, että sosiaaliset oikeudet pyrkivät ehkäisemään eri-arvoistumista ja varmistamaan, että niitä, joilla on elämänhallinnan ongelmia, ei suljettaisi yhteiskunnan ulkopuolelle. Se, mitä sosiaaliset oikeudet pitävät sisällään, kytkeytyy lakien lisäksi sosiaalipolitiikassa käytävään keskusteluun (Rautiainen 2017, 20). Sosiaalisia oikeuksia toteutetaan usein sosiaalipolitiikan, kuten erilaisten sosiaali turvaohjelmien ja sosiaalipalvelujen, kautta (Kriisk ja Minas 2017, 2). Keskus-teluissa ollaan monesti yhtä mieltä sen osalta, että sosiaalisia riskejä tulee pyrkiä eh-käisemään. Keinoista siihen ollaan kuitenkin usein eri mieltä. (Rautiainen 2017, 20.) Kriisk ja Minas (2017, 2) nostavat esiin, että usein resurssit vaikuttavat siihen, kuinka tasapuolisesti sosiaaliset oikeudet toteutuvat. He tarkastelevat sosiaalisten oikeuksien toteutumista sen kautta, että palvelujen tulisi olla tasapuolisesti kaikkien saatavilla asuinpaikasta riippumatta. (Ks. myös Rautiainen 2017, 31.) Rautiainen (2017, 32) sanoo, että keskustelua ei ole paljon siitä, millaisia valintoja tulisi sosiaalipolitiikassa tehdä sosiaalisten oikeuksien näkökulmasta. Hänen mielestään valinnat tulisi teh-dä siitä näkökulmasta, mikä estäisi tai vähentäisi eriarvoisuuden lisääntymistä. Hän esittää, että sosiaalipoliittisessa päätöksenteossa tulisi etsiä sellaisia ratkaisuja, jotka hillitsevät eriarvoisuuden kasvua, tai mahdollisesti jopa vähentäisivät sitä.

Julkisilla palveluilla on tärkeä merkitys sosiaalisten oikeuksien toteutumisessa.

Rautiainen (2017, 20) on todennut, että niiden instituutioiden, jotka toteuttavat sosiaali palveluita ja sosiaaliturvaa, tulee kehittää toimintaansa pitkäjänteisesti, kos-ka ne vastaavat sosiaalisten oikeuksien toimeenpanemisesta. Pajukoski (2011, 86) tuo esiin, että palveluissa sosiaalisten oikeuksien toteutumiseen vaikuttaa paljon se, miten se konkreettisesti toteutuu. Tärkeää on esimerkiksi se, että palvelujen tulisi toteutua oikea-aikaisesti. Voi olla, että jos palvelua ei voida tarjota oikeaan aikaan, voi asiakkaan sosiaalisten oikeuksien toteutuminen vaarantua. Osittain palveluiden saatavuutta onkin säädelty lainsäädännöllä.

Sosiaalipalveluissa ja -etuuksissa tapahtuu paljon muutoksia. Usein näitä muutoksia tarkastellaan rakenteellisten ja taloudellisten näkökulmien kautta. Kun muutokset ovat rakenteellisia, muutoksia ei juurikaan tarkastella sosiaalisten oikeuksien nä-kökulmasta. (Pajukoski 2011, 99; Arajärvi 2017, 67.) Muutosten myötä kuitenkin myös asiakkaiden sosiaaliset oikeudet ovat jatkuvassa muutoksessa. Asiakkaiden tulisi usein itse pystyä tunnistamaan oma tilanteensa ja ymmärtää eri säädöksiä.

(Kokkonen 2006, 10–11.)