Arkkipiispan odotukset ja mahdollisuudet
Uuteen Canterburyn arkkipiispaan koh-distuvia odotuksia voi verrata niihin, jot-ka kohtaavat uutta paavia tai Yhdysval-tojen presidenttiä, joskin pienemmässä mittakaavassa. Edellisiin verrattuna Canterburyn arkkipiispan valta on paljon hienovaraisempaa. Se perustuu lähinnä kirkollisen keskustelun agendan luomi-seen ja esimerkin antamiluomi-seen. Vaikka Englannin kirkko on päällisin puolin hie-rarkkinen järjestelmä, ei se ole sitä sa-maan tapaan kuin vaikkapa roomalais-katolinen kirkko. Tämän takaa jo se tosi-asia, että kirkko jakaantuu kahteen ark-kihiippakuntaan, Canterburyyn ja Yor-kiin, jotka ovat molemmat itsenäisiä, oman arkkipiispansa johtamia kirk-koprovinsseja, joissa kumpikaan arkki-piispa ei ole toisen esimies.
Sisällöllisesti anglikaanipiispan teh-tävää on kuvattu samanlaiseksi kuin ul-koiluttaisi kolmea koiraa ilman ensim-mäistäkään talutinta. Lauman johtami-nen perustuu muodollista valtaa enem-män tunnettavuuteen ja sisäiseen aukto-riteettiin. Koirat seuraavat sitä, jota syys-tä tai toisesta tahtovat seurata.
Arkkipiispalla koiria on kokonainen
lauma. Perinteiset kirkkopuolueet joita kolme eri rotua, korkeakirkollinen eli anglokatolinen, matalakirkollinen eli evankelikaali sekä laveakirkollinen eli li-beraali kuvaavat, ovat saaneet monenkir-javia jälkeläisiä, joissa esiintyi niin libe-raaleja kuin konservatiivisia sekä radi-kaaleja ja karismaattisia variantteja van-hoista perusroduista. Lauman kasvu joka suuntaan on johtanut myös sen uudel-leen ryhmittymiseen siten, että esimer-kiksi konservatiivit matala- ja korkeakir-kolliset ovat löytäneet monin paikoin toi-sensa ja liittoutuneet eettisissä kysymyk-sissä keskenään. Yhteistä lauman tälle osalle näyttäisi olevan kaikkien uudistus-ten vastustaminen, sillä heille kirkon yk-seyden hauraan status quon nen näyttäytyy omien etujen säilyttämi-sen kannalta turvallisempana vaihtoeh-tona kuin vastaaminen muuttuvan ajan vaatimuksiin.
Sama vertaus pätee myös anglikaani-seen kirkkoyhteisöön, jossa Canterburyn arkkipiispan rooli kirkkoyhteisön johta-jana on lähinnä symbolinen; hän kuuluu ykseyden instrumentteihin ja häneen täydessä yhteydessä olevia piispoja hiip-pakuntineen pidetään anglikaaneina.
Tässä mielessä Canterburyn arkkipiispa kuuluu koko kirkkoyhteisölle, vaikkei hänen suoranainen valtansa ulotu omaa provinssiaan pitemmälle. Tosin tämäkin tulkinta Canterburyn arkkipiispasta kirkkoyhteisön ykseyden takuuhenkilö-nä on historiallisesti verrattain nuori ja voimistunut koko maailman anglikaani-set piispat kokoavien Lambeth-konfe-renssien myötä.
Paine ykseyden säilyttämiseksi on kova, eikä sitä ole helpottanut viimeai-kainen keskustelu, jossa koko kirkkoyh-teisön tulevaisuus on asetettu kyseen-alaiseksi. Syynä tähän ovat olleet erilai-set näkemykerilai-set ihmisen seksuaalisuu-desta suhteessa kirkon opetukseen ja vir-kaan. Mitään kovin uutta tässä ei ole. Jo ensimmäinen Lambeth-konferenssi vuonna 1867 järjestettiin selvittelemään anglikaanien sisäisiä välejä. Sama teema on jatkunut sittemmin saaden uusia muotoja kunkin ajan päivänpolttavista kysymyksistä. Lambeth-konferensseja voidaankin pitää yhtenä esimerkkinä anglikaanisen kirkkoyhteisön sisäistä yk-seyttä tavoittelevasta keskustelusta, jos-sa pahimmiksi vallankäytön välineiksi nousevat keskusteluyhteyden jättämi-nen, siitä pois sulkeminen sekä molem-milla näistä uhkaileminen.
Rowan Williamsin arkkipiispakauden tilinpäätös
Canterburyn 104. arkkipiispan Rowan Williamsin kautta (2002–2012) sävytti ennen kaikkea tasapainottelu eri kirkko-puolueiden ja näiden eettisten kantojen välillä sekä omassa kirkossa että angli-kaanisessa kirkkoyhteisössä. Myös
Wil-liamsin valintaan liittyi monia toiveita.
Monet liberaalikatoliset toivoivat Wil-liamsin ohjaavan kirkon maltillisten uu-distusten tielle eettisissä kysymyksissä ja erityisesti suhteessa seksuaali- ja suku-puolivähemmistöihin. Williamsissa näh-tiin erinomainen teologi ja henkilökoh-taista pyhyyttä säteilevä kirkonjohtaja, jolla oletettiin olevan tarvittava viisaus ja inhimillinen herkkyys tähän herkkään toimenpiteeseen. Toisin kävi.
Arkkipiispa Rowan oli ehkä liian si-vistynyt herrasmies sekä syvällinen ajat-telija ja sielunhoitaja saattaakseen kurit-toman laumansa mihinkään päätökseen, mikä johti lopulta kaikkien puolueiden jonkin asteiseen pettymykseen. Lauman liberaalit pettyivät siihen, kuinka Wil-liams asetti kerta toisensa jälkeen kirkon ykseyden uudistusten edelle ja näytti tai-puvan kaksinkerroin taaksepäin vanhoil-listen vaatimusten edessä. Kaikenkarvai-sille konservatiiveille Williams taas näyt-täytyi aivan liian epäluotettavana moni-ne ajattelun sävyimoni-neen ja tasoimoni-neen.
Sama epäluulo lienee vaivannut evanke-likaalien enemmistöä, joille arkkipiispan oman maansa Walesin kulttuurieliitiltä saama kunniadruidin arvonimi oli jo epäilemättä liikaa.
Selvimmin tämä pettymys tuli esiin kahdessa asiassa:Anglican Covenant -so-pimuksen kariutumisessa ja kirkollisko-kouksen epäonnistumisessa avata piis-panvirka naisille. Molemmissa oli kyse vallankäytöstä ja anglikaanisen identi-teetin määrittämisestä.
Anglican Covenant-liittosopimuksen tehtävänä olisi ollut keskittää valtaa ang-likaanisessa kirkkoyhteisössä siten, ettei
yhteisö olisi enää perustunut pelkkään keskinäiseen keskusteluun ja siitä synty-neiden päätösten vapaaseen soveltami-seen jäsenkirkoissa. Sopimuksen myötä yksittäiset jäsenkirkot olisivat sitoutu-neet pidättäytymään kirkkoyhteisön yk-seyttä vaarantavista päätöksistä tai jou-tuneet kohtaamaan vaarantamisesta ai-heutuvat sanktiot. Liittosopimusta olisi näin voitu käyttää esimerkiksi painostus-välineenä Yhdysvaltain episkopaalikirk-koa (ECUSA) kohtaan, joka oli omassa laillisessa järjestyksessään avannut piis-panviran, ei vain naisille, vaan myös avoi-mesti homoseksuaalisessa parisuhteessa eläville. Vaikka monet pienet provinssit hyväksyivät liittosopimuksen, se kaatui kuitenkin vuonna 2012 muun muassa Englannin kirkossa, mikä käytännössä merkitsi liittosopimuksen epäonnistu-mista. Tämän täytyi olla merkittävä pet-tymys arvovaltansa peliin laittaneelle Williamsille ja lienee ollut merkittävä osatekijä arkkipiispan eläköitymispää-töksen taustalla.
Eläkepäätöksen jälkeen seurasi toi-nen pettymys piispanviran avaamisen naisille kaaduttua Englannin kirkon kir-kolliskokouksessa syksyllä 2012. Piis-painhuoneen valmistama aloite sai tuen Englannin kirkon 44 hiippakunnan enemmistöltä vain kahden äänestäessä sitä vastaan (Lontoo ja Chichester). Men-näkseen läpi kirkolliskokouksessa aloite olisi tarvinnut yksinkertaisen äänten enemmistön kussakin kirkolliskokouk-sen kolmesta, piispain, pappien ja maal-likoiden huoneesta. Aloite kaatui lopulta kuudella maallikkoäänellä piispojen ja pappien äänestäessä selvin numeroin
aloitteen puolesta.
Mistä äänestystulos lopulta kertoi?
Todennäköisimmin epäluottamuksesta.
Konservatiivit pitivät päätöstä jälleen uutena askeleena kaltevalla pinnalla kohti yhteiskunnan ja yleisen mielipiteen mielistelyä uskonopin kustannuksella.
Heiltä ei liioin riittänyt luottamusta sii-hen, että järjestelyyn kirjatut takeet aut-taisivat heitä säilyttämään erillisen tur-vapaikkansa kirkossa vain naisten vihki-mystä kirkon virkaan vastustavia seura-kuntia palvelevine ’lentävine piispoi-neen’.
Naisten piispuutta vastustavien ää-net eivät kuitenkaan yksinään riittäneet kaatamaan aloitetta, vaan siihen tarvit-tiin myös niiden liberaalien äänet, jotka pitivät konservatiiveille annettuja takui-ta kohtuuttomina ja osoittivat epäluulon-sa kirkon tulevaisuudesta tällaisten ta-keiden kanssa. Piispainhuoneen esittämä malli olisi nimittäin antanut seurakun-nille mahdollisuuden itse päättää, millä perustein naisten toimiminen kirkon vi-rassa ei niille sopinut. Ratkaisua ei olisi tarvinnut perustella millään yksiselittei-sesti tunnustetulla teologialla (perinne, Raamattu, jne.), vaan perusteeksi olisi voinut riittää esimerkiksi yleinen miso-gynia, joka olisi näin välillisesti pyhitetty osaksi Englannin kirkon legitiimiä teolo-giaa. Tätä eivät monet naisten asemaa kirkossa ajaneet voineet mitenkään hy-väksyä.
Monien mielestä aloite kaatui juuri siksi, että arkkipiispa Williamsin johdolla kirkko kuunteli loputtomasti konserva-tiivien toiveita siitä, mitä takuita he tar-vitsivat selviytyäkseen kirkossa, jossa on
naisia piispoina. Miksi Williams sitten kuunteli konservatiiveja niin kärsivälli-sesti? Eräs vastaus löytyy hänen avusta-jakunnastaan. Tullessaan Canterburyn arkkipiispaksi Williams valitsi kappalai-sekseen perhetuttunsa, tuolloin Gibralta-rin piispan kappalaisena toimineen pas-toriJonathan Goodallin. Puoli vuotta Williamsin eläköitymisen jälkeen Goodall nimitettiin Ebbsfleetin piispaksi eli yh-deksi Lontoon hiippakunnan ’lentävistä piispoista’. Joidenkin arvioiden mukaan tämä oli hänet perineen uuden Canterbu-ryn arkkipiispan käytännöllinen tapa ylentää Goodall jonnekin, missä hän ei enää voisi juuri vaikuttaa kirkon valta-virran elämään.
Ehkä Williamsin ongelma olikin juuri siinä, että hänen lähipiiriinsä kuulunei-den konservatiivien kokema ahdinko vai-kutti merkittävästi hänen päätöksente-koonsa. Järki kuljetti yhteen suuntaan sydämen vetäessä toisaalle. Samalla Wil-liams kuitenkin sangen selvästi ymmärsi, että muutos oli välttämätön maailman muuttuessa joka tapauksessa kirkon pää-töksistä huolimatta. Tämän jännitteen aistii hyvin Williamsin lukuisista arkki-piispakautensa aikana kirjoittamista kir-joista, joissa hän pohtii muun muassa anglikaanista identiteettiä ja historian tulkintaa sekä kirkon sopeutumista plu-ralistiseen yhteiskuntaan. Nämä kirjat ja niiden teologia jäänee arkkipiispa Rowan Williamsin kestävimmäksi perinnöksi, jo-hon tullaan palaamaan vielä pitkään.
Vaikka Williamsin kausi päättyi mo-nelta osin pettymykseen suhteessa hä-neen asetettuihin toiveisiin, tuntuu tä-män sälyttäminen yhden miehen
kannet-tavaksi kohtuuttomalta. Kirkon tulee myös lopulta katsoa itseensä, sillä Wil-liams oli ykseyden puolesta uhrautuva arkkipiispa, jonka kirkko halusi ja ansait-si. Häntä oli mahdotonta yksiselitteisesti kategorisoida minkään puolueen tai int-ressiryhmän asiamieheksi. Nyt Williams on palannut takaisin rakkaaseen yliopis-totyöhönsä, joka toivottavasti mahdollis-taa syvällisen teologisen työskentelyn jat-kumisen ilman arkkipiispan velvoitteita.
Ehkä Rowan on nyt vapautettu olemaan se teologi, jona hän voi itse olla onnelli-nen.
Fresh Expressions of the church– seurakuntaelämän uudet muodot Edellä esitetty voi viedä huomion pois siitä, että tosiasiassa kirkkopuolueiden merkitys on laskenut niiden kulta-ajasta 1900-luvulla. Kirkollisen elämän moni-naisuus on johtanut kentän pirstoutumi-seen ja uudelleen järjestäytymipirstoutumi-seen.
Kirkkopuolueista selvästi vahvimpia tä-nään ovat evankelisuus sekä konservatii-visessa että liberaalimmassa (Open Evangelicalism) versiossaan, mutta suu-rin osa tavallisesta kirkkokansasta tus-kin identifioi itseään mihinkään puoluee-seen. Sitä vastoin postmodernin ja plura-listisen yhteiskunnan todellisuus on syn-nyttänyt kirkon sisäistä valtataistelua paljon suurempia kysymyksiä. Kyse on pikemminkin kirkon selviytymisestä lä-hes kaikkien jäsenyyttä osoittavien mit-tareiden osoittaessa etuoikeaan.
Tosin tämän toteaminen ei ole aivan yhtä helppoa kuin tarkkaa väestökirjan-pitoa pitävässä luterilaisessa Pohjolassa.
Englannissa kenenkään ei ole pakko
re-kisteröityä kuin ainoastaan tiettyjä pal-veluita, kuten kansallista terveydenhoi-toa tai verojen maksamista varten. Näin ollen kukaan ei tiedä varmaksi väestön todellista määrää, eikä liioin kirkko omaa jäsenmääräänsä. Kirkollisveroa ei ole, vaan kirkko saa varansa historiallisista sijoituksista, kolehtituloista ja suoritta-miensa yhteiskunnallisten palveluiden korvauksista. Jälkimmäiset tarkoittavat lähinnä historiallisten rakennusten yllä-pitämisestä ja kirkon kouluista makset-tuja avustuksia, jollaisia voivat saada kaikki yleishyödyllisiä palveluita tarjoa-vat yhteisöt. Mitattavan osallistumisen laskua ei kuitenkaan voida mitenkään kieltää.
Tähän huolenaiheeseen Englannin kirkko käynnisti yhdessä Englannin me-todistien kanssaFresh Expressions of the church -hankkeen (FE), jossa haettiin uusia seurakuntana olemisen muotoja tä-män päivän tarpeisiin. Hankkeen viralli-sena lähtölaukaukviralli-sena toimi Mission Shaped Church -raportti vuodelta 2004, joka sai arkkipiispa Williamsin ja kirkol-liskokouksen tuen taakseen. Tavoitteena ei ollut moderni evankeliointikampanja, jolla olisi pumpattu elämää vanhoihin rakenteisiin, vaan kokonaan uuden kirk-kona olemisen tavan luominen postmo-dernin ja postinstitutionaalisen yhteis-kunnan tarpeisiin. Kirkko koetti näin kääntyä niiden puoleen, jotka eivät sitä tunteneet ja miettiä mitä kirkkona elämi-nen merkitsisi vaikkapa skeittaajien pa-rissa. Tarkoituksena oli kontekstuaalisen lähetyksen käynnistäminen ihmisten kuuntelemisen kautta, jossa erityiset pio-neerityöntekijät (Pioneer Ministers)
me-nisivät jonkin yhteisön pariin, jakaisivat sen elämän ja synnyttäisivät sinne yhdes-sä yhteisön jäsenten kanssa uusimuotois-ta seurakunuusimuotois-taelämää. Kyseessä oli erään-lainen postmodernin pluralismin pyhit-täminen lähetyksen tarpeisiin, jossa kul-lekin alakulttuurille ja paikalliselle yhtei-sölle annettiin mahdollisuus aloittaa nol-lapisteestä ja synnyttää omiin tarpeisiin-sa soveltuvaa seurakuntaelämää.
Hankkeen myötä on syntynyt uusia, missionaarisia yhteisöjä, mutta niiden to-dellinen vaikutus ja suhde olemassa ole-viin vanhoihin parokiaalisiin seurakun-tiin ovat jääneet epäselväksi. Nykyisten tilastojen mukaan noin 3 % kaikista kir-kossakävijöistä ottaa osaa joihinkin noin tuhannesta FE:sta. Toisaalta kahdessa hiippakunnassa, joissa FE:sta on tehty selvä osa hiippakunnan lähetysstrate-giaa, osuus on kohonnut 10 prosentiin.
Kasvusta huolimatta kritiikkiä on osoitettu ennen muuta hankkeen kirkko-oppia kohtaan. Kysymyksiä on herättä-nyt muun muassa se poikkeaako uusien yhteisöjen elämä ja toiminta lopulta ko-vinkaan radikaalisti perinteisten seura-kuntien vastaavasta työstä silloin, kun molempien seurakuntatyön muotoihin saattaa kuulua esimerkiksi yhteinen esi-rukous tai raamattupiiri. Onkin kysytty, tarvitaanko tätä varten omaa kirkkona olemisen muotoa, liittyvätkö uusista muodoista kristityiksi tulleet koskaan vanhoihin seurakuntiin ja onko se edes tarpeen, sekä miten uudet muodot tuke-vat vanhoja seurakuntia ja liittyvät kir-kon kaitsennan järjestelmiin.
Tämän lisäksi jotkut vanhemmat seurakunnat ovat kokeneet FE:t
kilpaili-joikseen, koska ne ovat syntyneet heidän seurakuntansa alueelle ulkopuolisesti tuettuina kantamatta kuitenkaan vas-tuuta koko alueesta ja sen ihmisistä van-han seurakunnan tapaan. Erityisesti tätä kritiikkiä on syntynyt kirkkojen istutta-mista (church planting) kohtaan, jossa jokin voimakas äiti-seurakunta on syn-nyttänyt uusia omannäköisiä seurakun-tiaan muiden seurakuntien alueelle. Krii-tikot ovat epäilleet istutettujen seura-kuntien aitoa asettumista paikallisyhtei-söihin ja kritisoineet niitä ”uskovaisten kierrättämisestä”, joka ei johda koko yh-teisön palvelemiseen, vaan paikallisissa puitteissa kokoontuvaan samanmielisten uskonnolliseen ryhmään, jonka olemas-saolo ja merkitys jää muille paikallisyh-teisön jäsenille vieraaksi.
Uusien seurakuntien istuttamista vanhojen seurakuntien alueelle on tapah-tunut erityisesti Lontoossa. Selkein esi-merkki tästä on tällä hetkellä ehkä tun-netuin evankelikaalinen Holy Trinity Bromptonin seurakunta, joka on perus-tanut omia seurakuntiaan eri puolille Lontoota ja Englantia. HTB on myös kansainväliseksi ilmiöksi nousseiden Al-pha-kurssien syntykoti, johon matkuste-taan tutustumaan eri puolilta maailmaa.
HTB:tä voidaankin pitää hyvänä esi-merkkinä Englannin kirkon nykyevan-kelikaalisuudesta. Sen yleisilme on hyvin järjestetty, keskiluokkainen, miedosti ka-rismaattinen ja sosiaalista koheesiota luova. Uskon sisällön raamatullisuutta korostetaan, mutta vanhempaan evanke-likaalisuuteen verrattuna raamatuntun-temus ja -käyttö ovat huomattavasti ohuempaa. Sen sijaan painotuksessa
ko-rostuvat enemmän tunteet ja oikea elä-mäntapa opetuslapseutena ja raamatulli-sina perhearvoina.
HTB:ta voidaan tarkastella myös huippuunsa viritettynä ja tuotteistettuna uskonnollisten palvelujen tarjoaja, joka palvelee parhaiten kaupalliseen kulttuu-riin tottuneita. Jossain määrin kyse on-kin konsumerismista uskonnon alueella.
HTB houkuttelee uusia ihmisiä kokeile-maan kristinuskoa esimerkiksi Alpha-kurssin avulla, jonka kymmenen kohdan rakenne pitää sisällään omanlaisensa kristinuskon tulkinnan huipentuen vii-meisen kerran opetukseen Pyhästä Hen-gestä. Monet ihmiset käyvät kirkon si-toutumatta välttämättä seurakunnan elämään. Monille muille se tarjoaa kris-tittynä elämisen ja vapaaehtoisen palve-lun mallin. Erään arvioitsijan mukaan HTB:ssä on suuren etuoven ohella suuri takaovi. Kaikkia on mahdotonta tällä-kään konseptilla palvella.
Toisenlaisen esimerkin uskonnon so-vittamisesta kaupalliseen kulttuuriin tarjoaa FE:n piiriin kuuluva Moot-yhtei-sö, joka on ottanut postinstitutionaalisen kulutuskulttuurin vakavasti sekä sanoit-tanut kristillistä uskoa ja avannut sen rituaaleja tämän päivän hengellisille etsi-jöille, joille oikea elämäntapa on oikeaa oppia tärkeämpi. Yhteisön ideana on toi-mia perinteisiin kirkkoihin pettyneiden ja niistä vieraantuneitten (de-churched) avulla kirkkoa tuntemattomien parissa (un-churched). Moot on järjestynyt uus-monastiseksi yhteisöksi, joka on kaikille avoin, mutta tarjoaa halukkaille mahdol-lisuuden sitoutua sen elämään omalla epähierarkkisella tavallaan. Tämä päätös
syntyi avoimessa prosessissa, jossa uus-monastisuus näytti vastaavan parhaiten yhteisön jäsenten oikean elämäntavan kaipuuseen.
Yhteisön kotipesäksi on tullut ilman käyttöä jäänyt Lontoon Cityssä sijaitseva keskiaikainen Saint Mary Aldermaryn kiltakirkko, jonka yhteyteen Moot on pe-rustanut kahvilan, jossa Lontoon kiiree-seen väsyneet voivat kaikessa rauhassa levähtää. Kyseessä on oikea kahvila oi-keassa kirkossa, jossa yhdistyvät puh-taan uskonnollinen ja puhpuh-taan kaupalli-nen tila ja toiminta. Yhteisö viettää muun muassa kirkossa kontemplatiivista messua samaan aikaan, kun kahvila jat-kaa omaa elämäänsä. Kyse on konteks-tuaalisen teologian transsendenttisestä mallista. Käytännössä Moot oli vireillä jo ennen FE-hanketta, mutta hanke on an-tanut yhteisölle muodon ja mahdollisuu-den toteuttaa itseään osana kirkon mis-siota.
Olipa FE:sta mitä mieltä tahansa, niiden myötä Englannin kirkko on käy-tännössä hyväksynyt seurakuntaraken-teeseensa mixed economy -mallin, johon kuuluu sekä perinteisiä parokiaali- että uusimuotoisia henkilöseurakuntia. Näh-täväksi jää, miten nämä seurakunnat op-pivat toimimaan jatkossa yhtenä kirkko-na.
Kirkon uudet painopisteet
Mielenkiintoisista kokeiluistaan huoli-matta laskevien käyrien todellisuus on johtanut siihen, että innovatiivinen ja siten voimavaroja kuluttanut FE-hanke alkaa olla menneen talven lumia. Tästä todisti hyvin hiljattainen vierailuni
Eng-lannin kirkon Westminsterin toimitalon kirjakauppaan, jossa vielä pari vuotta sit-ten oli hanketta käsitteleviä kirjoja näyt-tävästi esillä. Syksyllä 2013 niitä ei enää juuri löytynyt. Hankkeesta on tullut osa kirkon arkea, eikä se ole erityisesti sen enempää uuden arkkipiispan kuin kir-kolliskokouksenkaan agendalla. Tähän viittaa myös hankkeen anglikaanis-meto-distisen työryhmän vuonna 2012 tuotta-ma raporttiFresh Expressions in the Mis-sion of the Church, joka suosittelee hank-keen jatkamista, mutta myös esittelee kriittisesti sen eri puolia.
Hankkeen hiipuminen kirkon ykkös-asiasta halukkaiden piirien lähetysstra-tegiaksi ei kuitenkaan tarkoita lähetyk-sestä luopumista. Päinvastoin Englannin kirkon kirkolliskokous on nostanut kir-kon painopisteiksi lähetyksen, kirkir-kon kansallisen tehtävän palvella yhteistä hy-vää sekä kirkon viran uudelleen ajattele-misen muuttuvan kirkon tarpeisiin. En-simmäisenä ja tärkeimpänä listalla on lähetys,mission, jolla ei suinkaan tarkoi-teta ulkolähetystä, vaan koko kirkon teh-tävää omassa kontekstissaan. Käytän-nössä tällä tarkoitetaan erityisesti kirkon kasvua (church growth), jota mitataan ja arvioidaan eri tavoin sekä koetetaan etsiä keinoja kasvun synnyttämiseen.
Mielenkiintoisena erityistapauksena kirkon kasvusta nousee yllättäen esiin Lontoon kaupunkialue, jossa kirkko kas-vaa voimakkaimmin. Tämän selittää osittain maahanmuutto, joka tuo uusia kristittyjä muualta maailmasta kirk-koon. Sen sijaan maaseudun murros on merkinnyt kirkon heikentymistä sen sy-dänmailla. Englannin kirkko on pitkään
ollut vahvimmillaan perinteisessä maa-laisyhteisössä, jossa jokaisella on ollut oma paikkansa aina patruunasta renkiin saakka niin kylän yhteisissä asioissa kuin kirkossakin, joka joskus tarkoitti hyvin pitkälle samaa asiaa. Tämä malli on kui-tenkin murtunut nuorempien sukupol-vien muuttoon kaupunkiin, jossa siteet kotikirkkoon eivät enää siirry, sekä uu-sien tulokkaiden muuttoon maaseudulle, jossa he eivät enää kiinnity perinteisiin yhteisöihin, vaan käyvät töissä kaupun-gissa ja järjestävät elämänsä uudella ta-valla. Maaseutu ei enää ole entisensä.
Toinen kirkolliskokouksen asetta-mista painopisteistä on merkinnyt kir-kon yhteiskunnallisen tehtävän ottamis-ta vakavasti. Englannin pluralistisessa yhteiskunnassa kirkkoja ja uskonyhteisö-jä tarvitaan monenlaisiin kansalaisyh-teiskunnan palveluihin. Näistä selkein esimerkki ovat Englannin kirkon koulut, jotka olivat koko maan ensimmäisiä laa-ja-alaisesti palvelevia köyhien kouluja, ja joilla on edelleen merkittävä osa Englan-nin koulutusjärjestelmässä. Kirkko hal-linnoi edelleen 4800 koulua, joilla on sekä kansallinen opetussuunnitelma että oma uskonnollinen arvopohjansa. Jokainen kirkon kouluja käyvästä miljoonasta lap-sesta ei suinkaan tule anglikaanilap-sesta tai edes kristitystä taustasta, vaan kirkko palvelee kaikenlaisia oppilaita tarjoten erityisesti alkuperäisen ideansa mukaan hyvää koulutusta vähävaraisille lapsille.
Kirkon koulut ovat haluttuja myös muiden uskontojen edustajien parissa.
Tästä esimerkkinä voidaan ottaa vaikka-pa Lontoon Tower Hamletsissa toimiva Englannin kirkon koulu, jonka lapsista
kolme neljäsosaa on muslimeja. Koulussa ei kuitenkaan keskustella suvivirren lau-lamisesta, vaan kaikki lapset ottavat osaa koulun kristillisiin rukoushetkiin. Toi-saalta koulu on sensitiivinen lasten oman uskonnon suhteen ja ottaa huomioon myös muslimien uskonnolliset juhlat.
Opettajakuntaan kuuluu myös juutalai-nen opettaja. Koulun selvästi uskonnolli-nen identiteetti ei estä muihin uskontoi-hin kuuluvien täyttä osallistumista sen toimintaan.
Kolmantena painopisteenä oleva kir-kon viran uudelleen ajatteleminen näyt-täytyy eri alueilla hyvin erilaisina. Esi-merkiksi maaseudun köyhissä hiippa-kunnissa tämä tarkoittaa sen pohtimista, miten seurakuntaelämä järjestetään sil-loin, kun yksi palkattu pappi hoitaa useaa eri seurakuntaa. Tämä on monin paikoin todellisuutta ja johtaa paikoittain myös seurakuntien yhdistymisiin, vaik-kei tämä trendi ole Englannissa yhtä voimakas kuin vaikkapa meillä Suomes-sa. Pikemminkin suuntana on seurakun-nan painopisteen siirtäminen entistä enemmän papilta seurakuntalaisille, jot-ka tekevät seurakunnassa jot-kaiken sen, mihin pappia ei välttämättä tarvita.
Englannin kirkossa on käytössä myös monia maallikkovirkoja kuten esi-merkiksiReaderin virka, joka tarkoittaa oman toimen ohella koulutettua ja toimi-vaa piispan virallistamaa maallikkosaar-naajaa, jolla on lupa saarnata ja johtaa sanajumalanpalveluksia. Näiden lisäksi seurakunnilla voi olla myös palkattomia pappeja (non-stipendary ministry, NSM), jotka toimivat oman toimen ohella pal-kattua pappia avustaen. Palkatun papin
tehtäväksi jää tällöin seurakuntaelämän johtaminen ja koordinointi. Yhtenä sun-nuntaina hän saattaa viettää messun esi-merkiksi kolmessa eri seurakunnassa ja toimittaa muita palveluksia. Palkatun papiston kokonaismäärä on laskussa ja papiston keski-ikä nousussa. Pappien pa-kollinen eläkeikä on 70 vuotta, mutta siitäkin voidaan tietyin ehdoin joustaa, minkä lisäksi eläkepappeja käytetään laajalti oman toimen ohessa.
tehtäväksi jää tällöin seurakuntaelämän johtaminen ja koordinointi. Yhtenä sun-nuntaina hän saattaa viettää messun esi-merkiksi kolmessa eri seurakunnassa ja toimittaa muita palveluksia. Palkatun papiston kokonaismäärä on laskussa ja papiston keski-ikä nousussa. Pappien pa-kollinen eläkeikä on 70 vuotta, mutta siitäkin voidaan tietyin ehdoin joustaa, minkä lisäksi eläkepappeja käytetään laajalti oman toimen ohessa.