Mekanismit lapsiperheiden köyhyyden taustalla ovat monianaiset. Erityisesti 1990-luvun lama, tuloerojen kasvu, yksinhuoltajuus, työttömyys ja työelämän muutokset, alhainen koulutustaso sekä alueellinen eriarvoisuus nousivat aineistossa esiin. Myös perherakenteeseenja liittyvät tekijät ja maahanmuuttajuus nousivat esiin.
5 TUTKIMUSTULOKSET
18 5.1.1 Lama ja tuloerojen kasvu
Useissa tutkimuksissa nousi esiin 1990-luvun lama köyhyyttä selittävänä tekijänä Suomessa (Esim. Krok 2012; Roivainen & Jalonen 2012; Forssén 2012). Vuodesta 1990 vuoteen 2007 köyhissä kotitalouksissa elävien lasten määrä kolminkertaistui.
Lapsiköyhyyden kasvun taustalla oli työttömyyden kasvu 1990-luvun lopulla.
(Roivainen & Jalonen 2012, 151.) Forssén (2012, 110) kuvaa lama-aikaa Suomessa seuraavasti:
”Suomi ajautui syvään taloudelliseen lamaan vuonna 1991. Kansantalous supistui kolmen vuoden aikana yhteensä 11,9%. Kotitalouksille maksettavat tulonsiirrot kasvoivat, kun työttömyysaste kohosi lähes kahteenkymmeneen prosenttiin. Tilanteeseen vastattiin julkista velkaa kasvattamalla ja menoja karsimalla. – Yhdessä laman aiheuttamien työttömyyskokemusten kanssa laman jälkeinen kiristynyt sosiaalipolitiikka johti hyvin haitallisiin pitkäaikaisvaikutuksiin, jotka näkyivät erityisesti suuressa osassa lapsiperheitä”
Laman lisäksi köyhyyttä selittävänä mekanismina tuli esiin tuloerojen kasvu.
Tuloerojen kasvu näkyi Suomen lisäksi myös muissa Pohjoismaissa köyhyyttä selittävänä tekijänä. (Mm. Sauli, Salmi & Lammi-Taskula 2012, 536; Gunnarsdóttir, Hensing, Povlsen & Petrolz 2015, 277.)
”Lapsiperheiden tuloerot kasvoivat 1990-luvun laman jälkeisinä vuosina aina vuoteen 2007 asti. Sen jälkeen tuloerot jonkin verran pienenivät mutta alkoivat jälleen kasvaa vuonna 2012. ” (Ylikännö & Hakovirta 2020, 281.)
Vuonna 2008 koettiin uusi globaali taloudellinen kriisi, joka jätti jälkensä myös lapsiperheisiin. Suurin isku koettiin Pohjoismaista Islannissa (Gunnarsdóttir ym. 2015, 277). Povlsen ym. (2018, 31) mukaan yli miljoona lasta Euroopassa joutui kokemaan köyhyyttä vuoden 2008 taloudellisen kriisin seurauksena. Köyhyyden onkin nähty olevan yksi suurimmista riskeistä lasten oikeuksien toteutumisen näkökulmasta.
19
Kuitenkin Pohjoismaissa lapset kärsivät köyhyydestä vähemmän kuin muualla maailmassa (Povlsen 2015, 34).
Tuloerojen kasvun ilmiötä kuvattiin myös lapsiperheiden polarisoitumisella köyhiin ja hyvin toimeentuleviin perheisiin. Tätä ilmiötä Hakovirta & Kallio (2020, 10-11) kuvaavat siten, että kyseessä on eriarvoistumisen aiheuttama elämismaailmojen erkaantuminen ja se, että eri yhteiskunnallisissa asemissa olevien ihmisten maailmat eivät sekoitu keskenään. Esimerkkinä voi toimia erilaisten asuinalueiden erilaistuminen niin sanottuihin hyvä- ja huono-osaisten asuinalueisiin. (mt.) Köyhien perheiden maahanmuuttajataustaisuus nousi myös esiin useissa artikkeleissa (Mm.
Gunnarsdóttir ym. 2012, 278; Povlsen ym. 2015, 32, 34).
5.1.2 Yksinhuoltajuus ja maahanmuuttajuus
Selkeästi isoimmaksi teemaksi köyhyyttä selittävänä mekanismina nousi yksinhuoltajuus. Forssénin (2012, 107) mukaan yksinhuoltajuus on tunnetusti keskeinen hyvinvointiongelmia paikantava tekijä. Perusturvan varassa (toimeentulotuki) elävien lapsiperheiden asumismenojen jälkeiset käytettävissä olevat tulot ovat reaalisesti laskeneet ja yksinhuoltajilla tämä lasku on ollut kaikkein voimakkainta (noin 8 % 1990-2000 välisenä aikana). (mt., 111.) Yksinhuoltajien köyhyys oli 1990-luvun puolivälissä vielä alemmalla tasolla kuin kahden huoltajan perheissä. 2000-luvun tietämillä yksinhuoltajien tilanne kuitenkin oli kääntynyt huonompaan suuntaan. Vuoden 2010 paikkeilla yksinhuoltajien köyhyysaste aleni, oli se silti selvästi korkeampi kuin kahden huoltajan perheissä. Yksihuoltajien korkeaa köyhyysastetta on selitetty työssäkäynnissä tapahtuneilla muutoksilla. (mt., 113.) Forssén (2012, 122) toteaakin, että yksinhuoltajien asema useilla taloudellisilla ja sosiaalisilla mittareilla on kahden perheen huoltajaa huonompi.
Myös Ylikännön ja Hakovirran (2019, 278) tutkimuksen mukaan taloudelliset ongelmat ja köyhyys ovat yleisempiä yhden vanhemman perheissä verrattuna kahden vanhemman perheisiin. Toimeentulotuen saaminen yksinhuoltajaperheissä on yleistä. Vuonna 2016 yksinhuoltajaperheiden osuus kaikista kaikista
20
toimeentulotukea saaneista lapsiperheistä oli jopa 58 % (mt., 288). Yksinhuoltajien toimeetulotukijaksot olivat myös pidempiä, kuin kahden huoltajan perheissä.
Tulottomuuden pidentyminen on siis yleisempää näissä perheissä. Lisäksi yksinhuoltajaperheet saavat täydentävää toimeentulotukea useammin kuin kahden huoltajan perheet (mt., 291-293). Ylikännö ja Hakovirta (2019, 295) toteavatkin, että yksinhuoltajaperheiden lapset saattavat olla eriarvoidessa asemassa, mitä tulee heidän toimintamahdollisuuksiinsa yhteiskunnassa.
Merkittävä huomio on myös se, että perustoimeentulotukea hakevat vanhemmat olivat usein nuoria, alle 25-vuotiaita. Nuorten osuus toimeentulotuen saajista korostuu myös lapsiperheissä. Yksinhuoltajissa on enemmän perhe- ja hoitovapaalla olevia tai opiskelevia huoltajia. Lapsiperheissä toimeetulotuen tarve korostuukin työttömyyden lisäksi silloin kun ollaan perhevapaalla. Lapsiperheiden perustoimeentulotuen saajien kansalaisuuksissa Suomalaisten osuus on suurin, 81 %.
(Ylikännö ja Hakovirta 2019, 295.)
Yksinhuoltajien iso osuus köyhissä lapsiperheissä on havaittu myös muissa Pohjoismaissa. Pohjoismaissa on lisäksi havaittu maahanmuuttajataustaisten vanhempien lapsilla olevan suurempi riski kokea köyhyyttä. Ruotsissa riski on jopa kuusi kertaa korkeampi, verrattuna syntyperäiseen ruotsalaiseen lapseen.
Pohjoismaiden välillä löytyy suuret yhtäläisyydet köyhissä lapsiperheissä elävien lasten välillä ja yhtäläisyydet liittyvät erityisesti vanhempien koulutusasteeseen, työllisyyteen, yksihuoltajuuteen ja lisäksi Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa maahanmuuttaja-taustaan. (Povlsen ym. 2015, 32, 34.)
5.1.3 Alueellinen eriarvoisuus
Ylikännö ja Hakovirta (2019, 291-293) huomasivat myös, että alueellinen eriarvoisuus toimeentulotuen saannissa nousi voimakkaasti esiin. Lähes puolet (42,8%) perustoimeentulotukea marraskuussa 2018 saaneista lapsiperheistä asui Uudellamaalla. Seuraavaksi eniten toimeentulotukea saavia perheitä oli Pirkanmaalla (9,4%) ja Varsinais-Suomessa (7,7%). Myös väestömäärään suhteutettuna
21
perustoimeentulotukea saavia on enemmän Uudellamaalla. Elinkustannukset ovat selvästi muuta maata korkeammat Uudellamaalla.
Alueellinen eriarvoisuus näyttäytyy kuitenkin hieman erilaiselta, kun asiaa tarkastellaan Pohjoismaiden tasolla. Povlsenin ym. (2015, 34) mukaan Tanskassa ja Norjassa köyhyys keskittyy suuriin kaupunkeihin, Ruotsissa taas yksittäiset asuinalueet ovat vahvasti köyhien asuttamia. Joillakin alueilla jopa 60 % asukkaista on köyhiä. Islannissa ja Suomessa köyhyys ei eroa maaseudulla ja kaupungeissa.
Tämä eroaa edellämainittuun Ylikännön ja Hakovirran (2019) havaintoon alueellisesta eriarvoisuudesta. Toisaalta eroavaisuudet voivat selittyä sillä, että Ylikännö ja Hakovirta (2019) ovat tarkastelleet toimeentulotukiasiakkuutta, eivätkä suhteellista lapsiköyhyyttä.
5.1.4 Työttömyys, työelämän muutokset ja koulutus
Työttömyys ja työelämän muutokset koskettavat köyhiä lapsiperheitä suuresti. 1990-luvun lama jätti jälkeensä paljon työttömiä (Sauli, Salmi & Lammi-Taskula 2011, 543).
Sauli ym. (2011, 539) kuvaavat työttömyyden ja sirpaleisen työelämän ilmiötä köyhissä lapsiperheissä seuraavasti:
”Lapsiperheiden köyhyyden taustalla on paitsi työttömyyttä, myös pätkätöiden, osa-aikaisuuden ja matalapalkkaisuuden yhdistelmä. Se puolestaan selittyy alhaisella koulutustasolla sekä työelämän ja itse työn muutoksilla. – Toisaalta köyhissä lapsiperheissä on koko ajan ollut myös noin 15 prosentin joukko huol-tajia, joilla on korkeakoulutasoinen koulutus. Lapsiperheiden köyhyys ei siis se-lity millään yhdellä sese-lityksellä.”
Köyhien lapsiperheiden suhde työmarkkinoihin on usein rikkonainen. Vanhemmat työllistyvät useammin lyhyisiin tai osa-aikaisiin työsuhteisiin, kuin muiden lapsiperheiden vanhemmat. (mt., 538.) Ylikännön ja Hakovirran (2020, 281) mukaan köyhien lasten perheissä vanhempien työttömyys on myös yleistä. Eriarvoisuutta lisää se, että työttömät lapsiperheiden huoltajat ovat myös useasti vailla ammatillista
22
koulutusta. Korkeakouluopinnot eivät kuitenkaan suojaa köyhyydeltä, sillä köyhissä lapsiperheissä vanhempi on aiempaa useammin korkeakoulutettu. (Salmi 2020, 54.)
2020-luvulle tultaessa köyhyyden ilmiö lapsiperheissä on muuttunut, verrattuna 2000-luvun alkuun, jolloin köyhyys kosketti erityisesti työttömiä yksinhuoltajaperheitä. Kallion ja Hakovirran (2020, 54) mukaan köyhyys on ilmiönä erilainen lapsiperheissä, kuin muissa pienituloisissa perheissä, joissa kotitalouden köyhyys selittyy yleensä työttömyydellä. (mt.)