Median poliittinen ja taloudellinen sidonnaisuus

Tutkija Alena Ledenevan mukaan kompromaatti on sekä aikaan että sisältöönsä sidottua. Niinpä yhteiskunta voi saavuttaa jonkin asian osalta saturaatiopisteensä ja peitota siksi alleen toisia vähintään yhtä merkittäviä tapahtumia.³¹⁰ Vuonna 1997 käytiin yksityistämisen seurauksena ensin pankkiirien sota. Sitä seurasi kirjailijoiden tapaus, jota ironisoiNovoje Vremja -lehdessä Valerija Novodvorskaja:

Kohusta päätellen Tšubaisin joukkueen luonnosteleman kirjan sivuista olisi pitänyt huolehtia tarkemmin. Teos olisi kannattanut julkaista nimimerkeillä ulkomailla, kuten Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristo. Kotimaassa kommunistit pitivät Tšubaisin, Boikon ja Kohin kirjaa yhtä kauheana asiana kuin Pugatšovia tai peräti Denikinia ja Koltšakia. Boris Berezovskin näkökulmasta kirjan toimituskollegio oli kuin tšetšeenikapinallisen Šamil Basajevin joukkue.³¹¹

Vuonna 1997 mediaomistuksista nahisteltiin. Koska oligarkkinen järjestely oli tehty kestämään ainakin Jeltsinin hallintokausi, kiistan ilmapiiri leimasi koko vuosikymmenen loppua.³¹² Media ei ollut enää vain välillinen työkalu poliittisessa elämässä.³¹³ Ledenevan mukaan on huomattavaa, että informaatio muuttuu mustamaalaukseksi vasta silloin, kun joku taho haluaa kompromaatin toimivan.

Ledenevan mielestä media kasvoi merkittäväksi poliittiseksi vaikuttajaksi ja suuri osa median rahoituksesta tuli kompromaatin julkaisemisesta ja esittämisestä.³¹⁴ Vuoden 1997 marraskuinen riita oli tekemällä tehty, kahden etupiirin reviiritaistelu,

310 Ledeneva 2006, s. 69.

311 Novodvorskaja 1997, s. 8.

312 Kolesnikov 1997, s. 10–11.

313 Moroz 1997. Oligarkit pystyivät julkisella painostuksellaan vaikuttamaan maan hallitukseen ja presidenttiinkin.

314 Ledeneva 2006, s. 70 ja s. 199–201. Ledenevan tutkimuksen mukaan Novaja Gazeta hinnoitteli jo 1990-luvun puolivälissä kompromaatin; virallisesti sivu maksoi 3 800 dollaria ja kompromaatti 5000 dollaria. Ledenevan alkuperäinen lähdeaineisto on peräisin http://www.flb.ru sivustolta, jotka on nykyisin suljettu.

johon toimittajat ottivat aktiivisesti osaa.³¹⁵ Kiistan pukareita olivat oligarkit Boris Berezovski ja Vladimir Gusinski sekä heitä vastassa Anatoli Tšubais ja Vladimir Potanin. Pankki- ja mediasodissa tiedotusvälineet jakautuivat hallitusta tukeviin ja valtion korjattua yksityistämispolitiikkaa arvosteleviin ryhmiin. Erityisesti Tšubaisin ja Berezovskin toimissa oli vaikea erottaa, mikä yhteiskunnallinen tehtävä ei olisi kuulunut kummankaan toimenkuvaan. Voitontavoittelu ja mainonta, riippuvuus sponsoreista ja kapitalismista, murskasivat monien demokraattiset unelmat hämmentäen toimittajien ja toimitusten käsityksen siitä, mitä uudet taloudelliset periaatteet tarkoittivat mediassa.³¹⁶ Rosvokapitalismin jyllätessä mainokset kyllästivät Moskovaa, kun provinsseissa värittömään elämään toivat vähän sävyä television viihdeohjelmat.³¹⁷ Toisaalta samalla toteutui television idea, joka valjastettiin paitsi markkinointiin, myös taloudellisen kehityksen tahtiin.³¹⁸ Kaikki katsoivat samaa ohjelmaa ja alkoivat uskoa siihen, mitä heille kerrottiin.³¹⁹ Viikkolehti Argumenty i Fakty -lehden yleisönosastossa ihmeteltiin, mikä merkitys on kaikilla mainoskatkoilla, kun televisiolähetyksistä ei saa selville vastauksia kysymyksiin, miten peräkylillä eletään, onko ihmisillä työtä ja ruokitaanko lapsia.

Moskovalainen kirjoittaja kaipasi uutisia, ei keskustelua pankkiirien ja virkamiesten riidoista. Niin kuin maassa ei olisi muita ongelmia.³²⁰

315 (Itogi s Jevgeniem Kiseljovym. 30.11.1997). Toimittajilla oli tarve todistaa paljastukset tarpeellisiksi.

Liki puolet haastatelluista oli sitä mieltä, että median velvollisuus oli kertoa totuus, ja kolme neljästä halusi journalismia, joka selvittää virkamiesten salaisuudet.

316 Vartanova 2001, s. 28. Venäjän mediakehitystä 1900-luvun lopussa määräsi erityisesti television leiriytyminen tai klaanikuntaisuus.

317Argumenty i Fakty, nro. 46.1997, s. 5. (N.Sokolov). Maaseutukaupungin kadunmiesten tuntoja kuvaa hyvin yleisönosaston kirjoitus, jossa tveriläinen kirjoittaja kertoo, kuinka vaipat ja muut mainokset ovat alkaneet kuvottaa häntä.

318 Knijazev, 2001. In mid-October 1996, ORT began to air the weekly analytical program Vremya (Time) on Saturdays with Sergei Dorenko as a host. Observers noted the rise of a totally new

phenomenon: the three weekend analytical programs, i.e., Itogi (NTV, host Evgeny Kiselev), Zerkalo (Mirror) (RTR, host Nikolai Svanidze), and Vremya, were being transformed from weekly surveys of country's life into independent political shows.

319 Zasurski I. 2004, s. 111. Kirjailijoiden tapauksen eteneminen tiedotusvälineissä osoitti sen, että yleisen mielipiteen muokkauksen edellytys oli televisio. Keskeisimpänä 1990-luvulla hollywood-stalinistisen propagandan tuottajana olivat Berezovskin omistaman mediaryhmittymän tiedotusvälineet, jotka osallistuivat omistajiaan hyödyttävään kieroiluun ja sensaatioiden esittelemiseen.

320Argumenty i Fakty, nro. 46. 1997, s. 5. N. Vasiltšenko.

Marraskuussa vuonna kulminoitunutta kirjailijoiden tapausta edeltänyt teleyhtiö Svjazinvestin kauppa osoitti, että julkisuudessa saadaan aikaan kohu, jota edes asiantuntijat eivät tunnistaneet. Moskovassa ihmeteltiin kesällä 1997 millaisesta riitelystä ”kolmannelta maailmansodalta” vaikuttaneessa kiistassa Svjazinvestista ja sitä seuranneessa pankkiirien ja median sodissa oli kysymys. Teleyhtiön yksityistäminen synnytti myytin eliitin kiistoista. Tällä mielikuvalla annettiin ymmärtää, että kiistan osalliset hallitsivat koko maata.³²¹ Mielikuvia luotiin valjastamalla media hyökkäyksiin. Ekspert -lehden toimittajien mielestä iskuja tehtiin kuin Göbbelsin neuvomana. Mikä tahansa valhe muuttuu puolitotuudeksi, kun sitä toistetaan riittävän kauan. Vuonna 1997 lokaa heitettiin koko syksy. Toimittajien mukaan loanheitto oli osoitus siitä, että kaksi valtakunnallista televisiokanavaa, joilla on hyvät suhteet pankkimaailmaan ja turvallisuuselimiin, voivat tuottaa niin paljon sotkua, ettei sitä saada millään pestyä puhtaaksi.³²²

Skandaalien tekijät näkevät helposti itsensä ulkopuolisina, ja ylpeilevät olostaan tapahtumien keskellä. Toimittaja Sergei Dorenko oli vaikuttaja, yksi Svjazinvest-skandaalin äänekkäimmistä todistajista. Hänen lauantaisin esitetyllä ajankohtaisohjelmallaan oli maan suurin yleisö. ORT-kanavalla pauhatessaan Dorenko oli todellinen massojen mielipiteiden ohjailija. Ajankohtaisohjelma oli teatteria, joka oli hänen tavaramerkkinsä.³²³ ”Vremja Dorenkon kanssa” -ohjelmassa esiteltiin hallituksen tekemiä virheitä pitkin syksyä. Berezovski ei tarvinnut kokonaisia toimituksia, kun hänellä oli ORT:ssä toimittaja, Dorenko.³²⁴ Dorenko väitti, että teleyhtiö vain päätettiin myydä Gusinskin sijaan Potaninille”.³²⁵

Tšubais ja hallitus eivät kyenneet vastaamaan Berezovskin televisioyhtiön ORT:n esittämiin rajuihinkaan lahjussyytteisiin.³²⁶ Solvauksissa oli annos henkilökohtaista

321 Albats 1997. Albats on ilmeisesti innoittanut Goldmania vertaamaan taistelua telemarkkinoista huonoon saippuaoopperaan. Kukaan ei uskoisi, että. J.R. Ewing Dallas sarjassa voisi taistella yhtä kovin asein kuin Venäjällä presidentin vaikutusvallan ulottumattomissa.

322 Galiejev; Privalov, 1997.

323 Gevorkian 2002.

324 Varsavtšuk 1997. Dorenko uhosi, ettei maan hallitus aktiivisesta etsimisestä huolimatta löydä mitään tietoja, joiden perusteella hänen ohjelmaansa vastaan olisi voitu hyökätä.

325Argumenty i Fakty, nro. 31.1997.

326 Lisitskaja 1997. ”Työ maksaa, sen minkä maksaa, mutta kun sen arvo muutetaan lahjuksiksi, on kutsuttava apuun arvioja, kuten Berezovski. Voidaan tietysti sanoa, että television ykköskanava toimii

kaunaa. Tšubaisilla ei ollut keinoja vaikuttaa Berezovskin kanavaan, vaikka hän edusti myös valtio-omistajaa.³²⁷ Venäjän "rosvokapitalismin" erityispiirre oli se, että finanssitavarataloista näkyvimmät omistivat pankkien ja tuotantolaitosten ohella tiedotusvälineitä. Omistaja pyrki myös vaikuttamaan tiedotusvälineiden sisältöön.

Ševtsovan mielestä tämä tuli esiin hallituksen ja oligarkkien kiistoissa vuonna 1997:

Vielä yksi todella epämiellyttävistä (epämukavista) pankkisodan seurauksista oli se, että kaikille kävi selväksi venäläisen lehdistön riippuvuus klaaneista. Lahjakkaat tunnetut journalistit joutuivat sepittämään juttuja, joita isännät tarvitsivat vastustajiaan mustamaalatakseen. olisi vaikea pääsyä muuhun lopputulokseen kuin siihen, että riippumaton ja vapaa lehdistö katosi käytännöllisesti katsoen Venäjältä.³²⁸

Venäjän mediasta tuli keskenään kilpailevia ja oligarkkien omistamia 1990-luvun puolivälissä. Median ristiinomistus oli monella tavalla nerokasta, koska viestimet hyötyivät toisistaan. Painettu media toimitti kommentoivan ja työstetyn aineiston, televisio takasi jutuille todellisen näkyvyyden.³²⁹ Propaganda edisti markkinatalouden tavoitteita vaikuttamalla yleiseen mielipiteeseen.³³⁰ Kirjailijoiden tapauksen ajankohta oli mitä sopivin, koska maan parlamentin alahuone, duuma, oli

maan keskeisimmän manipulaattorin ohjauksessa, mutta kertoo silti totuuden. Ehkä. Toinen asia on se, että kun kaupassa on vain yhtä sorttia syötävää, me maistamme sitä jossain vaiheessa – uskoimme tai emme. Informaatio on nykyisyyden paras myyntituote.”

327 Varsavtšik 1997.Obštšaja Gazetan toimittaja haastatteli Dorenkoa, jota Tšubais syytti Minkinin ohella kunniansa loukkaamisesta. Tšubais vaati ORT:ltä viiden miljardin ruplan korvausta, ja molemmilta toimittajilta 250 000 ruplaa. Dorenko uhosi, ettei hän aio lopettaa valtion virkamiehen arvostelua.

Dorenko todisti, että aivan samalla tavalla hän olisi valmis tuomaan esiin asiakirjoja, jos ne paljastaisivat esimerkiksi väärinkäytöksiä ORT:ssa. Henkilökohtaiseksi asian teki Tšubaisin vuonna 1995 esittämä uhkaus, jonka mukaan Dorenkolla ei olisi mitään mahdollisuuksia päästä valtiolliseen ORT-yhtiöön työhön.

328 Ševtsova 1999, s. 218–219.Izvestijasta Segodnja-lehteen siirtynyt Mihail Berger kirjoitti 21.11.1997, että jos aikoo huijata, se on tehtävä rehellisesti.

329 Bazarov et. al.1997. Median keskittymistä kuvaa se, että Jeltsinin yrittäessä pakottaa pankkiirit lopettamaan ns. mediasodan, kaikki Kremliin kutsutut pankkiirit olivat myös median suuromistajia; vain Berezovski puuttui tapaamisesta, koska hän ei muodollisesti virkamiehenä voinut osallistua tapaamiseen.

330 Goldman 2004. 2. Seitsemän johtavaa pankkiiria hallitsivat monialaisten omistusten lisäksi mediaa.

He kontrolloivat 70 prosenttia moskovalaisesta sanomalehdistöstä ja 80 prosenttia valtakunnallisesta televisio- ja radiotoiminnasta. Vrt. Koh 1998, s. 21.

aloittamassa vuoden 1998 budjetin ja uusien verolakien käsittelyn.³³¹ Tšubais on jälkeenpäin todistellut olleensa voimaton kirjailijaskandaalin edetessä. Tšubaisin hallinto laski, että Vladimir Potaninin Oneksim-pankin tukemat lehdet Komsomolskaja Pravda,Izvestija sekä kontrolloiva asema television RTR-kanavasta olisivat olleet riittävä tuki Berezovskin ja Gusinskin mediaa vastaan. Berger toteaa, että ”Oli selvää, että Tšubais valmistautui presidentinvaaleihin, mutta heidän kandidaattiaan voitiin vain arvailla.”³³² Aikalaiskirjoittaja toteaa kuitenkin, ettei Tšubais ollut heikoilla edes mediamogulien uhitellessa. Profil-lehden kirjoittajan mukaan Tšubaisilla oli kyky käyttää mediaa omaksi hyväkseen. Tässä suhteessa Berezovskin poliitikon taidot eivät vetäneet vertoja Tšubaisille. Presidentinvaaleissa saavutettu menestys oli esimerkki Tšubaisille luonteenomaisesta propagandakoneiston hallinnasta. Yleensä hän ei ollut noussut itse otsikoihin.

Tällainen pohtiva asenne oli estänyt julkiset ylilyönnit. Berezovski sen sijaan oli altis myös pilkalle.³³³

Tässä yhteydessä on syytä muistuttaa, että kompromaattia ei ollut helppoa huomata ennen kuin selvisi, kuka mediaa omistaa. Panettelut olivat helpommin havaittavissa, kun median omistuksista tihkui julkisuuteen enemmän tietoa.³³⁴ Vasta vuoden 1997 aikana kaikki vähänkin merkitykselliset sanomalehdet saivat isännän. Lehtien, radioasemien ja televisiokanavien omistajia olivat samat yritysryhmittymät, jotka hyötyivät yksityistämisestä.³³⁵ Raaka-ainetuottajien ja pankkiirien kiinnostus valtakunnallisesta mediasta johtui ainoastaan siitä, että ne uskoivat tiedotusvälineiden voimaan. Niitä ei pidetty rahasampoina, mutta tarvittaessa media voitiin valjastaa poliittisen manipuloinnin absoluuttiseksi aseeksi. Omistajista tunnetuimpia olivat Gusinskin Most-pankki, Potaninin Oneksim-pankki ja Berezovskin LogoVAZ. Myös LUKoil, Gazprom, RospromJUKOS, SBS-AGRO ja

331 Minkin 1997.

332 Ševtsova 1999, s. 218–219.

333 Telen 1997, s.6. ja Telen 1997, s. 2–3. Ensimmäisessä otsikossa ”AO LogoVAZ-Kreml” yhdistetään Berezovskin yhtiö ja presidentin hallinto. Toisessa ”Svajznoi”sanan voi ymmärtää merkityksessä välittäjä.

334 Resnjanskaja et al. 1999, s. 121–122. Valtakunnallisten lehtien levikkien pienentyessä ja alueellisten omistajien saadessa yhä enemmän valtaa tehtaiden, lehtien tai laivayhtiöiden omistajat sanelivat mitä kirjoitetaan. Yhteiskunnallisesti suuntautuneiden lehtien perustaminen oli Venäjän talouden jatkuvien kriisien oloissa hyvin riskialtista.

335 De Smaele 1999, s. 173–189. Venäjällä yksityistäminen ei kuitenkaan merkinnyt riippumattomuutta, vaan pankkiirit ja öljymiljonäärit käyttivät mediaa aseenaan.

pankki Menatep omistivat mediaa. Media-Mostiin kuuluivat televisioyhtiö NTV, sanomalehti Segodnja ja viikkolehdet Sem dnej ja Itogi sekä radioasema Eho Moskvy. Oneksim-pankki teki vuonna 1997 useita mediaomistuksiinsa liittyviä järjestelyjä. Yhtiö oli hankkinut omistukseensa valtaosan Izvestijasta ja Komsomolskaja Pravdasta. Potanin ryhmä perusti myös uuden lehden Russki Telegrafin. Independent Media oli lähestynyt Menatep -ryhmää. Mihail Hodorkovski ja hollantilainen pääoma julkaisivat mm. Venäläistä versiota Cosmopolitanista, Playboysta ja sanomalehti Kapitalia. Myös SBS AGRO pankin omistajalla Aleksandr Smolenskilla ja Alfa-pankin Peter Avenilla ja Mihail Fridmanilla oli omat sijoituksensa mediassa. Inkombank oli Aleksandr Vinogradovin johdolla hankkinut osuuksia mediasta yhdessä Berezovskin kanssa, joka käytti suurinta valtaa Venäjän television ykköskanavalla ja rahoittiNezavisimaja Gazetaa jaOgonjokia.

Vuonna 1997 Venäjällä elettiin journalismissa ylimenokautta, jossa kysymys oli koko instituution ongelmista. Moskovan valtionyliopiston journalistisen tiedekunnan dekaani Jassen Zasurski totesi, että sanomalehdet jättivät uutisoimatta tärkeitä asioita ja lehtien levikki laski. Julkaistuissa jutuissa ei myöskään kerrottu lähteitä eikä mielipidekirjoituksia eroteltu uutisista. Tämän seurauksena ihmiset halusivat, kuten neuvostoaikoina, kuunnella uutisia BBC:n World Service -lähetyksistä. Neljä sukupolvea journalisteja koulinut Zasurski piti televisiota täysin propagandistisena tiedotusvälineenä.³³⁶ Obštšaja Gazetan mukaan aiemmin oli torjuttu totalitaristisen menneisyyden uhkaa. Syksyllä 1997 valtamedia ja niissä työskentelevä toimittajakunta oli jakaantunut leireihin, kun mediatalot söivät omaa uskottavuuttaan.³³⁷ Tšubaisin ”paljastaja” Minkin piti journalismia likaisena ja ihmetteli aiheellisesti, että aikaisemmin hän oli saanut syyttää Jeltsiniä ja Gratšovia sotarikoksista ilman, että kukaan reagoi. Minkin kysyi, mitä merkitystä on virkamiehille maksetuilla 90 000 dollarilla, jos summaa verrataan vaikka 90 000 Tšetšeniassa tapettuun. Minkin oli myös tehnyt julkisesti selväksi, että hänestä presidentinvaali oli jo vuonna 1996 osoittanut journalismin tappion. ”Tuolloin

336 Zasurski 2004.

337 Varšavtšik 1997, s.1.

maaliskuussa kirjoitin artikkelin ´Valitse itsellesi presidentti`. Minua otti päähän erityisesti 13 pankkiirin avoin kirje. Tuolloin kukaan muu ei halunnut julkaista artikkelia, kuinNovaja Gazeta. Silloin lehden levikki oli vain 16 000. Nykyisin se on yli 600 000, pelkästään Moskovassa 160 000. Kasvu tapahtui vain puolessatoista vuodessa.”³³⁸