n J. A. Hollo (18851967) oli varsin mo-nialainen suomalainen kulttuurivaikut-taja. Hän ehti toimia elämänsä aikana monessa tehtävässä. Hän oli suomenta-ja1, kriitikko, esseisti, kirjailija, Helsingin yliopiston kasvatus- ja opetusopin profes-sori ja Yhteiskunnallisen korkeakoulun kansleri.
Hollon mukaan sivistyskasvatukseen kuuluvat kasvatuksen eri osa-alueiden kasvatus: älyllinen, eettinen, esteettinen, uskonnollinen ja toiminnallinen kasva-tus. Yhdessä kasvatuksen osa-alueet voi-vat parhaiten edistää kasvoi-vatettavan mo-nipuolista oppimista, kasvua ja hyvää elä-mää. Tässä artikkelissa käsittelen Hollon näkemystä uskonnollisesta kasvatukses-ta.
Hollon mielestä emotionalistinen us-konnonteoria on relevantti, vaikka hän ei kielläImmanuel Kantintahtoelämään jaGeorg Wilhelm Friedrich Hegelin
älylliseen elämään perustuvien teorioi-den merkitystä. Emotionalistinen teoria muistuttaaFriedrich Schleiermache-rin käsitystä uskonnosta. Se on saanut vaikutteita myös William Jamesin ja Georg Simmelinuskontopsykologisista tutkimuksista.
Hollo väittää, ettei uskonnon perus-taminen tunne-elämään, esteettistyyppi-sen tunnelmoinnin varaan tai etiikkaan tee siitä sen takia hataraa tai negatiivi-sesti salaperäistä. Tunne-elämä on kiel-tämättä tavallaan salatumpaa kuin älyl-liset toiminnot. Tunne-elämä ikään kuin kasvaa implisiittisesti, vaikka siihen liit-tyy myös ulkonaisesti havaittavia or-gaanisia toimintoja. Nämä tekijät eivät tee uskonnon emotionaalista selittämistä mahdottomaksi vaan itse asiassa tukevat sitä. Jos uskonnollinen elämä, so. yli-in-himillisten yhteyksien kokeminen, on erityinen kokemuksellinen tosiasia, sen täytyy olla jollakin tavoin tiedostamaton-ta.
Hollo toteaa vain tunteella olevan arvo itsessään. Jos väitetään, että esteet-tisen, eettisen tai uskonnollisen elämän ilmauksilla on ehdoton, muista elämän-piireistä riippumaton merkitys, erehdy-1 Tuomas Anhava mainitsee Hollon
suomennosten määräksi yli 300(!) kir-jaa. Hollon saavutus on Suomessa ai-nutlaatuinen. Hän suomensi monia kir-jallisuuden, kasvatusajattelun, mutta myös (uskonnon)filosofian klassikkoja, esimerkiksi Nietzscheä, Kierkegaardia ja Jamesia.
tään. Taideteos, laupeudentyö ja uskon-nollinen käsitys ovat välttämättä monin tavoin sidoksissa erilaisiin tekijöihin.
Riippumaton merkitys, joka takaa niille oman erityisen oikeutensa, perustuu yk-sinomaan niiden perustana oleviin tun-teisiin. Tunne on myös mielikuvituksen välttämätön pohja, sen syy ja selitys.
Hollon mukaan uskonnolla on yhty-mäkohtia etiikkaan ja estetiikkaan, mut-ta se ei kuitenkaan palaudu kumpaan-kaan. Uskontoa ei voi johtaa etiikasta, edes niin ajatellen, että se olisi jonkinlai-nen etiikan höyste tai täydennys. Uskon-to ja moraali tai uskonnollisuus ja moraa-lisuus ovat itsenäisiä – Hollon sanoin – autoteelisiä elämänpiirejä. Jos tunnetta tahtoon ja tottumuksiin nähden pidetään ensisijaisena, silloin uskontoa tulee pitää etiikkaan nähden ensisijaisena. Näin sik-si, että Hollo ajattelee – Kantiin vedoten – eettisen elämän olevan pikemmin tah-don kuin tunteen perustalta kehittyvää.
Kant ajatteli, ettei maailmassa ja sen ulkopuolellakaan ole mitään muuta eh-dottomasti hyvää kuin hyvä tahto: vain ein guter Wille on kiistattomasti hyvää.
Siis se, että toiminnan syynä on pelkäs-tään moraali, halu tehdä oikein vain ja ainoastaan siksi, että se on oikein. Hyvä tahto ei ole hyvää vain sen seurausten tai tulosten takia, vaan hyvän tahtomisen takia,hyvän sinänsä.
Uskonnossa tunteella ja mielikuvi-tuksella on aivan erilainen funktio kuin estetiikassa. Esteettisyyden todellisuus ei ole uskonnon aluetta, koska siihen liitty-vä tunne syventää siihen kiinteästi sidok-sissa olevaa todellisuusainesta. Uskon-nollisessa elämyksessä sen sijaan ilmenee
selkeä taipumus irrottautua kokonaan konkreettisesta todellisuudesta. Uskon-nossa tunne-elämän kohteena näyttää olevan metafyysinen tai metapsyykkinen todellisuus. Esteettinen tunne jää konk-reettiseen maailmaan, uskonnollinen tunne sen sijaan väittää avaavansa tien toisenlaiseen, transsendenttiin todelli-suuteen. Hollo toteaa, ettei ole oikeas-taan olemassa mitään erityisiä uskonnol-lisia tai esteettisiä tunteita.
Hollon näkemys esteettisyydestä eroaa Kierkegaardin näkemyksestä siinä, että jälkimmäisen näkemys yksilöstä ja Kris-tuksen seuraamisesta saa hänet hylkää-mään runouden ja näkehylkää-mään sen demo-nisena, erityisen viettelevänä. Toisaalta Kierkegaard näkee kristillistä eksistens-siä elävän esteetikon ja runoilijan välillä yhtäläisyyttä, kummallekin on kärsimys tuttua. Hänen mukaansa runoilijan ek-sistenssi on välttämättä onnetonta. Hän kärjistää uskon ja taiteellisen luomisen välisen jännityksen repiväksi vastakoh-taisuudeksi, joko–tai-vaihtoehdoksi. ”Ei kukaan voi palvella kahta herraa.” Lo-pulta Kierkegaardin ajattelussa esteetti-syys ja paha samastuvat.
Hollo selittää, että uskonnollinen tunne on riippuvaisuuden tunnetta.
Tämä näkemys muistuttaa Friedrich Schleiermacherin lausumaa, että kristil-lisessä uskossa on ääretöntä riippuvuu-den tunnetta. Uskonnolliset tunteet vaihtelevat pelon ja kunnioituksen tun-teiden välissä. Kehittyessään ihmisen us-konnolliset tunteet pyrkivät vapautu-maan äärimuodoistaan. Niiden kehitty-neimmät muodot ilmaisevat tyyntä ja alistunutta turvallisuutta, jossa pelko on
vain suurena vakavuutena (kunnioituk-sena) ja rakkaus kestävänä, hiljaisena onnena.
Hollo asettaa uskonnollisen koke-muksen – Schleiermacherin ja Jamesin tavoin – ensisijaiseksi ja dogman eli (kris-tillisen) uskonopin ja sen käsitteellisen tulkinnan toissijaiseksi. Hänen näke-myksessään on yhtymäkohta myös Ru-dolf Otton näkemykseen, jonka mu-kaan pyhä on apriorinen ontologinen ka-tegoria, jonka aktuaalistuminen ei edel-lytä sitä edeltävää kokemusta, mutta joka kokemuksen välityksellä määrittää sen kokijan arvoja ja merkityksiä. Numi-noosin tunne syntyy joko suorasta tai epäsuorasta yhteydestä pyhään. Suora yhteys saa aikaan kokemuksen, jota voi-daan ilmaista vain mystisin, sanoinku-vaamattomin käsittein. Silti mystinen-kään kokemus ei ole Otton mukaan itse pyhä, numinoosi, vaan sen skeema eli sisäinen malli. Epäsuora yhteys ilmenee erilaisina tunteina, jotka hän kiteytti il-maisuun pyhästä mysteerinä, joka samal-la sekä pelottaa (Mysterium Tremendum) että kiehtoo (Mysterium Fascinans).
Uskonnollisen tunteen kehittyneim-mistä muodoista kehittyy sanan varsinai-sessa merkityksessäreligio: ”uskonnolli-sen tunteen kokija elää mielialoja, joissa suuren ja ylevän kokonaisuuden erilleen sinkoutunut osa tuntuu pääsevän takai-sin alkuyhteyteensä.” Hollon mielestä tuon alkuyhteyden eli jumaluuden luon-netta voidaan teologiassa selittää speku-latiivisten käsitteiden, esimerkiksi abso-luuttisuuden, äärettömyyden, muuttu-mattomuuden ja kaikkivaltiuden (kaikki-voipaisuuden) avulla. Sen sijaan
uskon-nollinen elämys näiden ominaisuuksien kokemiseksi on psykologisesti – ihmises-tä lähtien – paljon vaikeammin selitetihmises-tä- selitettä-vissä oleva asia, koska ihmisen ominai-suudet ovat kuitenkin rajalliset erilaisten elämyksien kokemisen kannalta.
Uskontopsykologinen uskonnollisten kokemusten tutkimus on mahdollista, eikä sitä voi pitää hedelmättömänä. Hollo viittaa tässä yhteydessä William Jamesin tutkimuksiin, jotka tämä esittää lähinnä teoksessaan The Varieties of Religious Experience(1902). Jamesin mukaan ih-miset eivät ole huolissaan, vaikka heillä ei olisi tarkkaa Jumalan luonnetta koske-vaa määritelmää tai todistusta Jumalan olemassaolosta, jos he kuitenkintuntevat tarvitsevansa Jumalaa. James sanoo, et-teiJumalaatiedetä tai ymmärretä, hän-tä käytetään– joskus ravinnonantajana, moraalisena tukena, joskus ystävänä ja joskus rakkauden kohteena. Jos Jumala todistaa itsensä hyödylliseksi, uskonnol-linen mieli ei kysy enempää. Onko Juma-la olemassa? Millä tavoin hän on olemas-sa? Mitä tai millainen hän on? Nämä ovat irrelevantteja kysymyksiä. Ei Jumalaa, vaan elämää, enemmän elämää, laajem-min, runsaamlaajem-min, enemmän tyydyttä-vää elämää, on viimeinen analyysi, us-konnon loppu. Elämän rakastaminen, mikä ilmenee jokaiselle eri elämänvai-heissa, onuskonnollinen impulssi. James ei laita painoa perinteisille rationaalisille (spekulatiivisille) jumala-argumenteille eli Jumalan olemassaolotodistuksille.
Hollo toteaa, että Jamesin tapa suh-tautua jumaluuden metafyysisiin omi-naisuuksiin ja pyrkiä sivuuttamaan ne, on arveluttava, vaikka Hollokaan ei pidä
niitä arvokkaina uskonnolliselle elämäl-le. Ne ovat kuitenkin älyllisiä vihjeitä, joiden avulla saamme tietoa uskonnolli-sen tunteen oleellisemmasta ominaisuu-desta. Tässä yhteydessä Hollo tarkastelee absoluuttisuuden käsitettä. Hän toteaa, ettei jumaluutta voi mitenkään rajoittaa ja että uskonnollisen elämän kohde on ehdottomasti täydellinen eikä sitä voi sulkea kausaalilain piiriin. Hollo väittää myös, että jos tarkastelemme kausaalila-kia itsessään, niin havaitsemme siinä ikään kuin idullaan olevan käsityksen tai oikeammin tunteen, jonka päätymiskoh-tana on absoluuttinen jumaluus. Empii-risessä maailmassa ilmiöt liittyvät toi-siinsa kausaalisuutta noudattaen. Näin ollen pelkästään älyllisesti ajatellen inhi-millinen tiedonhankinta voisi tapahtua ainoastaan kokemusperäisesti ja pyrki-mättä koskaan abstrahoimaan yleistä ja ehdotonta lakia. Tiedonhankinta ei ole kuitenkaan pelkästään älyllistä, Hollon sanoin: ”sen alinomaista rauhatonta jat-kumista myötäileetunne,joka vaatii älyl-tä veroa rauhoittavan, ikuisen lain muo-dossa.” Hollo yhtyy tässä sosiologi Georg SimmelinDie Religion-teoksessa esittä-mään väitteeseen, jonka mukaan jo kausaaliliikunnossa itsessään kaikuu mukana uskonnollisen äänilajin sointu.
Älyllisen elämän alueella, uskonnolli-sesta, esteettisestä tai eettisestä elämän-muodoista puhumattakaan, tunne pyrkii vapautumaan sitä koskevien ”oliotodelli-suuksien” rajoituksista ja elämään ”puh-dasta arvoa” omassa itsessään. Hollo ko-rostaa, ettei tällainen tunteen ihanteellis-tuminen suinkaan tapahdu muissa elä-mänmuodoissa yhtä hyvin kuin
uskon-nollisessa elämänmuodossa. Älyllisessä elämässä tunteen ihanteellistuminen jat-kuu laeista ja ehdottomuuksista huoli-matta, esteettisessä elämässä mieli kiin-tyy välttämättä tunteen syventämiin to-dellisuuden ilmiöihin ja eettisellä alueella ihmissuhteet vaativat jatkuvaa huomioi-mista. Hollo kirjoittaa: ”Ainostaan us-konnollisessa kokemuksessa on ihanne täysin saavutettavissa, ainoastaan siinä pääsee tunne täysin elämään itseänsä, kokemaan puhdasta, minkään oliotodel-lisuuden rajoittamatonta arvoa.”
Tunteen kaipaama erikoinen, ylevä ja sitä ylläpitävä syvin todellisuus virtaa uskonnollisessa kokemuksessa täysin va-paana, kun taas muissa elämyksissä se
”ikään kuin pisaroina tihkuu läpi estä-vän muurin.” Tämän takia inhimillinen äly yrittäessään ilmaista uskonnollista kokemusta joutuu käyttämään esimer-kiksi sellaisia ilmaisuja kuintäydellinen, kaikkivaltias, kaikkitietävä, täydellisen hyvä,ajaton,paikatontai esimerkiksi su-perlatiivejaviisainjasuurin.
Näin määriteltyinä uskonnollisen ko-kemuksen salaperäisiltä vaikuttavat ominaisuudet tulevat täysin ymmärre-tyiksi ja niissä ilmenevät vastakohdat se-littyvät ihanteellistuneen tunteen avulla.
Nimittäin uskonnollisessa kokemuksessa ihminen voi samanaikaisesti kokea uh-raavansa itsensä ja saavansa täydellisen voiton, hän voi kokea pelkoa ja turvaa sekä vielä armon ja lunastuksen, koska uskonnollisessa elämyksessä on mahdol-lista tapahtua coincidentia oppositorum eli vastakohtien yhteensulautuminen.
Monet mystikot, esimerkiksiRistin Jo-hannesjaAvilan Teresa, pitivät
coin-cidentia oppositorumia Jumalan (juma-luuden) määritelmänä.
Hollon mukaan kehittymätön uskon-nollinen tunne on erityisesti pelon auto-paattisen mielenliikutuksen samentama ja itsekkäitä motiiveja sisältävä ilmiö.
Uskonnollinen tunne on ihanteellinen silloin, kun se on autopaattisen ja sym-paattisten tunteiden yläpuolella liikkuva emootio. Se voidaan ymmärtää yli-inhi-millisten yhteyksien tunteeksi, kosmi-seksi elämäntunnoksi, jossa ihminen voi välittömän uskonnollisen elämyksen avulla kokea ajatuksella saavuttamaton-ta olevaisuuden ydintä. Se on Harald Höffdinginsanoja käyttäen ”uskoa ar-vojen säilymiseen”. Se on siis tunteen-omaista varmuutta siitä, että elämä ei ole vain huonoa pilaa, vaan todellisuuteen kätkeytyy tarkoituksellisuutta, syvällistä (elämän)merkitystä. Hollon näkemyksel-lä ihanteellisesta uskonnollisesta tun-teesta on kiintoisa paralleeliPeter Win-chin käsitykseen Zande-magian myön-teisestä funktiosta elämän merkityksen ja merkittävyyden tunnun antajana, joka on oleellisesti yhteydessä ihmisen kykyyn hahmottaa elämänsä kokonaisuutena.
Winchin sanoin: ”Se näkeekö ihminen sillä, mitä hän tekee, olevan jonkin mer-kityksen (point), riippuu siitä, kykeneekö hän näkemään ykseyden moninaisissa toimissaan, pyrkimyksissään ja suhteis-saan muihin ihmisiin. Se, minkälaisen merkityksen (sense) hän elämällään nä-kee olevan, riippuu tämän ykseyden laa-dusta. Kyky tämän tapaisen merkityksen näkemiseen ei pelkästään riipu kyseessä olevasta yksilöstä, joskaan tämä ei tarkoi-ta, ettei se laisinkaan riippuisi hänestä.
Se riippuu myös niistä tällaisten merki-tysten antamisen mahdollisuuksista, joi-ta hänen elinympäristönsä muodosjoi-tava kulttuuri hänelle tarjoaa tai on tarjoa-matta.”
Elämän arvon ja merkityksen tun-nun katoaminen näyttää olevan tyypillis-tä nimenomaan tyypillis-tämän ajan länsimaalai-sille ihmilänsimaalai-sille. On ensiarvoisen tärkeää, että ihminen voi kokea elämänsä olevan tärkeä ja merkityksellinen. Uskonnolli-nen tunne kohottaa ihmisen (ikään kuin) metafyysiseen tasoon ja arvoon, korkealle arkipäiväisyyden yläpuolelle.
Hollon mukaan uskonnon emotiona-listisen teorian avulla voidaan parhaiten selittää uskonnollisen elämän sisintä luonnetta ja ilmiöitä, vaikka hän ei kiellä muiden teorioiden merkitystä. Uskonnol-lisuus laajasti ymmärrettynä ei ole suin-kaan vain tunne-elämyksistä muodostu-nut inhimillinen ilmiö. Merkittävät us-konnolliset elämykset ovat harvinaisia
”sunnuntaituokioita”, sillä uskonnolli-nen ihmiuskonnolli-nen kokee yleensä vain vaatima-tonta, voimakkuudeltaan vähäisempää uskonnollista herkistymistä.
Uskonnollisen tunteen syntymiseen vaikuttavat monet tekijät. Hollo sanoo ihmissydämen olevan sen varsinainen tyyssija. Uskonnollisen tunteen herkisty-minen on kuitenkin pääasiassa seurausta muista asioista: luonnosta, kohtaloista ja sosiaalisista yhteisöistä, kaikista elä-mään liittyvistä tekijöistä. Usein kuole-ma tai sen läheisyys synnyttää ihmisessä uskonnollisuuden. Mutta mielikuvituk-sella on kuitenkin ratkaiseva tehtävä il-mentää todellisuuden tunnearvoja kaikil-la uskonnollisuuden tai uskonnollisen
kokemuksen syntymiseen vaikuttavilla alueilla. Jopa kuolema synnyttää uskon-nollisuutta, koska se ei jää vain ymmär-ryksen ja havainnon toteamaksi elämän loppumiseksi vaan ilmenee kuvittelun ta-kia välttämättömänä elämänvaiheena ja vapautumisena ajallisista ja muista rajoi-tuksista. Käytännöllisesti tarkastellen voidaan sanoa, että mielikuvitusta myö-täilevää kehitystä on uskonnollisen elä-män jokaisessa vaiheessa. Näin ollen Hol-lo pitää erilaisia uskonnon, myös uskon-non intellektuaalisia, selityksiä ymmär-rettävinä, jos ne korostavat mielikuvitus-ta uskonelämän älyllisenä tekijänä.
Hollo selittää kiinnostavasti, että ih-misen ihanteellisen uskonnollisen tun-teen aikaansaama varmuus siitä, että to-dellisuudella on jokin arkipäiväistä koke-musta tai tieteellisen tutkimuksen tulos-ta syvempi tulos-tarkoitus, ei avaudu ymmär-ryksen äärettömyyksiin jatkuvalla ana-lyysilla. Elämän perimmäisen tarkoituk-sen oivaltaminen vaatii synteettistä eli kokoavaa ymmärrystä, ajattelua. Se on nimenomaan mielikuvitusta, jota ilme-nee primitiivisissä jumalkäsityksissä ja antropomorfisissanäkemyksissä sekä ke-hittyneissäuskonnollisuuden muodoissa.
Mielikuvituksen merkitys uskonnollisessa kasvatuksessa
Hollon mukaan kehittynyt uskonnolli-suus edellyttää mielikuvitusta enemmän kuin alkeellinen uskonnollisuus. Näin on esimerkiksi silloin, kun merkittävät us-konnolliset henkilöt, uskonnon perusta-jat tai uudistaperusta-jat, pyrkivät ilmaisemaan uskonnollisia kokemuksiaan sellaisessa synteettisessä muodossa, mitä
kulloinen-kin yleinen kehitysvaihe edellyttää. Toi-sin sanottuna heidän on laajennettava ja yhtenäistettävä uskonnollista mielikuvi-tusta siten, että sublimoitu uskonnolli-nen tunne saa sitä tyydyttävän älyllisen ilmenemismuodon. Uskonnollisuutena pidetään usein myös sellaista älyllistä toimintaa, joka on (aikaisemmin suoritet-tujen) synteesien analysoimista ja yritys-tä luoda uudelleen synteesi analysoiduis-ta osisanalysoiduis-ta ymmärryksen lakeja vasanalysoiduis-taavak- vastaavak-si järjestelmäkvastaavak-si. Hollo kutsuu tällaista toimintaa teologiseksi tutkimukseksi, sen harjoittamisesta uskonnolliselle elä-mälle ei ole välttämättä mitään hyötyä, mutta siitä voi olla jotain haittaa.
Merkittävät uskonnollisen elämän il-miöt ovat aina yhteydessä ihmisen mieli-kuvitukseen ja sen välityksellä uskonnol-lisuuden varsinaiseen perustaan, tunne-elämään. Hollo epäilee, että tuskin on olemassa muuta psyykkisen toiminnan aluetta, jossa mielikuvituksen ja tunteen vuorovaikutus olisi niin ilmeinen kuin uskonnollisessa elämässä.
Hollo kysyy, voimmeko havaita ku-vittelua myös täysin kehittyneessä us-konnollisessa elämässä. Voimakkaimmat uskonnolliset kokemukset ilmenevät ku-vattomilla ja sanoinkuvaamattomilla ta-voilla. Uskonnollinen kokemus on puh-taimmassa muodossaan älyllisistä ja muista tekijöistä vapautunutta tunnetta, jossa kokija tuntee elävänsä syvällisem-pää todellisuuden elämää kuin se, jossa sanat ja mielikuvat ovat syntyneet. Näin ollen mielikuvituksellakaan ei voi olla uskonnollisen kokemuksen huippuelä-myksessä mitään oleellista tehtävää.
Mutta tällainen uskonnollinen kokemus
on poikkeuksellista ja lyhytaikaista, ihanteellinen mahdollisuus, joka harvoin toteutuu. Hollo kirjoittaa: ”Äärimmilleen laajetessaan uskonnollinen tunne-elämys on kuin henkeä salpaava, sen täytyy laue-tarukoukseen, ja rukous, sielun hengitys, tapahtuu mielikuvituksen varassa, ellei se ole pelkkää suun ja huulten liikettä.”
Uskonnollisen elämän kehitys ei suinkaan aina saavuta ekstaattista tun-ne-elämystä. Se on tyypillistä ennen muuta itämaisille mystikoille, mutta ei niinkään länsimaalaisille uskonnollisille ihmisille. Hollo korostaa, että uskonnol-lisuuden omalaatuisuus on niin ehdoton-ta, etteivät eettisyys ja uskonnollisuus koskaan voi olla sama asia. Nimittäin eettisyys perustuu sellaiseen oikeuden-mukaisuudenperiaatteeseen, joka vaatii sanktion jokaisesta eettisesti väärästä teosta. Uskonnollisuus sen sijaan perus-tuucaritas-periaatteeseen, joka kehottaa rakastamaan vihollisia ja antamaan an-teeksi ja rukoilemaan niiden puolesta, jotka vainoavat. Uskonnollisuuden ja eet-tisyyden välillä ei ole kuitenkaan ehdo-tonta vastakohtaa, koska eettinen tahto on alttiina tunne-elämän vaikutuksille.
Näin uskonnollisuus vaikuttaa myös eet-tisessä elämässä. Älyllisen kasvatuksen alueella voidaan pitää vastaavana tapah-tumana sitä muutosta, kun ”kylmä” mo-raalifilosofinen analyysi muuttuu kuvit-telunomaiseksi ”eettiseksi synteesiksi”, jonka perusteella yksityinen moraalinrik-koja voi olla, ei yhteisön tuomittavana, vaan sen armahdettavana jäsenenä. Voi-daan siis sanoa, että mielikuvituksella on oleellinen merkitys siinä, mikä on uskon-nollisen ja eettisen elämän ja
kasvatuk-sen yhteistä aluetta. Näin ollen Hollo katsoo osoittaneensa, että uskonnollisen kasvatuksen päämäärä on uskonnollisen elämän herättäminen ja hoivaaminen, tiivistetysti sanottuna: ”[U]skonnollinen kasvatus on kuvittelutoimintoon alin-omaa vetoavaa uskonnollisen tunteen ihanteellistamistyötä ja yhä samaan toi-mintoon varautuvaa huolenpitoa siitä, että ihanteellistuneen tunteen pohjalle pääsee rakentumaan yleinen, inhimilli-sen elämän kaikilla aloilla vaikuttava us-konnollinen elämänasenne.” (kursivointi M.T.)
Hollon mukaan mielikuvitusta apu-naan käyttävän uskonnollisen sen – kuten kaiken muunkin kasvatuk-sen – tulee ollapsyykkisten voimien va-pauttamista eikä niiden kahlehtimista.
Uskonnon alueella tehtävä on varsin vaa-tiva, koska siinä tunteella on valta-ase-ma. Se olisi lähes mahdotonta, ellei ihmi-sellä olisi kykyä kehittää (uskonnollisen) tunne-elämän älylliseksi ilmaukseksi mielikuvitusta.
Uskontoa ei voi kuitenkaan pitää tunteen ja kuvittelun vapauttamisena, koska silloin olisi vaarana, että se olisi vain jotain tunnehurmiota tai vapaana tunneilmaisuna arvotonta ja eettisesti ih-mistä rappeuttavaa. Näin ei käy, koska uskonto ei ole vain tunnetta tai kuvitte-lua, vaan se vaikuttaa omalla tavallaan
”elämänpiirin jokaiseen sopukkaan.” Us-konnollinen elämä ei voi myöskään olla moraalisesti huonoa, koska se on sinänsä inhimillisten suhteiden ulkopuolella. Jos moraalista rappeutumista ilmenee us-konnollisissa toimissa, niin sen syynä on moraalisen elämän eli eettisen
kasvatuk-sen puuttuva tai huono hoito.
Uskonnollinen kasvatus tulee älylli-sen ja esteettiälylli-sen kasvatukälylli-sen tavoin so-peuttaa kasvatettavien ikäkauden mu-kaiseksi. Hollon mukaan lapsen mielestä puuttuvat toiminnot, joiden avulla us-konnollisuuden varsinainen kehittymi-nen tapahtuu: herkistynyt ja monipuoli-nen tunne-elämä ja sitä vastaava mieli-kuvitus. Vaikka varsinainen uskonnolli-nen kasvatus on lapsuudessa vielä mah-dotonta, niin on kuitenkin mahdollista muokata maaperää ja kehittää edellytyk-siä myöhemmin tapahtuvan varsinaisen kasvun ja kasvattamisen perustaksi. Kos-ka ikäKos-kaudet eivät ole vain toistensa edel-lytyksiä ja toisiaan täydentäviä, voidaan jokaiselle ikäkaudelle suunnitella sopivaa kasvatusta.
Lapsuudessa kehittyy omanlaatui-nen primitiiviomanlaatui-nen uskonnollisuus, jolla on itsenäinen arvonsa. Vastaavasti myö-hemmissä ikävaiheissa voidaan kehittää kullekin vaiheelle tunnusomaisia uskon-nollisen elämän muotoja. Varhaisen lap-suuden illuusiovalmiudella, alttiudella leikkiin ja tarinointiin, on erittäin tärkeä tekijä sekä mielikuvitus- että uskonto-kasvatuksessa. Koska lapset eivät välttä-mättä epäile näkymättömän olemassa-oloa, ”taivasten valtakunta” ikään kuin kuuluu lapsille enemmän kuin muiden ikäkausien edustajille. Hollo kuitenkin selittää, että tämä lapsuuden suuri etuoi-keus johtuu lähinnä psyykkisen elämän kehittymättömyydestä.
Kasvattajan ei tule kuitenkaan pyr-kiä asettamaan lapsen luontaisen, her-kän ”yliuskon” sijaan myöhempien us-konnollisen ajattelun kehitysvaiheiden
mukanaan tuomia näkemyksiä. Hollo näyttää ajattelevan, että uskonto ilmiönä on historiallisesti kehittynyt primitiivi-sestä uskonnollisuudesta kehittyneim-pään muotoon. Tällöin on myös relevant-tia kehittää alkukantaista uskonnolli-suutta vain omissa rajoissaan ja omien edellytystensä mukaisesti, jos halutaan toimia kaikkein tehokkaimmin uskon-non kehittyneimpien ilmenemismuoto-jen aikaansaamiseksi.
Varhaisen lapsuuden uskontokasva-tuksen tulee olla satuinnosuskontokasva-tuksen ja illu-sionismin hoivaamista ja kehittämistä.
Hollo tosin huomauttaa, ettei yksilön varhaisen ikäkauden uskonnollinen elä-mä, omalaatuisuudestaan huolimatta, oi-keastaan erotu omaksi elämänalueek-seen älyllisestä tai esteettisestä elämän-piiristä. On oikeastaan irrelevanttia pu-hua lasten uskonnollisesta kasvatukses-ta. Voimme kuitenkin puhua lapsuuden uskonnollisuuden omalaatuisuudesta, jos tarkoitamme sillä myöhempien ikäkau-sien vastaavista kehitysmuodoista eroa-via ominaisuuksia. Toisaalta lapsuuden ajan luontoperäinen uskonnollinen elä-mä sulautuu sen ikäkauden älyllisiin, es-teettisiin ja muihin alkeellisiin elämän-asenteisiin niin ehdottomasti, että sen nimeämistä omaksi alueekseen voidaan pitää pelkkänä abstraktiona. Hollon mu-kaan lapsen uskonnollisen elämän kas-vattaminentarkoittaa vainyhteisen poh-jan muokkaamista, josta kuvittelu ja us-konnollinen ja esteettinen elämä myö-hemmin kasvavat. Tuon pohjan muodos-taa tunne-elämä, jonka kasvattaminen on uskonnollisen elämän alueella tär-keämpää kuin älyllisessä ja esteettisessä
elämänpiirissä. Lapsen uskonnollisesta kasvatuksesta huolehditaan parhaiten, kun annetaan ”tunne-elämää muovaile-vain illusionististen haavelmain ja sa-tuinnostuksen päästä oikeuksiinsa.”
Hollon mukaan on erityisen tärkeää, ettei uskonnon oppikirjoissa ole sellaisia sadunomaisia kertomuksia, joihin on esi-tyksen sävyn tai huomioiden avulla
Hollon mukaan on erityisen tärkeää, ettei uskonnon oppikirjoissa ole sellaisia sadunomaisia kertomuksia, joihin on esi-tyksen sävyn tai huomioiden avulla