n Kuuluisassa amerikkalaisessa psyko-logisessa testissä koehenkilöitä pyydet-tiin seuraamaan videota, jossa kuusi hen-kilöä heittelee toisilleen koripalloa. Kes-ken kaiKes-ken kuvaan tallustelee gorilla-asuinen näyttelijä, kääntyy kameraa kohti, nostaa karvaiset peukkunsa pys-tyyn, ja kävelee pois. Kun koehenkilöiltä jälkeenpäin kysyttiin, oliko videolla ollut mitään tavallisesta poikkeavaa, puolet heistä ei ollut nähnyt gorillaa.
Tämä koe on noussutdéjà vuna mie-leeni lueskellessani uskonnollisen taus-tan omaavien henkilöiden arvosteluja kirjastani Uskomaton matka uskovien maailmaan. En tiedä, miten muutoin osaan ymmärtää arvioita, jotka vaikkapa Vartijassa 4/2012 ilmestyneen tavoin to-teavat: ”Enqvist vaatii uskonnollisilta väit-teiltä samantyyppistä tiedollista oikeutus-ta kuin hän tottunut vaatimaan tieteellisil-tä väitteiltieteellisil-tä.”" Tämä kun on tismalleen vastakkaista kirjani pääsanoman kanssa.
Olen käyttänyt kokonaisia lukuja todistel-lakseni, että uskonnollisten väittämien tie-teellinen perustelu on mieletöntä. Minulle uskonnollisuus on tunnetta eikä tietoa, ja tämän mielipiteen olen kirjassa tuonut esille niin useaan otteeseen etten voi käsit-tää, miten se voidaan ohittaa.
Kirjani arvioilla ei sinänsä ole laajem-paa mielenkiintoa. Ne tarjoavat
kuiten-kin peilin, jota vasten voi pohdiskella uskonnollisuuteen kohdistuvaa dialogia.
En epäile uskonnollisten henkilöiden ha-lukkuutta käydä keskustelua myös us-konnottomien kanssa, mutta omien ko-kemusteni perusteella kyvykkyydestä en enää ole varma. On kuin uskonnollisuus sumentaisi luetun ymmärtämistä. Mieli ei pelkästään suodata pois esioletusten vastaisia lauseita vaan myös sepittää lue-tuksi sellaista, mitä ei lainkaan ole kirjoi-tettu. Kuin taikaiskusta ”esille tunkevat aatokset sameat”, kuten Tuomari Nur-mio laulaa. Näen tässä mahdollisen pro-jektion käytännön uskonelämästä, jossa Raamattua luetaan tulkiten pikemmin kuin analyyttisesti ymmärtäen.
Kirjani esipuheessa ilmoitan: ”Tämä ei ole kirja uskonnosta vaan uskonnolli-suudesta sellaisena kuin se näyttäytyy uskonnottomalle." Heti ensimmäisellä tekstisivulla, kuvatessani SLEYn tilai-suutta, kirjoitan: ”En ollut etsimässä ym-märrystä vaan todellisten matkamiesten tavoin halusin oppia jotakin itsestäni:
mitä on olla uskonnoton.”
Samaan hengenvetoon lisään: ”En ole uskontotieteilijä. En pyri analysoi-maan uskontoja yleisesti vaan ainoastaan testaamaan omia tuntojani ympäröivän yhteiskunnan uskomuksia vasten.”
Olin kuvitellut, että näin paaluttaisin
selkeällä tavalla lähtökohtani ja päämää-räni. Silti arvioissa kysellään tyytymättö-minä: miksi valitsin vain uskovien mar-ginaaliryhmiä? Miksi en tutkinut uskon-toja laajemmin, miksen keskustellut teo-logien kanssa? Miksen käynyt Tuomas-messuissa ja Taizén yhteisössä (ikään kuin ne edustaisivat joillakin mittareilla jalompaa uskonnollisuutta kuin vaikka-pa helluntailaisuus)? Tämä siitä huoli-matta, että kirjani ei todellakaan ole tut-kielma kristinuskosta. Sellaiseen minulla ei tietenkään ole edes edellytyksiä. Vaik-kaVartijanarvioitsija niin kuvitteleekin, tarkoitukseni ei siis ollut pyrkiä ymmär-tämään uskontoja tai uskonnollisuutta, minkä yllä esitettyjen lainausten valossa pitäisi olla ilmeistä.
Kirjassa kirjoitan myös: ”Ne, jotka huudahtavat: ’Tämä ei ole minun uskon-toni’, ovat oikeassa, jos heistä siltä tun-tuu. Yhtä kaikki se, mitä olen kuvaillut, onjonkunuskontoa. Senminänäen sil-loin, kun katson uskontoon.”
Omat tuntoni eivät tietenkään voi summata uskonnollisuutta yleisesti. Yhtä ilmiselvästi minulle on sallittu omat vaiku-telmani astuessani eräänlaisena asiakkaa-na tiloihin, joissa uskonnollisuutta kaupus-tellaan. Tämänkin tunnustan kirjassa to-teamalla, että jokainen luonnostelee mat-kakohteensa itse piirtäminsä viivoin, ”jot-ka ovat aina oikeita, sillä ne ovat mat”jot-kaa- matkaa-jan oman mielen heijastumia.”
Mutta uskovaisen tulokulma tuntuu olevan se, että asiakas on aina väärässä.
Silloin en voi olla muistelematta 1970-lu-kua, jolloin kaikki ne mielipiteet, jotka eivät ylistäneet sosialismia, saivat neu-vostovastaisuuden leiman. Vastaavasti
uskonnollisuuteen kohdistuva vähäinen-kin negatiivisuus tulkitaan uskonnon-vastaiseksi hyökkäilyksi, jonka kohteena ovat sekä evankelis-luterilainen kirkko että kristinuskon kaikki pyhinä pitämät arvot. Otan tällaisen käytöksen lisätodis-teena käsitykselleni uskonnollisuudesta kiihkeänä tunnekokemuksena.
1970-luvun opiskelija-sosialistiseen li-turgiaan kuului joukko oikeaoppisuutta osoittavia sanoja; yhteiskunnallista tiedos-tavuuttaan saattoi korostaa korvaamalla sanan ”nyt” ilmaisulla ”tässä historiallises-sa tilanteeshistoriallises-sa”. Näen esimerkiksi määrit-teen ”näköalaton tieteisusko” kuuluvan vastaavaan mutta uskonnolliseen ekviva-lenssiluokkaan. Nyt kuitenkin pyydän, anelen, rukoilen: nimetkää – joku, kuka tahansa teistä, jotka skientismikorttia hei-lutatte – edes yksi tämän hypoteettisen ajatussuunnan edustaja! Edes yksi skien-tistinimi, pelkästään keskustelun kalibraa-tion vuoksi. Vai onko tässä todella kyseessä se sama sepitteellinen joukkio, jonka hu-huttiin kokoontuvan prahalaisella hautuu-maalla ja yrittävän korvata uskonnon arit-meettisesti lasketuilla materiaalisilla tar-peilla, kuten ”Siionin viisaiden pöytäkir-joissa” väitettiin?
Kirjani ei ole tutkielma uskonnosta, sillä en ole uskontotieteilijä. Se ei ole filo-sofinen teos, sillä vaikka olen filosofiaa aikoinaan opiskellutkin, en ole filosofi. Ky-seessä ei ole edes tietokirja. Näiden tosi-seikkojen unohtaminen johtaa ohipuhumi-seen, joka saa ajoittain lähes koomiset mit-tasuhteet, kutenVartijan4/2012 harvinai-sen vinoutuneessa arviossa, kun se moittii kirjaa lähdeviitteiden puutteesta (!).
Epätieteellisyydestäkin minua on
syytetty, ikään kuin tutkijalle olisi sallit-tua vain eräänlainen tunteeton robotti-puhe. Kun Vartijan arvioitsijan Linnea Leivon lailla vääristellään ajatteluani esittämällä, että minusta tieteellisen maailmankuvan pitäisi vakuuttaa kaikki järkevät henkilöt oikeellisuudestaan, nä-kymätön gorilla on ollut kirjan lause ”tie-teellistä maailmankuvaa ei ole osoitettu oikeaksi.” Tieteellinen maailmankuva on vain hahmotelma mahdolliseksi todelli-suudeksi, ei tosiseikkojen luettelo. Sitä ei osoiteta oikeaksi tai vääräksi.
Oma maailmankuvani toki rakentuu tieteelliselle tiedolle mutta sallin teolo-gian opiskelijalle aivan sellaisen maail-mankuvan kuin tämä hyväksi näkee. En arvosta uskonnonfilosofiaa enkä tunne ketään muutakaan luonnontieteilijää, joka sen tekisi. Meille se on kuin laavaa, joka syntysijoillaan näyttäytyy punahehkuisena ja voimakkaana mutta joka nopeasti jäh-mettyy mustaksi, ajatukset peittäväksi kuonaksi. Mutta tämä voi tietysti olla vain meidän vajaavaisuuttamme. Tämän-kin puutteen olen implisiittisesti mutta kuitenkin rehdisti kirjannut siihen omien puutteitteni luetteloon, joka Uskomaton matka uskovien maailmaanon.
Oma toiveeni oli, että ensisijaisesti kirja auttaisi muita uskonnottomia jäsen-tämään omia tuntojaan. Vaikka moni ohi-lukija niin on väittänytkin, en pyrkinyt käännyttämään ketään. Kirjoitin, että nulle on yhdentekevää, uskooko joku mi-nua vai ei mutta tunnustin myös, että
”egoani tietysti hivelisi, jos löytyisi kymme-nisen järkevää henkilöä, jotka pääpiirteis-sään olisivat samaa mieltä kanssani.” Mut-ta tämäkin gorilla on näkymätön silloin
kun kuvitellaan minun haluavan esiintyä
”uuden uskonnon profeettana”.
Elättelin myös ajatusta, että kirjani voisi hyödyttää uskonnollisia ihmisiä esittämällä heiltä määritelmän mukaan piilotetun ulkopuolisen perspektiivin, ai-van kuten ulkomaalaisen näkymä suo-malaisuuteen voi joskus olla meille kiin-nostava. Naiivisti siis uskoin, että jonkin-lainen dialogi voisi olla mahdollinen vaik-kapa juuri Vartijan kaltaisilla arvoste-tuilla ja kiihkottomilla foorumeilla. Mut-ta näkymättömien gorillojen määrä on sielläkin yllättävän suuri.
Paraatiesimerkki näkymättömästä gorillasta liittyy lapsikasteeseen. Siitä kirjoitin: ”Vanhemmat, jotka antavat kastaa lapsensa, eivät tee mitään väärää.
Jos tilaisuus on heille tärkeä, siitä vaan.
Jos he tuntevat tällä tavoin saattavansa lapsensa osaksi maailmanlaajuista kris-tillistä hengellistä yhteisöä, se heille suo-takoon.” Minun puolestani lapset voi-daan kastaa vaikka kaksi kertaa päivässä – aamukaste ja iltakaste. Mutta moraalit-tomana pidän (evankelis-luterilaisen) kasteen yhteydessä syntyvää ja lasta kos-kevaa sitovaa juridista sopimusta, joka vapaiden kansalaisjärjestöjen kentässä on ainutlaatuinen. Ja ei, kielen oppimi-nen tai kansalaisuus eivät ole mitenkään verrattavissa kastejuridiikkaan, sillä kumpaankaan ei liity erikseen tehtävää sitovaa sopimusta. Uskonnolliset arvioit-sijat toistelevat pitkästymiseen saakka samoja tunnepitoisia perusteluja van-hempien oikeuksista mutta vaikenevat kaikki siitä, mikä omasta mielessäni on oleellisinta: toisen henkilön nimiin on tehty sopimus, jota käytetään maallisen
vallan lisäämiseen.
Jos kirjoittaja systemaattisesti ym-märretään väärin, on tietenkin syytä kat-soa peiliin. Mutta uskomattoman matka-ni kohdalla tilanne on ollut sikäli poik-keuksellinen, että ohilukeminen on ra-joittunut pelkästään uskonnollisiin ar-vioihin. Uskonnottomista tai neutraaleis-ta lähtökohdisneutraaleis-ta kirjoitneutraaleis-tavat ovat olleet samalla aaltopituudella kanssani. He ovat esimerkiksi ymmärtäneet lapsikas-te-puheeni kärjen eivätkä ole pitäneet kirjaa uskontotieteellisenä tutkielmana.
He ovat korkeintaan ihmetelleet, miksi niin itsestään selvistä asioista pitää edes kirjoittaa. Itse asiassa jopa lyhensin kir-jani lapsikaste-lukua, kun kustannustoi-mittajani mielestä sama asia oli jo sanot-tu niin moneen kertaan että jokaisen sen pitäisi vähemmälläkin ymmärtää.
Uskonnolliset arvioitsijat ovat epäil-leet motiivejani ja peräänkuuluttaneet salattua agendaa. Jos uskonto ei kiinnos-ta minua, miksi sitten olen kirjoitkiinnos-tanut kokonaisen kirjan uskonnollisuudesta?
he ovat tivanneet. Tähänkin olen kirjassa vastannut: olen kyllä kiinnostunut us-konnollisuudesta psykologisena ja yhteis-kunnallisena ilmiönä mutten uskonnosta oppijärjestelmänä. Mutta jos olisin, millä tavoin se muuttaisi kirjassa esitettyjen mielipiteiden ja argumenttien luentaa?
Tuskinpa millään tavoin.
Kun Linnea LeivoVartijassaarvelee, että näen kristinuskon ja luonnontieteisiin pohjautuvan maailmankuvan keskenään ristiriitaisina ja toistensa pahimpina kilpai-lijoina, hän erehtyy samaan tapaan kuin kristilliset evidentialistit kuvitellessaan
”tieteentekijöiden jatkuvasti
kamppaile-van Jumalan olemassaolon kanssa”, ku-ten kirjoitin. Uskonto ei ole tieteen kamppailuvastustaja enkä näe uskontoa älyllisen ajattelun vastapoolina. Päinvas-toin: tieteellisen maailmankuvan kannal-ta uskonto on merkityksetön sivujuonne.
Kirjassani totesin lisäksi: ”Myös uskon-nollisen ihmisen maailmankuva voi olla tieteellinen.” Leivo erehtyy myös pahasti arvellessaan minun yleisesti pitävän kris-tittyjä evoluutioteorian vastustajina tai että vaatisin uskontokuntien edustajilta yksimielisyyttä. Kreationisteja olen luon-nehtinut jo itsessään marginaaliin kuulu-vien evidentialistien yhdeksi alalajiksi.
Uskonnollisuuden monisärmäisyydestä kirjoitin: ” Suomalaisen kristillisyyden valtaisa kirjo on ollut minulle yllätys.”
Reilut kolme vuosikymmentä tiede-miehenä ovat opettaneet minulle, mitä tie-to ja sen hankkiminen on käytännön tasol-la mutta myös sen, miten helppo on ereh-tyä. Työssäni kohtaan usein teoreettisia ajatelmia, joihin ensimmäinen reaktioni on: tuon täytyy olla väärin. Mutta kokemus pakottaa minut kysymään itseltäni: entä jos en olekaan ymmärtänyt oikein?
Epäily, mahdollisuus omaan erehtymi-seen, tuntuu valitettavan usein puuttuvan uskonnollisilta kirjoittajilta. Kun siihen liittyy voimakkaan tunnesitoutumisen luo-mien ennakkokäsitysten sokaisema luku-tapa, edellytyksiä dialogille ei tietenkään ole. Ja vaikkei dialogiin pyrkisikään, voisi silti kysyä, miksi uskonnottomalle jää juuri tämä eikä jokin muu vaikutelma -- ellei sitten ajattele, että uskonnoton on aina ja automaattisesti väärässä. Siinä tapaukses-sa on viitapaukses-sainta jättää uskonnottomien kir-jat lukematta.