Musiikin teologian perustelut ja osa-alueet

Sariola luo kirjansa alkupuolella selkeät ja johdonmukaiset perusteet julkaisunsa tarpeellisuudelle. Musiikin teologista tutkimusta on Suomessa julkaistu verrattain vähän. Ainakin tilanne vuonna 1986 oli sellainen. Sariolan omien sanojen mukaan Jumalan kunniaksi ja mielen rakennukseksi on kirjoitettu paikkaamaan tätä aukkoa. Sariola on tarkoittanut kirjastaan teoreettisen, joka valaisee

systemaattisesta näkökulmasta musiikin teologian peruskysymyksiä. Tämä johtuu siitä, että Sariolan mukaan kirkossa on lähinnä tarkasteltu aiemmin musiikkia käytännöllisemmästä näkökulmasta, eli lähinnä on tarkasteltu kirkon

musiikkitoimintaa. Sariola tiedostaa ongelman, että musiikin asema ja tehtävä ei ole niveltynyt juuri tämän vuoksi riittävällä tavalla kirkon uskoon ja elämään.⁴⁰ Sariola pitää siis melko irrallisena kirkon musiikkia ja sen muuta elämää kirjan kirjoittamisen hetkellä vallinneessa tilanteessa. Hän pyrkii systemaattisella kirjallaan paikkaamaan tätä ongelmaa. Jo tässä on havaittavissa hänen Lutherilta omaksuma näkemys, että musiikki ja teologia palvelevat toisiaan kiinteässä yhteydessä ja että lauletulla sanalla on suuri voima. Musiikin ja teologian kiinteä yhteys on toivottu tila, jota kohti Sariola pyrkii kirjassaan.

4.2. Musiikin etiikka

Musiikin eettiset ulottuvuudet ovat yksi Sariolan edellä mainituista ongelmakokonaisuuksista, joita hän lähtee systemaattisesti purkamaan.

40 Sariola 1986, 12.

4.2.1. Antiikin aika

Musiikin etiikkaa teemana on lähestytty varhaisista kirkon ajoista ja jopa antiikin ajoista lähtien. Sariola ottaa esille suoran lainauksen Joonas Kokkoselta, joka on merkittävä suomalainen säveltäjä. ”On tietenkin helppo väittää, että absoluuttisen musiikin eettiset arvot ovat pelkkää kuvittelua ja haihattelua – sanoinhan näitä asioita ei voida todistaa. Väite ei kuitenkaan pysty kumoamaan sitä tosiasiaa, että nämä arvot ovat yhä tänään tuhansille säveltäjille ja miljoonille musiikin

kuulijoille elävää todellisuutta.” Sariolan mukaan musiikin vaikutuksista ihmiseen on pohdittu vuosisadasta toiseen aina Augustinuksesta Lutheriin ja Lutherista Bachiin.⁴¹

Sariola nostaa kirjassaan varhaisista nimistä esille jo antiikin kreikasta

Aristoteleen, Platonin ja Pythagoraan ja varhaisesta kirkosta Augustinuksen. Jo Platonilta oli havaittavissa se, että musiikki on monen eri osan summa. Hänellä oli ikään kuin hiottu taiteellinen näkemys musiikista, jossa laulu, rytmi, teksti ja liike muodostavat yhdessä kokonaisuuden. Hänen mukaansa musiikilla on eettis-yhteiskunnallista vaikutusta ihmiseen. Tämä johtuu siitä, että Platonin mukaan musiikilla ja ihmisellä on havaittavissa rakenteellisia yhtäläisyyksiä.⁴² Sariola mainitsee kirkkosävellajit, jotka vaikuttavat ihmisen persoonallisuuden eri osa-alueisiin⁴³.

Aristotelesta pidetään laajalti Platonin oppilaana. Myös Platonin oppi musiikin vaikutuksesta päätyi Aristoteleen kehittelemäksi. Hän korosti musiikissa olevaa puhdistavaa voimaa. Hän ajatteli myös, että ihmiselle oli sallittua saada musiikin välityksellä esteettistä nautintoa (Estetiikasta puhutaan myöhemmin

tutkielmassa).⁴⁴

Pythagoraasta on olemassa eräs legenda, jonka mukaan hän oli kuunnellut sepän

41 Sariola 1986, 32.

42 Sariola 1986, 33.

43 Kirkkosävellajeja ovat esimerkiksi doorinen, lyydinen ja fryyginen. Sariolan mukaan antiikin aikana esimerkiksi doorisen sävellajin katsottiin kehittävän miehuutta ja urhoollisuutta.

Lyydinen asteikko sitä vastoin oli vältettävä asia, sen sisältämän aistillisuuden vuoksi.

Fryyginen sävellaji oli taas hyväksyttävämpi, koska antiikin aikana sen katsottiin ilmentävän ihmisessä malttia ja harkintaa. (Sariola 2014, 33)

44 Sariola 1986, 33.

taontaa ja havainnut erisuuruisten moukareiden iskuista alasimelle sen, että niistä syntyi erisuuruisia intervalleja. Tämä lienee vaikuttanut myös Martti Lutheriin, joka (kts. Luku 2) näki musiikin kosmokseen luotuna Jumalan loogisena järjestyksenä.⁴⁵ Pythagoraan mukaan tämä musiikissa heijastuva järjestys heijastaa maailmankaikkeuden harmoniaa, sitä, joka pitää koko olemassaolevaa elämää yllä. Antiikin ajattelijoiden käsitykset musiikista vallitsivat myös

keskiajalla.⁴⁶

Yleisesti kirkkoisien teoksissa on havaittavissa antiikin ajattelijoiden vaikutuksia.

Augustinuksen teoksessa De Musica on havaittavissa eroavaisuuksia antiikin kreikkalaisiin musiikin teorioihin verrattuna. Augustinuksen mukaan kosmoksen soiva järjestys ei ole itsessään lepäävä, vaan Jumala on luonut harmonian makro- ja mikrokosmoksen välille. Näin Augustinus irrottaa musiikin sen itseisarvosta ja tekee siitä ylistämisen välineen, jotain tiettyä tarkoitusta varten. Toki

Augustinuskin pitää musiikkia luotuna asiana, joka on itsessään hyvää.

Augustinukselle musiikki on Jumalan luomislahjaa olemukseltaan, mutta ei vaikutukseltaan toisin kuin Lutherilla⁴⁷. Augustinus linkittää voimakkaasti laulamisen ja ihmisen koko elämän. Laulu ei ole hänelle vain laulettuja sanoja.

Lauletun sanan lisäksi ylistystä on osoitettava koko olemuksella.⁴⁸

4.2.3. Sariolan eettiset arviointiperusteet

Sariolan mukaan 1700-1800-luvun teologisissa virtauksissa musiikki Jumalan lahjana jäi hieman pimentoon. Joskin hän sanoo, että se on saanut hänen aikanaan taas huomiota. Esimerkiksi Paul Hindemith on sanonut, että ”Hurskaille

muusikoille säveltäminen oli väline, jonka avulla voidaan ylistää Jumalaa ja tarjota kuuntelevalle seurakunnalle mahdollisuus ottaa osaa ylistykseen”.

45 Kyseisessä legendassa Pythagoras innostui tekemään kokeita, joissa hän päätyi intervallien lukusuhteisiin. Esimerkiksi oktaavin suhdeluku on 2:1, kvintin 3:2 ja kvartin 4:3. Havainnot ovat merkittäviä tänäkin päivänä musiikin teorian kannalta. (Sariola 1986, 33.)

46 Tällä oli sellainen seuraus, että musiikkia alettiin pitämään yhtenä muiden tieteiden joukossa.

Tämä kuului geometrian, aritmetiikan ja astronomian kanssa ns. klassiseen qvadriviumiin.

(Sariola 1986, 33-34.)

47 Tämä on Sariolan tekemä johtopäätös Augustinuksen ja Lutherin ajattelun eroavaisuudesta.

48 Sariola 1986, 35-36.)

Sariola on löytänyt hyvän ja johdonmukaisen kriteerin musiikin eettiselle

arvioinnille. Hän lähtee liikkeelle siitä Lutherin ajatuksesta, että paholainen tahtoo temmata ihmiset toimimaan vastoin heidän luontoaan. Sariola toteaa siihen, että se mikä on musiikin omaa luontoa vastaan, johtaa myös eettisesti huonoon tulokseen. Samassa kohdassa Sariolan tekstiä selviää hänen suhtautumisensa edellä esiteltyihin antiikin musiikin teoreetikkoihin. Hän pitää luonnollisesti heidän ajattelunsa sisältävän vanhaan maailmankuvaan liittyvää spekulaatiota, mutta allekirjoittaa sen, mikä on tämän aiheen kannalta kaikkein olennaisinta.

Sariola yhtyy heidän käsitykseensä musiikin ja matematiikan sukulaisuudesta, joka myös Lutherilla oli esillä. Soiva järjestys on Sariolan mukaan todellisuutta ja vahvasti olemassaolevana asiana nykypäivinäkin.⁴⁹

Sariola jatkaa siitä, mitä merkitsee se, että musiikki on luotua todellisuutta.

Olennaista on, että musiikin luonnollinen paikka on elämän keskellä ja että se on kiinteässä vuorovaikutuksessa kaikkeen muuhun luotuun. Sariola on taas lähellä Lutherin teologiaa näissä ajatuksissa. Lutherille musiikki oli arvokas Jumalan luomislahja, joka kuului laajasti elämänpiiriin eikä ollut vain oma saareke. Samaa korostaa Sariola tekstissään. Vuorovaikutus muuhun luotuun on Sariolan

alleviivaama eettinen arviointiperuste. Omana saarekkeena musiikki ei Sariolan mukaan ”elä”. Hänen mielestään musiikin tulee palvella ihmisen rakentumista.

Vain silloin musiikki täyttää oman tehtävänsä. Kun musiikki on siis Jumalan lahja, seuraa ilmeisesti siitä se, että se myös rakentaa ihmistä myönteisellä tavalla.

Tekstistä huomaa, että Sariola ei pidä musiikkia ns. jumalallisena itseisarvona. Se on tarkoitettu käyttöön. Sillä on palveleva ja rakentava merkitys. Musiikin käytön ydin kiteytyy jo Sariolan kirjan nimessä: ”Jumalan kunniaksi ja mielen

rakennukseksi”.⁵⁰

Sariola ei pelkästään pidä musiikin alkuperäistä luonnetta vaihtoehtoisena asiana muulle käytölle. Hän pitää sitä suorastaan suotavana. Sariola tiedostaa ongelmia, joita voi syntyä silloin, jos ja kun musiikin alkuperäinen luonne ja tehtävä unohdetaan. Vaarana on hänen mukaansa se, että musiikista tulee turruttavaa, latistavaa ja mitäänsanomatonta. Sariola ei tarkoittane tässä yhteydessä mitään

49 Sariola 1986, 40-41.

50 Sariola 1986, 41.

tiettyä musiikkityyliä, vaan ylipäätänsä sellaista musiikkia, jota tehdään väärällä asenteella ja tarkoitusperällä. Sariola mainitsee asiasta nykypäivän esimerkin. Hän mainitsee nykyajan tekniikan mahdollisuudet, jotka johtavat siihen, että musiikki soi tarpeettomasti taustamusiikkina. Samalla hän mainitsee myös havaisemansa tekniikan tuoman käytännön riskin. Musiikkia voidaan käyttää väärin myös siten, että sen kuuntelua käytetään tapana eristäytyä muista. Sariola on havainnut nämä ongelmat 1980-luvulla.⁵¹ Voidaan todeta, että niistä ajoista tekniikka, esimerkiksi musiikinkuuntelulaitteet ovat entisestään kehittyneet ja sitä kautta voidaan sanoa, että Sariolan mukaan uhkakuvina musiikin oikealle käytölle olevat asiat ovat paisuneet 2010-luvulla huomattavasti suuremmiksi. Edellinen siis osoittaa

vahvasti, että Sariola linkittää musiikin oikean käytön yhteisöllisyyteen. Musiikki on yhdessä tekemistä sen sijaan että se olisi henkilökohtaisen eristäytymisen väline. Näin tulee esille myös häivähdys Sariolan jumalanpalvelusteologiaa, jota tutkielmassa myöhemmin käsitellään. Musiikin käyttö liittyy yhteisöllisyyteen ja mikä onkaan teologisesti kristillisen kontekstin kokoavampi paikka kuin yhteinen jumalanpalvelus, johon kuuluu olennaisena osana musiikki.

Sariola mainitsee vielä esimerkin musiikin oikean käyttötarkoituksen vastaisesta toiminnasta. Se on musiikin alistaminen ihmisiä manipuloivaan käyttöön.

Musiikkia voidaan käyttää myös Sariolan mukaan sortamaan ja hallitsemaan toista ihmistä palvelemisen sijasta. Oikea käyttötarkoitus Sariolan mukaan tukee myönteisesti henkilön omaa persoonallista kasvua. Se voi rikastuttaa omaa sisäistä elämää. Musiikki edistää parhaimmillaan sekä ihmisen fyysistä ja psyykkistä tilaa, eli se on omiaan hoitamaan ihmistä kokonaisvaltaisesti. Sariola mainitsee tässäkin yhteydessä musiikkiterapian, joka painottaa juuri tätä, erityisesti psyykkistä puolta. Musiikin välityksellä ihminen voi

mahdollisuuksiensa mukaan ilmaista sitä, mitä hänen sisällään on. Sariolan mielestä musiikki ei varsinaisesti luo tunteita. Hän näkee siis musiikin tietynlaisena kanavoinnin välineenä, jolla on välinearvo. Toisaalta se on ainutlaatuinen Jumalan lahja, niinkuin Lutherkin sen näkee. Musiikki ei ole Sariolan mukaan itseisarvo, vaan se on annettu jotain tiettyä tarkoitusta varten käytettäviksi sen sijaan, että siitä nautiskeltaisiin vain yksin.⁵²

51 Sariola 1986, 41.

52 Sariola 1986, 41-42.

4.3. Musiikin esteettisyys

Sariolan mukaan musiikin estetiikkaan liittyvät olennaisimmat kysymykset kuuluvat seuraavasti: Mikä arvo on annettava kauneuden kokemiselle? Onko kauneus olennainen osa kristillistä uskoa vai onko se päinvastoin kokonaan torjuttava Jumala-suhdetta häiritsevänä asiana? Sariola ulottaa kysymyksen kohdistuvan muuhunkin kuin musiikkiin, eli ylipäätänsä kaikkeen muuhunkin taiteeseen. Ennen Sariolan argumentteja etenen Sariolan tyylillä tutustumalla aiempiin näkemyksiin, joka Sariolan itsensä mukaan avaa aiheen

problemaattisuutta.⁵³

Kirkkoisä Augustinus eli aikana, jona yksinkertainen laulutapa

jumalanpalveluksissa muuttui rikkaammaksi. Tämä oli Augustinukselle ongelma, sillä hän näki, että liian kauniit laulut johtavat ihmisten mielet pois niiden

varsinaisesta tekstistä. Kuitenkin hän tunnustaa, että musiikki on se tapa, jolla laulun sanat todella valtaavat hänen mielensä. Augustinus lopulta toteaa laulun jumalanpalveluksessa hyväksyttäväksi, koska se ”kohottaa heikkoa sielua hurskaaseen mielialaan”. Kirkkoisä hyväksyy siis jumalanpalvelusmusiikin, mutta varoittaa samalla liian kauniin laulun vaaroista. Sariolan mukaan nämä ajatukset juontuvat jollain tavalla Platonista ja tämän ajatuksista maailman

”henkistämisestä”.⁵⁴

Zwingli, huolimatta siitä, että oli itse musiikillisesti jopa Lutheria lahjakkaampi, kielsi kaiken musiikin harjoittamisen jumalanpalveluksissa. Calvin kuitenkaan ei ollut yhtä radikaali, vaan salli yksiäänisen psalmilaulun jumalanpalveluksissa.

Sariolan mukaan Zwinglin perustelut hänen kantaansa pohjautuvat tämän

jumalanpalveluskäsitykseen. Hänen mukaansa ainoa osuus, johon seurakunta sai osallistua oli rukous. Zwingli korosti yksityistä yhteydenpitoa Jumalaan ja tämä toteutuisi parhaiten yksityisessä hartaudessa. Yhdessä laulaminen vei hänen mukaansa ihmisiä vain ulkonaiseen yhteydenpitoon. Zwingli ymmärsi musiikin

53 Sariola 1986, 44.

54 Sariola 1986, 45-46.

esteettiseksi nautinnoksi, joten hän kielsi sen vuoksi sen jumalanpalveluksissa.

Rukoilemisen hartauteen ei kuulunut Zwinglin ajatusmaailmassa esteettinen nautinto. Jumala-suhde ei hänen mukaansa millään tavalla liittynyt tunne-elämän nautintoihin.⁵⁵

Karl Barthin kiinnostus kohdistui musiikkiin yleensä eikä niinkään kirkkomusiikkiin. Hänen mukaansa kauniilla musiikilla on esteettinen

itseisarvonsa, mutta kunhan sitä harjoitetaan siellä, missä sen kuuluukin olevan harjoitettavana kuten konserttisaleissa ja oopperoissa. Hän yhtyy Zwinglin ja Calvinin perusnäkemyksiin musiikin teologiasta. Näin Barthkin erottaa

esteettisesti kauniin musiikin ja jumalanpalveluselämän toisistaan. Tämä ero on merkittävä, kun verrataan esimerkiksi reformaattori Martti Lutheriin, jonka mukaan musiikki kuului jumalanpalveluksiin yhtä vahvasti kuin sana, rukous ja ehtoollinen.⁵⁶

Roomalaiskatolisessa kirkossa ei nähdä kristillisen uskon olevan kulttuurin vastakohta vaan tekijä joka nimenomaan saa sen kukoistamaan. Paavi Paavali VI on todennut, että ”kirkon musiikin tehtävänä on kehittää kauniita ilmaisumuotoja liturgian käyttöön”. Paavin on nähty alleviivaavan ns. kahden kerroksen oppia, jonka perusajatus on se, että ”armo ei kumoa, vaan täydentää luonnon”.⁵⁷ Roomalaiskatolinen kirkko suhtautuu musiikkiin ”todellisena taiteena”. Sen on oltava sitä, jotta se vaikuttaisi kuulijoihin. Roomalaiskatolinen teologi Romano Guardini tiedostaa kuitenkin aiheeseen liittyvät vaarat. Vaarana hänen mukaansa on se, että liturgiaa arvostetaan vain sen esteettisyyden vuoksi ja tapahtuu se, että kauneus irroitetaan totuudesta.⁵⁸

4.3.5. Musiikin esteettisyyden arviointia

Sariola ottaa esille myös pietistisestä uskonnäkemyksestä nousevaa kritiikkiä.

Herätykseen tullut kristitty voi Sariolan mukaan todennäköisesti toimia kahdella

55 Sariola 1986, 47-48.

56 Sariola 1986, 48-49.

57 Sariola 1986, 50.

58 Sariola 1986, 51.

tavalla musiikin suhteen. Joko tämä jättää mahdollisen musiikin harrastuksensa, jotta se ei viekoittelisi häntä pelastuksesta tai sitten herätykseen tullut ihminen ottaa musiikin tehokkaasti käyttöön evankeliumin eteenpäin viemisen hyväksi.

Sariola mainitsee Martin Geckin, joka on tutkinut Dietrich Buxtehuden (joka oli saksalainen säveltäjä ja urkuri) vokaalimusiikin ja saksalaisen pietismin välistä suhdetta. Musiikki ei ole pietismissä hänen mukaansa itseisarvoista. Jos jokin estää uskovan rakentumista, niin se asia hylätään. Kritiikki kohdistuu

ensisijaisesti sen aikaiseen italialaiseen konserttimusiikkiin, jota pidetään liian pinnallisena kirkkotiloihin.⁵⁹

Sariola mainitsee myös Bachin, joka joutui törmäyskurssille uransa aikana pietismin kanssa. Toimiessaan vuosina 1707-1708 St. Blasius-kirkon urkurina hänellä oli esimiehenään pietistinen pappi. Koska Bach ei papin näkemyksien vuoksi voinut toteuttaa kirkkovuoden huomioon ottavaa musiikkia, tämä erosi virastaan.⁶⁰

Sariola ottaa kirjassaan selvän kannan pietistisen uskonnäkemyksen taustalta nousevaan musiikkikäsitykseen. Hän tekee havainnon, että kyseinen käsitys keskittyy toiseen ja kolmanteen uskonkappaleeseen ensimmäisen kustannuksella.

Tästä on hänen mukaansa seurauksena se vakava seuraus, että musiikin arvo Jumalan luomislahjana vesittyy. Ajatus musiikista Jumalan lahjana on Lutherin yksiä keskeisimpiä ajatuksia mitä tulee musiikin teologiaan. Sariola tukeutuu selkeästi tähän lähtökohtaan, jonka nojalla hän ei voi muuta kuin kritisoida pietismistä nousevaa näkemystä. Sariola kirjoittaa, että kun edellisiä (viitaten pietistiseen) näkemyksiä arvioidaan, ”on palattava Lutherin perusteesiin

musiikista Jumalan luomislahjana”. Sariolan argumentaation punainen lanka on Lutherin omissa keskeisimmissä argumenteissa. Luther laskee perustukset niille musiikin ulottuvuuksille, mitä Sariola eri näkökulmista arvioi. Sariola kuvaa voimakkain sanankääntein edellä mainittua pietististä ajatusmallia

”kohtalokkaaksi vääristymäksi”. Tämä vääristymä saa hänen mukaansa aikaan sen, että uskova alkaa pitämään musiikkia tämän oman Jumala-suhteensa

kilpailijana. Näkemyksellä on Sariolan mukaan se seuraus, että musiikin merkitys

59 Sariola 1986, 52.

60 Sariola 1986, 53.

kaventuu huomattavasti. Siitä tulee vaan seurakunnallisten tilaisuuksien

”välipala”, mikä on Sariolan mielestä vältettävää ehdottomasti.⁶¹

Sariolan teologia Jumalan luomislahjan arvokkuudesta on esillä myös luvussa, jossa hän arvioi Roomalaiskatolisen kirkon musiikin teologiaa. Hän tunnustaa Romano Guardinin ajatukset arvokkaiksi, kun pyritään arvioimaan musiikin esteettisyyttä kristillisen uskon kannalta. Hän painottaa sitä, että kauneutta ei saa irrottaa totuudesta eikä esteettisyyttä eettisyydestä. Sariola perustelee Guardinin ajatuksen tarpeellisuutta sillä, että muutoin päädytään Augustinuksen pelkäämään tilaan eli sellaiseen kauneuden autonomisuuteen, joka vie pois Jumalasta. Tämä kertoisi Sariolan mukaan siitä, että kauneutta ei otettaisi todesta Jumalan

luomislahjana, mitä se Sariolan mukaan ja Lutherin teologian taustat huomioiden on.⁶² Luther vieroksui täysin sitä ajatusta, mikä oli Augustinuksella ja Zwinglillä, että musiikin esteettisyys olisi oma Jumalan tahdon vastainen erillinen itseisarvo.

Sariola täsmentää, että Luther tarkoitti edellisellä nimenomaan ”hyvää musiikkia”⁶³.⁶⁴

Sariola toteaa seuraavasti:

”Luterilaisen uskonkäsityksen pohjalta onkin painotettava, että juuri musiikin luonne Jumalan lahjana auttaa kytkemään musiikin kauneusarvot muihin inhimillisiin arvoihin. Kauneuden tajuaminen on osa Jumalan luomislahjaa.

Muussa tapauksessa aletaan palvoa estetismiä itseisarvona”.

Sariola jatkaa, että tärkeää on myös se, että eettisyyden ja esteettisyyden välinen yhteys säilyy. Esteettisyys kuuluu musiikin luonteeseen muiden taiteiden tavoin.⁶⁵ Sariola tekee selväksi sen minkä pohjalta musiikin luonnetta painotetaan. Se on luterilainen uskonkäsitys. Siltä pohjalta on selvää, että musiikin luonne Jumalan lahjana johtaa siihen, että siihen kuuluvat kauneusarvot kuuluvat ns. samaan pakettiin. Näin Sariola sanoutuu irti niistä näkemyksistä, jotka kuuluvat mm.

Augustinukselle, Zwinglille ja pietistiselle uskonnäkemykselle, että kauneus olisi oma erillinen itseisarvo ja näin ollen olisi sellaisenaan Jumalan antamien lahjojen

61 Sariola 1986, 53.

62 Sariola 1986, 51.

63 Totesin aiemmin, että ”hyvällä musiikilla” ei ole tekemistä varsinaisesti musiikkityylin tai soitto- tai laulutaidon kanssa, vaan kyse on enemmän asenteesta.

64 Sariola 1986, 53.

65 Sariola 1986, 54.

ulkopuolella Jumalasta vieraannuttavana tekijänä. Sariola alleviivaa eettisyyden ja esteettisyyden yhteyttä niputtaen ne samaan pakettiin. Kaikki kuuluu samaan Jumalan lahjakokonaisuuteen.

5. Musiikki viestintänä ja sen rajanvedot

Millaista viestintää musiikki on? Miten sitä on arvoitoitava kirkon uskon kannalta? Nämä ovat kysymyksiä joihin Sariola pyrkii vastaamaan

aihekokonaisuudelle omistetun luvun aikana. Pyrin seuraavissa alaluvuissa selvittämään perusteita musiikin viestinnälliselle ulottuvuudelle Sariolan teologiassa. Avaan Sariolan teologiaa myös kontekstuaalisen teologian

näkökulmasta. Luvussa käsitellään myös sitä, miten Sariola näkee kirkkomusiikin rajat suhteessa muuhun musiikkiin.

5.1.Musiikki ja evankeliumi

Sariola linkittää musiikin ja evankeliumin julistamisen vahvasti yhteen. Hän toteaa niiden olevan kummankin kuultavia ihmeitä. Musiikki ja evankeliumi tulevat ikään kuin samaa tietä ihmisen luo eli äänen välityksellä. Näin ollen on siis luonnollista, että evankeliumia välitetään sekä puhuen että laulaen. Sariola viittaa myös siihen kuinka Lutheria on arvosteltu siitä, että hän rinnastaa musiikin ja erityisen ilmoituksen liian lähelle toisiaan. Tästä on vedetty johtopäätös, että musiikista tulisi tietyllä tapaa ”evankeliumin luonnonmuoto”. Sariola kutsuu tällaista suorin sanoin väärinymmärtämiseksi. Sariola ottaa taas esille

uskonkappaleet ja toteaa, että tällainen väärä käsitys voi syntyä, mikäli ensimmäisen uskonkappaleen sanoma unohtuu, eli se, että Jumala on kaiken luoja.⁶⁶ Näin Sariola jatkaa painottaessa, että inhimillisen kommunikaation näkökulmasta musiikki ja evankeliumi kuuluvat luonteeltaan samaan perustyyppiin, eli kuultavan äänen välityksellä tapahtuvaan viestintään.⁶⁷ Seuraavaksi Sariola toteaa kuitenkin sen, että musiikkia ei saa sekoittaa evankeliumiin. Hän toteaa: ”Musiikki on Jumalan luomislahja, mutta ei

kuitenkaan armonväline samalla tavalla kuin sana ja sakramentit”.⁶⁸ Edellinen on erittäin keskeistä selvitettäessä Sariolan musiikin teologiaa. Sariola on kaikissa

66 Sariola 1986, 57.

67 Sariola 1986, 58.

68 Sariola 1986, 58.

aiheesta kirjoittamissaan teksteissä linkittänyt musiikin läheisesti evankeliumin kanssa ja korostanut musiikin olevan yksiä parhaista Jumalan lahjoista, jolla on kyky välittää evankeliumia niin, että sana tulee lihaksi. Sariola kuitenkin tekee selvän eron luomislahjan ja armonvälineen välille. Jälkimmäiseen kuuluvat sana ja sakramentit, mutta musiikki kaikesta arvokkuudesta huolimatta ei ole

kuitenkaan armonväline. Musiikki ei saa Sariolan teologiassa sakramentaalista arvoa. Sakramenttien erityispiirre on se, että Kristus asetti ne itse maanpäällisen elämänsä aikana. Uskoa voi herättää Jumalan sana, mutta musiikki ei voi sitä tehdä, joten se ei ole armonväline. Musiikki voi toimia vahvasti armonvälineiden apuna, mutta ei itsessään ole armonväline. Luomislahjat ovat erityisiä, mutta ne poikkeavat kuitenkin armonvälineiden erityisyydestä Sariolan luterilaisen tunnustuksen mukaisessa ajattelussa.

5.2. Musiikki kommunikaation välineenä

Kommunikaation määritelmänä voidaan pitää sen perusominaisuutta, joka on kahdensuuntaisuus. Sariola määrittää sen, niin, että joku lähettää jollekulle sanoman ja se joku puolestaan antaa saamastaan sanomasta palautteen.

Musiikillisessa kontekstissa Sariola esittää kommunikaatiosta perusesimerkin, joka koskee musiikillisesti tapahtuvaa viestintää. Sille on ominaista se, että ensimmäiseksi vuorovaikutussuhde muodostuu tyypillisesti säveltäjän ja teoksen esittäjän välille. Toinen vuorovaikutussuhde taas puolestaan esittäjän ja

kuulijoiden välille.⁶⁹

Sariola käyttää Bachia esimerkkinä musiikillisesta kommunikaatiosta. Hän viittaa Enzio Forsblomin havaintoihin Bachin retorisista sävelkuvioista. Tämän mukaan Bach tunsi hyvin retoriikan pelisäännöt kuten musiikin ja retoriikan yhteiset piirteet. Bach mahdollisesti sävelsikin retoriikan pelisääntöjen mukaisesti.

Forsblom toteaa, että ”musiikilla ja puhetaidolla on todellakin paljon yhteisiä piirteitä. Kumpikin taide operoi äänellä ajassa. Rytmi on yhteinen tärkeä aines.

Elävän hahmonsa kumpikin saa vain esityksen avulla, kommunikaationa

69 Sariola 1986, 58.

ihmiseltä ihmiselle. Esitys puolestaan ei ole elävää eikä taidokasta kummassakaan tapauksessa ilman nousuja ja kohokohtia”.⁷⁰

Sariola kertoo, että juuri retoriikan pelisääntöjen noudattaminen kytki Bachin tapauksessa tämän sävellystyön sananjulistukseen. Sananjulistus ylipäätänsä käytti itse apunaan retorisia kuvioita. Näin voidaan sanoa, että Bachin runsas aines jumalanpalveluksia varten olivat olennainen osa niissä tapahtuvaa evankeliumin julistusta.⁷¹

Sariola toteaa implisiittisesti, että musiikin sävelkieli ei voi puhutella kaikkia, koska sen ymmärtämiseen tarvitaan omanlaiset perusedellytykset. Näillä

edellytyksillä hän tarkoittanee sitä, että sävelkielen vastaanottajan on oltava edes jossakin määrin musikaalinen sisäistääkseen sitä. Sariola toteaa myös, että kuulijoille ei kuitenkaan kohdistu yhtä suuret vaatimukset kuin esittäjälle, jonka täytyy tulkita esittämänsä sävellyksen sanomaa. Sariola määrittelee myös

musikaalisuuden teologisesta näkökulmasta sanomalla, että ”teologisesti ajatellen musikaalisuus on Jumalan lahja, jota on pyrittävä kehittämään niin, että se koituu lähimmäisen parhaaksi.” ⁷²

Sariolan mielestä musiikillinen viestintä kommunikaation välineenä on arvokas asia. Sen vahvuus viestintä muotona on hänen mukaansa sen vastapainoisuus älyperäiselle sananjulistukselle. Sariola viittaa Walter Blankenburgin havaintoon luterilaisesta ortodoksian kaudesta. Silloin kirkko oli vaarassa jäykistyä

älyperäisiin saarnoihin, joten virsilaulu ja kirkkomusiikki olivat sille jopa elinehto. Aito ja ymmärrettävä muoto sanomassa ovat tärkeitä sen välittyvyyden kannalta. Sariola mainitsee vielä hiljaisuuden, joka kuuluu musiikin kieleen taukojen muodossa. Sariola toteaa, että hänen aikanaan siihen on alettu kiinnittämään huomiota kirkossa. Sen merkitys on tunnustettu ihmisen

mielenterveyden ja hengellisen kasvun osalta. Erilaisissa meditaatiotavoissa on musiikilla tärkeä rooli.⁷³

70 Sariola 1986, 58.

71 Sariola 1986, 59.

72 On kuitenkin todettu, että täydellistä amusikaalisuutta on melko harvassa. Monikin itseänsä epämusikaaliseksi mieltävä ihminen kykenee nauttimaan musiikin kuuntelusta. Harva pitää musiikkia kuin musiikkia pelkkänä metelinä.

73 Sariola 1986, 61.

5.3. Musiikki ja kontekstuaalinen teologia

Sariolan mukaan kulttuurilla on ”ratkaisevan tärkeä osuus musiikillisessa viestinnässä”. Hän muistuttaa länsimaisen musiikin tietynlaisesta

suhteellisuudesta. Se kuulostaa meistä luontevalta, koska olemme tottuneet kuuntelemaan sitä koko elinikämme. Kun taas esimerkiksi itämainen sävelkieli on lähtökohtaisesti erilaista, sen kuunteleminen tuntuu oudolta ellei korva ole

suhteellisuudesta. Se kuulostaa meistä luontevalta, koska olemme tottuneet kuuntelemaan sitä koko elinikämme. Kun taas esimerkiksi itämainen sävelkieli on lähtökohtaisesti erilaista, sen kuunteleminen tuntuu oudolta ellei korva ole

In document Jumalan kunniaksi ja mielen rakennukseksi - Yrjö Sariolan musiikin teologia (sivua 22-0)