5. Musiikki viestintänä ja sen rajanvedot
5.4. Kirkkomusiikin rajankäyntiä
Sariola pohtii kirjassaan Jumalan kunniaksi ja mielen rakennukseksi sitä, että missä menee maallisen ja hengellisen musiikin raja. Hän pohtii mm. sitä, mikä on ominaista kirkkomusiikille ja miten se erottuu maallisesta musiikista.
5.4.1. Luther, Bach ja Calvin
Oskar Söhngen on tullut siihen tulokseen, että nuorempi Luther jakoi musiikin maalliseen ja hengelliseen. Sen sijaan vanhempi reformatoristen löytöjen
76 Sariola 1986, 62.
77 Sariola 1986, 12.
jälkeinen Luther ei allekirjoittanut tätä jakoa, sillä tämä näki kaiken musiikin olevan Jumalan lahjaa. Myös Bach on Sariolan mukaan tällä samalla peruslinjalla.
Perimmäinen tarkoitus oli ”Jumalan kunnia ja mielen rakennus”. Tähän perustuu jako hyvään ja huonoon musiikkiin, joka oli Bachin perusjako maallisen ja hengellisen erottelemisen sijasta. Hyvä musiikki tähtää Jumalan kunniaan ja mielen rakennukseen ja huonossa musiikissa taas on ihmistä hajottavia pahoja voimia. Sariola mainitsee, että Bachille ominainen tapa oli merkitä sekä hovin tarkoituksiin tai kirkkomusiikin tarkoituksiin sävllettyihin sävellyksiin
kirjainlyhenteet, jotka merkitsivät ”Jeesuksen avulla” ja ”Jumalalle yksin kunnia”.78
Calvinilla on selkeä kanta siihen, mikä musiikki kuuluu jumalanpalveluksien yhteyteen ja mikä taas ei. Calvin tekee selvän eron sellaisen musiikin välille, jolla
”kansa viihdyttää itseään pöydän ääressä” ja ”psalmien, joita lauletaan kirkossa Jumalan ja hänen enkeliensä läsnäollessa”. Psalmitekstille sopivaa sävelmää määritti Calvinin mukaan vakavuus ja ylevyys. Hän tietoisesti hylkäsi maallisen musiikin yhteyden hengelliseen ja vaali ns. kirkollista ja pyhää tyyliä. Sariolan mukaan Calvinin ja Zwinglin kannanotoilla oli merkitävät seuraukset, jotka näkyvät vielä nykyaikanakin. Sariolan mukaan kannanotot loivat pohjaa tientynlaisen musiikin sekulaaristumiselle.79
5.4.2. Rajanvetoa musiikkityylien välillä
Sariola tiedostaa musiikin rajanvetoa pohtiessaan sen, että aihepiirriin liittyy semanttisia ongelmia erityisesti liittyen termien ”hengellinen musiikki” ja
”kirkkomusiikki” epäselvyyteen. Käytännössä Sariolan mukaan olisi hyvä, että kirkkomusiikin olisi oltava hengellistä ja hengellisen musiikin puolestaan
kirkollista. Näille termeille kuitenkin annetaan hänen mukaansa erilainen sisältö.
Kirkkomusiikilla tarkoitetaan yleensä sitä musiikkia, mikä liittyy kiinteämmin jumalanpalveluselämään. Hengellinen musiikki puolestaan on sitä, mikä
kytkeytyy useammin kristittyjen yksityiseen hartaudenharjoittamiseen. Tämä ero
78 Sariola 1986, 67.
79 Sariola 1986, 68-69.
pohjautuu Sariolan mukaan pietismistä nousevaan traditioon.80
Sariolan mielestä kuitenkin semantiikan takaa on löydettävissä teologisia ja musiikillisisa kysymyksiä. Hän vetoaa luterilaiseen uskonkäsitykseen, jonka pohjalta voidaan todeta, että Jumalan musiikissa antama luomislahja on yksi ja jakamaton. Sariolakin alleviivaa Lutherin ja Bachin linjaa eli sitä, että olennaista on jako hyvään ja huonoon musiikkiin. Hän toteaa kuitenkin näiden välisen eron tekemisen vaikeaksi. Keskeistä on Sarioalalle se, että Jumalan lahjana
vastaanotettaessa se käytetään lähimmäisen parhaaksi. Tästä seuraa se
johtopäätös, että kirkkomusiikin on oltava kiinteässä vuorovaikutuksessa muuhun musiikkiin.81
Voidaan todeta, että olennaista hyvässä musiikissa on Sariolan mukaan sen koituminen lähimmäisen parhaaksi. Huonossa musiikissa tilanne lienee juuri päinvastoin. Sariolan kirjan nimen loppuosa ”mielen rakennukseksi” voidaan nähdä kätkevän sisäänsä omaa mieltä rakentavan ulottuvuuden, mutta myös lähimmäisen mieltä rakentavan ulottuvuuden vähintään yhtä tärkeänä.
Sariola haluaa kiinnittää huomiota siihen, että nykyaikaan kuuluu sekulaari yhteiskunta ja siinä liikkuvat aatteelliset ja musiikilliset virtaukset. Sariola viittaa 1700-luvun loppupuolen kirkkomusiikin heikkoudentilaan. Tällöin muodostui myös käsitys kirkkomusiikin teologisesta ja liturgisesta profiilista. Sariola pohtii myös sitä, että miksi tiettyinä aikoina kirkkomusiikki kukoistaa ja toisinaan taas rappeutuu. Olennaisimmaksi syyksi Sariola mainitsee musiikin ja
jumalanpalveluksen välisen suhteen. Jos jumalanpalvelus näivettyy, käy samoin myös musiikille.82 Jumalanpalveluksella on syy-seuraussuhde Sariolan mukaan musiikin kanssa. Hyvän musiikin voidaan sanoa kytkeytyvän yhteen hyvän jumalanpalveluksen kanssa.
Musiikillisesti rikas jumalanpalvelus leviää Sariolan mielestä positiivisella tavalla myös yksilötasolla ihmisten elämään. Tämä toimii myös inspiroivana elementtinä varsinaisen jumalanpalveluksen ulkopuolisiin tapahtumiin kuten
80 Sariola 1986, 75.
81 Sariola 1986 76.
82 Sariola 1986, 76-77.
kirkkokonsertteihin. Sariola toteaa, että on olemassa raja jolloin kirkkomusiikki muuttuu uskonnolliseksi musiikiksi. Hän ei kuitenkaan määrittele rajaa varsin tarkasti, mikä tarkoittanee sitä, että se on hyvin vaikeaa. Sariola kuitenkin toteaa, että uskonnollisen musiikin kentässä musiikilla ei ole välttämättä kristillistä pohjaa, vaan se on enemmän yleisuskonnollisuudesta nousevaa. Oskar Söhngen on tehnyt mallin havainnollistamaan tätä musiikillista jakoa. Siinä on ikään kuin kolme kehää. Uloin kehä edustaa yleisuskonnollista musiikkia. Keskimmäinen ilmentää uskonelämää, jolla sen tekijällä on usein suhde kristilliseen uskoon.
Sisimpänä kehässä on jumalanpalvelukseen tarkoitettu kirkkomusiikki.83 Sariola kiteyttää edeltävät pohdinnat kirkkomuusikon eli kanttorin toimenkuvan
muodossa. Tämän työn keskiössä on jumalanpalvelus. Tämä voi hoitaa
onnistuneesti olemalla perillä yleisestä musiikkielämästä. Kanttorin on pidettävä myös yllä taiteellisia valmiuksia.84
Sariola pitää luvussaan esillä uutta omaa ongelmakokonaisuutta, jota hän kirjassaan käy systemaattisesti läpi. Tässä luvussa sen teema on kirkkomusiikin rajankäyntiä. Edellä oli esillä Söhngenin havainnollistava malli kolmesta kehästä, jotka havainnollistavat musiikin luokittelua. Sariola vaikuttaa tyytyneen kuitenkin ilmiöiden kuvailuun eikä varsinaisesti itse pyri systemaattisesti ratkaisemaan teemaan liittyviä ongelmakokonaisuuksia. On ilmeistä, että musiikin
teologiaankin perehtyneille on hyvin vaikea tehdä selviä systemaattis-teologisesti perusteltuja eroja esimerkiksi hengellisen musiikin ja kirkkomusiikin välille tai hengellisen musiikin ja yleisuskonnollisen musiikin välille. Tämän vuoksi Sariola tyytyy kuvailuun. Markku Kilpiön mukaan ongelmana Söhngenin käsityksessä on se, että siitä tulee sellainen harhakuva kirkosta, että se on autonominen taidetta tuottava yksikkö. Kilpiö korostaa, että kirkko on altis musiikillistenkin muutosten tuulille ja on niiden ”virrassa uiva laiva”. Tähän näkemykseen Sariola toteaa kuitenkin, että kaikki musiikki on Jumalan lahjaa. Hänen mukaansa Kilpiön ajatukset johtavat siihen väistämättä. Näin hän tekee implisiittisesti selväksi, että Söhngenin ratkaisumalli ei sellaisenaan riitä. Ylipäätänsä käytäntöön laitettuna Söhngenin luokittelun rajat olisivat muutenkin ikään kuin veteen piirrettyä viivaa.85
83 Sariola 1986, 78. Sariola viittaa Söhngeniin (Söhngen 1967, 171-173).
84 Sariola 1986, 79.
85 Sariola 1986, 78. Sariola viittaa Kilpiöön (Kilpiö 1981, 162).