Luonnon yhteiskunnallinen rakentuminen

Viime vuosikymmeninä yhteiskuntatieteitä on hallinnut konstruktionistinen tutkimusote, joka hylkää käsityksen yhdestä, objektiivisesta ja pysyvästä totuudesta sekä kielestä todellisuuden kuvana. Tutkimusotteen perustana pidetään Peter L. Bergerin ja Thomas Luckmannin (2000) alun perin vuonna 1966 ilmestynyttä klassikkoteosta Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen.

Konstruktionistisessa metodologiassa kielellä ja kielellisellä ilmaisulla on tärkeä asema, sillä kielen käyttöä pidetään luonteeltaan aktiivisena ja toi-minnallisena: maailmaa hahmotetaan ja jäsennetään merkityksellisiin osiin kielellisten käsitteiden avulla. Kieltä ei ymmärretä ulkopuolisen todellisuu-den peilaajaksi tai välineeksi todellisuutodellisuu-den tavoittamiseksi, vaan sen usko-taan myös tuottavan todellisuutta. Todellisuutta pidetään siten sosiaalisen vuorovaikutuksen ja dynamiikan tuotteena: se rakentuu sosiaalisissa puheta-voissa ja käytännöissä toimijoidensa kautta. (Hall 1997a: 25–26; Lehtonen 2000: 30–31.)

Konstruktionistinen lähestymistapa keskittyy kielen ja käsitteiden välit-tämän todellisuuden tutkimiseen. Esimerkiksi tiedonsosiologisesta näkökul-masta tarkastellaan, millainen tieto yhteiskunnassa määritellään relevantiksi ja sosiaalisesti hyväksytyksi sekä millaisten sosiaalisten prosessien kautta tieto ja sen oikeutus syntyvät (Berger & Luckmann 2000). Kiinnostuksen kohteina ovat siis tiedon tuottamisen käytännöt, ihmisten tavat tietää ilmiöis-tä ja ongelmista sekä tavat jäsenilmiöis-tää ja tulkita niiilmiöis-tä (Huutoniemi 2004: 5).

Huomio kiinnitetään siihen yhteiskunnalliseen keskusteluun, jossa eri ryh-mät esittävät jotakin ilmiötä tai ongelmaa koskevia käsityksiä ja vaatimuksia (Peuhkuri 2004: 22). Usein konstruktionistisessa tutkimuksessa tarkastellaan erilaisten todellisuudenkuvausten merkitystä yhteiskunnallisten ryhmien välisissä suhteissa ja yhteiskunnan hallinnassa. Tiedon ja tieteellisen teorian lisäksi tutkimuksen kohteena voi olla yleensäkin sosiaalisten ilmiöiden ja jopa aineellisten rakenteiden synty ja historia. (Häkli 1999: 137–147.)

Erityisesti viime vuosikymmeneltä lähtien ihmisen ja luonnon välistä vuorovaikutusta käsittelevässä maantieteen teoreettisessa keskustelussa on puhuttu paljon luonnon yhteiskunnallisesta (sosiaalisesta) rakentumisesta (esim. Fitzsimmons 1989; Demeritt 1994; 2001a; Olwig 1995; Gerber 1997;

Castree & Braun 1998; Proctor 1998; Castree 2001; Delaney 2001; Eden 2001; Watts 2005). Ihmismaantieteilijät ikään kuin löysivät luonnon uudel-leen kiinnostuessaan siihen liittyvistä kysymyksistä ja uudenlaisesta denatu-ralisoivasta näkökulmasta 1990-luvulla (Castree 2005: 89–90; ks. Lehtinen 2003). Kulttuurimaantieteilijöiden lisäksi muut yhteiskuntatieteilijät, kuten

sosiologit (esim. Lash & Urry 1994; Hannigan 1995; Macnaghten & Urry 1998; Burningham & Cooper 1999), filosofit (esim. Soper 1995; Rolston 1997) ja historioitsijat (esim. Oelschlaeger 1991; Cronon 1995), ovat olleet kiinnostuneita luonnon yhteiskunnallisen rakentumisen näkökulmasta, jossa luontoa pidetään kulttuurin läpitunkemana. Luonnon sosiaalinen rakentumi-nen voidaan kuitenkin ymmärtää kahdella erilaisella tavalla: sekä aineellise-na että käsitteellisenä rakentumisena (Demeritt 2002: 778–779; Castree 2005: 90). Tämä jaottelu auttaa ymmärtämään erilaisia lähestymistapoja.

Aineellisella rakentumisella tarkoitetaan luonnon fyysistä muuttamista eli luonnon tuottamista inhimillisten työprosessien kautta. Tämä marxilaisesta traditiosta virikkeensä saanut lähestymistapa on siis kiinnostunut siitä, miten ihminen muokkaa luontoa ja käyttää sitä yhä voimaperäisemmin hyväkseen kapitalistisissa yhteiskunnissa (esim. Smith 1984; Fitzsimmons 1989). Toi-saalta luonto asettaa myös rajoitteita ja mahdollisuuksia tälle hyödyntämisel-le (Castree 2005: 155). Äärimmillään luonnon materiaalisella tuottamisella tarkoitetaan esimerkiksi geeniruuan valmistamista tieteen ja teknologian keinoin (Castree 2001: 15–16). Viimeisin kriittinen keskustelun aalto koskee luonnon uusliberalisoitumista – taloudellisen tuotteistamisen ja markkina-keskeisyyden lisääntymistä – sekä siihen liittyviä valtasuhteita (ks. Nygren 1998; McAfee 1999; Castree 2003; McCarthy & Prudham 2004).

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan ensisijaisesti luontoa koskevien käsi-tysten ja kuvausten kulttuurista jäsentymistä, mikä viittaa luonnon käsitteel-lisen rakentumisen näkökulmaan (Demeritt 2002: 778–779). Eri aikakausina ja eri kulttuureissa luonto on mielletty ja esitetty erilaisin tavoin ja sen koh-telulle on asetettu erilaisia tavoitteita. Kiinnostus varsinkin tätä lähestymis-tapaa kohtaan on yhteydessä maantieteessä ja muissa yhteiskuntatieteissä 1980–90-luvulla tapahtuneeseen kehitykseen, niin sanottuun kulttuuriseen käänteeseen, jonka taustalla vaikuttivat nopeat talouden, yhteiskunnan ja politiikan muutokset. Kulttuurinen käänne avarsi näkemystä kulttuurisista ilmiöistä ja niiden tutkimisesta; esimerkiksi ihmismaantieteilijät suuntasivat kiinnostuksensa uudenlaisiin määrittelyjen ja erontekojen kamppailuihin (Mitchell 2000; ks. Birkeland 1998; Crang 1998; Philo 2000; Vuolteenaho 2002). Tiedon ja totuuksien tuottamisesta tuli kiinnostava tutkimuskohde.

Jacqueline Burgessin (2000: 276–277) mukaan kulttuuriseen käänteeseen sisältyy ympäristön käyttöä koskevan päätöksenteon näkökulmasta kolme tärkeää piirrettä. Ensinnäkin, nykyisin tunnustetaan kielen ja muiden merki-tysjärjestelmien keskeinen rooli todellisuuden ja sitä koskevan tiedon muo-dostamisessa. Siten tieteellinen tieto ei voi enää väittää edustavansa objektii-vista totuutta. Toiseksi, nykyisin tunnustetaan sosiaalisten ryhmien ja niiden edustamien arvojen moninaisuus. Tärkeitä kysymyksiä ovat esimerkiksi, kuka saa päättää luonnonvarojen käytöstä ja millaisin perustein päätökset tehdään. Kolmanneksi, arvojen ja tiedon moninaisuutta kunnioitetaan

aiem-paa enemmän, mistä on esimerkkinä osallistavan suunnittelun käytäntöjen lisääntyminen.

Luonnon fyysisen muokkaamisen sijaan käsitteellisen rakentumisen suuntauksessa siis tarkastellaan, miten ihmiset tuottavat havaintoja, käsityk-siä ja todellisuudenkuvauksia luonnosta. Luonnolle annetut merkitykset eivät perustu vain yksilön henkilökohtaisiin kokemuksiin, eivätkä ne ole puhtaasti subjektiivisia, vaan niillä on myös yhteisöllinen perusta. Kokemukset ja havainnot luonnosta ovat välittyneitä, luontoa koskevien kulttuuristen käsit-teellistyksien ja odotusten ehdollistamia. Tieto ja ymmärrys luonnosta toimi-vat ikään kuin suodattimena ihmisen ja fyysisen luonnon välillä (Castree 2005: xviii). Myös matkailu ja siihen kytkeytyvät toiminnot, kuten matkai-lumarkkinointi, luovat mielikuvia luonnosta. Ihmiset jakavat kollektiivisesti luontoon liittyviä ajattelu- ja toimintatapoja, jotka ovat kulttuurisidonnaisia sekä muuttuvat ajassa ja tilassa (Wilson 1992: 12; Sironen 1996: 116–118;

Castree & Braun 1998: 17). Kulttuuriset käsitykset vaikuttavat yksilöiden tapoihin määrittää luontoa ja puhua luonnosta, ja samalla ihmiset uusintavat näitä käsityksiä jokapäiväisessä elämässään (ks. Tuan 1974).

Aika- ja kulttuurisidonnaisuudesta huolimatta tiettynä aikana tietyssä yh-teiskunnassa vallitsevat luontokäsitykset eivät ole sisällöltään yhteneviä, sillä ihmiset ja ihmisryhmät voivat liittää luontoon hyvinkin erilaisia merki-tyksiä lähtökohdista ja tavoitteista riippuen. Samalla ihmiset käsitteistävät ja määrittävät luonnon eri tavoin. Merkitykset riippuvat muun muassa siitä käytännöllisestä toiminnasta, jonka kautta luonto kohdataan (Karvonen 1999: 93). Yhden yhtenäisen luonnon sijaan on siten olemassa useita erilai-sia luontoja, jotka rakentuvat sosio-kulttuuristen prosessien kautta sekä mää-rittyvät ja arvottuvat eri tavoin eri tilanteissa (Macnaghten & Urry 1998: 15).

Kulttuuriset mielikuvat ja henkilön omakohtaiset kokemukset, elämänhisto-ria, elinympäristö, mielipiteet, asenteet ja arvot sekoittuvat ihmisten mielissä erilaisiksi yhdistelmiksi – luontotulkinnat ovat kulttuuris-yksilöllisiä esityk-siä luonnosta (ks. Haila 2004: 38–41). Keskustelutilanteesta tai tarkaste-lunäkökulmasta riippuen samakin henkilö voi tuottaa luontotulkintoja erilai-sin tavoin: ihminen pyrkii muodostamaan puheensa vallitsevaan kontekstiin sopivaksi (ks. Macnaghten & Urry 1998: 250; Gill 2000: 175). Paikan käsit-teellistyessä erilaisista näkökulmista ja erilaisilla abstraktiotasoilla myös tulkinnat luonnosta voivat erota (ks. Vilkuna 1997).

Vaikka luontoa tarkastellaan konstruktionistisesta näkökulmasta, ei ole syytä unohtaa luonnon materiaalisuuden merkitystä ja kytkeytymistä yhteis-kunnallisiin prosesseihin. Tämän tutkimuksen näkökulma edustaa niin sanot-tua maltillista tai kontekssanot-tuaalista konstruktionismia, jossa tunnustetaan ih-misen tulkinnoista riippumattoman todellisuuden olemassaolo ja sen vaiku-tus ihmisyhteisöihin (Burningham & Cooper 1999: 303; ks. Huutoniemi 2004). Luontoa ei siten tule ymmärtää passiiviseksi merkitysten tuottamisen ja ihmistoiminnan objektiksi, vaan suhde ihmisen ja luonnon välillä

muodos-tuu vastavuoroisesti. Luonto on myös materiaalinen ja fyysinen todellisuus, joka asettaa rajoja ja luo mahdollisuuksia ihmisen tulkinnoille. Tilan-nesidonnaisuus ja vallitsevat olosuhteet vaikuttavat luontokäsitysten syntyyn (ks. Jokinen 2002).

Maantieteellinen tulkinta konstruktionismista korostaakin, että kielellisen tai symbolisen tason lisäksi sosiaalinen maailma muodostuu sosiaalisina suhteina ja fyysisenä aineellisuutena (Häkli 1999: 140–144; ks. Demeritt 1994; Proctor 1998). Siten myös luonto voidaan ymmärtää poliittiseksi, sillä luonto – tai tarkemmin sanoen sen tietyt oliot ja prosessit – on osallisena inhimillisten yhteisöjen mahdollisuuksien muovautumisessa (Haila & Lähde 2003: 9–10). Luonnon materiaalisuuden merkitystä yhteiskunnan muotoihin ja toimintaan vaikuttavana tekijänä on alettu erityisesti korostaa ihmismaan-tieteessä jälleen viime aikoina ja on jopa puhuttu maantieteen materiaalisesta tai biofysikaalisesta käänteestä (Philo 2000: 33; Kortelainen 2003: 2). Esi-merkiksi toimijaverkkoteoriassa otetaan huomioon ei-inhimillisen vaikutus yhteiskunnan ja kulttuurin rakennusprosesseissa sekä pyritään välttämään ihmisen ja luonnon dualistinen kahtiajako (Murdoch 1997; Kortelainen 1999; 2003; Cloke & Perkins 2005; Peltola 2006; ks. Castree 2005: 223–

242; Lehtinen 2003; 2006).

Konstruktionistinen näkökulma ei siten merkitse ympäristöongelmien reaalisuuden kiistämistä tai fyysisen todellisuuden vaikutusten vähättelyä, eikä kaikkia tietoväitteitä tarvitse kohdella yhtä pätevinä (Huutoniemi 2004:

12). Ymmärrän tässä työssä matkailun aiheuttamat ympäristöhaitat vakaviksi luonnontieteellisesti havaituiksi ongelmiksi, joiden estämiseksi tarvitaan toimenpiteitä. Ympäristössä tapahtuvat muutokset ilmenevät fyysisesti, ei-vätkä ne ole vain kulttuurisidonnaisia, diskursiivisia ilmiöitä. Näitä muutok-sia ei kuitenkaan suoraviivaisesti ymmärretä ympäristöongelmiksi, vaan ne määritellään ongelmiksi ja arvioidaan vakavuudeltaan sosiaalisissa, poliitti-sissa ja kulttuuripoliitti-sissa prosesseissa. Lisäksi ympäristöongelmien syntyyn kytkeytyy aina historiallinen ja kulttuurinen ulottuvuutensa ja ongelmat vaa-tivat yhteiskunnallisia ratkaisuja (Hajer 1995: 13; Hannigan 1995: 30; De-meritt 2001a; Laine & Peltonen 2003). Ympäristöongelmien määrittely ta-pahtuu aina suhteessa yhteiskunnassa vallitsevaan käsitykseen luonnosta (Lash & Urry 1994: 302).

Luonnon aineellisen ja käsitteellisen rakentumisen näkökulmat ovat tii-viisti sidoksissa toisiinsa, eikä niitä voi täysin erottaa toisistaan (Demeritt 2002: 779; Eden 2001: 82). Luontokäsitykset kytkevät fyysisen luonnon ihmiseen ja kulttuuriseen kontekstiin. Ihmisten tulkinnat luonnosta vaikutta-vat niihin käytäntöihin, joilla luontoa konkreettisesti muokataan (ks. Olwig 1996: 90; Valkonen 2003: 12, 30–31). Luontotulkinnat muovaavat siis sekä tapaa puhua luonnosta ja määrittää luontoa että sitä, millaiseksi luonto näi-den puhetapojen seurauksena muodostuu. Luonnon materiaaliset muodot ohjaavat tapoja, joilla ihmiset ovat vuorovaikutuksessa luonnon kanssa, ja

vaikuttavat edelleen siihen, miten ihmiset havaitsevat ja käsittävät luonnon.

On kuitenkin otettava huomioon, etteivät luontotulkinnat ja käytännöt aina vastaa toisiaan: ihmiset eivät esimerkiksi välttämättä käyttäydy ympäristö-vastuullisesti vaikka olisivatkin ympäristötietoisia ja korostaisivat ympäris-töarvoja. Muun muassa tilanteisiin liittyvät tekijät, taloudelliset edellytykset, totutut tavat tai sosiaaliset paineet voivat ohjata ihmisten tekoja eri suuntaan kuin heidän luontokäsityksensä (Suhonen 1994: 117; Sharpley 2001: 45–52).

Kuvaukset luonnosta eivät koskaan ole kopioita ”objektiivisesta todelli-suudesta” eivätkä siten neutraaleja, vaan niihin liittyy erilaisia tavoitteita ja vallankäyttöä. Ne ovat jostakin näkökulmasta ja jotakin käytäntöä varten tuotettuja todellisuudenkuvauksia eli representaatioita, joita voidaan käyttää esimerkiksi oikeuttamaan tiettyjä institutionaalisia käytäntöjä (ks. Harrison

& Burgess 1994; Willems-Braun 1997; Mels 1999; Braun & Wainwright 2001). Konstruktionistisessa maantieteessä onkin tarkasteltu tietoon ja sen tuottamiseen, ylläpitämiseen ja käyttämiseen sisältyviä yhteiskunnallisia valtasuhteita. Tutkimuksessa pyritään usein osoittamaan monet luonnollisina pidetyt ilmiöt yhteiskunnallisesti tuotetuiksi ja tietyn historian omaaviksi, vakiintuneiksi todellisuuden jäsentämisen ja ajattelun tavoiksi (ks. Häkli 1999: 145–160).

Luonto rakentuu erilaisten kielellisten käsitteiden ja puhetapojen kautta eri tavoin eri ihmisille ja väestöryhmille, joten hallitsevasta luonnon tulkin-nasta käydään jatkuvaa yhteiskunnallista määrittelykamppailua (Castree 2001: 12; 2005: 18). Luonnonkäytön kiistoissa neuvotellaan ennen kaikkea siitä, mistä luonnosta on kyse eli mitä luontokäsitteeseen halutaan sisällyttää ja mitä jättää sen ulkopuolelle. Eri toimijat pyrkivät rakentamaan luonnosta tiettyä tarkoitusta vastaavan objektin ja sitä kautta vaikuttamaan ihmisten suhtautumiseen luontoa kohtaan ja luonnon saamaan yhteiskunnalliseen merkitykseen. (Valkonen 2003: 30–31.) Osapuolet pyrkivät saamaan omat todellisuutta koskevat näkemyksensä suuren yleisön ja päätöksentekijöiden hyväksymiksi. Erilaiset luontokonstruktiot eivät ole tasavertaisessa asemassa yhteiskunnassa, sillä toisilla on muita legitiimimpi asema. Ihmisillä ei ole siten yhtäläisiä mahdollisuuksia luoda merkityksiä ja osallistua sosiaalisen maailman rakentamiseen (Häkli 1999: 150; ks. Lehtinen 2003).

Tiedettä on perinteisesti pidetty ympäristöasioiden legitiiminä tulkitsija-na, sillä se mielletään objektiiviseksi ja arvovapaaksi ”todellisuuden kuvas-timeksi” (ks. Adams 1997; Demeritt 2001a; 2001b). Osa maantieteen kult-tuurista käännettä on kuitenkin ollut representaation kriisi, joka tarkoittaa puhtaan vapaata ja objektiivista tiedettä koskevan ihanteen kyseenalaistamis-ta (Gregory 1994). Konstruktionistiseskyseenalaistamis-ta näkökulmaskyseenalaistamis-ta luonnonympäristöä ei ymmärretä yhteiskunnasta erilliseksi kokonaisuudeksi, jota voitaisiin jok-seenkin yksiselitteisesti havainnoida. Tieteellistä tietoa ei siten käsitetä välit-tömäksi heijastukseksi todellisuudesta – ainoaksi oikeaksi totuudeksi. Sen sijaan kaikki tieto ymmärretään osittaiseksi ja kontekstiinsa sitoutuneeksi,

sillä kulttuurin ulkopuolella oleminen on tutkimustakin tehdessä mahdoton-ta. Tieteellinen tieto on vain yksi monista maailman tarkastelun tavoista, joka tuottaa representaatioita luonnosta. (Castree & Braun 1998: 27–28;

Crang 1998: 178–180; Castree 2005: 33–34.) Luonnontieteellisinä tosiasioi-na esitetyt käsityksetkin ovat sidoksissa poliittisiin ja kulttuurisiin tekijöihin (Castree 2001: 9). Tiedon tuottamiseen sisältyy muun muassa filosofisia olettamuksia, teoreettisia valintoja ja metodologia päätöksiä (Castree 2005:

105). Tiede on siten aina osallisena todellisuuden sosiaalisessa rakentamises-sa (Häkli 1999: 138–139). Tämä ei silti tarkoita, etteivät kulttuurin ulkopuo-liset tutkimuksen objektit, kuten luonnonoliot ja -prosessit, asettaisi rajoja tutkimuksen tekemiselle ja sen tuloksille (Rolston 1997: 56). Tieteen harjoit-tajien työt ja käsitykset maailmasta vaikuttavat edelleen siihen, millaisiksi luonto ja yhteiskunta kehittyvät.

Lähestyn tässä tutkimuksessa maantieteellistä todellisuutta valtasuhteisiin kytkeytyvänä, sosiaalisesti – kielen, diskurssien ja tekstien välityksellä – tuotettuna tilana. Luonto on olemassa ihmisistä riippumatta, mutta kulttuuri-set käsitykkulttuuri-set vaikuttavat siihen, millainen ihmisen suhde luontoon kulloin-kin on. Tutkimuskohteenani ovat nämä ihmisen ja luonnon välistä suhdetta koskevat tulkinnat, joita tarkastelen luonnonsuojelun ja matkailun vuorovai-kutuksen kontekstissa analysoimalla matkailukäytön aseman määrittymistä Suomen kansallispuistoissa. Tätä luonnon käsitteellisen rakentumisen näkö-kulmaa ei voi erottaa aineellisesta rakentumisesta, sillä vallitsevat tulkinnat kansallispuistoista ja niiden matkailukäytöstä ohjaavat samalla sitä, millai-siksi puistot konkreettisesti muotoutuvat.

Ennen luonnonsuojelun ja kansallispuistojen yhteiskunnallisen rakentu-misen lähempää tarkastelua teen seuraavaksi lyhyen katsauksen moderniin länsimaiseen luontoajatteluun ja erityisesti niihin historiallisiin ja kulttuuri-siin prosesseihin, joiden seurauksena syntyivät maailman ensimmäiset kan-sallispuistot Yhdysvaltoihin. Tavoitteenani on jäljittää kansallispuistojen alkuperää ja historiaa tässä kohdassa lisätäkseni ymmärrystä puistoista yh-teiskunnallisesti tuotettuina ja tietyn historian omaavina ilmiöinä lukujen 2.3. ja 2.4. yleistasoisempia tarkasteluja varten. Tieto kansallispuistojen his-toriallisista alkujuurista on tärkeä edellytys esimerkiksi puistojen nykyisten tavoitteiden ymmärtämiselle. Samalla pyrin muodostamaan yhteyden luon-tokäsitysten ja kansallispuistojen välille. Ensimmäiset puistot ovat olleet esikuvana myös Suomeen perustetuille kansallispuistoille, joiden historiallis-ta ja kulttuurishistoriallis-ta rakentumishistoriallis-ta historiallis-tarkastelen neljännessä ja viidennessä luvussa.