Kansallispuistojen suunnitteluasiakirjojen analyysi analyysi

Kansallispuistojen suunnitteluasiakirjojen analyysin tavoitteena oli tunnistaa luonnonsuojelun ja matkailun vuorovaikutusta määrittävä hallitseva, institu-tionalisoitunut diskurssi: miten matkailun asema osana luonnonsuojelun perusteita ja kansallispuistojen käyttöä määritellään virallisesti? Kyseessä ovat Suomen kansallispuistoja hoitavien viranomaisten eli Metsähallituksen ja Metsäntutkimuslaitoksen antamat selonteot. Aineisto koostuu useista eri-laisista suunnitteluasiakirjoista.

Tärkeimmän aineiston muodostavat kansallispuistojen hoito- ja käyttö-suunnitelmat, jotka ohjaavat lakitekstejä tarkemmin, millaisia alueita puis-toista muodostetaan ja miten niissä toimitaan (ks. Sorsa 2005a). Lisäksi käy-tän aineistona hoito- ja käyttösuunnitelmiin vaikuttavia ja niihin perustuvia asiakirjoja: Luonnonsuojelualueiden hoidon periaatteet -opasta (1993; 2002;

2004), Alueiden yleisökäytön tavoitetila 2010 -raporttia (2004), Metsähalli-tuksen luonnonsuojelualueiden virkistys- ja luontomatkailukäytön edellytys-ten parantaminen – kehittämissuunnitelma ympäristöministeriölle -raporttia (2004) sekä kansallispuistojen luontomatkailusuunnitelmia. Tutkimusaineis-tona käytetyt suunnitteluasiakirjat on eritelty lähdeluettelossa (s. 292–294).

Kuten asiakirjoissa yleensäkään, suunnitelmissa ei usein yksilöidä tekstien varsinaista kirjoittajaa, mikä lisää niiden totuusvaikutelmaa ja auktoriteettia (Atkinson & Coffey 2004: 70–72).

Kansallispuistojen suunnitteluasiakirjoja analysoitaessa on otettava huo-mioon kontekstuaaliset tekijät, kuten reunaehdot, jotka ovat tekstien tuotta-miseen vaikuttavia, tilanteisiin ja instituutioihin liittyviä ehtoja (Jokinen ym.

2004: 34–36). Hallinnollisen tekstin tuottamisen ehdot ovat varsin erilaiset kuin haastattelupuheen. Koska kielenkäyttö on luonteeltaan sosiaalista, toi-mijoiden välisessä vuorovaikutuksessa muodostuvaa, puhetapa on konventio ja sidoksissa esittäjänsä asemaan. Saman osittaisyhteisön eri puhujat käyttä-vät pääasiassa samanlaisia käsitteitä ja sääntöjä: konventionaalinen puhetapa määrittelee esimerkiksi ammatillisia puhetapoja. (Hoikkala 1989: 80, 202;

ks. Atkinson & Coffey 2004.) Institutionaaliset vuorovaikutustilanteet sisäl-tävät erilaisia tuottamisehtoja. Viranomaiset toimivat edustamansa instituuti-on kielenkäyttökinstituuti-onventioiden mukaisesti (Kalliokoski 1995: 17). Tosin jois-sakin tilanteissa kielenkäyttö saattaa muuttua vastaamaan ylhäältä päin tule-via vaatimuksia. Asiakirjoille on myös ominaista intertekstuaalisuus, eli ne sisältävät viittauksia muihin dokumentteihin ja teksteihin (Atkinson & Cof-fey 2004: 66–69).

Luonnonsuojeluviranomaiset esittävät siis puistosuunnitelmissa lausumia tietystä yhteiskunnallisesta asemasta käsin ja tietyn diskurssin sisällä. Suun-nitteluasiakirjoja laatiessaan viranomaiset myös toimeenpanevat eduskunnan

ja hallituksen tekemiä poliittisia päätöksiä; lainsäädäntö, viralliset menettely-tavat ja toimijoiden muodollinen asema asetmenettely-tavat tekstin tuottamiselle ehtoja ja rajoja. Käsitän tässä tutkimuksessa poliittisen päätöksenteon tuloksena syntyneet säännökset – kuten luonnonsuojelulain ja -asetuksen sekä kansal-lispuistojen perustamislait – reunaehdoiksi, jotka olennaisella tavalla ohjaa-vat viranomaisia asiakirjojen laadinnassa. Reunaehtoja ei ole silti syytä ym-märtää toimijoiden puhetta kausaalisesti determinoiviksi tekijöiksi. (Ks.

Jokinen ym. 2004: 34–36.) Myös lait ja muut säännökset ovat muodostuneet diskursiivisesti eli historiallisten ja kulttuuristen tekijöiden ohjaamana, mutta asiakirja-aineistoa analysoidessani ymmärrän ne tällä hetkellä vallitseviksi pysyviksi rakenteiksi.

Luonnonsuojelualueiden hoidon periaatteet -julkaisu (1993; 2002; 2004) on osa Metsähallituksen ympäristö- ja laatujärjestelmää ja laajempaa ohjeis-tokokonaisuutta. Se ei ole sitova ohje, vaan se on tarkoitettu oppaaksi luon-nonsuojelualueiden käytännön hoidossa ja niiden tarkoituksen toteuttamises-sa. Se siis määrittelee suuntaviivat kunkin kansallispuiston hoito- ja käyttö-suunnitteluprosessille muun muassa Metsähallituksen hoito- ja käyttösuun-nittelun ohjeen sekä ympäristö- ja laatukäsikirjan rinnalla. Vuonna 1992 käyttöön otettavaksi vahvistettu opaskirja (Luonnonsuojelualueiden hoi-don… 1993) korvasi metsähallituksen vuonna 1977 vahvistaman kansallis-puistojen käytön yleisohjeen. Vuonna 1993 julkaistu opaskirja on saatettu ajan tasalle jo kahdesti ilmestymisensä jälkeen, ja opas aiotaan uusia jälleen vuoden 2007 aikana (Hoito- ja käyttösuunnittelun… 2007: 11). Tämä viittaa käynnissä olevaan kansallispuistojen hoidon ja käytön periaatteiden muutos-vaiheeseen.

Ensimmäisellä kerralla 2000-luvun alussa yhtenä syynä oppaan uusimi-seen olivat suojelualueiden lisääntyneet kävijämäärät sekä matkailuyrittäjien ja heidän asiakkaidensa kasvava kiinnostus luontomatkailua kohtaan. Muiksi tärkeiksi syiksi mainittiin luonnonsuojelussa tapahtuneet muutokset: biolo-gista monimuotoisuutta koskevan kansainvälisen yleissopimuksen voimaan-tulo, Suomen liittyminen Euroopan Unioniin, uuden luonnonsuojelulain säätäminen ja useiden uusien suojelualueiden perustaminen. (Luonnonsuoje-lualueiden hoidon… 2002: 5.) Uusimmassa, vuonna 2004 hyväksytyssä luonnonsuojelualueiden hoidon oppaassa ei ole eritelty ohjeen ajan tasalle saattamisen syitä. Sisällöllisiä muutoksia edelliseen oppaaseen on tehty pää-asiassa vain matkailun yritystoimintaa sekä suojelualueita koskevaa tietoa ja toiminnan dokumentointia koskevissa luvuissa. Parhaillaan käytössä olevaa opaskirjaa analysoimalla tavoitteenani on siis tunnistaa hallitseva luonnon-suojelun ja matkailun vuorovaikutusta määrittävä puhetapa. Lisäksi selvitän oppaan eri painoksia vertailemalla, ovatko kansallispuistojen hoidon ja käy-tön periaatteet – erityisesti matkailulle määritelty merkitys – muuttuneet luontomatkailun viimeaikaisen kasvun seurauksena.

Kansallispuistojen hoito- ja käyttösuunnitelmien analyysi perustuu 32 voimassaolevaan tai vasta luonnoksena valmistuneeseen uuteen suunnitel-maan (s. 292–294). Aineisto siis kattaa lähes kaikki Suomen kansallispuistot.

Muut hoito- ja käyttösuunnitelmat koskevat yksittäistä kansallispuistoa, mut-ta Petkeljärven kansallispuisto sisältyy laajempaan Petkeljärvi-Putkelanharjun ja Puohtiinsuon Natura-alueiden suunnitelmaan ja Salama-järven kansallispuisto SalamaSalama-järven suojelualuekokonaisuuden suunnitel-maan (ks. Hoito- ja käyttösuunnittelun… 2007: 14–15). Analysoitujen suun-nitelmien laatimisesta on vastannut Metsähallitus (luontopalvelujen alueyk-siköt) lukuun ottamatta Kolin suunnitelmaa, joka on Metsäntutkimuslaitok-sen laatima. Suuri osa 1980-luvulla laadituista kansallispuistojen hoito- ja käyttösuunnitelmista on käytännössä yhden ihmisen käsialaa (Perttula 2006:

51–52). Nykyisin suunnitelmat eivät kuitenkaan ole yksinomaan suojeluvi-ranomaisten laatimia: kuvailen kuudennessa luvussa tarkemmin keinoja, joilla eri sidosryhmiä osallistetaan yhä enemmän suunnitteluprosesseihin.

Luonnonsuojelulaki ja -asetus sekä muut yleiset säännökset ohjaavat silti kaikkien hoito- ja käyttösuunnitelmien laadintaa, ja ympäristöministeriö vahvistaa lausunnoillaan suunnitelmat sellaisenaan tai tietyin muutoksin.

Kokonaisuudessaan prosessi vaatii yleensä usean vuoden työn.

Kansallispuistojen hoito- ja käyttösuunnitelmat laaditaan usein moniosai-sina. Aikaisemmin ne koostuivat runkosuunnitelmasta ja erityissuunnitelmis-ta (Luonnonsuojelualueiden hoidon… 2002: 6). Näistä nimityksistä kuiten-kin luovuttiin Metsähallituksen uuden hoito- ja käyttösuunnittelun ohjeen myötä. Sen sijaan hoito- ja käyttösuunnitelmien täydentämiseksi kansallis-puistoille voidaan laatia yksityiskohtaisia toimenpidesuunnitelmia, jotka puistoviranomainen tai ympäristöministeriö vahvistaa erikseen. Kaikki Met-sähallituksen luonnonsuojelualueille kirjoitettavat hoito- ja käyttösuunnitel-mat noudattavat nykyisin yhteistä ohjeistusta (Hoito- ja käyttösuunnittelun…

2007). Suunnitelmat jakautuvat kolmeen osaan. Ensimmäiseksi tarkastellaan alueen historiaa, luonnon ja käytön nykytilaa sekä alueen keskeisiä luonto- ja käyttöarvoja. Varsinaisessa suunnitelmaosassa esitellään hoidon ja käytön keskeiset tavoitteet, vyöhykealuejako sekä käyttömuodoittain esitetyt tar-kennetut tavoitteet, toimenpide-esitykset ja seuranta. Kolmannessa osassa tarkastellaan alueiden hallinnan ja hoidon järjestämistä sekä arvioidaan suunnitelman toteuttamisen tarvitsemat voimavarat ja suunnitelman ympäris-tö- ja muut vaikutukset.

Aineistona käyttämäni hoito- ja käyttösuunnitelmat on julkaistu vuosien 1984 ja 2007 välillä, mikä mahdollistaa pidemmän aikavälin vertailun. Alun perin tarkoituksenani oli tutkia käytössä olevien suunnitelmien perusteella nimenomaan nykyisin vallitsevia tulkintoja matkailun asemasta kansallis-puistoissa. Koska osa hoito- ja käyttösuunnitelmista on kuitenkin julkaistu jo yli kaksikymmentä vuotta sitten, analysoidessani suunnitelmia kronologises-sa järjestyksessä pystyin havaitsemaan viime vuosikymmenen vaihteeskronologises-sa

puhetavassa tapahtuneen muutoksen. Diskurssin muutosta jäsentäessä oli samalla otettava huomioon, että vallitseva käytäntö kirjoittaa suunnitelmia on muuttunut. Kansallispuistojen hoito- ja käyttösuunnitelmat ovat nykyisin selvästi aiempaa yksityiskohtaisempia ja runsaampia sisällöltään: ohuimmat 1980-luvulla julkaistut suunnitelmat ovat liitteineen alle kolmekymmensi-vuisia, kun taas nykyisin osa asiakirjoista on yli satasivuisia. Muutos johtuu muun muassa hoidon ja käytön suunnitteluun käytettävissä olevien resurssi-en lisääntymisestä 1990-luvulla.

Kansallispuistojen suunnitteluperiaatteiden uudistamisen ajankohtaisuutta ilmentää se, että lukuisia 1980–90-luvulla laadittuja hoito- ja käyttösuunni-telmia ollaan parhaillaan uusimassa tai uusimistyö on tehty hiljattain. Osa tässä työssä analysoiduista suunnitelmista onkin lähiaikoina poistumassa käytöstä. Metsähallituksen tavoitteena on uusia vilkkaimmin käytettyjen alueiden hoito- ja käyttösuunnitelmat vuoteen 2010 mennessä (Metsähalli-tuksen luonnonsuojelualueiden… 2004: 22). Myös näiden asiakirjojen ahke-ra uudistamistyö viittaa kansallispuistojen hoito- ja käyttösuunnittelussa käynnissä olevaan muutosvaiheeseen. Muutamien puistojen uusi hoito- ja käyttösuunnitelma ilmestyi tutkimuksen tekemisen aikana, minkä vuoksi analysoin sekä vanhan että uuden suunnitelman. Viittaan kuitenkin työssä vain uudempaan suunnitelmaan.

Alueiden yleisökäytön tavoitetila 2010 -raportissa (2004) päivitetään Metsähallituksen luonnonsuojelun tulosalueen vastuulla olevien alueiden ja kohteiden yleisökäytön roolijako sekä määritellään virkistyskäytön ja luon-tomatkailun tavoitteet vuoteen 2010 asti. Kansallispuistojen lisäksi raportti koskee muun muassa erämaa-alueita, retkeilyalueita, virkistysmetsiä ja luon-nonsuojeluohjelmiin kuuluvia, suojelualueiksi varattuja alueita. Raportin yleinen osa on julkinen mutta tulokset eivät, mikä hieman rajoitti raportin käyttämistä tutkimusaineistona. Raportissa nimetään yleisökäytön painopis-tealueiksi ne aluekokonaisuudet ja erillisalueet, joihin kohdistuu suurin vir-kistyskäytön ja luontomatkailun kysyntä. Nykyisin hoito- ja käyttösuunni-telmissa esitetyt kansallispuistojen matkailu- ja virkistyskäytön tavoitteet perustuvat tähän painopisteluokitukseen (Hoito- ja käyttösuunnittelun…

2007: 34).

Yleisökäytön painopistealueet sekä muut aluekokonaisuudet ja erillisalu-eet esitellään Metsähallituksen luonnonsuojelualueiden virkistys- ja luonto-matkailukäytön edellytysten parantaminen – kehittämissuunnitelma ympäris-töministeriölle -asiakirjassa (2004). Suunnitelma perustuu valtioneuvoston tekemään periaatepäätökseen toimintaohjelmasta luonnon virkistyskäytön ja luontomatkailun kehittämiseksi (2003). Suunnitelmassa kuvataan virkistys-käytön nykyinen kysyntä ja tarjonta, esitellään yleisövirkistys-käytön painopistealueet sekä niiden kehittämiseksi tarvittavat voimavarat ja rahoitus, tarkastellaan yhteiskunnallisten retkeilypalveluiden kannalta oleellisten toimenpiteiden tilaa ja voimavaratarvetta, tuodaan esille kävijämäärän kasvun ja sen

hallin-nan tuottamia kehittämistarpeita sekä tarkastellaan suunnitelman rahoitusta sekä talous- ja työllisyysvaikutuksia.

Metsähallituksen nimeämille yleisökäytön painopistealueille tulee tarvit-taessa laatia erillinen luontomatkailun toimenpidesuunnitelma (Luonnonsuo-jelualueiden hoidon… 2004: 41). Se tulee muodostaa hoito- ja käyttösuunni-telmien linjausten mukaisiksi (Hoito- ja käyttösuunnittelun… 2007: 35).

Luontomatkailusuunnitelmien laadinta on vasta käynnistynyt. Käytän aineis-tona jo valmistuneita Syötteen alueen luontomatkailusuunnitelmaa (2001), Oulangan kansallispuiston ja sen lähiseudun luontomatkailusuunnitelmaa (Luontomatkailusuunnitelma… 2004) sekä Kolin kansallispuiston ja Kolin alueella toimivien yritysten ja yhteisöjen yhteensovitettua kestävän matkai-lun kehittämissuunnitelmaa (Kolin kansallispuisto… 2006). Toiminnan peri-aatteita ja päämääriä tarkastelevassa Kolin suunnitelman strategiassa kansal-lispuistoa koskeva osuus vastaa hoito- ja käyttösuunnitelmaan sisältyvää tekstiä, jota on paikoitellen ajantasaistettu. Uutta sisältöä tuovat seitsemän erillistä toimintasuunnitelmaa, jotka käsittelevät puiston energiankäyttöä, vedenkäyttöä, jätehuoltoa, rakenteita ja polkueroosiota, esteettömyyttä, tur-vallisuutta sekä ympäristökasvatusta ja viestintää.

Luontomatkailusuunnitelmat ovat kansallispuistoja hallinnoivien viran-omaisten vahvistamia, mutta muut toimijat ovat osallistuneet niiden laadin-taan hoito- ja käyttösuunnitelmia keskeisemmin: Oulangan suunnitelma on myös Oulangan yhteistoimintaryhmän hyväksymä ja Kolin suunnitelma Kolin neuvottelukunnan hyväksymä. Lisäksi luontomatkailusuunnitelmat koskevat kansallispuistoa laajempaa matkailualuetta.

Kansallispuistojen asiakirja-aineiston analyysi perustuu tekstien yksityis-kohtaiseen lukemiseen ja systemaattiseen jäsentämiseen. Poimin suunnitel-mista edellisessä luvussa esitetyn analyysikehikon kysymyksiin vastaavat tekstikohdat systemaattista analyysiä varten. En kuitenkaan katsonut tarpeel-liseksi kerätä kaikkia kysymyksiä koskevia kohtia jokaisesta dokumentista, jos ne toistuivat aineistossa samanlaisina. Kansallispuistojen hoito- ja käyt-tösuunnitelmissa on melko paljon toistoa, sillä ne laaditaan yhtenäisen run-gon mukaisesti ja niiden kirjoittamista ohjaavat samat yleiset luonnonsuoje-lualueiden hoidon periaatteet. Tarkastelussa ei ole silti oleellista, esiintyykö jokin puistojen matkailukäytön merkitys tai argumentti vain yhdessä vai useammassa suunnitelmassa. Kaikki merkitykset ovat ympäristöministeriön virallisesti hyväksymiä, ja aluekohtaisia poikkeuksia lukuun ottamatta niitä voidaan käyttää myöhemminkin hoito- ja käyttösuunnittelun perusteina.

Tekstikohtien keräämisen tuloksena muodostui yli 150 sivua tekstiä, jota käytin jatkossa analyysin päälähteenä. Tekstin lähiluvun avulla jäsensin matkailukäytölle kansallispuistoissa määriteltyä merkitystä ja pyrin avaa-maan asiakirjoissa ilmeneviä taustaoletuksia ja -käsityksiä. Tarkastelin puis-tosuunnitelmia niiden laatimisjärjestyksessä havaitakseni hoito- ja käyttö-suunnittelussa kahden viime vuosikymmenen aikana tapahtuneet muutokset.

Korjasin ja täydensin ensimmäisen analyysikerran jälkeen tekemiäni päätel-miä useamman kerran, sillä uusia hoito- ja käyttösuunnitelmia sekä muita asiakirjoja julkaistiin koko tutkimuksen tekemisen ajan.

Aineistoa analysoidessani kiinnitin päähuomion asiakirjatekstien sisäl-töön ja merkitykseen mutta lisäksi tarkastelin tekstien muotoa: millaisin retorisin keinoin puhe pyrkii vakuuttamaan, eli miten tuotetaan kansallis-puistojen matkailukäyttöä koskevia todellisuudenkuvauksia? Yksinkertaista-vaa naturalisointia käytettäessä tiettyjen tietojen tai käytäntöjen sosiaalisesti tuotettu alkuperä hämärtyy ja ne alkavat näyttää luonnollisilta itsestäänsel-vyyksiltä (Jokinen & Juhila 2004: 90–91; ks. Juhila 2004). Koska kansallis-puistojen suunnitteluasiakirjat eivät ole mitä tahansa puhetta vaan tietystä institutionaalisesta asemasta käsin esitettyä puhetta, naturalisoinnilla on myös käytännön merkitystä. Esittelen puistosuunnitelmien analyysin tulokset kuudennessa luvussa, ja syvennän analyysiä yhdeksännessä luvussa jäsentä-mällä yleisemjäsentä-mällä tasolla, millaisiin luonnonsuojelun ja matkailun vuoro-vaikutusta määrittäviin diskursseihin kansallispuistojen hoito- ja käyttösuun-nittelu on perustunut tarkastellulla ajanjaksolla.

3.3. Kolin kansallispuisto haastattelujen toteuttamispaikkana

Suunnitteluasiakirjojen analyysi perustuu siis kaikkia Suomen kansallispuis-toja koskeviin suunnitelmiin. Tästä poiketen toteutin matkailijoiden ja mat-kailuyrittäjien haastattelut vain yhdessä kansallispuistossa, mikä oli luonteva ja tutkimusekonomisesti järkevä ratkaisu. Keräsin haastatteluaineiston Kolin kansallispuistosta, joka sijaitsee Pohjois-Karjalassa Pielisen lounaisrannalla, Lieksan, Kontiolahden ja Enon kuntien alueella (ks. Kuva 1). Koli on järvi- ja vaaramaisemistaan tunnettu kansallispuisto, jossa sijaitsee Etelä-Suomen korkein huippu Ukko-Koli. Kansallispuisto perustettiin vuonna 1991 ja sitä laajennettiin vuonna 1996. Nykyisin puiston pinta-ala on noin 3 000 hehtaa-ria. Lain (581/1991: 1 §) mukaan Kolin kansallispuisto on perustettu ”edus-tavan pohjoiskarjalaisen vaara-alueen, vanhojen metsien ja niiden eliöstön sekä Kolin kansallismaiseman keskeisen osan suojelemiseksi, kaskitalouden luomien maisemien ja kasviyhdyskuntien ylläpitämiseksi sekä ympäristöntut-kimusta, ympäristövalistusta ja luonnonharrastuksen edistämistä varten”.

Puisto on Metsäntutkimuslaitoksen hoidossa, mutta tehokkuutta lisätäkseen maa- ja metsätalousministeriö aikoo siirtää Kolin kansallispuiston sekä Mal-lan ja Vesijaon luonnonpuistot ja muut Metsäntutkimuslaitoksen tutkimus-metsät Metsähallituksen hallintaan vuoden 2008 alusta lähtien. Alkuvuonna 2007 päätös on yhä eduskunnan sinettiä vaille.

Koli on yksi parhaiten tunnetuista ja suosituimmista alueista Suomen kansallispuistojen joukossa. Kareliaaneiksi nimetyt taiteilijat tekivät Kolia tunnetuksi jo yli sata vuotta sitten, ja Kolin korkealta nähdystä järvimaise-masta onkin muodostunut Suomen kansallismaisema. Vuonna 2006 kansal-lispuistossa tilastoitiin 110 000 käyntikertaa. Puistossa on matkailijoiden käytettävissä monipuolisia palveluja. Ensimmäiset laskettelurinteet avattiin Ukko-Kolille jo 1930-luvulla, ja nykyinen hotellirakennus valmistui 1960-luvulla. Kansallispuistoa perustettaessa eduskunta päätti kompromissiratkai-suna turvata alueella sijaitsevat matkailupalvelujen ja rinnetoimintojen alueet ja toiminnat (Asetus Kolin… 674/1991: 7 §). Hotelli- ja rinnetoimintojen lisäksi puiston matkailupalveluihin sisältyy muun muassa satama (Kolin kansallispuisto… 2005: 12). Pääsääntöisesti hotelleja ja laskettelurinteitä ei sijoiteta kansallispuistoihin Suomessa. Puistoa perustettaessa hotellilla ja rinteillä oli vuoden 2013 loppuun asti voimassa olevat vuokrasopimukset, ja vuonna 2007 allekirjoitettiin uudet, vuoden 2027 loppuun asti kestävät so-pimukset.

Kolin kansallispuiston ydin on Ukko-Koli, jossa sijaitsevat hotelli, lasket-telurinteet, luontokeskus sekä suosituimmat maisemankatselupaikat ja polut (ks. Kuva 1). Kahdella matkailuyrityksellä, hotellilla ja ohjelmapalveluyri-tyksellä, on kiinteä toimipiste kansallispuiston alueella. Sokos Hotel Kolin rakennuskiinteistön omistaa valtio ja sitä hallinnoi Metsäntutkimuslaitos.

Vuokralaisena hotellitoimintaa on harjoittanut vuodesta 1996 lähtien Poh-jois-Karjalan Osuuskaupan omistuksessa oleva Hotelli Koli Oy. Hotellin alivuokralaisena toimii Koli Aktiv Oy:n Retkitupa, joka toteuttaa retkeilijöi-den ohjelma- ja huoltopalvelua sekä välinevuokrausta. Hotelli Koli Oy on vuokrannut valtiolta/Metsäntutkimuslaitokselta myös kansallispuistoon kuu-luvan metsä- ja rinnealueen, jossa toimii rinne- ja talviurheilukeskus.

Muiden Kolin kansallispuiston hallinnassa olevien matkailupalveluiden hoito on toteutettu erilaisin järjestelyin. Luontokeskus Ukossa opastustoi-minta on järjestetty eri tavalla kuin yleensä Suomen suojelu- ja retkeily- alueiden yhteydessä sijaitsevissa luontokeskuksissa, jotka toimivat valtion budjettivaroilla kustannettuina ja ovat kävijöilleen maksuttomia. Kolin luon-tokeskuksen opastus-, kokous- ja siivouspalvelu sekä niitä tukevat varain-hankintatoiminnot on ulkoistettu yhteistoimintasopimuksella Metsäntutki-muslaitoksen kumppanina toimivan kansallispuiston tukiyhdistyksen, Ukko-Kolin Ystävät ry:n, toiminnaksi. Tukiyhdistys tarjoaa asiakkaille osan palve-luistaan ilmaiseksi ja osan maksullisina. Yhdistys ostaa työpanoksensa pää-asiassa paikallisilta opastuspalveluyrityksiltä (ks. Lovén 2004: 129–130).

Luontokeskus Ukko on yksi Suomen suosituimmista luontokeskuksista:

vuonna 2006 Ukkoon tehtiin noin 50 000 käyntiä.

Kuva 1. Kolin alueen kartta (kansallispuiston alue on merkitty