Any single act from any single person, put out of context, is damnable (Spacey 2000;
Patton 2002, 61).
Laadullisen tutkimuksen lähtökohtana on todellisen elämän kuvaaminen. Hirsjärvi, Remes ja Sajavaara (2016) muistuttavat, että elämän todellisuus on hyvin moninainen, eikä sitä voi pirstoa mielivaltaisesti osiin. Lisäksi todellisen elämän tapahtumat limittyvät ja kietoutuvat toisiinsa, ja tutkijan on mahdollista löytää elämän ilmiöistä moniulotteisia ja monisuuntaisia suhteita. (Hirsjärvi ym. 2016, 161.) Tuomi ja Sarajärvi (2017) sanovatkin, että laadullisessa tutkimuksessa on mahdotonta saavuttaa määrälliselle tutkimukselle luonteenomaista objek-tiivisuutta, koska siinä myös tutkija on tutkimuksensa aktiivinen toimija (Tuomi & Sarajärvi 2017, 96) – hänen omaäänisyytensä ja tietämisensä liittyvät erottamattomasti siihen, mitä tutkimuksessa tiedetään (Hirsjärvi ym. 2016, 161). Tähän liittyen Patton (2002, 65; vrt.
Mead 1934, 135; 226) korostaa tutkijan refleksiivisyyttä, jossa hänen itsetietoisuutensa kie-toutuu yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen tietoisuuteen, ja jossa toisaalta korostetaan yksi-löllisten näkökulmien omistajuutta. Hän muistuttaa Hertziin (1997, viii) viitaten, että laadul-lista tutkimusta tekevän tulisi kysyä itseltään, mitä tiedän tutkittavasta ilmiöstä ja kuinka sen tiedän. Hän jatkaa, että refleksiivisyys vaatii tutkijalta sisäisen puheensa kuuntelemista ja ymmärtämistä, koska kaikki ymmärtäminen on lopulta itsensä ymmärtämistä (Patton 2002, 64; vrt. Schwandt 1997 a, xvi.) Näen tässä yhteyksiä tutkimukseni filosofiseen viitekehyk-seen, jonka mukaan kollektiiviset tietämisen tapamme konstruoituvat sosiaalisesti ja kietou-tuvat kielen, yhteiskunnan ja yksilön semioottisiin prosesseihin.
Pattonin (2002, 8; vrt. Kiviniemi 2010, 76) mukaan laadullisen tutkimuksen vahvuuksiin kuuluu sen mahdollisuus tarjota tutkimuskontekstin sisällä olevien näkökulman. Ajattelen, että tutkijan on mahdollista asettua tutkittavan näkökulmiin puhetilanteita ylittävän intersub-jektiivisuuden kautta (vrt. Pälli 2002, 248–249; Mead 1934). Husun (2004, 26) mukaan laa-dullisen tutkimuksen ei kuitenkaan voida ajatella tarkoittavan sitä, että se tutkisi pelkästään yksilöllisesti ilmaistuja subjektiivisia kokemuksia, koska kokemukset liittyvät aina ympäris-töön eli kontekstiin. Hän selittää, että latinankielinen kantasana, contextus, sisältää ajatuk-sen, että kielelliset merkitykset kietoutuvat toisiinsa ja siksi merkityksiä ei voida erottaa asiayhteyksistään (Husu 2004, 26; vrt. Dilthey 1977). Meacham (1989; vrt. Munter 1996, 78) korostaa tutkijan etiikkaa ja viittaa Bahtinin dialogiseen kontekstikäsitykseen. Hän sa-noo, että tutkijan ei pitäisi rajoittua tarkastelemaan vain omia tulkintojaan eli vain osaa kai-kista tulkintojen mahdollisuuksista, jotka liittyvät tutkittavaan ilmiöön. Sen sijaan tutkimuk-sen etiikkaan pitäisi ehdottomasti kuulua ajatus tutkittavien näkökulmien ja tulkintojen ta-voittelemisesta. Tämä tulee mahdolliseksi silloin, kun tutkija tunnistaa itsessään olevia, tut-kimukseensa liittyviä riippuvuussuhteitaan, väärinkäsityksiään, ennakkoluulojaan tai esi-merkiksi valtaa, jotka ehkä kietoutuvat ympärillä oleviin sosiaalisiin, yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin konteksteihin. (Munter 1996, 78; vrt. Eskola & Suoranta 2005, 17.)
Ajattelen tutkimukseni filosofiseen viitekehykseen peilaten, että kielellisiä lausumia tuotta-essani asemoin itseni tutkijanakin osaksi ympäröivän kulttuurin moniäänisiä merkitysjärjes-telmiä (Lindén 2002, 35). Husu (2004, 26) sanoo, että kieli on ymmärryksen tärkein väline, ja siksi hänen mukaansa ymmärtäminen myös tutkimuskontekstissa liittyy erottamattomasti kielen tulkintaan ja metodiseen taitavuuteen; tutkimusta voidaan pitää tieteellisenä diskurs-sina, joka kaikissa tilanteissa ja muodoissaan esittää eli representoi kohdettaan jollakin ta-valla ja jossakin suhteessa (Husu 2004, 29; vrt. Gadamer 1975, 421; 431). Patton (2002, 65) viittaa Browniin (1996), joka sanoo, että tutkijan aktiivinen ääni tulee esille tiedostavan näpuheen kautta. Brown korostaa, että tutkijan aktiivinen ääni ei ole vain kieliopillisia mi-nämuotoja, vaan uskottava, arvovaltainen, luottamusta herättävä tutkijan ääni osallistaa lu-kijansa aineiston monipuolisen kuvauksen, syvällisten yhteyksien, tarkoituksenmukaisten sitaattien sekä kontekstuaalisen selkeyden kautta ymmärtämään tutkimuksensa tarkoituksen.
Eskola ja Suoranta (2005) kuitenkin sanovat, että laadullista tutkimusta tekevältä vaaditaan tutkimuksellista mielikuvitusta, kun hän kokeilee uusia menetelmällisiä tai kirjoitustapaan liittyviä ratkaisujaan (Eskola ja Suoranta 2005, 20), koska ei ole olemassa selkeitä sääntöjä tai toimintamalleja, joiden mukaan voisi rakentaa tasapainoa tutkijan ja tutkittavien tai jopa
tutkimusta lukevien erilaisten äänten esille tuomiseksi (Patton 2002, 8). Siksi tasapainon löytäminen kriittisen ja luovan analyysin välillä onkin Pattonin mukaan yksi laadulliseen tutkimukseen liittyvistä metodologisista haasteista.
Strauss ja Corbin (1990) sanovat, että laadullisen tutkimuksen käsite on itsessään hämmen-tävä, koska laadullinen tutkimus tarkoittaa eri tutkijoille eri asioita. Heille laadullinen tutki-mus on ei-matemaattisia, analyyttisiä menetelmiä, joiden kautta syntyneet tutkitutki-mustulokset voidaan johtaa monin tavoin kerätystä aineistosta. Tällä he viittaavat siihen, että laadullisen tutkimuksen aineisto voi koostua paitsi havainnoinneista ja haastatteluista, niin myös erilai-sista dokumenteista, kirjoista, elokuvatallenteista tai jopa kvantitatiivierilai-sista aineistoista, jotka on alun perin koottu toiseen tarkoitukseen. (Strauss ja Corbin 1990,17–18.) Corbin (2008, 12–13) sanoo, laadullisen tutkimuksen tekijät muotoilevat tutkimuskysymyksensä siten, että ainoa tapa saada niihin vastauksia on lähestyä tutkittavaa ilmiötä laadullisen tutkimuksen kontekstissa. Kiviniemi (2010, 71) jatkaa, että laadullisen tutkimuksen tutkimusongelmakin voi olla kuin prosessi; se ei välttämättä ole ilmaistavissa täsmällisesti tutkimuksen alussa, vaan täsmentyy pikkuhiljaa tutkimuksen aikana. Hän sanoo, että voidaan puhua tutkimuksen johtoajatuksista tai johtolangoista, joiden varassa tutkimukseen liittyviä ratkaisuja tehdään, ja jotka muuttuvat ja mahdollisesti vaihtuvat kokonaan tutkimusprosessin aikana (Kiviniemi 2010, 71). Siksi laadullisen tutkimuksen tekijän pitää toisaalta olla tutkimukselleen avoin ja joustava, toisaalta epävarmuutta sietävä, joka pystyy tarvittaessa ottamaan tutkimusproses-sissaan myös riskejä (Corbin ja Strauss 2008, 13; vrt. Patton 2002, 66–67).
Corbin (2008) kuvailee laadullista tutkimusta dynaamiseksi lähestymistavaksi, jossa löytä-misellä ja onnekkaalla sattumallakin on oma merkityksensä. Hänen mukaansa laadullinen tutkimus tarkoittaa sanoilla leikkimistä, järjestyksen rakentamista näennäiseen epäjärjestyk-seen sekä monimutkaisten yhteyksien ja suhteiden pohtimista. Tutkimusprosessin sisällä tut-kijalla on mahdollisuus loputtomiin oppimisen mahdollisuuksiin, kun hän on läheisessä vuo-rovaikutuksessa tutkittaviensa kanssa (Corbin 2008, 13). Myös Kiviniemi (2010, 76) luon-nehtii laadullista tutkimusta eräänlaiseksi oppimisprosessiksi, jossa tutkija kasvattaa tietoi-suuttaan tutkittavista ilmiöistä ja sitä ohjailevista tekijöistä. Aineistolähtöisyys näkyy siinä, että tutkittavalle ilmiölle luonnollinen ajattelutapa ja käsitteistö abstrahoidaan, ja tuodaan esille keskeisenä tulkintojen ja analysointien välineenä (Kiviniemi 2010, 76). Corbin ja Strauss (2008, 13–14) sanovat, että epävarmuuden välttäminen sekä nopeiden ratkaisujen tekeminen tutkimusprosessin aikana voivat viitata siihen, että tutkittavat ilmiöt ovat joko
monimutkaisia ja niiden merkitykset eivät ole helposti ymmärrettävissä tai sitten niitä voi-daan pitää jopa liian itsestään selvinä. Heidän mukaansa laadullinen tutkimus vaatii intuitii-vista tunnetta siitä, mitä aineistossa on kulloinkin meneillään.