Yhtenä tutkimuskysymyksenä tässä tutkimuksessa on: Mikä on kristillisen arvopohjan merkitys kuntoutuksessa? Tähän kysymykseen olen etsinyt vastausta myös kirjallisuu-desta. Seuraavaksi pohdin sitä, minkälaisena uskonnollinen kääntymys näyttäytyy van-kilakontekstissa ja miten uskonnollinen kääntymys liittyy kuntoutukseen. Tähän olen halunnut perehtyä sen vuoksi, että tutkimuksen kohteena on nimenomaan kristillinen kuntoutus. Lisäksi kristillisyyteen sekä rikollisuudesta irrottautumiseen voi liittyä henki-lökohtainen uskonnollinen kääntymys, jonka vuoksi on hyvä selventää mitä se pitää sisällään.
Vaikka vankilasielunhoito on ensisijaisesti olemassa ihmisen ja Jumalan välisen suhteen hoitamisen vuoksi, niin silti vankilasielunhoito voi omalta osaltaan vaikuttaa myös uu-sintarikollisuuden vähentämiseen. On tunnettua, että osa rikoksentekijöistä ja päihdeon-gelmaisista ihmisistä onnistuu katkaisemaan rikos- ja päihdekierteensä uskonnollisen heräämisen ja kääntymyksen avulla. Vankilasielunhoito voi myös lisätä vankilan dy-naamista turvallisuutta tarjotessaan vangeille kanavan ongelmiensa työstämiseen ja nii-den käsittelyyn luottamuksellisesti toisen ihmisen kanssa. (Työryhmän mietintö 2006, 32.) Uskoontuloa tai kääntymystä pidetään myös arkiajattelussa yhtenä mahdollisuutena saada aikaan muutos elämässä, AA-liikkeen ja parisuhteen ohella (Viikki-Ripatti 2011, 210; Kääriäinen 1994, 267). Mitä sitten on uskoontulo tai uskonnollinen kääntymys, joka voi saada ihmisessä aikaan niin suuren muutoksen, että hän jättää päihteiden käy-tön ja irrottautuu rikollisuudesta? Tästä on esimerkkejä kristillisissä elämänkertakirjalli-suudessa kuten Riku Rinne: Kuolemankauppias, Heimo Enbuska: Kure ja Päivi Rinne:
Tästä poikki.
Räisänen (2004, 173 – 174) kuvaa kristinuskoa siten, että kristinuskon ihmiskuvaan liittyy olennaisena osana ajatus ihmisen syntisyydestä ja siitä, että Jeesus Kristus elä-mällään ja kuolemallaan mahdollistaa ihmisen ja Jumalan välisen yhteyden. Uskonpuh-distaja Martti Luther (1976) puhuu synninpäästöstä ja siitä kuinka se sovittaa ihmisen Jumalan kanssa. Synninpäästö poistaa pelon Jumalaa kohtaan ja tekee omantunnon ke-veäksi (emt). Allardt (1986, 44) on puolestaan pohtinut uskonnon merkitystä ja yksilön kokemaa herätystapahtumaa. Hänen (emt.) mukaansa yksilön herätystapahtumassa tai kääntymyksessä, joita nimityksiä myös käytetään puhuttaessa uskoontulosta, on
kysy-mys käsitejärjestelmän muuttumisesta. Kääntymyksen jälkeen henkilön käsitys maail-masta ei ole sama kuin ennen ja sanoille annetaan ja niille omaksutaan uusia merkityk-siä. Nämä muuttuneet käsitykset yhdistävät saman uskonnon harjoittajia antamalle heil-le yhtenäisen tiedostamisen ja arvostamisen mallin. (Allardt 1986, 44.)
Holm (2004, 43) taasen pitää uskonnollista kokemusta tapana asennoitua yliluonnolli-seen ja yhteisöllisen elämän perusarvoihin. Tähän uskonnolliyliluonnolli-seen kokemukyliluonnolli-seen liittyy Holmin (emt) mukaan aina tunnetta, mutta kokemus ei jää pelkästään tunteen tasolle vaan se sisältää paljon muutakin ja voi ilmetä monin eri tavoin. Uskonnollinen kokemus voidaan karkeasti jakaa kolmeen eri osaan, joita ovat käsitykset, käyttäytyminen ja elä-mykset. (Holm 2004, 43.)
Niemelä (1999) on väitöskirjassaan Usko, hoito ja toipuminen pohtinut uskoontuloa ja sen merkitystä päihteiden käytön lopettamisessa. Hän (emt. 97 – 99) jakaa erilaiset us-koontulotyypit kolmeen eri osaan, joita ovat kääntymys, ratkaisu ja kypsyminen. Näistä kääntymys edustaa uskoontuloa, jossa tapahtuu selkeä elämänasenteen muutos ja roo-linvaihdos. Tätä ennen ihminen on tullut synnintuntoon. Ratkaisutyyppistä uskoontuloa on edeltänyt pitkä uskonnollisen kasvun vaihe ja rooliteorioissa tätä kuvataan rooliin samaistumisena. Viimeisenä uskoontulon tyyppinä Niemelä (emt.) mainitsee kypsymis-tyypin, jonka on vaikea nimetä selkeää uskoontulon hetkeä. Vähittäinen kasvu rooliin tapahtuu sitä mukaa kun uskonnollinen tietoisuus lisääntyy. Vaikka Niemelä (1999) tarkastelee näitä uskoontuloja päihteiden käytön kontekstissa, niin samat kääntymistyy-pit ovat mielestäni yleispäteviä ja niitä voidaan löytää myös vankilakontekstissa.
Pyrkiminen ymmärtämään erilaisia ilmiöitä, joita elämään kuuluu, on ihmiselle hyvin luontaista. Lisäksi se on yksi tieteen haasteista, pyrkiä ymmärtämään todellisuuden eri-laisia ilmiöitä ja niiden välisiä yhteyksiä (Aaltola 2001, 18 – 19). Vankilassa tapahtunut uskonnollinen kääntymys on yksi sellainen, joka kiehtoo ihmismieltä, koska se voi olla yksi vaikuttavimmista muutoksista mitä ihmisessä voi tapahtua. Vankilassa tapahtuneen uskoontulon aitoutta saatetaan kuitenkin myös kyseenalaistaa ja usein puhutaan jonkin-laisesta vankilauskosta sekä yleisesti että vankilaelämää tutkivien sosiologien taholta.
Tällöin uskoontulolla oletetaan olevan henkilölle välineellinen arvo, jonka takia hänen katsotaan jollain tavalla pyrkivän hyötymään uskoontulollaan. Välinearvoina voivat olla esimerkiksi vaikutuksen tekeminen ehdonalaisesta vapaudesta päättäviin lautakuntiin,
sympatian hakeminen tai parempien työtehtävien hankkiminen vankilassa. (Maruna, Wilson & Curran 2006, 162.)
Tätä aihetta on käsitellyt rikosseuraamusalan opinnäytetyössä Katalkin (2013) otsikolla Uskoontulo vankeusaikana. Siinä vangin uskoontuloa on mietitty sekä vartijoiden että niiden vankien näkökulmasta, jotka eivät ole kokeneet kääntymystä. Kansainvälisesti on kiinnitetty paljon huomiota siihen, onko vankilassa tapahtuneella kääntymyksellä tai uskoon perustuvilla toimintaohjelmilla vaikuttavuutta uusintarikollisuuteen ja jos on niin millaista. Tutkimuksia tästä aiheesta on tehnyt muun muassa Johnson (2004) ja Dodson, Cabage & Klenowski (2011). Johnsonin (2004) tutkimuksen mukaan osallis-tumisella vankiloissa järjestettävään Prison Fellowship –ohjelmaan ei ole suurtakaan vaikutusta, kun tuloksia verrataan kontrolliryhmään. Tulokset eroavat jonkin verran siten, että ne, jotka osallistuivat ohjelmaan, pysyivät erossa rikollisuudesta hieman pi-dempään kuin ne, jotka eivät ohjelmaan osallistuneet. Dodsonin ym. (2011) tutkivat aiempia uskoon perustuvien vankilaohjelmien tutkimuksia. Heidän (2011) tutkimuksen mukaan uskoon perustuvilla ohjelmilla on vaikutusta uusintarikollisuuden vähentämi-sessä. Tämä siitäkin huolimatta, että he havaitsivat aiemmissa tutkimuksissa tiettyjä metodologisia puutteita.
Marunan ym. (2006) tutkimuksessa uskoontuloa on tarkasteltu vankeuden aikana kään-tymyksen kokeneiden rikoksentekijöiden narratiiveista. Heidän analyysinsä perusteella vankilassa tapahtuneen kääntymyksen voidaan ajatella olevan muutos yksilön oma-elämänkerrassa tai kokemus omakohtaisesta muutoksesta. Tutkimuksen mukaan uskon-nollinen kääntymys on selkeä ja sosiaalisesti hyväksyttävissä oleva keino selvitä identi-teettikriisistä, johon vanki oli ajautunut tekonsa ja vankeutensa seurauksena. Vankila on instituutiona poikkeuksellinen, koska se erottaa ihmisen tutusta elinympäristöstään.
Tämä ja se, että normaalisti käytössä olevat ongelmanratkaisutaidot eivät vankilaympä-ristössä toimi, saattaa aiheuttaa jonkinasteisen identiteettikriisin ihmiselle. Lisäksi se teko, jonka myötä rikoksentekijä on joutunut vankilaan, voi aiheuttaa henkilölle häpeän tunteen. (Maruna ym. 2006, 163, 169, 174 – 179.)
Marunan ym. (2006) tutkimuksessa tutkittavien kertomuksista erottui viisi erilaista ta-paa, miten uskonnollinen kääntymys auttaa vankeja tämän teosta johtuvan häpeän käsit-telyssä. Näistä ensimmäisessä uskonnollinen kääntymys auttoi rikoksentekijää luomaan uuden sosiaalisen identiteetin, jonka avulla henkilö pystyi jättämään rikollisen tai
van-gin identiteetin. Muodostunut identiteetti ei kuitenkaan aina ole muiden mielestä posi-tiivinen, sillä uskonnon edustaja saattaa joutua sosiaalisesti eristetyksi tai häneen suh-taudutaan erilailla kuin ennen kääntymystä. Toiseksi uskonnollinen kääntymys antoi vankeusajalle tarkoituksen, joka näkyi muun muassa ajatuksena, että vankeusaika mah-dollistaa elämän kuntoon järjestämisen. Tähän liittyy myös se, että vankeusaika ja ker-tynyt elämänkokemus voitiin ajatella hyvänä kokemuksena oman kutsumuksen kautta.
Kolmantena uudesti syntyminen saattoi olla vangille hyvin voimaannuttava kokemus, jonka avulla vanki koki olevansa hyödyksi myös muille ihmisille. Neljäntenä uskonnol-linen kääntymys voi antaa vangille mahdollisuuden saada täydellisen anteeksiannon, jonka avulla voi jättää entisen elämänsä taakseen ja aloittaa alusta niin sanotusti puh-taalta pöydältä. Viimeisenä uskonnollinen kääntymys vähensi huolta tulevaisuuden suh-teen ja antoi toivoa toisenlaisesta tulevaisuudesta. Vangit kokivat Jumalan huolenpidon kattavan myös tulevaisuuden ja tämä tunne huolenpidosta vähensi myös voimattomuu-den tunnetta, joka johtui siitä että tulevaisuus vankilassa on usein muivoimattomuu-den päätettävissä, yleensä eri viranomaisten. (Maruna ym. 2006, 163, 169, 174 – 179.)
3 DESISTANSSIN MÄÄRITTELY JA AIKAISEMMAT TUTKIMUKSET
Perinteisesti desistanssi, rikollisuudesta irrottautuminen, määritellään äkillisenä tapah-tumana, joka saa rikoksentekijän lopettamaan rikoksien teon (Farrall & Calverley 2006, 2; Kemppainen 2014, 160). Euroopan neuvoston yhdyskuntaseuraamustyötä koskevissa säännöissä desistanssi kuvaillaan prosessiksi, joka saa rikoksentekijän lopettamaan ri-koksien teon joko rikosoikeudenalan viranomaisten interventioiden avulla tai ilman niitä ja onnistuu ylläpitämään rikoksettomuuttaan kehittämällä henkistä ja sosiaalista pää-omaansa (Ministerikomitean suositus CM/Rec (2010)1). Tämä kuvaa paremmin tämän hetkistä käsitystä desistanssista, sillä desistanssia pidetään nykyään enemmänkin ajan-jaksona, jolloin rikoksen tekijä lopettaa rikoksien tekemisen ja pidättäytyy niistä jatkos-sa (Maruna 2001, 17; Kemppainen 2014, 160). Edellä mainittuun määritelmä pitää si-sällään erään olennaisen desistanssiin liitettävän piirteen. Nimittäin sen, että desistanssi on edestakaisessa liikkeessä oleva prosessi, joka sisältää sekä päätöksiä että päätösten perumisia, yrityksiä, ambivalenssia, retkahduksia ja uusia yrityksiä (Healy 2010b 176;
Granfelt 2014, 257).
Kriminologian tieteenalan tutkimuskirjallisuudessa käytetään erilaisia, toisistaan vaihte-levia määritelmiä desistanssista (Viikki-Ripatti 2011, 199). Tämä siksi että, kuten Tyni (2015, 66) asian ilmaisee, desistanssiteorioita on useita, sillä kyse on pikemminkin teo-riasuuntauksesta eikä yksittäisestä teoriasta. Maruna ja Farrall (2004) esimerkiksi jaka-vat desistanssiprosessin kahteen eri vaiheeseen. Näitä vaiheita ojaka-vat primaari- ja sekun-daaridesistanssi. Primaaridesistanssissa rikoksentekijä pitää taukoa rikoksien tekemises-tä. Sekundaaridesistanssi on pysyvämpi tila, jossa rikoksentekijä on jättänyt rikollisen elämän. (Healy 2010b, 60.)
Suomenkielisessä tutkimuskirjallisuudessa desistanssista on käytetty erilaisia käsitteitä kuten rikollisuudesta irtaantuminen, rikollisuudesta irtautuminen sekä rikollisuudesta irrottautuminen (Viikki-Ripatti 2011, 199 – 200). Tässä tutkielmassa käytetään rinnak-kaisia termejä, desistanssia ja rikollisuudesta irrottautumista. Rikoksista irrottautumi-nen kuvaa Viikki-Ripatin (2011, 200) mukaan ihmistä nimenomaan aktiivisena