Olen päätynyt käyttämään laadullista tutkimustapaa mahdollistaakseni haastateltavien omien kokemusten – oman äänen – mahdollisimman vapaan esille pääsyn. Laadullinen tutkimus pyrkii kuvaamaan jotain tapahtumaa, ymmärtämään tiettyä toimintaa tai antamaan teoreettisesti mielekkään tulkinnan tutkittavasta ilmiöstä. Sen lähtökohtana on todellisen elämän kuvaaminen. (Denzin & Lincoln 1994, 2; Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 1997, 151–152; Eskola & Suoranta 1998, 61.) Laadullisen lähestymistavan valintaa puoltaa myös kvantitatiivisen otteen käyttäminen useissa itsesäätelyä koskevissa tutkimuksissa, mikä on herättänyt esimerkiksi Hoferin ym. (1998) toivomaan laadullisen tutkimusotteen laajempaa käyttämistä itsesäätelystrategioita tarkastelevissa tutkimuksissa.
Vaikka laadullisessa tutkimuksessa tutkijan toiminnassa on tietynlaista vapautta, joka antaa mahdollisuuden joustavaan tutkimuksen suunnitteluun ja toteutukseen, tutkija ei voi kuitenkaan sanoutua irti omista arvolähtökohdista. Objektiivisuuttakaan ei ole mahdollisuutta saavuttaa perinteisessä mielessä, sillä tutkija ja se mitä tutkittavasta ilmiöstä tiedetään kietoutuvat saumattomasti toisiinsa. Ei siis ole olemassa puhdasta objektiivista tietoa vaan kaikki tieto on siinä mielessä subjektiivista, että tutkija päättää tutkimusasetelmasta oman ymmärryksensä varassa. (Hirsjärvi, Remes &
Sajavaara 1997, 152; Eskola & Suoranta 1998, 20; Tuomi & Sarajärvi 2002, 19.)
Lähestymistapani mukailee Guban ja Lincolnin (1994) konstruktivistista paradigmaa:
Ensiksi, se perustuu relativistiseen ontologiaan eli todellisuus käsitetään subjektiivisena, sosiaalisesti ja kokemuksellisesti konstruoituneena.
Subjektiivisuudesta johtuen nämä todellisuuskonstruktiot eivät siten ole absoluuttisessa mielessä ”totta” (Denzin & Lincoln 1994, 110) vaan tutkimuksella tavoitetaan tietty näkökulma ilmiöstä (Tynjälä 1991, 388), tässä tapauksessa valmentajien ja valmennettavien kokemusmaailma. Toiseksi, epistemologinen näkemys on transaktionaalinen ja subjektiivinen, jolloin tutkija ja tutkittava vuorovaikutuksessaan osallistuvat tutkittavan ilmiön luomiseen. Tällöin myös
tavanomainen erottelu ontologian ja epistemologian väliltä hälvenee (Denzin &
Lincoln 1994, 111). Tässä tutkimusprosessissa tutkittavien omat kokemuksensa business coachingista realisoituvat heidän haastatteluvastauksissaan, joita itse tutkijana analysoin ja tulkitsen. Lopulta tämä kaikki tietoaines muotoutuu kokonaisuudeksi tämän väitöskirjan olemuksessa. Kolmanneksi, lähestymistapa perustuu osaltaan hermeneuttiseen metodologiaan, johon syvennyn myöhemmin tässä luvussa.
Vuonna 1890, teoksessaan The Principals of Psychology, William James nosti esille yksilöllisen kokemuksen ja sen tiedostamisen merkityksen ihmisen toiminnassa.
Ajatukset jäivät pitkäksi aikaa valtavirran varjoon psykologisen tutkimuksen korostaessa muun muassa eläinkokeiden ja ”objektiivisen” behaviorismin näkemyksiä. (Singer 1995, 24.) Nykyinen konstruktivistinen lähtökohta korostaa ihmisen yksilöllistä kokemusmaailmaa (Tynjälä 1999). Postmodernin ajan tutkimus perustuukin ihmisten kokemusten tunnistamiselle (Juuti 2000, 342). Gadamer (1986, 359) tunnistaa kahdenlaisia kokemuksia: odotuksia vahvistavia sekä niitä kumoavia.
Hänen mielestään jälkimmäiset ovat varsinaisia kokemuksia. Tällaiset kokemukset kertovat siitä, että asioita ei ole aiemmin tunnettu riittävän hyvin ja uusien kokemusten jälkeen tiedetään entistä paremmin, miten asiat ovat. Siten kokemukset auttavat huomaamaan entisen tiedon puutteellisuuden. Ne siis mahdollistavat uuden näkemisen ja oppimisen maailmassa, mutta myös syvenevän itsetuntemuksen. Näin ihminen oppii huomaamaan oman tietämyksensä rajoittuneisuuden. (Moilanen 2001, 43.) Toisaalta Gadamer (1986, 364–367) kirjoittaa toisen ihmisen kokemisesta.
Toinen voidaan kokea siten, että häneen suhtaudutaan omien tarkoitusperien saavuttamisen välineenä tai sitten hänet voidaan pyrkiä tavoittamaan kokonaisvaltaisesti ihmisenä ja yksilönä. (Moilanen 2001, 43–44.)
Business coaching tutkittavana ilmiönä kuten tämä tutkimuskin perustuvat kokemuksille ja niiden tunnistamiselle. Coaching-prosessiin sisältyy sekä odotuksia vahvistavia että niitä kumoavia kokemuksia, joita vasten valmennettava peilaa ajatuksiaan, toimintaansa ja tunteitaan. Valmentaja pyrkii luottamuksellisen coaching-suhteen välityksellä tavoittamaan valmennettavan ihmisenä sekä
avartamaan hänen näkemyksiään ja syventämään hänen itsetuntemustaan. Toisaalta, tässä coachingia ilmiönä tarkastelevassa tutkimuksessa tutkija kohtaa ja kokee tutkittavansa suhtautumalla heihin omien tarkoitusperiensä saavuttamisen välineenä:
haastateltavat luovuttavat tutkijan käyttöön omiin kokemuksiinsa perustuvan tutkimusaineiston. Vastaavaa tutkimusasetelmaa on käyttänyt Arja Piirainen (2006) tutkiessaan väitöskirjassaan fysioterapeuttien ja heidän asiakkaittensa hoitosuhdetta kokemuksellisella tutkimusotteella. Hän esittää tutkimuksensa haasteena nimenomaisesti ihmisten yksilöllisesti koetun saavuttamisen heidän näkökulmastaan.
Rauhala (1989) kirjoittaa ihmisen tajunnallisuudesta osana holistista ihmiskäsitystä.
Tajuntaa hän kuvaa psyykkis-henkiseksi inhimillisen kokemisen kokonaisuudeksi (1989, 30; 1992, 90). Rauhala toteaa, että puhetta henkisestä kasvusta hämärtää usein henkisyyden käsitteen epämääräisyys, mikä toteutuu myös coachingin saralla puhuttaessa menetelmästä piilopotentiaalin ja näkymättömien resurssien vapauttajana. Rauhala toteaa henkisyyden realisoituvan ainakin itsensä kehittämistehtävän tiedostamisessa ja toteuttamisessa, oman elämän itseohjauksellisuudessa sekä omien mahdollisuuksien rajoissa tapahtuvassa itsenäisessä luovuudessa. Kun henkisyydestä puhutaan tällaisten yksilöityjen toimintojen avulla, saavat myös henkisen kasvun tavoitteet reaalisisältöä. (mts. 57–
58.) Rauhala (1992, 90) kritisoi psyykkis-henkisen kokonaisuuden tyypillistä tutkimista kvantitatiivisella otteella, jolloin hänen mukaansa tutkimuksen ehkä tiedostamattomanakin ihanteena on tajunnallisuuden sijaan fysikalismi.
Perttula ja Latomaa (2005) korostavat kokemuksen tutkimuksen soveltavaa arvoa sen tieteellisen merkityksen ohella, sillä monet ihmistieteitä soveltavat käytänteet perustuvat esimerkiksi asiakkaan kokemusmaailman ymmärtämiseen. Vastaavaan näkökulmaan perustuen, olen valinnut tutkimuksen kohteeksi tutkittavien kehittämis- ja kehittymiskokemukset. Tavoitteenani on nostaa esille, tulkita ja ymmärtää, valmentajien ja valmennettavien kokemuksia business coachingista itsesäätelyä kehittävänä toimintana. Tämä on tärkeää myös sovellettavuusnäkökulmasta, jotta tutkimuksen tuloksia voidaan edelleen käyttää business coachingin menetelmälliseksi kehittämiseksi. Päämääränä ei siis tässä tutkimuksessa ole kehittämisen tai
kehittymisen objektiivinen mittaus alku- ja päätösmittareineen vaan kehittämiseen ja kehittymiseen liittyvät subjektiiviset kokemukset.
Tutkimukselliset valinnat huomioon ottaen tämän tutkimuksen lähestymistavaksi muodostuu fenomenologis-hermeneuttinen perinne, jossa yhdistyvät fenomenologian pyrkimys nostaa kokemukset tietoisuuteen sekä hermeneutiikan pyrkimys näiden kokemusten ymmärtämiseen ja tulkintaan (Tuomi & Sarajärvi 2003). Sosiaalitieteet perustuvat kokemuksen tutkimiselle, mikä Deweyn mukaan on elämän, rutiinien ja jokapäiväisen toiminnan tutkimista. (Denzin & Lincoln 1994, 414–415.) Kun tutkimuksen kohteena on inhimillinen kokemus, on kyseessä fenomenologinen tutkimus (Tuomi & Sarajärvi 2003, 34), sillä fenomenologia perustuu koettujen elämäntilanteiden reflektioon (Laine 2001, 120). Siinä pyritään pääsemään välittömien kokemusten sisälle, elettyjen kokemusten reflektiiviselle tasolle, jossa
”näkymätön tehdään näkyväksi” (Kvale 1996, 53; Laine 2001, 122) ja ”jo tunnettu tiedetyksi” (Tuomi & Sarajärvi 2003, 35).
Business coaching -prosessi itsessään voidaan nähdä fenomenologisena itsetutkiskeluna: valmennettavan omien kokemusten reflektointina. Fenomenologia tutkii sitä, miten ihmiset konstruoivat ja antavat merkityksiä sosiaalisissa tilanteissa (Denzin & Lincoln 1994, 204). Fenomenologisella metodilla pyritään takaamaan tutkimuksen ja käytännön välinen molemminpuolinen side. Reflektiossa syntyvä uusi jäsennys voi auttaa meitä ymmärtämään paremmin tilannetta ja toimimaan siinä uudella tavalla. Tutkimus ja toiminta ovat näin kehämäisesti vuorovaikutuksessa:
toimintaa seuraa reflektio, sitä uusi toimintatapa ja mahdollisesti taas uusi reflektio.
(Laine 2001, 121.)
Juuri fenomenologisessa lähestymisessä on erityisen tärkeää huomioida, kuinka tutkijan oma subjektiivisuus, hänen aikaisemmat tietonsa ja odotuksensa, vaikuttaa tahtomattakin tutkimukseen. Siksi tutkijan on hyvä tiedostaa omat lähtökohtansa ja tunnustaa, että ne vaikuttavat aineiston hankintaan ja johtopäätösten tekoon (Ahonen 1994, 122; Lehtomaa 2005). Tavoitteena fenomenologisessa menetelmässä onkin tutkijan omien ennakkokäsitysten tietoinen syrjään siirtäminen, sulkeistaminen
(Lehtomaa 2005). Tällainen hallittu subjektiivisuus on yksi tutkimuksen luotettavuuden edellytyksistä (Ahonen 1994, 122). Tutkimuksen luotettavuuteen palaan tarkemmin sitä käsittelevässä luvussa 5.2.
Hermeneuttisen perinteen lähtökohtana on ollut ”hengentieteiden” ja
”luonnontieteiden” erottaminen toisistaan jo 1800-luvulta peräisin olevan käsitteellisen kahtiajaon ”ymmärtämisen” ja ”selittämisen” perusteella (Tuomi &
Sarajärvi 2003, 31). Hermeneuttiseen perinteeseen sisältyy tulkitseva ote. Koska ymmärtäminen on aina tulkintaa ja kaiken ymmärtämisen pohjana on jo aiemmin ymmärretty, hermeneuttisen lähestymistavan edellytyksenä on tutkijan esiymmärrys käsiteltävästä aiheesta (Denzin & Lincoln 1994; Kvale 1996, Silverman 2001; Tuomi
& Sarajärvi 2003; Perttula & Latomaa 2005). Esiymmärryksen ohella toinen hermeneutiikan avainkäsite on hermeneuttinen kehä (Tuomi & Sarajärvi 2003, 35).
Hermeneuttisen kehän välityksellä tutkittavaa ilmiötä lähestytään esiymmärryksen pohjalta. Liittämällä alkuperäiseen tulkintaan eli esiymmärrykseen uutta tietoa näkemys ilmiöstä tarkentuu ja muodostuu uusi kokonaisnäkemys. Tutkimalla tätä uutta näkemystä taas uuden tiedon valossa tulkinta ilmiöstä muuttuu ja tarkentuu.
Tätä iteroivaa prosessia kutsutaan hermeneuttiseksi kehäksi. Myös coaching-prosessi perustuu tästä näkökulmasta hermeneuttiseen lähestymistapaan. Sen tarkoituksena on löytää asioille uusia tulkintoja ja liittää näiden tulkintojen välityksellä uutta tietoa aikaisempaan. Siten se avartaa ja kehittää valmennettavan ajattelua ja toimintaa.
Tähän väitöskirjatutkimukseen johtaneen hermeneuttisen kehän oman esiymmärrykseni kehittymisen vaiheista olen esittänyt kuviossa 8. Esiymmärrys juontaa juurensa alun perin aikuiskasvatustieteen pro gradu -tutkimukseeni (Parppei 2004). Siinä mallinsin nykyaikaisen henkilöstöjohtamisen viitekehyksen, jonka yksi oleellinen ulottuvuus oli itsensä johtamisen edistäminen. Empiirisissä tutkimustuloksissa ei kuitenkaan ollut viitteitä tämän tyyppisestä toiminnasta, joten kiinnostukseni heräsi selvittämään erilaisia käytäntöjä, joilla työntekijöiden itseohjautuvuutta voitaisiin esimiehen toimesta tukea ja edistää. Löysin internetistä viittauksia coaching-käytäntöihin, ja toimintatapaan tutustuttuani suoritin Coaching dip. tutkinnon Iso-Britanniassa 2005. Kiinnostukseni coachingia kohtaan syveni ja
kohdistin siihen jatko-opintotutkimukseni. Johtamisen ja työpsykologian lisensiaatintyössäni (Parppei 2006) mallinsin coaching-dialogin ja määrittelin sen yksilön itsesäätelyä tukevaksi valmennusmenetelmäksi. Ja lopulta, tässä väitöskirjatutkimuksessa tarkastelen business coachingia valmentajien ja valmennettavien kokemusten välityksellä, ja pyrin lisäämään ymmärrystä business coachingista yksilön itsesäätelyn kehittämismenetelmänä.
Pro gradu 2004
Ö Miten tukea johdettaviensa itsensä johtamista?
Coaching diploma 2005
Ö Mitä coaching pohjimmiltaan on?
Lisensiaatintyö 2006
Ö Miten business coaching tukee ja kehittää itsesäätelyä?
Väitöskirja 2008
KUVIO 8. Tähän väitöskirjatutkimukseen johtanut tutkijan oman esiymmärryksen hermeneuttinen kehä
3.2 Aineiston kuvaus ja hankinta