Koijärveltä vahvaan kansalaisjärjestöön

Vuosikymmen huipentui Koijärvi-liikkeen syntyyn ja tempaukseen järven kuivatushanketta vastaan keväällä 1979. Liike muodostui nuorista ympäristöaktivisteista, jotka laajensivat ympäristöajattelua kulutuskysymyksiin ja kansainväliseen solidaarisuuteen sekä korostivat kansalaisvaikuttamisen tärkeyttä (Järvikoski 1991a, 174). Koijärvellä otettiin käyttöön uusi toimintamuoto, niin sanottu suora toiminta eli kansalaistottelemattomuus ilman väkivaltaa, mikä erotti sen yhdistyspohjaisesta toiminnasta. Liikkeen tavoitteet olivat lintu järven kuivatushanketta paljon laajemmat – nostaa ympäristöasiat uudelleen keskusteluun. (Järvikoski & Kylämäki 1982, 175;

Järvikoski 1984, 172; 1991b, 164–165.)

Merkittävää oli myös se, että 1980-luvun taitteessa ympäristöhuoli ei enää ollut perinteisten luonnonsuojelijoiden ja aktivistien asia, vaan eri puolilla maata syntyneisiin kamppailuihin osallistui muitakin väestöryhmiä. Vuosi 1979 muistetaan esimerkiksi Lappajärven tempauksesta, jossa eteläpohjalaiset isännät tukkivat traktoreiden voimin järven laskujoen vastalauseena järven pinnan laskemiselle sekä Kemijoen kalakorvauskiistasta, jossa Kemijokivarren kuntien edustajista koostuva karvalakkilähetystö marssi oikeusministeriöön. (Ks. esim. Konttinen 1996, 274–277.) Suomeen syntyi ensimmäistä kertaa koko maan kattava ympäristöprotestin kulttuuri, jossa Konttisen mukaan erityisesti Koijärven ja Lappajärven tempauksilla ja Kemijoen kalakorvauskiistalla oli "esikuvallinen rooli" (Konttinen 1997, 46).

Koijärvi sysäsi liikkeelle uuden ympäristönsuojelun aallon, jossa ympäristöstä tuli yhteiskunnal linen kysymys. Muutokseen oli monia syitä. Taustalla oli laajempi kulttuurinen murros, joka näkyi edellä luvussa 2.3 kuvattujen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden nousuna niin Suomessa kuin muuallakin. Vielä 1970-luvun alussa kyseenalaistamaton lähtökohta, modernisaatio itsessään asetettiin kyseenalaiseksi.

Elämän laadun ja pehmeiden arvojen näkökulmasta kritiikin kohteiksi tulivat jatkuva taloudellinen kasvu, teollistuminen, keskitetyt hallinnolliset järjestelmät ja usko modernin tieteen kykyihin ratkaista ongelmat. (Konttinen 1996, 273–282; 1997, 45.)

Samalla ymmärrettiin selvästi, että ympäristökriisin ratkaisussa tarvitaan syvällistä yhteiskunnan, kulttuurin ja elämäntavan muutosta (Järvikoski & Kylämäki 1982;

Järvikoski 1991a, 174; Massa 1991, 68). Tässä suhteessa Koijärvi-liikkeen aktiivien ajattelu erosi selvästi 1960-luvun lopun ympäristöaktivismista (Järvikoski & Kylämäki 1982; Järvikoski 1991a, 174).

Koijärvi-liike onnistui tavoitteessaan nostaa ympäristökysymykset poliittiselle agendalle pysyvästi. Sillä oli myös muita merkittäviä seurauksia. Vasemmistossa ja jossain määrin myös oikeistossa ne tulkittiin osoitukseksi ympäristöhallinnon puutteesta, mikä nopeutti ympäristöministeriön perustamista vuonna 1983. Suora vaikuttaminen valtakunnalliseen politiikkaan alkoi Vihreän puolueen myötä.

(Järvikoski 1991a, 174–175.)

Luonnonsuojeluliitto oli Koijärven tempauksessa taka-alalla, mutta Luonto-Liiton jäseniä oli runsaasti mukana tempauksen alussa ja liikkeen alullepanijoina (Heimonen

& Kaaro 1999,152).

Luonnonsuojeluliiton mittava ponnistus ympäristöasioiden vauhdittamiseksi oli Ympäristövuosi 1980 -teemavuoden organisoiminen tunnuksella ”Kansalaiset toimintaan ympäristön puolesta”. Tavoitteena oli saada aikaan voimakas ympäristönsuojelun vaatimusliike, jonka ajateltiin olevan ainut keino elinympäristöä uhkaavien hankkeiden torjumiseksi ja ympäristöpolitiikan suunnan muuttamiseksi.

Edellisenä vuonna Lammin järjestöpäivillä liiton puheenjohtaja Rauno Ruuhijärvi määritteli teemavuoden tavoitteen näin: ”Liiton jäsenten tulee toimia siten, että kaikille halukkaille tarjoutuu mahdollisuus tulla mukaan luonnonsuojelutyöhön.

Tämä tapahtuu kasvattamalla jäsenmääräämme ja perustamalla tarpeen mukaan uusia yhdistyksiä alueille, joille organisaatiomme ei vielä ulotu.” Samassa tilaisuudessa jäsenjärjestöjen edustajat ideoivat teemavuotta eikä sisäiseltä kritiikiltäkään vältytty: lausuntomagia, palkattujen sijainti Helsingissä, ylemmyydentuntoinen asiantuntijakirjoittelu ja toiminnallinen rajoittuneisuus olivat vanhoja huonoja tapoja, jotka tulisi luonnonsuojelupiirin edustajan mielestä karsia pois ja voimavaroja siirtää kenttätyöhön, kirjoitti Luonnonsuojeluväki 1/1979. Teemavuoden toteuttamiseen saatiin lisää resursseja ja valtion myöntämän kohdeapurahan turvin maakuntiin pystyttiin palkkaamaan yhdeksän puolipäiväistä projektisihteeriä, jotka toimivat piirien ja yhdistysten vapaaehtoisten projektivastaavien tukena³. Teemavuoden suojelijaksi saatiin presidentti Urho Kekkonen. Teemavuoden alla – kevään 1979 eduskuntavaalien jälkeen – perustettiin eduskunnan vapaaehtoinen luonto- ja ympäristöryhmä, joka osallistui aktiivisesti teemavuoden viettoon. Liiton toimijat olivat merkittäviä taustavaikuttajia ryhmän perustamisessa, ja muodostivat ryhmän sihteeristön.

Ympäristövuosi 1980 keskittyi paikallistason tapahtumiin, joiden teemoiksi valittiin elinympäristön suojelu, alkuperäisen luonnon suojelu, uusiutuvat luonnonvarat sekä energia- ja uusiutumattomat luonnonvarat. Tavoitteet yhteistyön laajentamiseksi ja liittolaisten saamiseksi ylittivät odotukset, sillä teemavuoden neuvottelukuntaan ilmoittautui 157 valtakunnallista järjestöä. Satojatuhansia kansalaisia edustavan neuvottelukunnan puheenjohtajana toimi liiton puheenjohtaja.

Ne yhdessä vaativat muun muassa Koilliskairan kansallispuiston ja kuntien ympäristöhallinnon perustamisesta. Paikallisyhdistysten ja piirien toimijat yhdessä liiton projektisihteereiden ja yhteistyökumppaneiden kanssa – paikallistoimikuntia perustettiin lähes 150 – järjestivät ja koordinoivat lukemattomia tapahtumia ja tempauksia. Tilaisuudet keräsivät kymmenittäin, jopa sadoittain osallistujia.

Liiton toimintakertomuksessa vuodelta 1980 todettiinkin, että "Ympäristövuosi 80 jää historiaan luonnonsuojeluliiton toistaiseksi vilkkaimpana toimintavuotena.

Toiminnan määrä ja taso nousivat oleellisesti niin keskusjärjestössä, piireissä kuin paikallisyhdistyksissäkin. (...) Tiedotusvälineet tukivat kiitettävästi Ympäristövuoden 80 viettoa."

Ympäristövuoden merkittävimpiä saavutuksia oli valtioneuvoston periaatepäätös Koilliskairan kansallispuistosta presidentti Urho Kekkosen 80-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Muilta osin Ympäristövuoden tuloksiin – lukuun ottamatta kansalaisten ympäristötietoisuuden kasvua – oltiin pettyneitä. "Ympäristönsuojelun hallinnon ja lainsäädännön kehittäminen oli edelleen hidasta ja monissa kiistakysymyksissä

3 Ammatillistuminen piiritasolla oli alkanut jo vuonna 1978, kun Varsinais-Suomen piiri palkkasi toiminnanjohtajan ja perusti toimitilan.

päätöksentekijät ovat jättäneet ympäristönsuojelun tärkeyden tiedostavan laajan kansalaismielipiteen huomiotta", todettiin vuoden 1980 toimintakertomuksessa.

Joukkovoimaa haettiin myös organisoimalla jäsenhankintakampanjoita ja uudistamalla sisäisiä toimintoja. Vuonna 1980 otettiin käyttöön keskustoimiston ylläpitämä jäsenrekisteri, koska haluttiin vapauttaa paikallisyhdistysten voimat uusien jäsenten hankintaan. Uusia jäseniä liittyi runsaasti myös koulutustoiminnalla, joka pääsi vauhtiin liiton liityttyä Opintotoiminnan keskusliiton jäseneksi vuonna 1978.

Opintopiirit, teemaillat yleisölle ja luennoitsijapankit otettiin laajasti käyttöön liiton jäsenyhdistyksissä. Liitolla oli jäseniä vuoden 1980 lopussa 24 663 (joista Luonto-Liiton jäseniä 5 000) ja paikallisyhdistyksiä 97. Luonto-Liiton kokonaisjäsenmäärä yli kolminkertaistui kahdeksassa vuodessa.

Ympäristövuotta jatkettiin vuonna 1981 Ympäristövalistusvuodella. Piirien kasvanut työmäärä toi paineita palkatun työvoiman lisäämiseen. Eduskunnan luonto- ja ympäristöryhmä teki aloitteen liiton valtionavun nostamisesta, jotta piirisihteeritoiminta voitaisiin vakinaistaa. Asiaa perusteltiin sillä, että piirisihteerit voivat auttaa kansalaisia, järjestöjä ja kuntia laajenevien ympäristöongelmien ratkaisemisessa. Lobbauksen ja painostuksen jälkeen valtionapua luvattiin 200 000 markkaa lisää, joten piirisihteereiden toimia voitiin vakinaistaa yksi kerrallaan.

1980-luvun alkuvuosina kansalaisliikkeiden käynnistäminen, ylläpitäminen ja niihin osallistuminen oli Luonnonsuojeluliitossa uusi toimintamuoto, jota myös käytettiin. Liikkeet saavuttivat hyviä tuloksia. Esimerkiksi vuosien 1982–85 käydyn Päijänne puhtaaksi -kamppailun käynnisti Keski-Suomen luonnonsuojelupiiri – jonka hallituksessa toimi useita Jyväskylän yliopiston limnologeja – järjestämällä talvella 1982 ensimmäisen keskustelutilaisuuden jätevesien puhdistustilanteesta ja tarjoamalla Päijänne-liikkeelle tukea myöhemminkin. Liike onnistui tavoitteissaan: Metsä-Botnian Äänekosken sellutehtaan ja Jämsänjokilaakson tehtaiden lupaehtoja tiukennettiin ja niitä käytettiin mallina useiden muiden uusien tehtaiden lupapäätöksissä, myös vesilain uudistaminen sai yhden sykäyksen. (Konttinen 1997.) Kyläsaaren jätteenpolttolaitosta vastustava liike syntyi seitsemän kaupunginosayhdistyksen voimin vuonna 1980 ja myöhemmin siihen liittyi muun muassa Helsingin luonnonsuojeluyhdistys ja suuri joukko muita järjestöjä. Liitto tuki liikkeen toimintaa antamalla tiedotusapua. Voitto saavutettiin, kun Helsingin terveyslautakunta päätti sulkea jätteenpolttolaitoksen maaliskuussa 1983. 1980-luvun puolivälissä liitto oli myös aktiivisesti mukana käynnistämässä Kierrätysliikettä, joka on vuodesta 1985 alkaen järjestänyt keväisin Nuukuusviikon. Varsinais-Suomen piiri oli synnyttämässä muun muassa Vartiovuori-liikettä, joka vastusti asuintalon rakentamista Vartiovuoren puistoon Turussa. Lapin Ounasjoki- ja Vuotos-kamppailuissa saavutettiin voitot, kun valtioneuvosto teki periaatepäätöksen altaan rakentamatta jättämisestä vuonna 1982⁴ ja Ounasjoki suojeltiin lailla perustuslain säätämisjärjestyksessä vuonna 1983. Ilomantsin Hattuvaara-liike jatkoi aktiivista toimintaansa ja lentoruiskutuksista luovuttiin. SLL:n piirit ja yhdistykset olivat edelleen vahvasti mukana Pohjanmaan rannikon ja Ii- ja Kemijokien lisärakentamista vastustavissa liikkeissä.

4 Uudelleen käynnistetyn hankkeen tyrmäsi korkein hallinto-oikeus vuonna 1992.

Päätöksentekoon vaikuttaminen ja lobbaus vaikutti selvästi ympäristöministeriön perustamiseen vuonna 1983. Vuosina 1979 ja 1981 kansallispuistojen ja soiden suojelualueiden verkostoa laajennettiin merkittävästi, vuonna 1982 saatiin maa-aineslaki ja ilmansuojelulaki – tosin liiton mielestä hampaattomana – ja perustettiin Saaristomeren kansallispuistot sekä tehtiin valtioneuvoston periaatepäätös lintuvesien suojeluohjel masta ja Vuotoksen al taan rakentamatta jättämisestä. Koskiensuojelulaki, yksi suomalaisen luonnonsuojelutyön komeimmista voitoista, hyväksyttiin vuonna 1986 – työtä sen eteen olivat liiton ohella tehneet erityisesti Pohjois-Pohjanmaan luonnonsuojelupiiri ja alueen paikallisyhdistykset. Samana vuonna hyväksyttiin niin ikään liiton ajama laki kuntien ympäristönsuojelun hallinnosta.

Paikallisyhdistysten määrä lähti uuteen kasvuun syksyllä 1979, jolloin yhdistyksiä syntyi keskimäärin yksi viikossa. Huippu saavutettiin vuosina 1980–81, jolloin kahden vuoden aikana syntyi peräti 40 uutta yhdistystä. Perustamistahti jatkui vilkkaana vielä vuosina 1983–84, minkä jälkeen se alkoi laskea. Aktiiviset kansalaisliikkeiden kaudet ja SLL:n paikallisyhdistysten perustamiset näyttävät osuvan samoihin ajankohtiin, joten laajempi aktiviteetti luo hyvän maaperän myös organisoidulle toiminnalle. Voidaan todeta, että 1980-luvun puoliväliin tultaessa oli Suomen luonnonsuojeluliitosta tullut aito kansalaisjärjestö, ja vuoden 1977 yleisohjelmaan kirjattu tavoite aktiivisesta kansalaistoiminnasta oli toteutunut. Jäseniä oli vuoden 1984 lopussa 29 708 (joista Luonto-liiton jäseniä 4 400) ja paikallisyhdistyksiä 167.

Silloinen pu heenjohtaja Rauno Ruuhijärvi (1982, 2) totesikin, että ”Suomen luonnonsuojeluliitto on viime vuo sina saavuttanut eräänlaisen puolivirallisen aseman yhteiskunnassa. Meitä kuullaan kaikissa tärkeissä luonnon- ja ympäristönsuojelua koskevissa päätöksissä ja usein voimme vaikuttaa oleellisesti niiden sisältöön."

Liiton saavuttama puolivirallinen asema tarkoitti lukuisia edustuksia valtionhallinnon työryhmissä ja toimikunnissa. Paikallisyhdistysten ja jäsenmäärän kasvu toi mukanaan uudenlaista järjestötyötä. Vuodesta 1964 alkanut ammatillistuminen – tuolloin Luonnonsuojeluyhdistykseen palkattiin ensim mäinen puolipäiväinen työntekijä – jatkui ja näkyi sekä keskustoimiston että piirien palkatun työvoiman li sääntymisenä.

Järjestöllisyyden korostuminen nos tatti kuitenkin kritiikkiä varsinkin nuorisojärjestö Luonto-Liiton taholta. Liittoa moitittiin – aivan kuten 1970-luvun lopullakin – virkamiesmäisyydestä, byrokraattisuudesta ja hampaattomuudesta (Luonnonsuojeluväki 5/1988, 2). Järvikosken (1991b, 170) arvion mukaan puolivirallinen asema yhteiskunnallisessa päätöksenteossa oli johdon ja toimihenkilöiden onnistuneen toiminnan tulosta, mutta toisaalta näiden korostunut asema herätti jäsenistön kritiikkiä. Johdon tyytyväisyyteen liittyy ”tyypillisiä soraääniä, jolloin ollaan huolissaan liikeluonteen menetyksestä ja järjestöllisyyden korostumisesta, virkamiesmäistymisestä ja etsitään uusia visioita” (mts., 169).

Järjestötoiminnan merkityksen korostuminen on 1980-luvun ympäristöliikkeelle ominaista myös lähes kaikissa muissakin Länsi-Euroopan maissa (mts., 170).

6.2.5 Toimintansa vakiinnuttaneen kansalaisjärjestön haasteita